Miltä tuntui kun näit lapsesi kasvot ensimmäisen kerran?

Vierailija kirjoitti:

Muistan tuon hetken varmasti ikuisesti. Olin nuori, hämmentynyt mutta äärimmäisen onnellinen, kun pitkän odotuksen ja synnytyksen jälkeen hänet nostettiin vatsani päälle.

Hetki oli maaginen, hänellä olivat silmät täysin auki ja katsoimme toisiamme hetken ajan suoraan silmiin. Tuosta hetkestä lähtien olemme lapseni kanssa olleet hyvin läheisiä toisillemme.

Mua vitutti. Synnytys oli mennyt persiilleen ja päätynyt kiireiseen sektioon. Vauva taisi olla samaa mieltä, sillä eka ajatukseni oli, että onpas se kiukkusen näköinen, kun oli naama niin rutussa :D.

Hätkähdin ulkonäköä joka ei turvonneena jaruttuisena ollut ollenkaan söpöm pienen prinsessan näköinen :D Rakastin toki, ja parin viikon päästä näytti jo kauniiltakin

En itkenyt. Synnytys oli muutenkin itselleni semmoinen "ai nytkö se jo on ohi?" kokemus. Olin ehkäpä ihmeissäni, että tässäkö se minun tyttö nyt on?

Olenko oikeasi äiti?

Nytkö mä vaan olen tämän vauvan kanssa?

En itsekään tuntenut heti ylitse pursuavaa rakkautta, vaikka vauva oli hyvin toivottu. Pistän tämän uuden ja ihmeellisen piikkiin. Mutta kyllä sitä silti oli heti sellainen äidin vaisto, joka laittoi ladta hoitamaan ja pitämään huolta. Mutta kyllä se rakkauskin sieltä melko pian syttyi, ja nyt neiti 1,5 v tuntuu taivaan lahjalta <3

Ja joo,oli kyllä ihan isän näköinen, ei mitään minua. Jos en itse tietäisi synnyttäneenu, epäilisin että mies on tehnyt tyttäremme jonkun muun kanssa, niin vähän on minun piirteitä 😂

Jostain syystä en kokenut suurta liikutusta, mikä tuntui vähän kummalta, koska lapsi oli hartaasti toivottu. Tietysti olin onnellinen siitä, että vauva oli terve ja synnytys sujui hyvin. Mielestäni lapsi näytti ensin melkein vihaiselta, kun oli joutunut tulemaan ulos ahdasta tietä. Hän näytti mieheni tädiltä, punahiuksiselta ja tomeralta. Piirteet muuttuivat ensimmäisten päivien aikana paljon, miehen tädin piirteet häipyivät. Rakkaus lapseen kasvoi kotona arjessa.

Ei tuntunut oikein miltään. Synnytys oli kaamea kokemus ja ihmettelin vain, että tuollainenko otus sieltä sitten tuli. En tunnistanut kenenkään piirteitä enkä kokenut ihmeellistä rakkautta, varsinainen antikliimaksi.

No mutta ei siinä mitään - parissa päivässä ehdin kyllä rakastua tuohon rääpäleeseen perin pohjin ja nyt vielä lähes 23 vuoden kuluttuakin rakastan ehdottomasti ja syvästi!

Vastasyntyneen silmät ovat jotenkin lumoavat, ihan kuin toisi terveisiä sieltä jostain Taivaan isän luota, viisaat ja kauniit.

Rakastin lastani ensi silmäyksellä. Ennen synnytystä pelkäsin, että mitä jos en tunnekaan oloani äidiksi, kun lapsi on syntynyt. Pelko oli täysin turha, omaa lasta ihanampaa asiaa ei maailmassa ole.

Piipaa kirjoitti:

Olin sectiossa. kun kuulin lapseni itkun ja hänet nostettiin eteeni kyynel valui silmäkulmasta heti. Tunne oli sanoinkuvaamaton.

Sectiossa XDD

ei miltään eikä vieläkään 6 vuoden jälkeen muuta kuin tyhjyyttä

Olin tosi helpottunut kun näytti normaalilta vauvalta :D

Tytär syntyi suunnitellulla sektiolla. Jännitti miten vauva rupeaa hengittämään kun syntyy. Nopeasti syntymän jälkeen (jota selostettiin "verhon" takana) kuului itkua, kätilö kantoi/siirsi sivupöydälle jossa kuivasi häntä. Oli ihan outoa että siinä se nyt oli. Luotin kaiken olevan hyvin koska näin lapsen olevan hyvän värinen ja itku oli voimakas. Mies lähti lapsen kanssa ja siirryin heräämöön. Kun mies tuli heräämöön vauvan kanssa oli hän hurjan söpö, silti niin "vieras" en oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä. Siinä hän tuhisi rintakehälläni. Selviä piirteitä meistä vanhemmista ei erottanut vielä siinä vaiheessa. Hän ei ollut kauhean turvonnut, vähän kyllä mutta se laski minusta ihan muutamassa tunnissa. Suuret rakkauden tunteet itse koin kun vauva oli noin 1-2 viikon ikäinen. Sitä ennen oli vähän hassu olo/tunne, vauva oli kyllä rakas mutta silti vielä kuitenki vähän vieras. Tytär täyttää kohta 4-vuotta ja hän on ihana, rohkea, herkkä ja kaunis äidin ja isin ylpeyden aihe ja maailman rakkain. Hän näyttää kasvoiltaan enemmän isältään.

Ajattelin, että toivottavasti siitä ei tule rasis.ti.

no mulla onkin paljon kerrottavaa kun olen vanhemman puoleinen nainen jo mut tunsin kun esikoinen syntyi niin hauskaa se oli pienet kädet olikin kaverilla ja oli niin kivat pikku-veijarin näköinen  ja puhdas  ei ollut kinaa päällä oikeastaan ollenkaan ja muistaakseni olikin mustat sytymä-hiukset ja kävelin ylpeänä synnytys-sairaalassa ja muutenkin oli helppo synnytys minulla että tsempiä vain hyvin se kuule menee ,et kuule mitään tunne mutta sitten yht;äkkiä hupsista vain niin se on sinun kainalossasi ja mukavalta se tuntuukin että on oma tekoa vielä .

Pakko myöntää, että ensimmäinen ajatus oli: "Toivottavasti ei jää noin rumaksi". Ei onneksi olekaan jäänyt, nyt on oikein sievä 4 v. tyttö.

Niin valtava rakkaus ja onnen tunne ettei oikeasti sanoja löydy <3

Olin pakahtua onnesta ja itkin. Lisäksi olin todella helpottunut vauvan itkusta. Tiesin, että kaikki on ok. Ei siinä väsyssä ja hormoneissa paljon muuta tullut tehtyä kuin ihmetellä pientä nyyttiä.

Näytti tontulta. En kokenut mitään järisyttävää.

Ajattelin että hyi että, en kehtaa viedä tuota suvun puutarhajuhliin, en suvun rapujuhliin enkä purjehdustapahtumaan, enkä edes lapsen omiin ristiäisiin! Lapsesta tuli kuitenkin ihan ok näköinen.

Minä ja mieheni olemme työskennelleet myös malleina aiemmin ja meillä on hyvät piirteet, joten luonnollisesti toivoimme hyvän näköistä lasta.

Esikoisen synnytys kesti pitkään, yli vuorokauden. Sitten tämä vauveli katsoi meitä pitkään tummilla silmillään ja näytti mietteliäältä. Ahaa, tuntui miettivän että tuossa nyt ovat nuo vanhemmat.

Todella ihana vauva ja nyt aikuisena yhtä ihana omassa elämässään.