”Minä olen sinunkin p*skavaippasi vaihtanut” -Onko teidänkin vanhemmat tälläisiä?

Mun miehellä on just tuollaista kuin ap:lla. Etenkin isä aina vetoaa siihen että vaikka rahasta oli tiukkaa niin maksoi poikansa harrastukset. Nyt on isä konkurssin partaalla ja vetoaa poikaansa auttamaan todella suurilla rahasummilla koska he vanhempina maksoivat pojan harrastukset 20 vuotta sitten. Muutenkin kaikki vierailut tuntuvat aika tympeiltä koska aina on lista valmiina askareita, joita mieheni täytyy tehdä vastapalveluksina siitä että on saanut syntyä heidän lapsekseen. Itse olen lopettanut vierailut appivanhempieni luona kokonaan.

Omat vanhempani ovat toista maata, ehkä vähän liikaakin. Kysyvät mitä haluan ruoaksi kun menen käymään, kehottavat minua rentoutumaan ja usein äitini halailee ja ihmettelee miten hieno tytär hänellä onkaan.

Et ole vanhemmillesi mitään velkaa. On vanhempien VELVOLLISUUS pitää huolta lapsistaan. Vanhemmillasi on huono asenne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä on varmaan sekin, että kirjoittajien vanhemmat, jotka ovat oletettavasti n. 40-luvulla syntyneitä, ovat oikeasti eläneet kurjan lapsuuden. Oli pulaa kaikesta ja vanhempien hoiva pelkkä haave. Sitten nämä laiminlyödyt lapset saivat omia lapsia, joille ovat omasta mielestään antaneet kaiken nenän eteen, kun ei ollut tyyliin sotaa ja pula-aikaa.

Siitä syntyy sitten katkeruutta, kun se oma lapsia ei tajuakaan olla jumalattoman kiitollinen siitä, että on esim. perustarpeet jotenkuten huolehdittu. Halutaan jotenkin takoa jälkikasvun kalloon, miten onnekas vellihousu hän on, kun ei joudu ihan kaikesta samasta kärsimään kuin vanhempi itse joutui lapsena. Kun tämä pullamössölapsi ei sitten palvokaan maata kaiken antaneen vanhemman alla, syntyy raivoa ja vihaa, että miten se ei tajua.

Mitään itsekritiikkiä ei osata tai haluta esittää, koska "minä oon kaikkeni antanut".

Ei välttämättä ole kyse tuosta ikäluokasta: jos ap on 25-vuotias, niin hänen vanhempansa ovat varmaankin syntyneet 1960-luvun kieppeillä. Ja minun vanhempani vuosikymmen aiemmin. Sota-ajat olivat silloin takanapäin.

Totta, ei välttämättä, mutta todennäköisesti suurin osa näistä tyypeistä on syntynyt 40-luvulla. Olen itsekin vasta 26v ja isäni on syntynyt -49, äiti vähän myöhemmin. Sota oli takanapäin mutta vaikutti vielä kaikkeen.

Vierailija kirjoitti:

Ap, tunnistin tuosta otsikosta ex-mieheni isän. Hän puhui jotenkin rumasti ja korviin särähtäen vauvojen hoitamisesta. Oli syntynyt 1938, joten oletin hänen kuuluneen siihen miesikäluokkaan, joka ei osallistunut lastenhoitoon kuin siittämällä. Ja näin kuulemma olikin.

Lastenhoito oli hänestä ikävää, raskasta ja vauvan itku suorastaan helvetistä. Hermostui ihan silminnähtävästi, kun vauva itki. Oli jännä huomata, miten mittavan uran tehnyt, iso kiho joutui naama hiessä hammasta purren kuuntelemaan, kun lapsenlapsi vähän itki. Sanoi myös usein ääneen ja myöhemmin isojen lasten kuullen, kuinka lapset ovat ikäviä, rasittavia ja vaivalloisia. Loukkaannuin lasteni puolesta. Millainen isovanhempi oikein sanoo noin?! Ei minun isovanhempani tai vanhempani sanoneet noin ikinä.

