Miltä tuntui kun näit lapsesi kasvot ensimmäisen kerran?

Itkin ilosta, liikutuksesta ja väsymyksestä molempien lapsien synnyttyä. Esikoisen kasvoista (tyttö) kait ajattelin vaan, että onpa sievä tyttö. Kuopuksen (poika) kohdalla olin vähän huolestunut, kun ei turvotuksen takia avannut silmiään pariin ekaan päivään ja nenän päällä oli mustelma. Kuopuksen kasvoista valitettavasti alussa muistan ajatelleeni lähinnä vain "voi parkaa".

Annoin lapsen pois joten en välittänyt nähdä millainen seksijäte sieltä liukui ulos. Jotkut pitäköön hyvänään ja kaikkea hyvää heille.

Pää oli tyhjä ja pyörällä, vauva oli kuin ventovieras avaruudesta. Mietin saako lapseen koskea. En tuntenut suurta rakkautta ja onnea, lähinnä hämmästystä. Lapsi oli pitkään odotettu ja toivottu. Ja pilkuhiljaa se rakkaus ja kiintymys kasvoi. Toisen kohdalla sama.

Pojalla oli epäuskoinen ilme kun katsoimme silmästä silmään.

Kun tyttöni syntyi niin tunteeni olivat jotenkin neutraalit. Ja en tarkoita tunteetonta vaan kaikki oli jotenkin luonnollista. Toki pari kyyneltä vierähti ja oli ihana nähdä miehen liikutus. Koko synnytyksen ajan luotin itseeni ja kätilöihin. Siinä tilanteessa minusta tuli äiti ja koin että osaan homman.

Sitten jos vauvan ulkonäöstä puhutaan niin ihmettelin, kuinka hän voi näyttää niin isältään. Ja oli minusta aika iso (3890g), luulin pienemmäksi, koska mahani oli suht pieni. Hassun näköinen, punainen ja kinainen, turvonnut pötkylä :D Yritin ottaa jotenkin imartelevia kuvia muille lähetettäväksi :D Edelleen on isänsä näköinen, mutta kaunis tyttö 1v.!

Olin pettynyt ja vähän kauhuissani. Anoppi minikoossa putkahti ilmoille. Mielessäni lohdutin itseäni, että voihan se ulkonäkö vielä muuttua.

Miten selitän tämän miehelleni kun lapsi on musta! 

En muista mitä tunsin. Neljän päivän käynnistelyn ja 17 tunnin supistamisten jälkeen paikat olivat vihdoin auki ja alettiin ponnistamaan, kun mulla tuli komplikaatio jonka vuoksi jouduttiin sektioon nukutuksessa. Heräsin useamman operaation jälkeen kuusi tuntia myöhemmin, lapsen luo vietiin varhain seuraavana aamuna kahdeksan tuntia syntymästä. Kohtaamisesta on valokuva, mutta muistikuvani on hyvin sekava, muistan että valaistus oli hämärä ja minulle puhuttiin. Sitä milloin sain vauvan ensi kertaa syliin tai näin kasvot kunnolla en muista, pääsin kunnolla ylös ja suihkuunkin vasta kaksi vuorokautta synnytyksen jälkeen. Tunteet olivat hyvin ristiriitaiset kun pystyi vain kurkottelemaan sängystä kun muut hoitivat vauvaa. Toisaalta tajusi, että minun vauvani se on, toisaalta en uskonut olevani äiti. Tunteet heräilivät pikkuhiljaa ja kun toipumisen myötä pystyi aloittamaan vauvan hoidon alkoi suhdekin muodostua. En nyt ole ihan varma paljonko näitä tarinoita kannattaa ennen synnytystä kuulla tai kuunnella, mutta itseäni ainakin helpotti asian hyväksymisen aloittamisessa kun oli lukenut huonojakin synnytyskokemuksia. Kun oli henkisesti valmistautunut nopeaan perussynnytykseen josta ei ole mitään dramaattista kertomista (jollaisia joka ikinen sukuni naisten synnytyksistä on ollut), siihen euforiseen ensikohtaamiseen josta kaikki puhuvat ja ihastelemaan kuinka ruttuinen se rumankaunis vauva onkaan, todellisuus lääkepöllyssä ilman muistikuvia ja tunnesidettä oli ensisynnyttäjälle raskas vaikka kaikki menikin niin hyvin kuin siinä tilanteessa saattoi.

Oli pieni epäilys siitä että muija käyny vieraissa, kun lapsi olikin musta

Olen saanut kolme kertaa vastasyntyneen syliini. Ekalla kerralla olin kertakaikkisen poikki, mutta vauva oli ihana. Vaaleatukkainen poika, jolle aloin hiljaa jutella. Toinen tuli helpommin maailmaan, olin niin onnellinen, että oltiin saatu toinenkin terve lapsi, itkin onnesta hillittömästi. Kolmonen tuli vauhdilla, olin kiitollinen ja onnellinen.

Onnea odotukseen kaikille, on ne lasten syntymät vaan niin ainutkertaisen ihania tapahtumia.

Vierailija kirjoitti:

Olin pettynyt ja vähän kauhuissani. Anoppi minikoossa putkahti ilmoille. Mielessäni lohdutin itseäni, että voihan se ulkonäkö vielä muuttua.

