Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Olen pyörätuolissa oleva nuori tyttö ja inhoan elämääni
aloittaja
08.09.2018 |
Pahoittelen jo aluksi, jos teksti on epäselvää - kirjoitin tämän tunnekuohussa.
Taustaa: Synnyin keskosena rv. 26 ja sen seurauksena sain CP-vamman, joka on minulla niin paha, että joudun olemaan pyörätuolissa (spastinen tetraplegia). Käyn lukion viimeistä vuotta ja minulla on jonkin verran kavereita, joista yksikään ei ole pyörätuolissa. Täytän pian 18 vuotta.
Lyhyt tiivistelmä: Koen, että elämäni ei ole elämisen arvoista kipujen takia sekä koen olevani taakka sekä läheisilleni että yhteiskunnalle.
1. Spastisuus eli liiallinen lihasjännitys haittaa elämää. Tarvitsen apua vessaan ja sänkyyn siirtymisessä, jalkani eivät siis kanna ollenkaan. Saan syötyä ja juotua sekä kirjoitettua tietokoneella, mutta peseytymisessä, pukeutumisessa, liikkumisessa yms. tarvitsen apua. En saa kelattua itse, koska käteni ovat niin jäykät, etteivät taivu. Tämä lihasjännitys aiheuttaa myös kovia kipuja, johon ei kipulääkkeistä ole apua. Sängyssä saan sentään käännyttyä itse. Spastisuuteen tarkoitetut lääkkeet eivät ole toimineet minulla. Kipuja on aikalailla päivittäin, ja tarvitsen apua miltei kaikessa arkipäivän fyysisissä asioissa.
2. Nyt täysi-ikäistyessä kaikki kaverini ovat saaneet ajokortit ja lähtevät ex tempore baariin/matkalle yms, niin minua ei kutsuta mukaan. Tai että onhan se hankalaa pyörätuolin kanssa lähteä minnekään ex tempore, mutta silti se tuntuu pahalta, kun muut ns. elävät vapaudessa ja minä olen tavallaan oman kehoni vanki. Heillä ei ole oikein aikaa minulle enää ja olen paljon itsekseni.
3. Haluaisin myöskin opiskelemaan lääketieteelliseen ja erikoistua tutkijaksi, jotta minusta ehkä olisi jotain hyötyä jollekin. Vammaisena koen olevani hyödytön ja taakka kaikille. Tämä hyödyttömyyden tunne kalvaa minua joka päivä, kun tuntuu, ettei minusta ole mihinkään.
4. Joka aamu, kun herään odotan iltaa, että pääsen takaisin nukkumaan. En saa iloa oikeastaan enää mistään. Tuntuu, että jos kuolisin pois kaikilla olisi helpompaa, koska koen olevani maanvaiva, kun minua pitää auttaa todella paljon. Edes kirjoittaminen tai lukeminen eivät enää tee onnelliseksi.
Tuntuu, ettei 18 vuotta täyttävän elämä kuulu olla tällaista ja tuntuu, että menetän vammani takia paljonkin asioita, joita haluaisin kokea. Ei tämä ole sellaista elämää, jota haluaisin elää. Olen yrittänyt puhua tunteistani kavereille ja läheisille, mutta he vain sanovat, että olisit kiitollinen, ettei sulla ole syöpää tms tai olisit kiitollinen, että pystyt syömään ja puhumaan kunnolla. Koetan olla positiivinen ja kiitollinen, mutta nyt tuntuu vain, että en osaa nähdä itselläni tulevaisuutta esim. millainen olen 10 vuoden päästä. En pysty olemaan kiitollinen, haluaisin vain niin kovasti olla normaali. Olen kohdannut myös ennakkoluuloja, jotka ovat satuttaneet ja jättäneet jälkensä.
Saa kysellä lisää, jos jotain tulee mieleen, ja jos joku luki tämän kokonaan, niin olen kiitollinen. Tuntuu vain, etten jaksa enää tätä paskakehoa tai -elämää.
Kommentit (424)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa;
Hirveä tämä apn kohtalo nyt kun miettii enemmän. Todellakin tulee Perhonen lasikuvussa mieleen!
Enpä muista milloin olisin noin aikuismaista tekstiä lukenut 18-vuotiaan kirjoittamana. Ei helvetti, kyllä rupeaa aikuista miestäkin itkettämään!
