Olen pyörätuolissa oleva nuori tyttö ja inhoan elämääni

Vierailija kirjoitti:

Heippa kaikille, AP täällä!

1. Otin nyt psykologiasian puheeksi fysioterapeuttini kanssa, ja hän sanoi, että minun pitää soittaa nuorisopsykiatrian polille. Soitan sinne siis huomenna ja kyselen aikaa! Kerroin myös tunteistani osittain fyssarilleni, ja hänkin ymmärsi minua sekä sanoi, että psykologilla käyminen on hyvä ajatus

2. Laitoin nyt viestiä UEF:n lääkiksen opintoneuvojalle ja opolleni tästä lääkisasiasta aamulla! Toivotaan, että asia ratkeaa mahdollisimman pian, jotta tiedän alkaa suunnittelemaan myös muita vaihtoehtoja, jos lääkis ei onnistukaan.

3. Edelliselle kommentoijalle, tiedän Victoria Websterin ja olen hänestä lukenutkin :)

Kyllä tästä vielä noustaan, nyt alkaa jo tuntua helpommalta!

Olet sinnikäs nuori nainen! Ihailtavaa. Kaikkea hyvää sinulle!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä lääkäriasiasta vielä, joka näyttää kääntyneen riitelyksi: Minä otan asiasta heti huomenna selvää ja sitten, jos ei kertakaikkiaan onnistu, niin alan suunnittelemaan jotain toista alaa esim. sitä biolääketiedettä/psykologiaa. Kyllä minä ymmärrän, jos lääketiede ei onnistu, enkä jää sitä suremaan, ja tosiaan, itsestänikin on hyvä tietää realiteetit heti alkuunsa, etten haaveile lääkiksestä turhaan ja tipahda sitten pilvilinnoista. 

Kiitos kaikille neuvoja antaneille ja tsemppareille! Annoitte mulle taas voimaa ja uskoa itseeni sekä hyviä käytännönvinkkejä! Lähden nyt lukemaan biologian yo-kokeeseen, palailen taas huomenna! <3 -AP

Tsemppiä kokeeseen ja hyvää yötä! Vaikutat todella ihastuttavalta, empaattiselta ja fiksulta. Kaikkea hyvää sulle!

Ps mites oikkis? Sulla ei olisi mitään rajoitteita siihen työhön!

Oikis ei ole jostain syystä koskaan napannut, olen miettinyt sitäkin, muttei tuntunut omalta jutulta, haluaisin tietyllä tapaa auttaa ihmisiä voimaan hyvin ja paranemaan. Psykologia kiinnostaa hyvin paljon, että sitä lähden tavoittelemaan, jos tutkijanura ei onnistukaan! -AP

Vierailija kirjoitti:

En lukenut ketjua kokonaan, mutta...

Paljon voimia ja tsemppiä sulle tulevaisuuteen Ap!

Muistathan aina, ettet ole yksin! Kuulutko cp-liittoon? Lämpimästi suosittelen, sitä kautta saa monenlaista tukea, apua, ystäviä ja kaikki tapahtumat/toiminta on järjestetty niin, että niissä pärjää varmasti jokainen osallistuja! :)

P.s Suomessa tarvittaisiin lääkäriä, jonka erikoisalaa olisi nimenomaan cp-vammaisuus. :)

T. Yhden aivan ihanan cp-neidin avustaja

En ole kuulunut CP-liittoon, mutta tämän keskustelun myötä aion vakavasti asiaa harkita. Vertaistuki tulee tässä vaiheessa enemmän kuin tarpeeseen!

Terveisiä sulle sekä neidille <3 -AP

Vierailija kirjoitti:

Sinulle sopivaa vertaistukea voisi löytyä Nuorisoyhteistyö Seitin kautta. Seitti on neljän vammaisjärjestön yhteistyöverkosto, jonka tarkoituksena on järjestää vapaa-ajantoimintaa eri tavoin liikuntavammaisille ja pitkäaikaissairaille nuorille. Toimintaa löytyy aika kivasti myös pohjoisesta Suomesta.

http://www.seittiweb.org/

https://www.facebook.com/NuorisoyhteistyoSeitti/

Kiitos, pitääpä tutustua tarkemmin! -AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heippa kaikille, AP täällä!