Minusta meidän lapset eivät olleet niitä hankalimpia lapsia. Hyvin kasvatettuja, rauhallisia, käytöstavat hallussa eivätkä turhaan metelöineet mummulassa käydessään (näin myös koulussa, kiitosta tuli). Siltikin tuo äreä ukko valitti. V*tti käydä siellä hänen loukkauksiaan kuuntelemassa, joten käynnit jäi vähiin, vaikka mummu niitä toivoikin. Sanomattakin selvä, ettei ollut lastenlasten lempi-isoisä.

Nyt kuollut ja hyvä niin. Ei mikään rakastava isähahmo. Lapsillaan on kaikilla mt-ongelmia hänen vuokseen. Ja vaikka kuinka teki uraa, ei häntä hyvällä kukaan läheinen muista. Huvitti se teeskentely hautajaisissakin: kuinka oli niin hyvä isä ja isoisä, voi mikä menetys! Meinasin sanoa niille peijaisiin tulleille kollegoille ja tuttaville, että väärässä olette. Mutten kehdannut.

Tosi ikävä kokemus sinun perheelle ja lapsille. Kuulostaa sille, että ex-appiukkosi on varmaan ollut sodan lapsena traumatisoima kun ei ole edes lapsen itkua kestänyt. Hänhän on ollut talvisodan alkaessa 1-vuotias. Voi vain kuvitella, millaiset tiedostamattomat jäljet psyykeen jättää, kun on joutunut varhaislapsuuden viettämään jossain pommisuojassa peläten tai odottaen tuleeko isä koskaan rintamalta elävänä kotiin. Lohdutusta vaille jäänyt lapsi ei kestä myöhemmin muidenkaan lasten tarvitsevuutta. Äidit ovat sodan aikaan hoitaneet ns. miesten työt, joten lapset ovat olleet aikalailla heitteillä.

Vierailija kirjoitti:

Et ole vanhemmillesi mitään velkaa. On vanhempien VELVOLLISUUS pitää huolta lapsistaan. Vanhemmillasi on huono asenne.

Narskuisäni vastine tuohon lauseeseen:

- hah, niin ehkä onkin mutta minähän teen niinkuin tahdon ja mua ei laki määrää!

Isäni sanoi myös:

- lapset on vähän niinkuin pöytä. Jos omistaja halua sen sahata tai pilkkoa niin se voi sen tehdä. Jos haluaa lapsensa piiskata ja hakata, saa senkin tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Äitini viskoi minua seinille, läpsi, löi ja tukisti.

Kun olen aikuisiällä käynyt terapiassa (mm. hänen takiaan) hän on kysynyt ivallisesti :"niin käyt vaan haukkumassa mua siellä, eikös niin?"

Minun vanhempani olisivat halunneet estää meni terapiaan. He varoittelivat ennakkoon minua siitä, että työnantajaehdokkaat saavat selville jos käyn jossain hoidossa enkä koskaan työllisty mihinkään. Ja terapeutti toki nauhoittaa keskustelut ilman lupaani ja kiristää minua niillä myöhemmin.

Eivätkä nämä ihmiset tietenkään itse mitään diagnooseja ole saaneet, kun ovat koko ikänsä lääkäreitä vältelleet. Eli minä olen virallisesti se perheen sairas masennusdiagnoosini kanssa ja vanhempani ns. terveitä kummallisista ennakkoluuloistaan huolimatta.

Nää umpihullut joista on puhuttu on keskimäärin syntyny 1945-1955.

Sekä mun että miehen suvuissa nää tällä välillä syntyneet on aivn sekopäitä, lapsenhakkaajia, tunnevammasia. Omat vanhemmat myös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini viskoi minua seinille, läpsi, löi ja tukisti.

Kun olen aikuisiällä käynyt terapiassa (mm. hänen takiaan) hän on kysynyt ivallisesti :"niin käyt vaan haukkumassa mua siellä, eikös niin?"

Minun vanhempani olisivat halunneet estää meni terapiaan. He varoittelivat ennakkoon minua siitä, että työnantajaehdokkaat saavat selville jos käyn jossain hoidossa enkä koskaan työllisty mihinkään. Ja terapeutti toki nauhoittaa keskustelut ilman lupaani ja kiristää minua niillä myöhemmin.