AP on täysin aikuinen, mutta jumissa pyörätuolissa ja kehossaan. Olen nähnyt lukuisia hoitajia jotka puhuvat avustettavilleen kuin pikkulapselle tai koiranpennulle. Ei ei...
Hieman liioittelua. Tuossa Perhonen lasikuvussa -tapauksessa kyseinen mies pystyi kommunikoimaan vain silmillään. Ap mm. pystyy puhumaan ja kommunikoimaan. Ei nyt korosteta liiaksi tätä "jumissa pyörätuolissaan ja kehossaan". Ei tilanne ole kuitenkaan toivoton.
Ei tietenkään yhtä paha tilanne! Voin vain kuvitella jos ap vaikka puhuu hassusti vammasta johtuen, hänen kaverinsa hylkäävät hänet tuossa iässä. Hirveää!
Eivät kaikki CP-vammaiset "puhu hassusti".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut ketjua kokonaan, mutta...
Paljon voimia ja tsemppiä sulle tulevaisuuteen Ap!
Muistathan aina, ettet ole yksin! Kuulutko cp-liittoon? Lämpimästi suosittelen, sitä kautta saa monenlaista tukea, apua, ystäviä ja kaikki tapahtumat/toiminta on järjestetty niin, että niissä pärjää varmasti jokainen osallistuja! :)
P.s Suomessa tarvittaisiin lääkäriä, jonka erikoisalaa olisi nimenomaan cp-vammaisuus. :)T. Yhden aivan ihanan cp-neidin avustaja
"Yhden aivan ihanan cp-neidin avustaja"....sori, mutta tämä kuulostaa aivan siltä kuin avustettavasi olisi 3-vuotias!
Vai niin! :D Kaikkeen epäolennaiseen sitä jotkut kiinnittävätkin huomiota... Voi olla 3v, 9v, 15v tai 52v, mitä väliä? Mikä oli siis pointtisi?
Varmaan se että moni empaattinen hoitaja pitää hoidettaviaan pikkulapsen tasoisina? Ei ole mikään vitsi.
-eri
Joo, mutta mun mielestä on kohtuutonta vetää tollasia johtopäätöksiä välittömästi tollasesta lauseesta. Mutta täällä kun on teitä kaikkitietäviä, jotka tietävät asioiden todellisen laidan jo puolikkaasta lauseesta.
T. Sama (joka kutsuu neidiksi ihan vaan naimattomia naisiakin, mukaanlukien itsensä)
Juu ehkä hätiköity johtopäätös, mutta on se todellisuutta.
Tiesin erään kuuromykän naisen joka on Mensan jäsen ja hoitaja puhui hänelle kuin lapselle. Tietenkin se vamma saa aikaan hoivaamisvietin, mutta silti. Oli se karmeata kuunneltavaa.
Tällaista 90-luvulla. En tiedä onko koulutus parantunut sen jälkeen.
Siis en mäkään väitä etteikö tollasta tapahtuisi. Ihmiset eivät yllättävän usein tajua esim. mikä ero on vammaisuudella ja kehitysvammaisuudella. Mun mielestä ei missään nimessä ole fiksua kohdella pyörätuolissa istuvaa kuin lasta, mutta tuollainen käytöshän johtuu vain tietämättömyydestä, eikä ole kuitenkaan pahantahtoista. Ehkä ennemminkin hyväntahtoiseksi tarkoitettua. Mutta joo, nolottaa, kun tuollaista näkee.
Kyllä! Empatia voi mennä överiksikin. Moni olettaa että pyörätuolissa istuu täysin kehitysvammainen ihminen joka ei ole ikäisensä tasolla. AP on ja ehkä enemmänkin kuin ikäisensä? Tosi sympaattinen ja ihana tyyppi tekstin perusteella. Olisi hirveää jos häntä pidettäisiin yksinkertaisena.
Ikävä kyllä luulen, että hänkin tulee kohtaamaan näitä ennakkoluuloja - tasan niin kauan, kun ihmiset ovat tietämättömiä. Ja taatusti on jo törmännytkin tähän ilmiöön. Toivottavasti tästäkin asiasta vähitellen ihmiset tulisivat tietoisemmiksi. Näistä asioista olisi hyvä opettaa ihan jo peruskoulussakin.