1. Otin nyt psykologiasian puheeksi fysioterapeuttini kanssa, ja hän sanoi, että minun pitää soittaa nuorisopsykiatrian polille. Soitan sinne siis huomenna ja kyselen aikaa! Kerroin myös tunteistani osittain fyssarilleni, ja hänkin ymmärsi minua sekä sanoi, että psykologilla käyminen on hyvä ajatus

2. Laitoin nyt viestiä UEF:n lääkiksen opintoneuvojalle ja opolleni tästä lääkisasiasta aamulla! Toivotaan, että asia ratkeaa mahdollisimman pian, jotta tiedän alkaa suunnittelemaan myös muita vaihtoehtoja, jos lääkis ei onnistukaan.

3. Edelliselle kommentoijalle, tiedän Victoria Websterin ja olen hänestä lukenutkin :)

Kyllä tästä vielä noustaan, nyt alkaa jo tuntua helpommalta!

Olet sinnikäs nuori nainen! Ihailtavaa. Kaikkea hyvää sinulle!

Kiitos! <3 -AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ap seurustellut koskaan?

En vakavasti, yläkoulussa oli jotain "säätöä", muttei sen enempää. Ajattelen, että se johtuu siitä, kun minun on vaikea mennä yksin kaupungille tutustumaan mielenkiintoisiin tyyppeihin, ja jos joku on seurana, niin ei ehkä ole sellaista rauhaa, mikä muuten on, jos yrittää tutustua uuteen ihmiseen seurustelumielessä. -AP

Vaikutat herttaiselta, fiksulta ja empaattiselta. Varmasti auttaisi jos olisi kumppani! Rohkeasti deittailemaan. Oletko jo jollain sivustolla?

En ole, olen jotenkin kammonnut nettideittisivustoja. Voisihan sitä koettaa, mutta pelottaa, jos ihmiset näkevät vain sen vamman, eivätkä minua. En myöskään ole mikään hemaisevin tyyppi, näytän nätiltä meikin kanssa, mutta minun on vaikea meikata itse itseäni, ehkä joskus, kun saan elämäni muuten reilaan!

Anna aikaa. Isot muutokset sinulla käsillä, koko elämä ratkaistavana. Ja jos nyt päättäisit valita lääkiksen, etkä ensipyrkimällä päääsisi, pyri ihmeessä jonkin Väylän (avoin korkeakoulu tms.) kautta lukemaan unelmaasi tukevia aineita. Kuka tietää, jostakin lääketiedettä sivuavasta alasta saattaa löytyä se oma polku.

Itselleni oli yliopisto ystäväpiireineen niin persoonaani (äitiongelmaa jne kotona asuessa minua väärin määrittäviä asioita) muuttava asia, että jos olisin ennen sitä tehnyt kumppanivalinnan, olisin varmaan valinnut pieleen, kun en edes itseäni tuntenut. Muistan kun yksi tiukasti parisuhteessa oleva kaveri ei voinut jäädä kanssamme edes kahville, kun mies päivysti kotona että onko 10 minsaa luennon päättymisestä kotona. Parhaimmat ihmiset löytyivät minulle samoista jutuista kiinnostuneista.

Mitä tulee seurusteluun ja kumppaniasiaan, tiedän myös ikäisesi, tilanteessasi (pyörätuoli ja cp-vamma) olevan tytön, joka törmäsi tulevaan mieheensä terveydenhuollon kontakteissa. Mies on "tavallinen". Ovat naimisissa olleet jo vuosia.

Jokaisella on onneksi oma tarinansa. Toivon sinulle parasta!

Kiitos neuvoista ja kokemuksista! -AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä lääkäriasiasta vielä, joka näyttää kääntyneen riitelyksi: Minä otan asiasta heti huomenna selvää ja sitten, jos ei kertakaikkiaan onnistu, niin alan suunnittelemaan jotain toista alaa esim. sitä biolääketiedettä/psykologiaa. Kyllä minä ymmärrän, jos lääketiede ei onnistu, enkä jää sitä suremaan, ja tosiaan, itsestänikin on hyvä tietää realiteetit heti alkuunsa, etten haaveile lääkiksestä turhaan ja tipahda sitten pilvilinnoista. 

