Miltä tuntui kun näit lapsesi kasvot ensimmäisen kerran?

Vierailija kirjoitti:

Äiti ov kirjoitti:

Kahdeksan ensimmäisen lapsen kohdalla tunsin suurta iloa, onnea ja ylpeyttä koska he olivat isoja, terveitä ja normaaleja mutta kuopuksen syntyessä tunsin vain inhoa ja vihaa koska vauva oli pieni, ruma, kalpea ja heikko. Onneksi se sitten kuoli pian jolloin minä itkin onnesta koska en todellakaan olisi jaksanut hoitaa sitä vauvaa koska se oli vaikeasti monivammainen. Ei se olisi koskaan oppinut välttämättä edes kannattamaan päätään tai nielemään itse. Se kuoli reilun kuukauden iässä pari viikkoa sitten ja ruumiinavauksessa todettiin, että sille ei ollut edes kunnollisia aivoja kehittynyt.

Minun on pakko kysyä, miksi tätä kertomusta alapeukutetaan.

??

Siksikö, että kirjoittajalla on kahdeksan lasta?

Vai siksi, että äiti tunsi suurta helpotusta lapsen kuoltua monivammaisena?

Vaiko ehkä siksi, että äiti kirjoittaa lapsensa olleen pieni, ruma, kalpea ja heikko?

??

Minä ymmärrän niin hyvin kuin yhden lapsen äitini kykenen, ettei suuren lapsikatraan kanssa olisi jaksanut elämää täysin muiden armoilla olevansa ihmisen kanssa, vaikka se olisikin ollut hänen lapsensa.

Se oli valehtelua. Ruumiinavausraportin tulokset eivät valmistu 2 viikon kuluessa kuolemasta. Jos yleensä siinä ajassa vielä ruumiinavaukseenkaan vainaja ehtii. 

Love at first sight
</p>

<p> Lapseni syntyi tasan 99 kk Tshernobylin  räjähtämisen jälkeen, ja pelkäsin vaurioita. Ja jouduin vielä hätäsektioonkin.
</p>

<p>Terve poika on vieläkin.[/quote kirjoitti:

Eli reilut 8 vuotta Tshernobylin jälkeen. Miksi vielä silloin pelkäsit vaurioita?Olihan tuosta tapahtumasta jo vuosia aikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Kakkosta en sitten olisikaan halunnut antaa yhtään kenellekään.

Mulla on vain yksi lapsi, mutta en minäkään kakkosta halua antaa kenellekään. 

En muista tarkkaan ajatuksia lapsen kasvoista, muuta kuin helpotusta, ihastusta, iloa jne. Mutta muistan vastasyntyneen vauvan tuoksun, joka jäi ehkä ensimmäisenä ajatuksena mieleen. Siis ennen pesuja. Se oli meren tuoksu. Sama, miltä meren rannalla tuoksuu. Olen kysellyt muiltakin, mutta kukaan tuttu ei tätä tunnista. Onko kellään muulla muistikuvaa meren tuoksusta?

Oli ihana hetki :) Ihmettelin, kun toisen kasvot olivat niin kovin pienet ja tunnistin heti oman ylähuuleni. Ihana muruseni on nyt jo 16-vuotias ja komea miehenalku!

Late kirjoitti:

En muista tarkkaan ajatuksia lapsen kasvoista, muuta kuin helpotusta, ihastusta, iloa jne. Mutta muistan vastasyntyneen vauvan tuoksun, joka jäi ehkä ensimmäisenä ajatuksena mieleen. Siis ennen pesuja. Se oli meren tuoksu. Sama, miltä meren rannalla tuoksuu. Olen kysellyt muiltakin, mutta kukaan tuttu ei tätä tunnista. Onko kellään muulla muistikuvaa meren tuoksusta?

Ei tuntunut miltään. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin. Synnytys pitkä ja kamala, eppari ilman puudutusta, tajuton lapsi. Olin vain onnellinen että lapsi oli ulkona. En edes jaksanut huolestua kun olin niin väsynyt. Meni pitkään, ennenkuin kiinnyin vauvaan. Vuosia mennyt ja lapsi on rakkain asia elämässäni. Toista ei tule vaikka haluaisinkin.

Olin niin pettynyt kun en saanut kokea sitä hehkutettua rakkautta ja kyynelehtimistä onnesta.

Maaginen hetki. Mietin pää pyörällä ja vaikeasta synnytyksestä sekavana että Jumalan kiitos, juuri oikea lapsi löysi luoksemme. En ole siis uskonnallinen, mutta jotain pyhää hetkessä oli. Todella vahva tunne että juuri se oikea sielu oli nyt luonamme. Valtava yhteys ja rakkaus, ja vastasyntyneen iätön tumma katse on porautunut muistiini ikuisesti. Edelleen vahva yhteys poikani kanssa. Samaan aikaan jysähti vastuu ja pelko että hänelle tapahtuisi jotain. Mietin miksei kukaan kertonut, miten lähellä äidinrakkaus ja pelko ovat tosiaan. Varmaan olikin kertonut, mutten ollut ymmärtänyt. Tuo hetki on voimakkain kokemus tähänastisen elämäni aikana.

Olin helpottunut, että synnytys oli viimein ohi ja lapsi turvallisesti ulkona ja kaikki hyvin. Samalla pelkäsin hieman jälkeisten synnyttämistä ja epparin ja repeämien ompelemista. Tuntui etten jaksaisi enää yhtään kipua.

