Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Olen pyörätuolissa oleva nuori tyttö ja inhoan elämääni
aloittaja
08.09.2018 |
Pahoittelen jo aluksi, jos teksti on epäselvää - kirjoitin tämän tunnekuohussa.
Taustaa: Synnyin keskosena rv. 26 ja sen seurauksena sain CP-vamman, joka on minulla niin paha, että joudun olemaan pyörätuolissa (spastinen tetraplegia). Käyn lukion viimeistä vuotta ja minulla on jonkin verran kavereita, joista yksikään ei ole pyörätuolissa. Täytän pian 18 vuotta.
Lyhyt tiivistelmä: Koen, että elämäni ei ole elämisen arvoista kipujen takia sekä koen olevani taakka sekä läheisilleni että yhteiskunnalle.
1. Spastisuus eli liiallinen lihasjännitys haittaa elämää. Tarvitsen apua vessaan ja sänkyyn siirtymisessä, jalkani eivät siis kanna ollenkaan. Saan syötyä ja juotua sekä kirjoitettua tietokoneella, mutta peseytymisessä, pukeutumisessa, liikkumisessa yms. tarvitsen apua. En saa kelattua itse, koska käteni ovat niin jäykät, etteivät taivu. Tämä lihasjännitys aiheuttaa myös kovia kipuja, johon ei kipulääkkeistä ole apua. Sängyssä saan sentään käännyttyä itse. Spastisuuteen tarkoitetut lääkkeet eivät ole toimineet minulla. Kipuja on aikalailla päivittäin, ja tarvitsen apua miltei kaikessa arkipäivän fyysisissä asioissa.
2. Nyt täysi-ikäistyessä kaikki kaverini ovat saaneet ajokortit ja lähtevät ex tempore baariin/matkalle yms, niin minua ei kutsuta mukaan. Tai että onhan se hankalaa pyörätuolin kanssa lähteä minnekään ex tempore, mutta silti se tuntuu pahalta, kun muut ns. elävät vapaudessa ja minä olen tavallaan oman kehoni vanki. Heillä ei ole oikein aikaa minulle enää ja olen paljon itsekseni.
3. Haluaisin myöskin opiskelemaan lääketieteelliseen ja erikoistua tutkijaksi, jotta minusta ehkä olisi jotain hyötyä jollekin. Vammaisena koen olevani hyödytön ja taakka kaikille. Tämä hyödyttömyyden tunne kalvaa minua joka päivä, kun tuntuu, ettei minusta ole mihinkään.
4. Joka aamu, kun herään odotan iltaa, että pääsen takaisin nukkumaan. En saa iloa oikeastaan enää mistään. Tuntuu, että jos kuolisin pois kaikilla olisi helpompaa, koska koen olevani maanvaiva, kun minua pitää auttaa todella paljon. Edes kirjoittaminen tai lukeminen eivät enää tee onnelliseksi.
Tuntuu, ettei 18 vuotta täyttävän elämä kuulu olla tällaista ja tuntuu, että menetän vammani takia paljonkin asioita, joita haluaisin kokea. Ei tämä ole sellaista elämää, jota haluaisin elää. Olen yrittänyt puhua tunteistani kavereille ja läheisille, mutta he vain sanovat, että olisit kiitollinen, ettei sulla ole syöpää tms tai olisit kiitollinen, että pystyt syömään ja puhumaan kunnolla. Koetan olla positiivinen ja kiitollinen, mutta nyt tuntuu vain, että en osaa nähdä itselläni tulevaisuutta esim. millainen olen 10 vuoden päästä. En pysty olemaan kiitollinen, haluaisin vain niin kovasti olla normaali. Olen kohdannut myös ennakkoluuloja, jotka ovat satuttaneet ja jättäneet jälkensä.
Saa kysellä lisää, jos jotain tulee mieleen, ja jos joku luki tämän kokonaan, niin olen kiitollinen. Tuntuu vain, etten jaksa enää tätä paskakehoa tai -elämää.
Kommentit (424)
Vierailija kirjoitti:
Tutustu esimerkiksi Pentti Murron kirjoittamaan kirjaan "KEKKOSLAPSI - HAPPIKAAPISTA PUHUJAPÖNTTÖÖN" ja käytä vahvuuksiasi elämässäsi etenemiseen. Älä vertaa muihin, vaan löydä oma tiesi.