Kiitos kaikille neuvoja antaneille ja tsemppareille! Annoitte mulle taas voimaa ja uskoa itseeni sekä hyviä käytännönvinkkejä! Lähden nyt lukemaan biologian yo-kokeeseen, palailen taas huomenna! <3 -AP

Tsemppiä kokeeseen ja hyvää yötä! Vaikutat todella ihastuttavalta, empaattiselta ja fiksulta. Kaikkea hyvää sulle!

Ps mites oikkis? Sulla ei olisi mitään rajoitteita siihen työhön!

Oikis ei ole jostain syystä koskaan napannut, olen miettinyt sitäkin, muttei tuntunut omalta jutulta, haluaisin tietyllä tapaa auttaa ihmisiä voimaan hyvin ja paranemaan. Psykologia kiinnostaa hyvin paljon, että sitä lähden tavoittelemaan, jos tutkijanura ei onnistukaan! -AP

Voihan oikeustieteilijäkin auttaa vaikka vammaisia heidän oikeuksiensa kanssa :) Mutta jos tiedät, että oikis ei kiinnosta niin sehän on vain hyvä. Oikis ja lääketieteeseen kallistuvat aineet ovat kyllä kovin erilaisia. Sulla on kuitenkin monia mahdollisuuksia joten kannattaa miettiä ihan rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Hei ap! Vaikutat tosi syvälliseltä ja ajattelevalta nuorelta aikuiselta. Tilanteesi on vaikea. En voi kuvitella, miltä sinusta tuntuu. On väärin vaatia sinulta kiitollisuutta ja ainaista positiivisuutta. Ihmiset, jotka näin tekevät, eivät todennäköisesti ole itse koskaan joutuneet tilanteeseen, jossa heidän pitäisi sitä kiitollisuutta itsestään erityisemmin etsiä.

Toivon, että näet tämän viestin. Ainakin Turun yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa voi opiskella biolääketiedettä (vanhalta nimeltään terveyden biotieteet). Siitä ei valmistu suoraan lääkäriksi vaan nimenomaan esim. asiantuntijaksi yritysmaailmaan tai tutkijaksi. Tämä ala kuulostaa kuvauksen perusteella kuin sinulle tehdyltä!

http://www.utu.fi/fi/yksikot/med/opiskelu/koulutustarjonta/terbio/biome…

http://www.utu.fi/fi/yksikot/med/opiskelu/koulutustarjonta/terbio/ammat…

http://www.utu.fi/fi/yksikot/med/opiskelu/koulutustarjonta/terbio/yhtey…

Viimeisessä linkissä on opintoneuvojan yhteystiedot. Ota sinne yhteyttä ja kysy mahdollisuuksistasi.

Toivon todella, että saisit unelmiasi toteutettua! Olet arvokas ihminen. Kaikkea hyvää sinulle.

Pitääpä tutkia tuota biolääketiedettä, kiitos paljon linkeistä! -AP

kaikkea hyvää! kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä lääkäriasiasta vielä, joka näyttää kääntyneen riitelyksi: Minä otan asiasta heti huomenna selvää ja sitten, jos ei kertakaikkiaan onnistu, niin alan suunnittelemaan jotain toista alaa esim. sitä biolääketiedettä/psykologiaa. Kyllä minä ymmärrän, jos lääketiede ei onnistu, enkä jää sitä suremaan, ja tosiaan, itsestänikin on hyvä tietää realiteetit heti alkuunsa, etten haaveile lääkiksestä turhaan ja tipahda sitten pilvilinnoista. 

Kiitos kaikille neuvoja antaneille ja tsemppareille! Annoitte mulle taas voimaa ja uskoa itseeni sekä hyviä käytännönvinkkejä! Lähden nyt lukemaan biologian yo-kokeeseen, palailen taas huomenna! <3 -AP

Tsemppiä kokeeseen ja hyvää yötä! Vaikutat todella ihastuttavalta, empaattiselta ja fiksulta. Kaikkea hyvää sulle!

