En uskalla tehdä lapsia kun pelkään niin h e lvetisti synnytystä!

Mulla on korkea kipukynnys ja synnyttäminen mietitytti. Ajattelin kuitenkin, että eiköhän se keho tiedä ja osaa, ja luotin siihen että kun lapsi on ulkona niin kipu loppuu. En olisi koskaan osannut kuvitella sitä alkukantaista kamalaa kipua. Ekassa synnytyksessä pihtailivat kipulääkkeiden kanssa ja kun halusin epiduraalin, se oli liian myöhäistä. Tuntui kuin minut olisi lävistetty heinäseipäällä ja samalla poltettu raudalla sisältäpäin. Repesin ja tunsin sen kaiken, ja ajattelin kuolevani. Ponnistus kesti 45min ja lapsi oli 3kg. Järkyttävä kokemus. Sentään sain siinä vaiheessa puudutuksen, kun parsivat alapäätä. Vuosia kului, ajattelin että toinenhan on sitten helpompi kun reitti on jo venynyt. Kävin sairaalassa riskiraskauden takia usein ja joka kerta puhuimme kivunlievityksestä sitten kun synnytys käynnistyy. Minulle jopa kätilö sanoi, että mokasimme esikoisen synnytyksessä kivunlievityksessä ja niin ei pääse enää tapahtumaan. Lupasi, että nyt ei tarvitse tuntea suurta kipua. Paskanmarjat, taas sama homma: ensin mentiin panadolilla, sitten kun en kestänyt sillä, sain jonkun piikin lihakseen. Se auttoi hetken..sitten mentiinkin jo saliin, sain kohdunkaulan puudutteen (mikä sattuu muuten ihan saatanasti!!) ja se meni ohi ja puudutti toisen jalkani pökkelöksi. Eli taas synnytytin ilman tujumpia aineita, ja olin niin vihainen. Niin vihainen, että huusin samalla kun ponnistin, että te jumalauta lupasitte minulle aloittaa kivunlievityksen ajoissa.. sain siitä kivusta ja kiukusta aika hyvin voimaa ja päättäväisyyttä ponnistaa lapsen ulos mahdollisimman nopeasti. Jälkisupistukset toisen kohdalla oli niin rajuja, että lähes pyörryin. Kipu oli aika järkyttävä.

Enää en synnytä, en halua kokea sitä enää ikinä! Saadut lapset on aarteita, sitäkin rakkaampia. 

Minä en pelännyt synnytystä yhtään, luotin siihen että kipua tulee, mutta selviän siitä ja saan kivunlievityksen, kun pyydän ajoissa, palaudun kyllä kun annan itselleni aikaa jne.

Noh esikoisen synnytyksessä kävikin niin että kipujen kanssa tosiaan pärjäsin, ehdittiin sairaalaan ja sain ehkä pari hönkää ilokaasua, kun mentiinkin jo hätäsektioon. Toipumisessa ei tosin ollut mitään ongelmaa, kävelin jo samana iltana ja nyt on terve tyttö kotona. Asia myös käytiin läpi kanssani pariin kertaan osastolla ja kätilö soitti vielä 6vko synnytyksen jälkeen ja kyseli fiilikset. Tämä siis Espoon sairaalassa. Mielestäni esimerkillisesti hoidettu.

Nyt odotan uutta vauvaa ja pelkään aivan sairaasti että jotain menee vikaan. Haluaisin suunnittellun sektion, mutta pelkään sitä. En myöskään tiedä uskallanko enää kokeilla alatiesynnytystä, koska pelkään vielä enemmän että käy samoin kuin edellisessä. 

Mua taas pelottaa paneminen. Monta lasta jäänyt tekemättä kun ei uskalla aukkoon laittaa penistä. Minkäläinen imu siellä on jos se siemenet imaisee? Ei vaan uskalla kokeilla.

Mielestäni synnytys ei ole normaalia. 