Onpa mielenkiintoisen kuuloinen kirja! Taidanpa pistää sen tilaukseen, kun antikvariaatista näyttää kympillä painosta löytyvän. Voin tulla tänne sitten kertomaan mielipiteeni.
Tällä hetkellä luen (tai sain itse asiassa juuri äsken luettua) Bookbeatista löytyvää Ulla Pihkalan kirjoittamaa teosta Osasto 10:stä. Aika koskettava kirja, en pysty itse lukemaan kerralla teosta loppuun, vaan pitää aina pitää taukoa ja mietiskellä asioita. Kuinka paljon lääketiede onkaan kehittynyt näin kolmenkymmenen vuoden aikana, se on kyllä ihmeellistä. Suosittelen kyllä kaikille! Surullisten tarinoiden lisäksi kirjassa on paljon toiveikkuutta ja onnellisia loppuja. Ainakin minä sain kirjasta paljon ajattelemisen aihetta mm. siitä, miten pienestä kaikki voi joskus olla kiinni ja miten elämän onnistumista ja onnellisuutta elämässä ei mitata kertyneillä elinvuosilla.
-AP
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Osaako kukaan sanoa tähän mitään tai kommentoida esim. biolääketieteen työllisyystilannetta tai sitä, miten psykologina pääsisi tutkimaan mielenterveysasioita tarkemminkin?
-AP
Hei. Vastaan nyt vanhaan ketjuun kun löysin sen Googlen kautta puolivahingossa - toivottavasti viesti löytää perille. Ihan koko ketjua en ehtinyt lukemaan, mutta ensinnäkin haluan sanoa että olet varmasti tällä viestiketjulla onnistunut poistamaan ihmisten ennakkoluuloja vammaisia kohtaan, vaikka se ei varmastikaan edes ollut alkuperäinen tarkoituksesi.
En huomannut, että kukaan kirjoittaja olisi maininnut Aalto-yliopiston Neurotieteen ja lääketieteellisen tekniikan laitosta. Tunnen parikin siellä opiskellutta ihmistä ja käsitykseni mukaan käytännössä lähes kaikki sieltä valmistuneet työllistyvät alan töihin eli lääketieteelisen tekniikan pariin. Opiskelussa matematiikan ja fysiikan osuus on suurempi kuin varsinaisissa lääkäriopinnoissa, mikä kannattaa toki huomioida. Tutkintonimike on DI, mikä näkyy yleensä positiivisesti palkkauksessa (yksityisellä sektorilla) sekä tutkinnon laaja-alaisuus mahdollistaa työllistymisen vähän alan viereenkin, jos ei heti esim. aivotutkimuksen parista töitä löydy. Tämä nyt siis vain vinkkinä, jos et sattumalta ole ko. laitoksesta mitään kuullut. Enkä sano, että psykologiakaan olisi yhtään huono valinta.
Yleisemmin tilanteesi herättää ajatuksenani, että ei ehkä kannata odottaa että yliopistoon meneminen kaveritilannetta merkittävästi muuttaa (parempaan). Itselläni ilman vammojakin oli useampia kavereita vielä lukioaikoina, mutta yliopistosta uudella paikkakunnalla löysin viiden vuoden aikana tuhansien ihmisten joukosta tasan yhden kaverin. Jostain syystä kaveria etsivät eivät vain kohtaa toisiaan. Varmasti moni haluaisi olla sinunkin kaverisi (muutenkin kuin netissä), mutta toisen ventovieraan ihmisen lähestyminen voi olla meille monille hankalaa. Toisen ihmisen lähestymistä ei tee helpommaksi varsinkaan se, että jos lähestyttävällä on jokin vamma. Haluaisitko antaa jotain vinkkejä? Kuinka haluaisit että sinua lähestytään kaverimielessä - tai seurustelumielessä? Sanoit että saa kysyä vammaisuuteen liittyvistä asioista :-).
Hei
Onkohan sinulla henkilökohtainenavusta?
Jos ei ole niin hommaa/vaadi sellainen.
Avustajan tehtävä on nim.omaan avustaa sinua vapaa-ajan riennoissa esim festarit, baarit ym 18v elämään kuuluvat asiat.
Sekä auttaa opiskelussa.
Hyvää jatkoa sinulle 💓💓💓
Alue: Aihe vapaa
Oikea asenne! Niillä korteilla tosiaan pelataan jotka on saatu käteen. Muu on bluffausta.