Lue keskustelun säännöt.
Miltä tuntui kun näit lapsesi kasvot ensimmäisen kerran?
Huomasitko jo heti piirteitä jommasta kummasta vanhemmasta? Tuliko ulkonäkö yllätyksenä? Minkälaisia tunteita koit? Oliko riipaisevaa, kun vauva itki?
Itse olen raskaana 18 viikolla ja odotan jo tosi kovasti, että näkisin oman pikkuvauvelin. Haluaisin jo tietää sukupuolen ja miltä vauva näyttää, ilmeet, hymyn, itkun, kaiken! Miten maltan vielä odottaa toiset reilu 20 viikkoa?
Minulle ei oo väliä sukupuolella, mutta aavistelen, että se on tyttö.
Kommentit (306)
Siltä, että onneksi annoin hänet kehitysvammaisena 20 vuotta sitten laitokseen pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Violetti limalötjäke, jonka naama näytti lähinnä perseeltä.
Olin ensimmäisen lapseni syntyessä pihalla kuin lumiukko. Olin jo 30v, mutta elänyt vapaata sinkkuelämää monta vuotta. En ollut unelmoinut äitinä olosta oikeastaan koskaan. Tulin raskaaksi ehkäisyn pettäessä ja päätin pitää lapsen. Minulla on huono tilannetaju, joten synnytystäkin olen kelannut etu- ja jälkikäteen. Ensimmäinen tyttö näytti ihan peikkolapselta, tummat tuuheat hiukset ja ryppyiset satavuotiaan kasvot. Toinen tyttäreni syntyi kuin kuningatar, hiljainen päivä, paikalla oli vuoronvaihdon takia: 2 kätilöä, 1 harjoittelija, lääkäri, isä ja paikalle ehtinyt ystävättäreni (pääministeri puuttui!). Tyttö oli vaalea ja kuulas, todella kaunis. Iltatähti tyttömme syntyi kuin kissanpentu, helposti ja nopeasti. Hän näytti pieneltä simpanssilta jolla oli Jorma Uotisen kasvot.
Vauva käännettiin kasvot heti minuun päin kun syntyi. Olin jo ajatellut mielessäni vähän vitsillä että tervehdin lasta ja juttelen heti, ja niin kyllä sanoinkin että "terve"! Tai jotain sinnepäin. Hän tuijotti heti minua ja minä häntä. Aavistelin että oli tyttö ja niin olikin. Ei alkanut heti huutamaan vaan oli ennemminkin hiljaa, myöhemmin selvisi että oli tullut heti ulos tultuaan ilmarinta. Siksi ei varmaankaan huutanut. Ei muuten nännikään houkutellut kun se nyt ei mulla muutenkaan ole niin houkutteleva. Mutta se jäi kyllä mieleen se katsekontakti heti alussa.
Vauva näytti minun tyttäreltäni. Tiukka katse, kulmat kurtussa. Täydellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinänsä hölmöä, mutta olin yllättynyt siitä, että vauva oli "tutun näköinen", eli siis hänessä oli selvästi oman sukuni piirteitä (toki myös mieheni). Olin vain odottanut sellaista kurttuista pientä ukkelia ja valmistautunut mielessäni siihen, että vauva ei välttämättä olisi omissa silmissäni söpö (en oikein ole vauvaihminen). Mutta siis vauva näytti heti tutulta ja omalta. Yllärinä tuli jäätävän tuuhea musta tukka 😅 Sitä en osannut lainkaan odottaa. Saatiin kätilöltä kampa sitä varten 😂
Muutoin vauvan syntyminen oli pitkän synnytyksen jälkeen lähinnä helpotus. En edes muista vauvan itkua. Sen muistan, kun vauva asetettiin rinnalleni ja hän katsoi vuoroin minuun ja vuoroin isäänsä. Se hetki on piirtynyt verkkokalvoilleni todella upeana hetkenä <3
Ajattelin että voi hemmetti akka on käynyt vieraissa. Oli aikamoinen väriero.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin täysin ällikällä lyöty kun näin poikani ensi kerran. Minä ja mieheni olemme hoikkia niin vartalolla kuin kasvoiltakin. Vauva oli pulska ja hänellä oli isot pulloposket. Suorastaan valtavat. Ensimmäinen ajatus oli että ei voi olla meidän! Oli niin vieraan näköinen. Rakkaus kuitenkin syttyi heti ensijärkytyksen jälkeen. Nyt poika on nuori aikuinen ja on pitkä ja hoikka kuten isänsä. Pullukkaposkistakaan ei ole mitään jäljellä.