Ps mites oikkis? Sulla ei olisi mitään rajoitteita siihen työhön!

Oikis ei ole jostain syystä koskaan napannut, olen miettinyt sitäkin, muttei tuntunut omalta jutulta, haluaisin tietyllä tapaa auttaa ihmisiä voimaan hyvin ja paranemaan. Psykologia kiinnostaa hyvin paljon, että sitä lähden tavoittelemaan, jos tutkijanura ei onnistukaan! -AP

Voihan oikeustieteilijäkin auttaa vaikka vammaisia heidän oikeuksiensa kanssa :) Mutta jos tiedät, että oikis ei kiinnosta niin sehän on vain hyvä. Oikis ja lääketieteeseen kallistuvat aineet ovat kyllä kovin erilaisia. Sulla on kuitenkin monia mahdollisuuksia joten kannattaa miettiä ihan rauhassa.

Niin, ja mistä sitä tietää, vaikka mieli muuttuisikin!:) Kaikkea hyvää myös sinulle! -AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

aloittaja kirjoitti:

Pahoittelen jo aluksi, jos teksti on epäselvää - kirjoitin tämän tunnekuohussa.

Taustaa: Synnyin keskosena rv. 26 ja sen seurauksena sain CP-vamman, joka on minulla niin paha, että joudun olemaan pyörätuolissa (spastinen tetraplegia). Käyn lukion viimeistä vuotta ja minulla on jonkin verran kavereita, joista yksikään ei ole pyörätuolissa. Täytän pian 18 vuotta.

Lyhyt tiivistelmä: Koen, että elämäni ei ole elämisen arvoista kipujen takia sekä koen olevani taakka sekä läheisilleni että yhteiskunnalle.

1. Spastisuus eli liiallinen lihasjännitys haittaa elämää. Tarvitsen apua vessaan ja sänkyyn siirtymisessä, jalkani eivät siis kanna ollenkaan. Saan syötyä ja juotua sekä kirjoitettua tietokoneella, mutta peseytymisessä, pukeutumisessa, liikkumisessa yms. tarvitsen apua. En saa kelattua itse, koska käteni ovat niin jäykät, etteivät taivu. Tämä lihasjännitys aiheuttaa myös kovia kipuja, johon ei kipulääkkeistä ole apua. Sängyssä saan sentään käännyttyä itse. Spastisuuteen tarkoitetut lääkkeet eivät ole toimineet minulla. Kipuja on aikalailla päivittäin, ja tarvitsen apua miltei kaikessa arkipäivän fyysisissä asioissa.

2. Nyt täysi-ikäistyessä kaikki kaverini ovat saaneet ajokortit ja lähtevät ex tempore baariin/matkalle yms, niin minua ei kutsuta mukaan. Tai että onhan se hankalaa pyörätuolin kanssa lähteä minnekään ex tempore, mutta silti se tuntuu pahalta, kun muut ns. elävät vapaudessa ja minä olen tavallaan oman kehoni vanki. Heillä ei ole oikein aikaa minulle enää ja olen paljon itsekseni.

3. Haluaisin myöskin opiskelemaan lääketieteelliseen ja erikoistua tutkijaksi, jotta minusta ehkä olisi jotain hyötyä jollekin. Vammaisena koen olevani hyödytön ja taakka kaikille. Tämä hyödyttömyyden tunne kalvaa minua joka päivä, kun tuntuu, ettei minusta ole mihinkään.

4. Joka aamu, kun herään odotan iltaa, että pääsen takaisin nukkumaan. En saa iloa oikeastaan enää mistään. Tuntuu, että jos kuolisin pois kaikilla olisi helpompaa, koska koen olevani maanvaiva, kun minua pitää auttaa todella paljon. Edes kirjoittaminen tai lukeminen eivät enää tee onnelliseksi.