Tuli mieleen vähän aiheen vierestä, mutta olen nähnyt jopa lääkärin yrittävän tulla kättelemään neliraajahalvaantunutta. Eli mokia sattuu paremmissakin piireissä...
Ja siis ihan yleisesti elämässä ihmiset heijastaa omia tunteitaan muihin. Esim. henkilö joka kovasti itse kärsii pettymyksistä yrittää suojella muita niiltä koska luulee että ne on samanlaisia.
Onko aloittaja löytänyt vastauksia alkuketjussa esittämiin kysymyksiin joihin aikoi niitä etsiä?
Ihan vähän ohis, mutta kerroit asuvasi Pohjois-Suomessa ja ilmeisesti liikut koulu- ym matkat taksilla. Miten teilläpäin ja sinulla kulkemisiin on vaikuttanut 1.7 tehty taksimuutos?
Vierailija kirjoitti:
Ihan vähän ohis, mutta kerroit asuvasi Pohjois-Suomessa ja ilmeisesti liikut koulu- ym matkat taksilla. Miten teilläpäin ja sinulla kulkemisiin on vaikuttanut 1.7 tehty taksimuutos?
Noh, koulukyydit toimivat kuten ennenkin, eikä vapaa-ajanmatkoissa ole valittamissa. Siitä sai tapella, että sain kyydin terveyskeskukseen ja OYS:iin, kun emme voineet mennä normibussilla/omalla autolla, koska minua ei saanut silloin nostella paljon, niin tarvitsin kyydin invataksissa. Silloin oli jotain nurinaa, mutta eipä se isommin ainakaan minuun ole vaikuttanut. Ongelmia taitaa olla enemmän etelässä ja pääkaupunkiseudulla, luulisin. -AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko aloittaja löytänyt vastauksia alkuketjussa esittämiin kysymyksiin joihin aikoi niitä etsiä?
Vielä ei ole opo/UEF:n opintoneuvoja vastannut, mutta ilmoitan täällä heti kun vastauksia tulee! -AP Psykologiajan saan luultavasti järjestymään kirjoitusten jälkeiselle ajalle.
Vierailija kirjoitti:
Tappaisin itseni jos vammautuisin niin etten pystyisi tekemään mitään itse. En kestäisi sellaista elämää.
Kyllä minä tämänkin kannan ymmärrän. itsekään en välillä jaksaisi, mutta minulla ei ole muita vaihtoehtoa kuin jaksaa ja yrittää löytää elämästä pieniä poisitiivisia asioita. Rakkaiden ystävieni sekä muiden läheisten takia, olen kuitenkin päättänyt jaksaa, vaikka se vaikeaa onkin. -AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paras ketju koskaan. Tulee apsta mieleen Perhonen lasikuvussa. :(
Kamalaa varmaan olla noin älykäs ja empaattinen nuori nainen jolla on tuollainen vamma!
Oikis tosiaan on vähän 'kuiva' ala verrattuna psykologiaan tai lääkikseen. Empaattiselle ihmiselle tuskin se paras ala. :)
Tsemppiä paljon sulle AP ja toivottavasti kaikki menee hyvin.
Joistakin ihmisistä tulee mieleen että on saanut "laivaan" painavan kölin, koska itse laiva on niin kaunis. Miksi näin - voi vain arvailla. Monella on vähemmän lahjoja, ja vähemmän painolastia.
Kiitos ihanista sanoista kummallekin. <3 En nyt vertaisi tilannettani ihan ko. kirjaan, sillä puhun normaalisti, eli pystyn kommunikoimaan! -AP
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kirjoituksestasi, se avasi silmiäni.
Sain sinusta älykkään, ajattelevan ja fiksun nuoren ihmisen kuvan. Selvästikin osaat kirjoittaa ja tuoda ajatuksiasi esille. Olisiko sinun mahdollista hyödyntää tätä taitoa ja kirjoittaa esim. nuorisokirjoja / lastenkirjoja / olla mukana jossain vammaisuutta käsittelevässä kirjallisuudessa?
Uskon, että sinulla olisi annettavaa ja kerrottavaa meille muille. Älä vaivu synkkyyteen!