😂

Vaikka todennäköisesti oletkin provo ap, niin mene sitten oikeassa elämässä synnyttämään avoimin mielin.

Mun lapsella oli yllättävän paksut tummat hiukset, siinä ei toki ollut mitään erikoista koska isänsä oli tummahiuksinen ja myös minulla oli syntyessäni ollut paksut tummat hiukset vaikka ne sitten vaihtui vaaleiksi. Olin jotenkin kuvitellut että sieltä tulee vaalea tyttövauva, tyttö tuli mutta tumma :) Ja täysin isänsä näköinen. Olin suorastaan pettynyt että eikö tässä lapsessa ole mitään mun näköä.

Mutta tytölläkin vaihtui vauvahiukset vaaleisiin ja alkoi näyttää sen takia myös vähän minulta, mutta kyllä hän on aikuisenakin paljon isänsä näköinen.

Ja sen itkun kyllä tunnistaa muiden vauvojen itkusta, se on jännä juttu, mutta sun oma vauva itkee aina eri tavalla kuin muut. Äitini kertoi että minäkin olin itkenyt erikoisesti, äitini muistaa sen vieläkin vaikka olen jo keski-ikäinen.

Onpa ruma.

Olin huolissani kun lapsi ei itkenyt. Kätilöiden avustuksella sitten hengitys saatiin käyntiin ja sen jälkeen tunsin epäonnistuneeni äitinä, kun en saanut rauhoiteltua itkuista vastasyntynyttä eikä hän pyrkinyt rinnalle. Raukalla oli kovia kipuja pitkän imukuppisynnytyksen jälkeen. Rakkautta tunsin n. 10 viikkoa synnytyksen jälkeen

Ihana ajatus. En vielä ole nähnyt. 

Vastasyntyneellä oli musta tukka ja niskabiitles. Selkänsä oli karvainen. Ensimmäinen ajatus oli, että onpahan isänsä näköinen peikko, ei puutu kuin froteelenksu. Mutta toki rakastuin heti. Ja isänsä on kyllä perisuomalainen, joskin karjalaista alkuperää.

Tuttu kertoi ettei tuntenut mitään, ehkä lähinnä hämmennystä siitä, ettei tuntenut mitään ja että vauva näytti oudolta kun oli yhtäkkiä siinä. Tuttu tarina mitä ihmiset kertoo on juuri tuo ,että suurenmoinen onnellisuus ja rakkaus valtaa sydämen ja itkukin tirahtaa. Sitten tälle tutulle tulikin syyllinen olo, mietti mikä on itsessä vialla. Kaameet paineet.

Vierailija kirjoitti:

Late kirjoitti:

En muista tarkkaan ajatuksia lapsen kasvoista, muuta kuin helpotusta, ihastusta, iloa jne. Mutta muistan vastasyntyneen vauvan tuoksun, joka jäi ehkä ensimmäisenä ajatuksena mieleen. Siis ennen pesuja. Se oli meren tuoksu. Sama, miltä meren rannalla tuoksuu. Olen kysellyt muiltakin, mutta kukaan tuttu ei tätä tunnista. Onko kellään muulla muistikuvaa meren tuoksusta?

<3 Ehkä se huuhtoutui rantaan, ihana tarina :-)

Se on toosan tuoksu. No ei vaan, veri? Rautainen tuoksu siinä.

Minulle on syntynyt 4 lasta. Esikoisen synnyttyä olin jotenkin ihan hämilläni, miten erikoinen vauva sieltä syntyi. Oli leijonanharjaa, tukka pystyssä heti alkuun ja sitten ne pulleat kasvonpiirteet. Olin odottanut punaista ja ryppyistä vauvaa. Ei ollut meidän pullealla pojalla ryppynaamaa. Ihailin syvästi hänen kauniita kulmakarvojaan ja tuuheaa leijonanharjaansa.

Kun toinen vauva syntyi, hänellä oli tumma, todella tuuhea tukka ja sirot kasvot. Sekin yllätti, koska esikoinen oli ollut pullea naamaltaan. Vauvan nimikin piti vaihtaa, koska mietitty nimi ei minusta sopinut niin siropiirteiselle neidille.

Kolmas lapsi oli kuollut kohtuun raskauden puolivälissä. Hänet näin syntymän jälkeen vain lyhyesti. Oli sinimustat kasvot, vähän turpeat kuolleen kasvot, mutta kuitenkin vauvan piirteet ja täydellinen pieni nenä. Kun hän ei ollut elävä, hänen kasvoistaan jäi mieleen se sinimusta väri ja turpeus sekä se, että hän muistutti minua. Ehkä kallon muoto oli sama. Meille ei ole jäänyt ainuttakaan kuvaa hänestä, joten muistikuvat värittyvät.

Neljäs lapsi taas yllätti olemalla suunnilleen sellainen perusvauva. Oli harvat hiukset, vähän ryppyinen, kiukkuinen ilme. Neljäs vauva nukkui paljon ensimmäisen vuorokautensa aikana, joten tuli ihastelua sen nukkuvan vauvan ihania kasvoja koko ajan.