Tuntuu, ettei 18 vuotta täyttävän elämä kuulu olla tällaista ja tuntuu, että menetän vammani takia paljonkin asioita, joita haluaisin kokea. Ei tämä ole sellaista elämää, jota haluaisin elää. Olen yrittänyt puhua tunteistani kavereille ja läheisille, mutta he vain sanovat, että olisit kiitollinen, ettei sulla ole syöpää tms tai olisit kiitollinen, että pystyt syömään ja puhumaan kunnolla. Koetan olla positiivinen ja kiitollinen, mutta nyt tuntuu vain, että en osaa nähdä itselläni tulevaisuutta esim. millainen olen 10 vuoden päästä. En pysty olemaan kiitollinen, haluaisin vain niin kovasti olla normaali. Olen kohdannut myös ennakkoluuloja, jotka ovat satuttaneet ja jättäneet jälkensä.

Saa kysellä lisää, jos jotain tulee mieleen, ja jos joku luki tämän kokonaan, niin olen kiitollinen. Tuntuu vain, etten jaksa enää tätä paskakehoa tai -elämää.

Tiedäthän kuinka esim. sokeilla kehittyy muut aistit hyviksi kun yksi on pois. Sun teksti on analyyttistä ja fiksua, kypsää. Huomaa että henkinen puoli on sulla selvästi kehittynyt kun fyysinen on rajoitetumpaa. Susta tulee siksi hyvä tutkija ja olen iloinen että olet jo nyt ymmärtänyt itse miten voit hyödyntää vahvuuksiasi.

Ei ehkä lohduta mutta sitten koskus kun sulla on puoliso, se puoliso huolehtii sun erikoistarpeista ja kahdestaan voitte tehdä ex tempore reissuja enemmän.

Kiitos paljon, toivottavasti löydän sen puolison! Ei ole tietenkään poissuljettu mahdollisuus, että puoliso auttaa, mutta haluan puolison puolisona ja avustajan avustajana. En jotenkin halua, että puolisoni kokisi velvollisuudekseen auttaa minua kaikessa, koska silloin siitä ehkä muodostuisi taakka parisuhteelle, eikä se välttämättä olisi enää edes parisuhde vaan hoitosuhde. En tiedä tajusitteko, saa kysyä selvennystä! -AP

Tajusin ihan täysin mitä ajat takaa. Samaa keskustelua kävimme vaimoni kanssa kun aloimme olemaan yhdessä. Minulla on vaihtelevasti liikuuntaa rajoittavia sairauksia, (ei tosin mitään sinun tilanteeseen verrattavaa) joskus päivä menee ihan normaalisti, joskus en pääse sängystä ylös. Huonoina kausina yritän vältellä viimeiseen asti vaimon pyytämistä avuksi. Tuntuu ankealta pyytää vaimoa auttamaan housut jalkaan ja pukemaan minulle sukat. Vaimoa tämä ei (toistaiseksi) haittaa, mutta minusta se ei kuulu parisuhteen dynamiikkaan.

Voimia sinulle Ap, vaikutat urhealta nuorelta naiselta, kummarran kunnioittaen.

M38

Kiitos, tämä antoi minulle toivoa! -AP

Vierailija kirjoitti:

Ap kysy kelasta sitä mahdollisuutta että se kustantaisi jatko-opiskelusi, ainakin aikaisemmin on kustantanut ja siihen opiskeluun kuuluu myös lukio. Harmi ettei kukaan ole tästä sinulle missään maininnut - siinä näkee että monessa asiassa täytyy olla itse tosi aktiivinen. Voit tämän opiskeluasian vaikka heti kysyä kelan sivuilta, siellä on jossain kohta kysy kelalta ja opiskeluista.

Voi hyvinkin olla että vanhempasi ovat jo kotoaan oppineet sen ettei tunteista puhuta ja siksi se on heille vaikea aihe. Kun et voi heidän kanssaan puhua, niin onhan koulussa terkka, koulupsykologi... keitä heitä siellä nyt onkaan, kenen kanssa voisit puhua. Ei siihen välttämättä terapiaa tarvita, vain että pääsisit puhumaan jonkun kanssa. Kirjoita vaikka hänelle etukäteen ja sitten puhutte siitä mitä olet kirjoittanut. Eihän ihan kaikista asioistaan edes voi tai tarvitsekaan puhua vanhempiensa kanssa.

