Miltä tuntui kun näit lapsesi kasvot ensimmäisen kerran?

Se oli järkytys, sillä olin varma että lapsessa olisi mieheni piirteitä, mutta näköjään Turkin veri on härmän verta sakeampaa. Mieheni kuitenkin otti tämän pienen ryijyrinnan vastaan avosylin ja sanoi, että geeneistä viis, minä olen tämän pienen Kebabrullan isä! Ollaan Onnellisia ja nyt kun Samer asuu samassa rapussa niin saa äitikin välillä vapaata ja pääsee dönerin äärelle.

OMG! Mistä tuo tähän tuli?

Olin äärettömän helpottunut, kun raskas ponnistusvaihe ja sitä edeltänyt haastava vuorokausi oli ohi, ja kuulin, että vauva on ulkona ja vielä alkoi parkuakin. Ennenaikainen pienokainen olisi hyvin saattanut olla hiljaa kehittymättömien keuhkojen takia. Onneksi ääntä lähti. Tuntui ihan toisen maailman jutulta, että pieni ihminen oli tullut minusta, käsittämättömän ihmeelliseltä, oli ihan vakuutettava itselleen, että totta se on. Sitten kysyttiin, oliko kumpikaan nähnyt, tuliko tyttö vai poika. Ei oltu nähty, joten kätilö sitten nosti nähtäville kummallekin yhtä aikaa. Oma tuntemus tytöstä oli osunut oikeaan, viis monen mielestä poikamaisesta mahasta. Ulkonäöstä en oikein osannut vielä mitään siinä tilassa ajatella kuin että ei voi olla totta, että minusta tuli ulos tuo pieni ihmeellinen olento, meidän yhteinen ja pieni ihmisen alku.

Mulla oli vaikea synnytys ja vauva vietiin heti pois pestäväksi ja puettavaksi (ei siis nostettu mun mahan päälle)

Kun vauva tuotiin mun sängyn viereen ja puhuin ympärillä oleville ihmisille, niin vauva reagoi MUN ääneen. Se kosketti.

Lapsi ei syntyessään vielä ulkonäöltään muistuttanut minua tai miestäni. Imukuppisynnytyksen jäljiltä pää oli vielä vähän oudon mallinen ja lapsi oli kurttuinen ja punainen. Hän näytti vieraalta, mutta tiesin kuitenkin rakastavani häntä. Rakkaus kasvaa päivä päivältä kun lapsen oma minuus ja personallisuus alkaa kehittyä. Nyt hän on jo vauhdikas taapero ja en tiedä miten enää osaisin elää ilman häntä.

Tavallaan sitä rakastaa jo kohdussa olevaa lasta, mutta et vielä tiedä mitä rakastat. Pikkuhiljaa lapsen kasvaessa oivaltaa, että mikä juuri tästä lapsesta tekee maailman ihanimman.

Helpotuin kauniista vauvastani, joka ei näyttänyt ollenkaan ultrakuvan kummajaiselta.

Suunnattoman suuri rakkaus syntyi välittömästi.

Äääää vauvakuume iskee! (pahenee) 😅

T. 30v sinkku ☹️ Olkaa kiitollisia! Ihana ketju💜

Olin vähän ihmeissäni. Ensi näkemältä vauva oli verinen, raivoissaan parkuva ja eri sukupuolta kuin oli odotettu, mutta silti kun vauva otettiin sylistäni pois, en olisi halunnut päästää irti. Kyllä lapsi ensimmäisen illan aikana alkoi omalta tuntua.

Hämmästys. Synnytin neljä päivää ja kun vauva oli vihdoin ulkona, niin olin melko hämmästynyt siitä, että urakka oli yht'äkkiä ohi. En voinut uskoa, että oma pikkuinen oli pitkän odotuksen jälkeen luonani. Minäkö tuon valmistin!?

Vauva oli vaalea, kun olin odottanut tummaa. Hän oli myös pienempi, kuin luulin. Pelästyin, kun vauva nosti päätään ja liikkui sylissäni. Luulin, ettei vastasyntynyt liiku mihinkään. Sikiöaikanakin hän oli potkinut niin lujaa, että "naks" ja "poks" kuului aina. Mieskin kuuli äänet. Vauva oli jäntevä ja nopea liikkeissään heti. "Tietenkin hän on tällainen, oli masussakin!" ajattelin.

Ihmettelin, kun vauvan pää oli imukupin takia suipon muotoinen. Kätilö kertoi, että se palautuu kyllä ja niinhän se palautui muutamissa tunneissa. 

Ja milloin käänsitte ne menosuuntaan?