Olen miettinytkin kirjan kirjoittamista, jonka aiheet pohjautuisivat varmastikin omiin kokemuksiini! Oman kirjan kirjoittaminen on yksi unelmistani, tosin tällä hetkellä kaukainen sellainen. Saa nähdä :) -AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi ap, pystyn samaistumaan tunteisiisi. Oon 29-nainen, jolla myös cp-diagnoosi, spastinen diplegia. Tullut hapenpuutteen seurauksena synnytyksessä. Käytän liikkumisen apuvälineenä manuaalituolia, keppejä ja sähkömopoa. Kävelemään pystyn muutamia satoja metrejä. Minullakin käy avustaja 4-5 kertaa viikossa. En oo tällä hetkellä työelämässä, koska sopivaa itsenäistä työtä on hankala löytää. Nyt tavoitteena kieliopinnot ja mahdollisesti kääntäjän tutkinto. Masentunut oon ollut enemmän ja vähemmän tilanteeni takia useat kerrat ja hakenut myös apua ihan psykiatrian polilta. Luulen, että mun pelastus on ollut muutto pienistä piireistä, pieneltä kylältä Helsinkiin, jossa tekemistä ja harrastamista riittää. Ystäviä oon saanut ja keikoilla, matkoilla ja myös siellä baarissa tulee käytyä. Ystävät ja avustajat mahdollistaa tän. Kumppania en oo vielä löytänyt ja oma perhekin on kysymysmerkki tulevaisuudessa. Treffeillä oon käynyt ja mukavia tyyppejä tavannut. Netti on ihmeellinen paikka. Enkä valehtele sulle, että elämä vamman kanssa ois jotenkin helppoa ja ihanaa, koska välillä tää on ihan synkkää ja kamalaa, mut päivä kerrallaan eteenpäin tässä mennään. Tsempit täältä sulle :)
Kiitos paljon vertaistuesta. Luotetaan, että elämä kantaa! Tsemppiä myös sinulle! -AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut ketjua kokonaan, mutta...
Paljon voimia ja tsemppiä sulle tulevaisuuteen Ap!
Muistathan aina, ettet ole yksin! Kuulutko cp-liittoon? Lämpimästi suosittelen, sitä kautta saa monenlaista tukea, apua, ystäviä ja kaikki tapahtumat/toiminta on järjestetty niin, että niissä pärjää varmasti jokainen osallistuja! :)
P.s Suomessa tarvittaisiin lääkäriä, jonka erikoisalaa olisi nimenomaan cp-vammaisuus. :)T. Yhden aivan ihanan cp-neidin avustaja
"Yhden aivan ihanan cp-neidin avustaja"....sori, mutta tämä kuulostaa aivan siltä kuin avustettavasi olisi 3-vuotias!
Olen huomannut että moni suhtautuu avustettaviin ihmisiin aletuvasti. APhan on täysin selväjärkinen ja fiksu, myös empaattinen. Ei ole kiva että hänestä puhuttaisiin kuin lapsesta. Hän on vain jumissa vammautuneessa vartalossa!
Toivoisin todella, että pyörätuolissa olevalle/muuten vain poikkeavalle puhuttaisiin ikätason mukaisesti, eli ei lässytettäisi tai puhutttaisi vauvakieltä, se on alentavaa kaikkia ihmisiä kohtaan, ellei ihminen sitten kerro pitävänsä siitä, jos hänelle puhutaan hoivakieltä/lässytetään. -AP
Pari muutakin neuvoa:
Puhukaa aina ensisijaisesti pyörätuolissa olevalle henkilölle, älkääkä avustajalle, jos kyse on pyörätuolilaisen asioista.
PPS. Jos haluatte auttaa pyörätuolissa olevaa, kysykää tarvitseeko hän apua, ennen kuin autatte. Itsenäisyys on hyvin tärkeä tunne ja ei ole kiva, jos se kokee kolauksen siitä, kun tuntematon päättää pyytämättä auttaa. Se voi olla myös vaarallista, jos esim. työntää pyörätuolia auttamismielessä ilman lupaa kaatumisriskin vuoksi.
-AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, vaikutat niin sydämelliseltä ja fiksulta ihmiseltä <3 Nuoruus on hankalaa aikaa muutenkin, sinulla vielä paljon isommat haasteet jo lähtökohtaisesti. En silti epäile hetkeäkään, etteikö edessäsi olisi elämä täynnä tarkoitusta ja mielenkiintoa! Olet kaikkea muuta kuin taakka yhteiskunnalle! Tavallaanhan me ollaan jokainen ”taakka” yhteiskunnalle: meidän jokaisen koulutus, terveydenhuolto jne vie valtavasti rahaa. Ja vaikka mitä sairautta voi olla itse kullakin edessä. Mut me ollaan se yhteiskunta ja meidän verorahoilla tätä hommaa pyöritetään.
Tämä mies, Nick Vujicic, ja hänen elämänasenteessa on opettanut minulle paljon! Lue hänen kirjana Ra(a)katon elämä. En tiedä onko joku tästä jo tässä ketjussa puhunut.
Uskomaton tyyppi, kiitos vinkistä, kirja lisätty lukulistalleni! -AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa;
Hirveä tämä apn kohtalo nyt kun miettii enemmän. Todellakin tulee Perhonen lasikuvussa mieleen!
Enpä muista milloin olisin noin aikuismaista tekstiä lukenut 18-vuotiaan kirjoittamana. Ei helvetti, kyllä rupeaa aikuista miestäkin itkettämään!
AP on täysin aikuinen, mutta jumissa pyörätuolissa ja kehossaan. Olen nähnyt lukuisia hoitajia jotka puhuvat avustettavilleen kuin pikkulapselle tai koiranpennulle. Ei ei...
Hieman liioittelua. Tuossa Perhonen lasikuvussa -tapauksessa kyseinen mies pystyi kommunikoimaan vain silmillään. Ap mm. pystyy puhumaan ja kommunikoimaan. Ei nyt korosteta liiaksi tätä "jumissa pyörätuolissaan ja kehossaan". Ei tilanne ole kuitenkaan toivoton.
Ei tietenkään yhtä paha tilanne! Voin vain kuvitella jos ap vaikka puhuu hassusti vammasta johtuen, hänen kaverinsa hylkäävät hänet tuossa iässä. Hirveää!
En itse asiassa puhu hassusti, vaan puheeni on kuulemma myös kavereitteni, avustajieni yms. mielestä selkeää ja helposti ymmärrettävää. Kaverini eivät ole minua hylänneet, tänäänkin yksi kavereistani kävi meillä koulun jälkeen, heillä ei ole vain aina niin paljon aikaa minulle kuin toivoisin. En siis sanoisi tilannettani mitenkään äärettömän epätoivoiseksi! -AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun yhdellä tutulla oli lihasrappeumasairaus. Eli lihakset rappeutui lapsesta saakka ja elinikäennusta oli siinä 30-35 vuodessa. Harrasti kuitenkin liikuntaa sähköpyörätuolilla mm. salibandya. Ja kävi lukion ja opiskeli yliopistossa jne. Vaikka nyt tuntuu vaikeelta, ni pyri tekemään niitä asioita joista nautit. Ja kyllä niitä seuroja ja porukoita löytyy joissa saa vertaistukea. Jos nyt olet hengaillut vaan ns. normaaleiden nuorten kanssa niin just nuo ajokortit jne vie huomiota. Me käytiin esim baareissa ja klubeissa missä oli joko henkilöhissi tai tavarankuljetushissi. Esim oli yks yökerho joka oli ylemmissä kerroksissa ja sinne piti asiakkaiden kiivetä portaat. Mut siellä oli tavarankuljetushissi kaljatynnyreitä ja viinalaatikoita varten niin sitä kautta saatiin aina kaveri mukaan meininkeihin :)
Kiitos kokemuksen jakamisesta! Se lämmitti mieltäni. Tuo tavarankuljetushissillä kuljettaminen on aika nerokas keksintö. Täytyypä pistää korvan taakse... ;) -AP
Vaikka olen keski-ikäinen, perheellinen ja vammaton mies, eli yhtymäkohtia ap:n elämään on aika vähän, minusta on todella kiinnostavaa lukea ap:n ajatuksia. Kirjoitat hyvin ja ikääsi on tekstistä vaikea arvioida. Kirjoita toki enemmänkin vaikka ihan siitä miten arki sujuu ja mitä teet. Kannatan myös blogiajatusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut ketjua kokonaan, mutta...