Eivätkä nämä ihmiset tietenkään itse mitään diagnooseja ole saaneet, kun ovat koko ikänsä lääkäreitä vältelleet. Eli minä olen virallisesti se perheen sairas masennusdiagnoosini kanssa ja vanhempani ns. terveitä kummallisista ennakkoluuloistaan huolimatta.

* Menemiseni

Ei vanhemmat, mutta yhdellä isovanhemmalla on tuollainen asenne, ja se on ulottunut aikuisiin lapsenlapsiinkin. Oikeastaan omia lapsiaan ei kehtaa vaivata, mutta lapsenlapsilta vaatii ja odottaa palveluksia. Ymmärtää viisi-kuusikymppisten kiireet, mutta kaksi-kolmekymppiset opiskelijat ja pienten lasten vanhemmat ovat hänen mielestään joutilaita. Vetoaa aina siihen, kun on hoitanut lapsena, ja antanut lapsenlapsille rahaa ja lahjoja näiden ollessa lapsia ja nuoria aikuisia. Lähes kaikki lapsenlapset ovat ymmärtäneet lakata ottamasta rahaa ja lahjoja vastaan viimeistään muutama vuosi ylioppilasjuhlien jälkeen, mutta näihin jo menneinä vuosina vastaanotettuihin "velkoihin" vedotaan, kun pitäisi saada joku hyppäämään auton rattiiin ja tekemään joku naurettava pikkuhomma muutaman tunnin varoitusajalla. Tietysti isovanhempia pitää auttaa, mutta minusta lapsenlapsen pitäisi saada sanella aikataulu ilman murjotusta. Etenkin, kun akuutit hätätilanteet ovat luokkaa "Ylen kanavat ei näy" tai "pitäisi päästä ostamaan uusi tyhjä valokuva-albumi" (eikä esim. "talon lämmitysjärjestelmä ei toimi" tai "pakastin ei toimi ja 300 kg lihaa sulaa"). Voi sitä jupinaa, jos tiistaina soittaa ja lapsenlapsi lupaa tulla viikonloppuna...

Tuttua on. Äitini on syntynyt 1950. Meitä on kaksi lasta, tyttö ja poika. Minut on kasvatettu täysin eri tavalla kuin pikkuveljeni.

Äidilleni on erityisen rankkaa, jos minä olen onnistunut jossakin, onnellinen tai näytän liian hyvältä. Tällöin äitini yrittää kommenteillaan viedä pois minusta ulospäinkin välittyvän hyväntuulisuuden. Jos ilon poistaminen ei onnistu, hän aloittaa mykkäkoulun. Se ilmenee siten että hän ei vastaa kysymyksiini tai kuuntele kun puhun (poistuu huoneesta kesken lauseen) - olen tuolloin kuin ilmaa.

Kun olen joutunut sairaalaan, hän ei tule minua katsomaan. Tai kun olen sairaana, hän ei yleensä noteeraa asiaa muutoin kuin pelkää taudin tarttuvan itseensä. Minun pitäisi jatkuvasti ”maksaa” olemassaoloni oikeutus erilaisin töin ja suorituksin, kuten akateemisin loppututkinnoin, pinoamalla halkoja ja haravoimalla pihaa jossa ei ole mitään haravoitavaa samaan aikaan kun ulkoilen 2-vuotiaani kanssa.

Mun miehen vanhemmat tarjoutuivat maksamaan meidän satasen autorempan ja kiitettiin heitä siitä.

Pyysivät tämän jälkeen vähän myöhemmin minua ja miestäni auttamaan yhdessä asiassa ja meillä olisi ollut sille päivälle muuta menoa, ei mitään tärkeää mutta kuitenkin. Mieheni sitten kertoi, että meillä on sovittu muuta. Äitinsä tiuskahtaa, että no me maksettiin se autohomma, niin kyllä te voisitte tulla meitä auttamaan!