Edelleen kannustan sinua kirjoittamaan blogia, vähän niinkuin päiväkirjaa, ihan tajunnanvirtaa. Ei niinkuin äikänopettajalle joka sana tai pilkunpaikka miettien.  :)

Tyhmä kysymys: Kustantaa opinnot? Suomessahan on ilmainen koulutus.

Ap olet ihanan sinnikäs ja positiivinen. Tässä ketjussa huomaa että jotkut pelkäävät sun puolesta että jos lääkiksessä tulee joku este niin joudut kohtaamaan miten elämä potkii epäreilusti päähän mutta epäilen että oot varmasti joutunut koko elämäsi kokea jatkuvasti sitä miten vaikeita on asiat mihin muut ei kiinnitä edes huomiota. Vaikka vaan kaupan ovesta sisään pääseminen. Ja sä näytät olevan todella kypsä ja kehittynyt henkisesti vaikka varmasti joskus kiukuttaa. Oon kade sun henkisestä vahvuudesta, mielettömän hieno ominaisuus :) oot vasta niin nuorikin ja noin sisukas jo

Kiitos kirjoituksestasi, se avasi silmiäni.

Sain sinusta älykkään, ajattelevan ja fiksun nuoren ihmisen kuvan. Selvästikin osaat kirjoittaa ja tuoda ajatuksiasi esille. Olisiko sinun mahdollista hyödyntää tätä taitoa ja kirjoittaa esim. nuorisokirjoja / lastenkirjoja / olla mukana jossain vammaisuutta käsittelevässä kirjallisuudessa?

Uskon, että sinulla olisi annettavaa ja kerrottavaa meille muille. Älä vaivu synkkyyteen!

Ap, vaikutat niin sydämelliseltä ja fiksulta ihmiseltä <3 Nuoruus on hankalaa aikaa muutenkin, sinulla vielä paljon isommat haasteet jo lähtökohtaisesti. En silti epäile hetkeäkään, etteikö edessäsi olisi elämä täynnä tarkoitusta ja mielenkiintoa! Olet kaikkea muuta kuin taakka yhteiskunnalle! Tavallaanhan me ollaan jokainen ”taakka” yhteiskunnalle: meidän jokaisen koulutus, terveydenhuolto jne vie valtavasti rahaa. Ja vaikka mitä sairautta voi olla itse kullakin edessä. Mut me ollaan se yhteiskunta ja meidän verorahoilla tätä hommaa pyöritetään.

Tämä mies, Nick Vujicic, ja hänen elämänasenteessa on opettanut minulle paljon! Lue hänen kirjana Ra(a)katon elämä. En tiedä onko joku tästä jo tässä ketjussa puhunut.

Ra(a)jaton elämä

Paras ketju koskaan. Tulee apsta mieleen Perhonen lasikuvussa.  :(

Kamalaa varmaan olla noin älykäs ja empaattinen nuori nainen jolla on tuollainen vamma!

Oikis tosiaan on vähän 'kuiva' ala verrattuna psykologiaan tai lääkikseen. Empaattiselle ihmiselle tuskin se paras ala. :)

Tsemppiä paljon sulle AP ja toivottavasti kaikki menee hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Ap, vaikutat niin sydämelliseltä ja fiksulta ihmiseltä <3 Nuoruus on hankalaa aikaa muutenkin, sinulla vielä paljon isommat haasteet jo lähtökohtaisesti. En silti epäile hetkeäkään, etteikö edessäsi olisi elämä täynnä tarkoitusta ja mielenkiintoa! Olet kaikkea muuta kuin taakka yhteiskunnalle! Tavallaanhan me ollaan jokainen ”taakka” yhteiskunnalle: meidän jokaisen koulutus, terveydenhuolto jne vie valtavasti rahaa. Ja vaikka mitä sairautta voi olla itse kullakin edessä. Mut me ollaan se yhteiskunta ja meidän verorahoilla tätä hommaa pyöritetään.