Paljon voimia ja tsemppiä sulle tulevaisuuteen Ap!
Muistathan aina, ettet ole yksin! Kuulutko cp-liittoon? Lämpimästi suosittelen, sitä kautta saa monenlaista tukea, apua, ystäviä ja kaikki tapahtumat/toiminta on järjestetty niin, että niissä pärjää varmasti jokainen osallistuja! :)
P.s Suomessa tarvittaisiin lääkäriä, jonka erikoisalaa olisi nimenomaan cp-vammaisuus. :)T. Yhden aivan ihanan cp-neidin avustaja
"Yhden aivan ihanan cp-neidin avustaja"....sori, mutta tämä kuulostaa aivan siltä kuin avustettavasi olisi 3-vuotias!
Vai niin! :D Kaikkeen epäolennaiseen sitä jotkut kiinnittävätkin huomiota... Voi olla 3v, 9v, 15v tai 52v, mitä väliä? Mikä oli siis pointtisi?
Varmaan se että moni empaattinen hoitaja pitää hoidettaviaan pikkulapsen tasoisina? Ei ole mikään vitsi.
-eri
Joo, mutta mun mielestä on kohtuutonta vetää tollasia johtopäätöksiä välittömästi tollasesta lauseesta. Mutta täällä kun on teitä kaikkitietäviä, jotka tietävät asioiden todellisen laidan jo puolikkaasta lauseesta.
T. Sama (joka kutsuu neidiksi ihan vaan naimattomia naisiakin, mukaanlukien itsensä)
Juu ehkä hätiköity johtopäätös, mutta on se todellisuutta.
Tiesin erään kuuromykän naisen joka on Mensan jäsen ja hoitaja puhui hänelle kuin lapselle. Tietenkin se vamma saa aikaan hoivaamisvietin, mutta silti. Oli se karmeata kuunneltavaa.
Tällaista 90-luvulla. En tiedä onko koulutus parantunut sen jälkeen.
Siis en mäkään väitä etteikö tollasta tapahtuisi. Ihmiset eivät yllättävän usein tajua esim. mikä ero on vammaisuudella ja kehitysvammaisuudella. Mun mielestä ei missään nimessä ole fiksua kohdella pyörätuolissa istuvaa kuin lasta, mutta tuollainen käytöshän johtuu vain tietämättömyydestä, eikä ole kuitenkaan pahantahtoista. Ehkä ennemminkin hyväntahtoiseksi tarkoitettua. Mutta joo, nolottaa, kun tuollaista näkee.
Kyllä! Empatia voi mennä överiksikin. Moni olettaa että pyörätuolissa istuu täysin kehitysvammainen ihminen joka ei ole ikäisensä tasolla. AP on ja ehkä enemmänkin kuin ikäisensä? Tosi sympaattinen ja ihana tyyppi tekstin perusteella. Olisi hirveää jos häntä pidettäisiin yksinkertaisena.
Se onkin hirveää. Yhdeltä kaveriltani on kysytty, olenko jälkeenjäänyt ja onko minulla lukiossa käytössä "vammaisten arvosteluasteikko". Ikinä en ole itkenyt mistään muusta kommentista niin paljoa. Se kyllä todella loukkasi. -AP
Vierailija kirjoitti:
Vaikka olen keski-ikäinen, perheellinen ja vammaton mies, eli yhtymäkohtia ap:n elämään on aika vähän, minusta on todella kiinnostavaa lukea ap:n ajatuksia. Kirjoitat hyvin ja ikääsi on tekstistä vaikea arvioida. Kirjoita toki enemmänkin vaikka ihan siitä miten arki sujuu ja mitä teet. Kannatan myös blogiajatusta.
Kiitos viestistä, kirjoitan lisää arjestani sekä sen perusjutusta huomenna koulun jälkeen enemmän, sillä nyt pitää tosiaan mennä nukkumaan, koska olen iltatorkku :D Hyvää yötä kaikille <3 -AP
Hyvä ja tunteita herättävä kirjoitus joka sai minut surulliseksi puolestasi.
Itselleni tuli mieleen, että myötätuntoa ja ymmärrystä voi olla vaikea saada "tavallisilta" ihmisiltä, mukaanlukien läheisiltä, joilla ei vastaavia ongelmia ole.