Moni täällä pelkää epiduraalia. Itse olen saanut sen kaksi kertaa: ensimmäisellä kerralla olin supistusten takia todella kipeä sen saadessani, toisella kerralla en ollut vielä kovin kipeä, mutta silloin oli viimeiset hetket saada se, ja kätilö ystävällisesti piti huolen, että saan sen ajoissa, koska se oli kirjattu pelkopolilla tietoihini. Pelkäsin ensimmäisellä kerralla epiduraalia kovasti, ja pidin huolen, etten näe piikkiä, mutta kummallakaan kerralla se ei ollut paha. Sattui vähemmän kuin esim. hammaslääkärin puudutus. Ensimmäisen kerran jälkeen oma teoriani oli, että supistuskivut olivat saaneet aivoista kaiken maailman kehon omat kivunlievityshormonit liikkeelle, jolloin supistuskipuun verrattuna pienemmät kivut eivät tunnu juuri miltään. Toisella kertaa en kuitenkaan ollut valmiiksi vielä kovin kipeä, ja siltikään epiduraali ei ollut paha. Ehkä ainakin minulla on niin, että selässä on vähemmän kipua välittäviä hermoja kuin esim. suussa. En kyllä tunne ketään, jolla epiduraalinlaittamiskipu olisi ollut jotenkin erityisen kova. Useimmat toki lienevät tuossa vaiheessa supistuksista hyvin kipeitä. 

Oma synnytys oli kyllä aivan hirveä, ja siksi lapsiluku jäi yhteen. Myös hoitohenkilökunta oli täysin kamala, ja kokemus oli lähinnä kidutusta. Synnytys kesti useita päiviä, en saanut syödä. Käynnistykset olivat ihan hirveän kivuliaita, tekosupistuksia aamusta iltaan. Huusin huoneessa 3 päivää. Kun vihdoin sain lapsen, 3 nukkumattoman yön jälkeen, ekana yönä huoneeseen tuotiin uusi potilas niin, että kello 3 aamuyöllä kaikki valot laitettiin päälle, eikä asiaa pahoiteltu mitenkään. Kuulin hoitajien puhuvan läsnäollessani kovaan ääneen, miten Naistenklikinna on hirveä työpaikka ja ihmisiäkin mainittiin nimeltä. Todella epäammattimaista. 

En nuorena ymmärtänyt tuollaista, mutta jälkikäteen osittain käyttäytyminen oli varmasti passiivis-aggressiivista ja tahallista. Vaikkapa kaikkia valoja ei ole pakko sytyttää, eikä huoneessa ole ihan pakko yöllä huutaa. Todella hirveä kokemus, ja toivon että ap sinä saat parempaa kohtelua. Vauvan saaminen on kuitenkin hieno asia, mutta suomalainen hoitotapa on todella kylmä ja sadistinen. 

Eivät läheskään kaikki synnytykset ole kamalia! Ekalla kerralla sairaalassa 3 tuntia, tokalla 20 min ennen kuin lapsi tuli maailmaan. Luomusynnytyksiä molemmat, ei edes ilokaasua. Mistään periaatteesta ei ollut kysymys, mutta kivut eivät olleet ylitsepääsemättömiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Synnyttäminen, tai ennemminkin supistukset, sattuu kyllä, mutta kivunlievityksellä siitä on tehty siedettävää. Sitä ei kannata pelätä. Ennemminkin pelkäisin nyt tehdä lapsia ylipäätään tähän maailmaan, mikä on mennyt täysin sekopäiseksi w o k e -touhotukseksi. Ä h l ä m i t puukottelee ja ahdistelee, opettajat valehtelevat, että mieskin voi synnyttää tai että sukupuolia on enemmän kuin kaksi. Vi he r va s sarit tyhjentää Suomen kassan ja jakaa rahaa kavereilleen. Korruptio rehottaa - mitään normaalia ei voi sanoa, kun joku pahoittaa mielensä ja sen jälkeen sun elämä tuhotaan julkisesti. Pikkulapsia jo kiusataan päiväkodissa, jos niillä ei ole älylaitteet sekoittamassa aivoja. Nuorille tungetaan ahdistukseen adhd -purkit ja mielialalääkkeet kouraan sen sijaan, että koululuokista tehtäisiin siedettävämmät.

Maailma on mennyt ihan hirveään suuntaan.

Sin

En ole seonnut vaan elänyt. Täytyy olla vajaa tai muuten yksinkertainen, jos ei ole tietoinen, minkälaisessa maailmassa elämme.

Niin. Itse ajattelin silloin, että kautta aikain on synnytetty. 

Toki se synnytys ja raskaus on riski sekä äidille, että vauvalle.

Ajattelin, että Suomessa on maailman parasta osaamista tässä asiassa. Ja jos korein tapahtuu sairaalassa on apu lähellä.

Synnytyspelosta voi mennä juttelemaan. 

Kuopuksen syntymässä oli mukana kätilö, joka edusti sitä uutta oppia, että rauhassa edetään. Ei mitään joudutteluja.

Ihsn siihen tahtiin kuin vauva tulee ja vähän rahakkaan jarraili ja antoi tilanteen kehitttyä,

Synnytys on luonnollinen tapahtuma. Elimistö valmistautuu siihen yhdeksän kuukautta. 