Vierailija kirjoitti:
Sinänsä hölmöä, mutta olin yllättynyt siitä, että vauva oli "tutun näköinen", eli siis hänessä oli selvästi oman sukuni piirteitä (toki myös mieheni). Olin vain odottanut sellaista kurttuista pientä ukkelia ja valmistautunut mielessäni siihen, että vauva ei välttämättä olisi omissa silmissäni söpö (en oikein ole vauvaihminen). Mutta siis vauva näytti heti tutulta ja omalta. Yllärinä tuli jäätävän tuuhea musta tukka 😅 Sitä en osannut lainkaan odottaa. Saatiin kätilöltä kampa sitä varten 😂
Muutoin vauvan syntyminen oli pitkän synnytyksen jälkeen lähinnä helpotus. En edes muista vauvan itkua. Sen muistan, kun vauva asetettiin rinnalleni ja hän katsoi vuoroin minuun ja vuoroin isäänsä. Se hetki on piirtynyt verkkokalvoilleni todella upeana hetkenä <3
Kampa vastasyntyneelle! Mahtavaa! Kuvittelen teidän pienen peikkotukkaisen vauvan ja hihittelen ääneen mielikuvalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei miltään. Synnytys oli järkyttävä kokemus, joka päätyi kiireelliseen sektioon, jossa mut lopulta vielä nukutettiin, kun puudutteet alkoi haihtua. En siis nähnyt vauvaa edes. Heräsin heräämössä sekopäisenä kuin seinäkello ja vauvan sain luokseni sitten, kun mut kiikutettiin perhehuoneeseen. Olin edelleen aivan sekaisin ja peloissani, enkä edes muista koko vauvan viereeni saamista. Ensin tuli hormonaalinen rakkaus, sellainen sekapäinen suojeluvaisto ja pikkuhiljaa oikea rakkaus. Nyt lapseni on neljä ja rakastan häntä enemmän kuin ketään muuta, mutta hänen syntymäpäivänsä ei todellakaan ollut elämäni onnellisin päivä. Haluaisin toisen, jos uskaltaisin. Suunnitellulla sektiolla tulisi toinen.
En nyt lukenut kuin ekan sivun, mutta en voi olla ainoa, jolla ei ole mitään mielikuvaa kummankaan lapsen kasvoista syntymän jälkeen. Onneks on valokuvia, heh heh...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin ihan ihmeissäni siitä että kauan pelkäämäni synnytys oli ohi, että vauva tosiaan on siinä, ja ihmettelin miten lämmin hän oli siinä rinnan päällä. En tajunnut edes itkeä kun tuijottelin vain vauvaa, että tän näköinen kaveriko on sitten mun vauva. Oli todella hämmentävä hetki.
Ajattelin lähinnä että nyt pitää päästä nukkumaan. Monta yötä oli mennyt eli tuo nukkuminen oli ensimmäinen ajatus vauvan näkenisen jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Molempien kohdalla olo on ollut uskomattoman hieno, kiitollinen ja hämmentynyt.
Esikoisen kohdalla mut nukutettiin saman tien kun lapsi oli syntynyt, ja kun heräsin, oli vastassa mieheni sylissään vastasyntynyt lapsemme. Muistan uunituoreen isän hämmentyneen onnellisen ilmeen ja kapalossa rauhassa nukkuvan vauvan. Maailman oudoin ja hienoin tunne.