Just. Kyllä tässä autetaan puolin ja toisin, mutta pikkuisen tuli sellainen olo, että ei tuo maksaminen tainnutkaan olla hyvää hyvyyttään, vaan ajatuksens oli jättää meidät sillä kiitollisuudenvelkaan, jotta voivat vedota siihen. Olishan sen vaikka voinut silloin etukäteen sanoa, että me maksetaan autoremppa, jos te autatte sitten asiassa x.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini viskoi minua seinille, läpsi, löi ja tukisti.

Kun olen aikuisiällä käynyt terapiassa (mm. hänen takiaan) hän on kysynyt ivallisesti :"niin käyt vaan haukkumassa mua siellä, eikös niin?"

Minun vanhempani olisivat halunneet estää meni terapiaan. He varoittelivat ennakkoon minua siitä, että työnantajaehdokkaat saavat selville jos käyn jossain hoidossa enkä koskaan työllisty mihinkään. Ja terapeutti toki nauhoittaa keskustelut ilman lupaani ja kiristää minua niillä myöhemmin.

Eivätkä nämä ihmiset tietenkään itse mitään diagnooseja ole saaneet, kun ovat koko ikänsä lääkäreitä vältelleet. Eli minä olen virallisesti se perheen sairas masennusdiagnoosini kanssa ja vanhempani ns. terveitä kummallisista ennakkoluuloistaan huolimatta.

Sama juttu. Kuulemma saan hullun leiman. Eivät edelleenkään tunnusta, että mulla vois olla mitään mielenterveysongelmia. Nauravat ja ovat vihaisia, että kaikkea nykyään keksitäänkin. Minunkin masennus on vaan laiskuutta.

Äitini onkin aikamoinen tohtori; hän on keksinyt siihen lääkkeen! Lääke on: "ala ajattelemaan positiivisesti ja lopeta tuollainen pelleily" :D Kyllä, näin sitä ihminen paranee.

t. edellinen

Vierailija kirjoitti:

Tuttua on. Äitini on syntynyt 1950. Meitä on kaksi lasta, tyttö ja poika. Minut on kasvatettu täysin eri tavalla kuin pikkuveljeni.

Äidilleni on erityisen rankkaa, jos minä olen onnistunut jossakin, onnellinen tai näytän liian hyvältä. Tällöin äitini yrittää kommenteillaan viedä pois minusta ulospäinkin välittyvän hyväntuulisuuden. Jos ilon poistaminen ei onnistu, hän aloittaa mykkäkoulun. Se ilmenee siten että hän ei vastaa kysymyksiini tai kuuntele kun puhun (poistuu huoneesta kesken lauseen) - olen tuolloin kuin ilmaa.

Kun olen joutunut sairaalaan, hän ei tule minua katsomaan. Tai kun olen sairaana, hän ei yleensä noteeraa asiaa muutoin kuin pelkää taudin tarttuvan itseensä. Minun pitäisi jatkuvasti ”maksaa” olemassaoloni oikeutus erilaisin töin ja suorituksin, kuten akateemisin loppututkinnoin, pinoamalla halkoja ja haravoimalla pihaa jossa ei ole mitään haravoitavaa samaan aikaan kun ulkoilen 2-vuotiaani kanssa.

Näitä lukiessa en voi kun ihmetellä, miksi olette tällaisten vanhempien kanssa tekemisissä?!

Vierailija kirjoitti:

Näissä on varmaan sekin, että kirjoittajien vanhemmat, jotka ovat oletettavasti n. 40-luvulla syntyneitä, ovat oikeasti eläneet kurjan lapsuuden. Oli pulaa kaikesta ja vanhempien hoiva pelkkä haave. Sitten nämä laiminlyödyt lapset saivat omia lapsia, joille ovat omasta mielestään antaneet kaiken nenän eteen, kun ei ollut tyyliin sotaa ja pula-aikaa.

Siitä syntyy sitten katkeruutta, kun se oma lapsia ei tajuakaan olla jumalattoman kiitollinen siitä, että on esim. perustarpeet jotenkuten huolehdittu. Halutaan jotenkin takoa jälkikasvun kalloon, miten onnekas vellihousu hän on, kun ei joudu ihan kaikesta samasta kärsimään kuin vanhempi itse joutui lapsena. Kun tämä pullamössölapsi ei sitten palvokaan maata kaiken antaneen vanhemman alla, syntyy raivoa ja vihaa, että miten se ei tajua.