Siinä nainen tottuu ja kasvaa siihen ynnytykseen.

Sinun päätöksesi. 

Suosittelen samantien olemaan yhteydessä  sinne synnytyspelkoihin liittyvään osastoon/henkilökuntaan.

Pelkojen käsittelyssä olisi hyvä muutenkin ottaa yhteys johonkin terapeuttiin tai ihan vaikka lääkäriin,

Elämä on riskejä  täynnä. Elämä on riski.

Pelko ei kenties ole paras johtaja- ei ainakaan ihan kaikessa.

Niin. Sinä tavallaan pelkäät jo ennalta sellaista, mistä et edes tiedä että joudutko tai pääsetkö koskaan sellaiseen tilanteeseen.

on hyvä miettiä etukäteen. Ota selvää asioista. Ehkä pelko sitten laantuu. Tai sitten päätät, että et halua lasta.

Vierailija kirjoitti:

Oma synnytys oli kyllä aivan hirveä, ja siksi lapsiluku jäi yhteen. Myös hoitohenkilökunta oli täysin kamala, ja kokemus oli lähinnä kidutusta. Synnytys kesti useita päiviä, en saanut syödä. Käynnistykset olivat ihan hirveän kivuliaita, tekosupistuksia aamusta iltaan. Huusin huoneessa 3 päivää. Kun vihdoin sain lapsen, 3 nukkumattoman yön jälkeen, ekana yönä huoneeseen tuotiin uusi potilas niin, että kello 3 aamuyöllä kaikki valot laitettiin päälle, eikä asiaa pahoiteltu mitenkään. Kuulin hoitajien puhuvan läsnäollessani kovaan ääneen, miten Naistenklikinna on hirveä työpaikka ja ihmisiäkin mainittiin nimeltä. Todella epäammattimaista. 

En nuorena ymmärtänyt tuollaista, mutta jälkikäteen osittain käyttäytyminen oli varmasti passiivis-aggressiivista ja tahallista. Vaikkapa kaikkia valoja ei ole pakko sytyttää, eikä huoneessa ole ihan pakko yöllä huutaa. Todella hirveä kokemus, ja toivon että ap sinä saat parempaa koht

Oma synnytykseni oli jotain tämän suuntaista. Olin maininnut terkalle useaan otteeseen vakavasta synnytyspelosta, mutta minut pakotettiin alakautta synnyttämiseen, ja lapsi oli 5 kg....  On tietysti olemassa hyviäkin kokemuksia, mutta mielestäni ensiaskel hoitokokemuksen parantamiseen on asiallinen ja avoin keskustelu siitä, millaisia negatiivisia kokemuksia äideillä on. Ei niistä tarvitse suuttua ja raivoalapeukuttaa.



Ja niitä on paljon, ja monessa toistuua ajatus että tilanteessa mietittiin vain vauvan hyvinvointia, ja äidin hyvä kohtelu sivuutettiin täysin. Esimerkiksi Sveitsissä myös äitiä kunnioitetaan, ja synnytyksestä tehdään mahdollisimman miellyttävä myös äidille. Hoitohenkilökunta myös osaa kommunikoida ammattimaisesti ja kannustavasti. Suomessa ollaan tällaisissa asioissa vielä melko lailla lapsen kengissä vaikka hoidon taso on korkea lapsen kannalta. Äitien negatiivisten kokemusten määrä sen sijaan on Euroopan korkeimmalla tasolla, koska vanhemmalla populaatiolla ei ole tarpeellisia työkaluja kohdata naisia inhimillisesti ja hoidossa sivuutetaan äidin vointi toissijaisena, ellei kyse ole hengenvaarasta. 

Synnytyksen ei tarvitse olla kamala. Saksassa ja Sveitsissä osataan tarjota hieno kokemus äideille. 

Sveitsiläinen terveydenhoito on kuin hemmottelua. Aivan ihanaa ja humaania ihmisten kohtaamista myös kiireessä. 

Vierailija kirjoitti:

Oma synnytys oli kyllä aivan hirveä, ja siksi lapsiluku jäi yhteen. Myös hoitohenkilökunta oli täysin kamala, ja kokemus oli lähinnä kidutusta. Synnytys kesti useita päiviä, en saanut syödä. Käynnistykset olivat ihan hirveän kivuliaita, tekosupistuksia aamusta iltaan. Huusin huoneessa 3 päivää. Kun vihdoin sain lapsen, 3 nukkumattoman yön jälkeen, ekana yönä huoneeseen tuotiin uusi potilas niin, että kello 3 aamuyöllä kaikki valot laitettiin päälle, eikä asiaa pahoiteltu mitenkään. Kuulin hoitajien puhuvan läsnäollessani kovaan ääneen, miten Naistenklikinna on hirveä työpaikka ja ihmisiäkin mainittiin nimeltä. Todella epäammattimaista. 