Kuopuksen sain nähdä vain vilaukselta, koska hänet kiidätettiin lastenklinikalle. Päällimäisenä oli huoli, mutta olin silti niin äärettömän onnellinen.
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäinen syntyi hyvin pienikokoisena, täysiaikaisena kuitenkin. Hänellä oli kaikki valmiiksi kehittyineinä, upeat tummat kulmakarvat ja vähintään sentin pituiset tummat ripset...
Hämmästyneenä hänelle juttelin jotain, muistaakseni...:)
Toisen synnytys oman terveydentilani vuoksi käynnistettiin viikkoa ennen laskettua aikaa.
Sieltä putkahti ulos pikkumies, jolla oli sama ilme, kuin nyt edelleen täysi-ikäisenä: lempeän ystävällinen, mutta hieman kujeileva, veitikkamainen. Silti olin tästä vauvasta huolissani: onkohan tämä sekunda, kun ei ole ripsiä eikä kulmakarvoja lainkaan? Sisaruksilta sain rohkaisua, että kyllä ne sieltä vielä tulevat. Niin kuin tulivatkin... Mutta ihanaa oli höpötellä jotain tuolle viereeni laitetulle pikkumiehelle, joka siinä ripsettömänä ja kulmakarvattomana lempeästi katsoen kuunteli, kuin olisi kaiken ymmärtänyt.:)
Meidän tytölle alkoi ekan päivän jälkeen kasvaa ripset, ja neliviikkoisena alkoi oikeasti näkyä kulmakarvojen aihiot. Hän syntyi viitisen viikkoa etuajassa. Olisivatkohan ne näkyneet heti, jos hän olisi syntynyt täysiaikaisena?
Meillä ei tullut itku vauvan synnyttyä. Oltiin helpottuneita, ihmeissämme ja onnellisia.
En muista muuta kuin että olin helpottunut, viimeinkin se 25 tunnin urakka on ohi! Olin ihan kuutamolla ja meinasinkin pyörtyä siihen petiin. Lapsi ei heti itkenyt, joten tuskin sitä minulle heti tyrkytettiinkään. En tätäkään oikein tajunnut, ennenkuin myöhemmin. Ymmärin, että oli aika hiuskarvan varassa että lapsi syntyi terveenä. Napanuora oli moneen kertaan jalkojen ja kaulan ympärillä. Kamalalta varmaan tuntui pikkuisesta se imukuppisynnytyskin :
Sitten kun hänet oikein kunnolla sain syliin, huomasin heti ison nenän:) Kuten minullakin...
Herranjumala – tommonenko siitä tuli !!!!
No ei voi mitään, oma laps on aina rakas !
Olin todella väsynyt ja uupunut, vauva syntyi sektiolla. Kun pieni poikani näytettiin minulle, ajattelin hänen olevan ihan "pieni linnunpoikanen", niin pieni hän oli <3 Se on ainut hetki, jonka leikkaussalissa muistan edes jollain tavalla. Heräämössä muistan ajatelleeni, että lapsi näyttää ihan siltä, mitä nimeä oltiin hänelle mietitty. Hän oli ja on edelleen täydellisin ja omaan silmääni maailman kaunein poika <3 (Niinkuin varmasti jokainen äiti ajattelee omista lapsistaan!)
Esikoisen synnyttyä olin vain helpottunut, että raju synnytys oli ohi. Vauva oli poika, kuten olin arvaillutkin. En ihaillut kasvoja, vauva tuntui vieraalta ja vastuu musertavalta. Pelotti. Vasta vauvan ollessa puoli vuotias aloin tuntea syvää rakkautta.
Näinkin voi siis käydä. Esikoinen oli tosi odotettu ja toivottu, enkä yhtään ajatellut etukäteen, että ensi kohtaamien olisi muuta kuin ihanaa. No ei ollut ihanaa.