Mitään itsekritiikkiä ei osata tai haluta esittää, koska "minä oon kaikkeni antanut".

Ei se, että on syntynyt 40-luvulla tee lapsuudesta automaattisesti kurjaa, omien vanhempieni kertomukset ovat vallan muuta, isoisä kantoi äitiäni, perheen kuopusta selässä kymmenvuotiaaksi, isä muistaa miten odotti omaa isäänsä portilla töistä ja isoisä oli jättänyt eväistään yhden leipäpalan syömättä, kotona olisi kyllä ollut leipää, mutta se "töissä käynyt" isän leipä oli parempaa. Isoisä teki aamulla yhden leivän enemmän, että poika sai odottamansa leivän.

Samaa rakkautta ja hellyyttä olen kyllä saanut osakseni 40-luvulla syntyneiltä vanhemmiltani, joskus toki kertoilevat miten kouluun piti tarpoa 5km lumihangessa, mutta se oli hauskaakin kun isolla porukalla mentiin ja pula tavaroista oli yhteinen sukupolvikokemus, kaverillakaan ei ollut parempia saappaita.

Vierailija kirjoitti:

Nää umpihullut joista on puhuttu on keskimäärin syntyny 1945-1955.

Sekä mun että miehen suvuissa nää tällä välillä syntyneet on aivn sekopäitä, lapsenhakkaajia, tunnevammasia. Omat vanhemmat myös.

Sota-aikahan oli 1939-1945. Säännöstely elintarvikkeista loppui vasta 1953, mutta pulaa oli sen jälkeenkin.

Että laskekaa yksi plus yksi.

Vierailija kirjoitti:

Äitini viskoi minua seinille, läpsi, löi ja tukisti.

Kun olen aikuisiällä käynyt terapiassa (mm. hänen takiaan) hän on kysynyt ivallisesti :"niin käyt vaan haukkumassa mua siellä, eikös niin?"

Vastaat että Juuri Niin.

Kävin teininä vanhemmiltani salaa terapiassa. Kun äitini takkini taskuja penkoessa löysi koulua varten mt-toimistossa kirjoitetut laput ja kiljui 'mitä nämä on', selitin vain jotain epämääräistä mitä en muista.

Toivon että olisin vain tokaissut suoraan että ne ovat lappuja mt-toimistosta missä käyn sua haukkumassa! Se olisi ollut sille niin kirvelevä kolaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni on samanlainen! Loukkaantuu kuin pieni lapsi jos hän ei ole tarpeineen ykkösenä. Mielestään olen hänelle velkaa kun maksoi lapsuuteni, verenimijä olen ja vienyt hänen kaikki rahansa.

Mun isä samanlainen. Kun olimme sisaren kanssa lapsia, isä kiukutteli meidän saamasta huomiosta ja vaati että äiti lopettaa lasten huomiomisen ja palvelee häntä, keisaria!

Äiti sit totteli. Isää hyysättiin ja passattiin ja perunatkin kuorittiin. Lapset jäi ilman hellyyttä ja hoivaa. Isä järkkäs mut jo vauvana joka viikonlopuksi sukulaisille hoitoon ettei joutunut jakamaan vaimoa huutavan paskakäärön kanssa. Huutava paskakääröon isän nimitys vauvoille, kutsui omia lapsiaankin siten.

Narsisti on. Ja se narsisti on aina perheen lapsi, ne lapset joutuu olemaan pikkuaikuisia ja vastasmaan kiukuttelevan narsistin tunteista.

Sama meillä, ja samanlainen narsisti isä, joka oli äärettömän mustasukkainen siitä jos äiti edes piti meitä sylissään. Me lapset oltiin kuulemma pelkkää SEKSIJÄTETTÄ, isän mielestä :((

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni on samanlainen! Loukkaantuu kuin pieni lapsi jos hän ei ole tarpeineen ykkösenä. Mielestään olen hänelle velkaa kun maksoi lapsuuteni, verenimijä olen ja vienyt hänen kaikki rahansa.