En nuorena ymmärtänyt tuollaista, mutta jälkikäteen osittain käyttäytyminen oli varmasti passiivis-aggressiivista ja tahallista. Vaikkapa kaikkia valoja ei ole pakko sytyttää, eikä huoneessa ole ihan pakko yöllä huutaa. Todella hirveä kokemus, ja toivon että ap sinä saat parempaa koht

Jaha. Minä olen synnyttänyt kolme lasta Naikkarilla, eikä ole pahaa sanottavaa. Hlökunta oli tosi mukavaa. Kolmas käynnistettiin, kivuliasta mutta en sentään huutanut kolmea päivää huoneessani. Enkä kuullut kenenkään huutaneen. Hoitajatkaan eivät solvanneet (ainakaan synnyttäjien kuullen) ketään eikä mitään. Synnytys tapahtuu yleensä sairaalassa, joka ei voi toimia kuten hotelli.

Vierailija kirjoitti:

Ei miehetkään synnyttäisi. 

Kelatkaa mies on tehnyt vaikka mitä keksintöjä, kävellyt kuussakin, mutta naiset edelleen repäisevät itsensä kahtia kauheissa tuskissa synnyttäessään. Ei ole katsokaas miesten ongelma. 

En ole synnyttänyt, en koskaan halunnut. Muutama vuosi vielä ja pelon synnärille joutumisesta voi kokonaan unohtaa. 

"Naiset repivät itsensä kahtia kauheissa tuskissa synnyttäessään".. mistä sinä tuon päättelet, kun et ole synnyttänyt? Naiset tuppaavat helposti kertomaan enemmän tai vähemmän kaameita kokemuksia, syytä en tiedä. Minulla on kolme ja ihan olen kokonaisena pysynyt, neljättä suunnitellaan. Jokainen synnytys on erilainen. Ei tarvitse kokemattoman pelotella.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni synnytys ei ole normaalia. 

Mielestäni synnytysväkivalta ja satuttaminen / lääkkeiden pihtaaminen eivät ole normaalia. Ja samaan aikaan pitäisi tehdä hoitohenkilökunnan kanssa yhteistyötä ja paskanmarjat! Täällä tuokin riippuu niin tuurista ja ajankohdasta milloin synnytät.

Vierailija kirjoitti:

Omat kokemukset 80-luvulta. Eka synnytys pelotti mutta eipä se ollutkaan niin kamalaa kuin kuvittelin. Synnytys oli kyllä pitkäkestoinen ja uuvuttava mutta en kokenut kipuja kovina. Toista synnytystä en enää pelännyt vaikka sekin kesti pitkään ja ponnistusvaihe varsinkin. Muuta lievitystä en saanut kuin ilokaasua. Itsellä kyllä kipu loppui välittömästi lapsen tultua ulos. Olin siis onnekas kun pääsin niin vähällä. 

80-luvulla kaikki oli vielä hyvin ja yhtä auvoista onnea...

Vanha aloitus, mutta sanon silti. Ei ole välttämättä niin hirveää. Ihmiset tykkää pelotella ja suurennella. Mun synnytys meni aika riskirajoilla johtuen lääketieteellisistä syistä jotka ei olleet ennen synnytystä tiedossa. Silti oli hyvä kokemus olosuhteisiin nähden. Kivunlievitys on toimiva, jos on täyspäinen henkilökunta paikalla ja itse uskallat pyytää lääkettä ajoissa.

 

Sen sijaan synnytyksen jälkeinen aika osastolla oli aikamoista sekoilua ja arki on huonosti nukkuvan itkuisen lapsen kanssa raskasta. Itsekin synnytystä paljon mietin etukäteen, mutta helpoin osuus se on tähän mennessä ollut tässä kokonaisuudessa. Synnytyksen sijaan miettisin nyt etukäteen enemmän, miten turvaan oman jaksamiseni vauva-aikana, kun unta tulee äärimmäisen vähän.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni synnytys ei ole normaalia. 

Mistä sinä olet tullut?

Elkää suotta pelätkö.

Eihän sitä tiedä tuleeko edes raskaaksi.