On melko tyypillistä tuollainen, varsinkin suomalaisittain, että aina saa kuulla siitä, että pitäisi olla kiitollinen, jos ei muusta, niin ainakin siitä että on hampaat suussa ja ruokaa pöydässä. Tämänlaisten toteamusten kuuleminen ei juuri mieltä lämmitä eikä auta asian käsittelyssä lainkaan. Sen nyt ainakin ymmärrän.
Joten, kuten kaikissa vaikeissa asioissa elämässä, tukea voi löytää vain sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat itse vaikeat asiat kokeneet tai elävät niiden kanssa jatkuvasti. Ajatuksena siis heittäisin ilmoille, että jos "ammattiavusta" eli psykologeista ei ole apua, niin varmaankin Suomesta löytyy piirejä, joissa näistä asioista voisi jutella sellaiten ihmisten kanssa jotka ovat käyneet läpi samat ajatukset ja kokemukset ja joilla voisi olla sellaista sanottavaa ja tarjottavaa mistä olisi sinulle apua.
Ja sanoisin vielä, että maailmassa on paljon inspiroivia tarinoita ihmisistä jotka ovat pärjänneet fyysisistä rajoitteista huolimatta ja ovat pystyneet tekemään asioita mistä pitävät. Vaikka nyt ei tuntuisikaan siltä, niin tulevaisuus voi tuoda mukanaan asioita, mitkä tekevät elämästä elämisen arvoisen loppuen lopuksi.
Ja vaikka nyt syyllistyn itse tähän, niin voin sanoa kuitenkin, että on onni syntyä Suomeen ja 2000-luvulle (vaikka olen suomessakin kuullut ja lukenut terveydenhuollon ja siihen liittyvän byrokratian ongelmista).
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ja tunteita herättävä kirjoitus joka sai minut surulliseksi puolestasi.
Itselleni tuli mieleen, että myötätuntoa ja ymmärrystä voi olla vaikea saada "tavallisilta" ihmisiltä, mukaanlukien läheisiltä, joilla ei vastaavia ongelmia ole.
On melko tyypillistä tuollainen, varsinkin suomalaisittain, että aina saa kuulla siitä, että pitäisi olla kiitollinen, jos ei muusta, niin ainakin siitä että on hampaat suussa ja ruokaa pöydässä. Tämänlaisten toteamusten kuuleminen ei juuri mieltä lämmitä eikä auta asian käsittelyssä lainkaan. Sen nyt ainakin ymmärrän.
Joten, kuten kaikissa vaikeissa asioissa elämässä, tukea voi löytää vain sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat itse vaikeat asiat kokeneet tai elävät niiden kanssa jatkuvasti. Ajatuksena siis heittäisin ilmoille, että jos "ammattiavusta" eli psykologeista ei ole apua, niin varmaankin Suomesta löytyy piirejä, joissa näistä asioista voisi jutella sellaiten ihmisten kanssa jotka ovat käyneet läpi samat ajatukset ja kokemukset ja joilla voisi olla sellaista sanottavaa ja tarjottavaa mistä olisi sinulle apua.
Ja sanoisin vielä, että maailmassa on paljon inspiroivia tarinoita ihmisistä jotka ovat pärjänneet fyysisistä rajoitteista huolimatta ja ovat pystyneet tekemään asioita mistä pitävät. Vaikka nyt ei tuntuisikaan siltä, niin tulevaisuus voi tuoda mukanaan asioita, mitkä tekevät elämästä elämisen arvoisen loppuen lopuksi.
Ja vaikka nyt syyllistyn itse tähän, niin voin sanoa kuitenkin, että on onni syntyä Suomeen ja 2000-luvulle (vaikka olen suomessakin kuullut ja lukenut terveydenhuollon ja siihen liittyvän byrokratian ongelmista).
Kiitos, kauniista sanoista, niin olen monestikin ajatellut, että on olla vammainen Suomessa :) Esim. USA:ssa/Venäjällä voisivat asiani olla vielä huonommin, on siis lottovoitto syntyä Suomeen! -AP
Alue: Aihe vapaa
Voitte sitten miettiä miltä nerosta tuntui kun hoitaja puhui kuin lapselle. Älkää tehkö samaa virhettä.
Kiitos hyvää yötä. :)