Tunsin inhoa, sääliä, tulevaisuuden pelkoa lapsen suhteen, toiveita lapsen kuolemasta ja ihme kyllä jonkinlaista alkukantaista rakkautta lasta kohtaan, kun hänen kuvansa ensimmäisen kerran näin. Hätäsektiolla alle kahden kilon painoisena , lähes kuolleena ja keltaisena hän ketjujen ja johtojen keskellä makasi keskoskaapissa. Syntymän jälkeen hänet heti tehohoitoon kiidätettiin ja sanottiin suoraan, että hän ei henkiin jää ja jos jääkin, hän ei koskaan tule oppimaan mitään, vaan on koko elämänsä sängyn pohjalla laitteissa kiinni muiden hoidettava. Henkiin hän kuitenkin jäi, alkoi oppimaan asioita uskomattoman nopeasti, otti ikäisensä kiinni kasvussa ja alkoi päivä päivältä enemmän muistuttamaan isäänsä. Nyt hän on 16v , aloitti juuri ammattikoulun päätettyään peruskoulun luokkansa parhaana oppilaana, asuu yhdessä 18v tyttöystävänsä ja heidän tyttövauvan kanssa. Hän on 203cm pitkä ja painaa 135 kokoa.

Isänä synnytyksessä olleena voin sanoa, etten ole nähnyt niin viisaita silmiä koskaan enkä senkään jälkeen mitä vastasyntyneellä on. Aloin itkemään onnesta, ennenkuin lapsi alkoi rääkymään perässä..

Elämäni hienoin hetki.

Ekan kerran kun näin poikani, teki mieli oksentaa. Tuli sellanen pettymys että huhhuh.

En mitään. Mä olin niin puhki että olin vain äärimmäisen onnellinen että se tuska oli ohitse. Ainoa ajatus oli että ei enää koskaan. 

Kun pääsin taas elävien kirjoihin, oli onni suuri.

Eihän ne vauvat ole kauniita silloin kun just ovat syntyneet, mutta silti esikoisesta tunnistin heti että oli todella paljon isänsä näköinen. Kun pari päivää oli oleentunut niin olihan se kaunis lapsi siitä huolimatta että näytti isältään. Kyllä se, että se oma lapsi on nyt siinä on aika uskomaton tunne, siis ei sitä tahdo todeksi uskoa kun se on niin iso juttu että minä itse olen oman kroppani sisällä tehnyt tälläisen uuden ihmisen, ja että se on sekoitus minusta ja miehestä.

Myöhemmin sain kaksoset kiireellisellä sektiolla, ja en ehtinyt siinä oikein lapsia nähdä kun heitä vaan melko kaukaa vilautettiin ja kysyttiin että mikä nimi annetaan ja sitten heidä vietiin kiireellä teholle. Mutta oli toki sekin koko kokemus sellainen ettei siinä paikassa kaiken hässäkän keskellä oikein tajunnut missä mennään, sitten kun pääsi näkemään lapset siellä teholla ja letkuja ja johtoja tuli joka paikasta, ja lapset oli niin pieniä, että oli se pääasiassa järkyttävää. Hassua oli se että toinen kaksosista näytti isältään ja toinen minulta, ja niin on edelleen vaikka ovat jo isoja.

Aina se kestää jonkin aikaa tottua siihen ajatukseen ja uuteen ihmiseen, ja lapsiraukka joutuu tottumaan kaikkeen tähän kylmään ja pelottavaan ympäristöön.

Mä mietin sillon, että tykkään niiden naamasta. Tykkään vieläkin.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin että hyi että, en kehtaa viedä tuota suvun puutarhajuhliin, en suvun rapujuhliin enkä purjehdustapahtumaan, enkä edes lapsen omiin ristiäisiin! Lapsesta tuli kuitenkin ihan ok näköinen.

Minä ja mieheni olemme työskennelleet myös malleina aiemmin ja meillä on hyvät piirteet, joten luonnollisesti toivoimme hyvän näköistä lasta.

Kerrankin joku on rehellinen eikä koristele asiaa :D Pisteet siitä.

Vierailija kirjoitti:

Päällimmäinen tunne oli helpotus; esikoisen kanssa siksi, että häntä pykättiin kaksi tuntia ulos, kakkosen kanssa siksi, että nyt selvisi 10 minuutilla.

Esikoisesta huomasi heti, että näyttää isältään. Suu oli täsmälleen samalla tavalla mutrulla, on edelleen.

Suurta rakkautta ei syntynyt heti, sitä piti itsekkään ihmisen opetella. Kakkosta en sitten olisikaan halunnut antaa yhtään kenellekään.

Tämä olisi voinut olla myös itseni kirjoittama!

Synnytys päätyi kiireelliseen sektioon vauvan sydänäänten laskun vuoksi. Sektiossa ulosotettu vauva rupesi heti itkemään, ja kun hänen kasvonsa laitettiin minun kasvojeni eteen, itku taukosi. Henkilökunta sanoi "tunnisti äitinsä". Minulla se ei herättänyt minkäänlaisia tunteita. Vauvaa oli yritetty  monta vuotta, lapsettomuushoidoilla se lopulta sai alkunsa.  Ensimmäiset tunteet tulivat kotona vauvan ollessa viikon ikäinen ja ne olivat negatiivisia - halusin peruuttaa tapahtuneen. Sittemmin todettiin psykoottinen synnytyksen jälkeinen masennus. Ensimmäiset hetkelliset rakkauden tunteet vauvaa kohtaan tulivat n. 3 kk iässä, silloin olin juuri päässyt masennuksestani hoitoon.