Mun isä samanlainen. Kun olimme sisaren kanssa lapsia, isä kiukutteli meidän saamasta huomiosta ja vaati että äiti lopettaa lasten huomiomisen ja palvelee häntä, keisaria!

Äiti sit totteli. Isää hyysättiin ja passattiin ja perunatkin kuorittiin. Lapset jäi ilman hellyyttä ja hoivaa. Isä järkkäs mut jo vauvana joka viikonlopuksi sukulaisille hoitoon ettei joutunut jakamaan vaimoa huutavan paskakäärön kanssa. Huutava paskakääröon isän nimitys vauvoille, kutsui omia lapsiaankin siten.

Narsisti on. Ja se narsisti on aina perheen lapsi, ne lapset joutuu olemaan pikkuaikuisia ja vastasmaan kiukuttelevan narsistin tunteista.

Sama meillä, ja samanlainen narsisti isä, joka oli äärettömän mustasukkainen siitä jos äiti edes piti meitä sylissään. Me lapset oltiin kuulemma pelkkää SEKSIJÄTETTÄ, isän mielestä :((

Kamalaa! 😥

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni on samanlainen! Loukkaantuu kuin pieni lapsi jos hän ei ole tarpeineen ykkösenä. Mielestään olen hänelle velkaa kun maksoi lapsuuteni, verenimijä olen ja vienyt hänen kaikki rahansa.

Mun isä samanlainen. Kun olimme sisaren kanssa lapsia, isä kiukutteli meidän saamasta huomiosta ja vaati että äiti lopettaa lasten huomiomisen ja palvelee häntä, keisaria!

Äiti sit totteli. Isää hyysättiin ja passattiin ja perunatkin kuorittiin. Lapset jäi ilman hellyyttä ja hoivaa. Isä järkkäs mut jo vauvana joka viikonlopuksi sukulaisille hoitoon ettei joutunut jakamaan vaimoa huutavan paskakäärön kanssa. Huutava paskakääröon isän nimitys vauvoille, kutsui omia lapsiaankin siten.

Narsisti on. Ja se narsisti on aina perheen lapsi, ne lapset joutuu olemaan pikkuaikuisia ja vastasmaan kiukuttelevan narsistin tunteista.

Sama meillä, ja samanlainen narsisti isä, joka oli äärettömän mustasukkainen siitä jos äiti edes piti meitä sylissään. Me lapset oltiin kuulemma pelkkää SEKSIJÄTETTÄ, isän mielestä :((

Narsistien ei pitäisi koskaan, siis IKINÄ, tehdä lapsia. Narsistin lapseksi syntyminen (ja rääkättäväksi joutuminen) on hirveä tragedia.

T. Narsistin lapsi

Oletteko muut, joiden vanhempi tai isovanhempi kuuluu suureen ikäluokkaan, huomanneet voimakasta lapsilla kilpailemisen ja pätemisen tarvetta? Että vanhempi ylpeilee lasten tai lapsenlasten koulutuksilla, tutkinnoilla, töillä, ulkonäöllä, naimisiin menemisellä ja lapsilla. Ja käyttäytyy, kuin häntä olisi loukattu, jos joku tekee "nolon" valinnan tai "epäonnistuu". Häpeää esimerkiksi lapsen työttömyyttä, lihavuutta, naimattomuutta ja lapsettomuutta. Saattaa jopa peitellä näitä asioita muilta ikätovereiltaan tai valehdella etäisemmille tuttaville, että lapsella on hieno työ tai poikaystävä. Aina, jos lapsi/lapsenlapsi menee vaikkapa kihloihin, juoksee puolimaratonin tai saa ylennyksen, selviää, että vanhempi on levittänyt tätä uutista kaikille vastaantulijoille. Ilkkuu muiden ikätoverien lapsille ja lapsenlapsille, jos nämä eivät ole päässeet yhtä nuorina naimisiin tai kouluttautuneet yhtä korkealle kuin oma jälkipolvi, tai vaihtoehtoisesti kadehtii toisten kauniita, hoikkia ja menestyneitä lapsia.

Onko kenellekään tuttua? :D