Ajttelin, että kaunis lapsi. Olikin todella kaunis. Ajattelin sillä hetkellä, että tehtäväni on tehty, lapsi on maailmassa ja näyttää voivan hyvin, ei haittaa niin paljoa vaikka kuolisi.

Vierailija kirjoitti:

Ajttelin, että kaunis lapsi. Olikin todella kaunis. Ajattelin sillä hetkellä, että tehtäväni on tehty, lapsi on maailmassa ja näyttää voivan hyvin, ei haittaa niin paljoa vaikka kuolisi.

Siis itse kuolisi, ei lapsi

Olen aiemmin vastannut, mutta aloin pohtia kuinka pihalla sitä tosiaan oli lapset nähdessään... Itken muutaman kyyneleen helposti jos vaikka leffassa tai Toisenlaisissa äideissä synnytetään. Sitten omien kohdalla en tosiaan oasnnut kuin tuijottaa, että minkälainen, parkaise jo, tyttö vai poika, onhan terve, näkyykö kumman piirteitä, eihän se mene rikki.... :D tietenkin onnellinen, mutta samantien tuplasti enemmän huolissaan

Tyttö näytti mielestäni jostain syystä ihan omalta äidiltäni, tunne oli todella vahva, vaikka hän ei oikeasti ole yhtään äitini näköinen.

Tulihan se vähän yllätyksenä joo, vaikka ei ois kai pitäny. Eka ajatus oli ihana helpotus siitä että lapsi syntyi ilmeisen terveenä ja toinen sit se paniikki siitä että mieheni tajuaa 100% varmasti sen ettei lapsi ole hänen.

Erohan siitä tuli.

Olihan se aivan uskomatonta! Vaimo aavisteli poikaa, mutta minä olin varma että tyttö sieltä tulee. Ja isän tyttö sieltä tulikin❤️

Ensimmäinen syntyi hyvin pienikokoisena, täysiaikaisena kuitenkin.  Hänellä oli kaikki valmiiksi kehittyineinä, upeat tummat kulmakarvat ja vähintään sentin pituiset  tummat ripset...

Hämmästyneenä hänelle juttelin jotain, muistaakseni...:)

Toisen synnytys oman terveydentilani vuoksi käynnistettiin viikkoa ennen laskettua aikaa.

Sieltä putkahti ulos pikkumies, jolla oli sama ilme, kuin nyt edelleen täysi-ikäisenä: lempeän ystävällinen, mutta hieman kujeileva, veitikkamainen. Silti olin tästä vauvasta huolissani: onkohan tämä sekunda, kun ei ole ripsiä eikä kulmakarvoja lainkaan? Sisaruksilta sain rohkaisua, että kyllä ne sieltä vielä tulevat. Niin kuin tulivatkin... Mutta ihanaa oli höpötellä jotain tuolle viereeni laitetulle pikkumiehelle, joka siinä ripsettömänä ja kulmakarvattomana lempeästi katsoen kuunteli, kuin olisi kaiken ymmärtänyt.:)

Uteliaisuus ja hämmennys. Katsoin että aha tuollainen tyyppi sieltä vatsasta sitten tuli. Tuntui että vauva katsoi yhtä tarkasti minua, aha tuollainen tyyppi on mulle 9 kk jutellut.

Väsynyt olin eikä suuri rakkaus vauvaan syntynyt heti. Se ei huolettanut, tiesin että asia muuttuisi kun saan nukuttua kylliksi.

Jouduin heräämöön ja pariksi tunniksi eroon vauvasta. Pelkäsin koko sen ajan etten ehdi enää nähdä häntä , raskaus oli ollut suuri onni ja menettämisen pelko yhtä suuri. Vähitellen uskalsin luottaa että saan pitää hänet.

Vaikea uskoa, ettei tästä aiheesta muka kukaan äiti olisi kahteen tuntiin halunnut vastata mitään?

Ajattelin, että hän näyttää suloiselta pieneltä eskimolta.

Näin vilauksen kun hänet vietiin heti ulos tultua lääkärin pöydälle. Siinä vilauksessa huomasin että on suurikokoinen poika. Olin jonkinlaisessa shokissa vielä, ponnistusvaihe oli karmea, sydänäänien lasku, imukuppi ja sektioon jo varauduttiin. Oli pettynyt olo synnytykseen, itseeni ja petyin sitten vauvan sukupuoleenkin ja pelkäsin oliko hänellä hapenpuutetta, josta syytin itseäni jo etukäteen (ei ollut onneksi). Pelkäsin että kuolee tai on vammainen.

Jonkin ajan päästä sain syliini, en päässyt tilanteen tasalle, höpötin mitä sattuu, käärö oli sylissä enkä nähnyt kasvoja, pyysin pari kertaa ennen kuin hänet käännettiin niin että näin hänet. En pystynyt rauhoittumaan, olin kuumeessa ja tärisin, edelleen itsesyytökset, toivoin että olisin saanut tytön helpolla synnytyksellä, itketti kaikki. Mies vollotti onnesta ja helpotuksesta, itse pystyin vain hieman tajuamaan että mitään hirvittävää ei ollut tapahtunut, pelkäsin alapään hajonneen säpäleiksi. Vauva näytti veljeltäni jota vihaan, tuntui vieraalta.

Pikku hiljaa pääsin synnytyksestä yli ja pian vauva oli rakkaampi kuin mikään.