Tämä mies, Nick Vujicic, ja hänen elämänasenteessa on opettanut minulle paljon! Lue hänen kirjana Ra(a)katon elämä. En tiedä onko joku tästä jo tässä ketjussa puhunut.

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

Nick on tosiaan uskomaton. Kädetön ja jalaton syntymästään saakka mutta ui, sukeltaa, rullalautailee, hyppää laskuvarjolla, matkustaa ympäri maailmaa puhumassa. Lisäksi naimisissa upean, kauniin naisen kanssa ja heillä on ainakin kaksi poikaa sekä kaksostytöt. 

Ap saavuttaa varmasti mitä haluaakin upean asenteensa myötä. Kannattaa vaan ottaa selville kaikki hänelle kuuluva apu ja tuki ym. oikeudet ja lakata miettimästä että on taakka. Tässä maassa on kymmeniä ellei satoja tuhansia ihmisiä joilla ei ole mitään rajoitteita mutta eivät vain ole päässeet elämässään sossun luukkua kauemmas, hyvä jos peruskoulu räpiköity läpi pakolla uhaten.

Ap on voittanut jo tähän mennessä monia haasteita ja tulee voittamaan tulevatkin haasteet ja tekemään suuria asioita tässä elämässä.

Voi ap, pystyn samaistumaan tunteisiisi. Oon 29-nainen, jolla myös cp-diagnoosi, spastinen diplegia. Tullut hapenpuutteen seurauksena synnytyksessä. Käytän liikkumisen apuvälineenä manuaalituolia, keppejä ja sähkömopoa. Kävelemään pystyn muutamia satoja metrejä. Minullakin käy avustaja 4-5 kertaa viikossa. En oo tällä hetkellä työelämässä, koska sopivaa itsenäistä työtä on hankala löytää. Nyt tavoitteena kieliopinnot ja mahdollisesti kääntäjän tutkinto. Masentunut oon ollut enemmän ja vähemmän tilanteeni takia useat kerrat ja hakenut myös apua ihan psykiatrian polilta. Luulen, että mun pelastus on ollut muutto pienistä piireistä, pieneltä kylältä Helsinkiin, jossa tekemistä ja harrastamista riittää. Ystäviä oon saanut ja keikoilla, matkoilla ja myös siellä baarissa tulee käytyä. Ystävät ja avustajat mahdollistaa tän. Kumppania en oo vielä löytänyt ja oma perhekin on kysymysmerkki tulevaisuudessa. Treffeillä oon käynyt ja mukavia tyyppejä tavannut. Netti on ihmeellinen paikka. Enkä valehtele sulle, että elämä vamman kanssa ois jotenkin helppoa ja ihanaa, koska välillä tää on ihan synkkää ja kamalaa, mut päivä kerrallaan eteenpäin tässä mennään. Tsempit täältä sulle :)

Vierailija kirjoitti:

ei monikaan poika halua seurustella pyörätuolilaisen kanssa.

Ettäs kehtaat. Kyllä Suomesta löytyy hienoja nuoria miehiä, joilla ei ole noin typeriä mielipiteitä. Älä yleistä omia ennakkoluulojasi muita koskeviksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

aloittaja
</p>

<p>3. Haluaisin myöskin opiskelemaan lääketieteelliseen ja erikoistua tutkijaksi, jotta minusta ehkä olisi jotain hyötyä jollekin. Vammaisena koen olevani hyödytön ja taakka kaikille. Tämä hyödyttömyyden tunne kalvaa minua joka päivä, kun tuntuu, ettei minusta ole mihinkään.
</p>

<p>[/quote kirjoitti:

Tutkijan ura varmasti olisi kiinnostava, mutta jokaisen lääkärin tulee tehdä 9 kk terveyskeskustyötä, pystyisitkö siihen?

En tiedä, mutta aion tämän vuoden aikana asiaa selvittää. -ap

Tutkijaksi ei vaadita 9kk terveyskeskustyötä, se kuuluu ainoastaan erikoistuimisointoihin. Toinen mielenkiintoinen vaihtoehto voisi olla biotieteet tutkijan uran kannalta. TIedän usemman, jotka ovat tehneet molemmat tutkinnot.