Uusperheet: etälasten vierailuista

Meillä on molemmilla lapsia, ei yhtään yhteistä. Minun lapseni on meillä 3 päivää viikossa ja miehen lapset käy kerran viikossa. Kaikki ovat kuin kotonaan. Työkuvioiden takia näemme toistemme lapsia ehkä kerran kuussa tai lomilla. Ei olla mitenkään hirveän läheisiä, mutta meillä on silti mukavaa yhdessä ja eron hetkellä aina harmittaa kun olisi ollut kiva nähdä pitempäänkin. Lapset näkevät toisiaan koulujen loma-aikoina lähinnä, tulevat hyvin toimeen, ovat ystäviä. Tällä kuviolla on menty 2v. Alkuun pystyttiin viettämään enemmän aikaa yhdessä joka auttoi suhteen muodostumisessa. En usko että miehen lapsista koskaan tulee kuin omia, mutta silti välitän heistä kovasti. Lapset 14, 10, 8 ja 6.

Meillä taas on se tilanne, että miehen lapset ovat meillä joka toinen viikonloppu. Lapset eivät haluaisi tulla meille (koska vain ovat, isä ei paljoa tee heidän kanssaan mitään). Lasten äiti ei haluaisi lastensa tulevan meille (tietää eksänsä lastenhoitotavat). Minä en haluaisi heidän tulevan meille (useasta syystä, mutta ei siksi että lapset olisivat vaikeita tai häiritsisivät minua).

Mies ei kuitenkaan itse luovu viikonlopuistaan (vaikka lapset leikkivätkin omassa huoneessaan). Hän ei näe mitään ongelmaa.

Ps. Ei, minä en aio alkaa viihdyttämään noita lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka vakiintuneet rytmit teillä on ja ovatko käynnit jatkuneet vuodesta toiseen muuttumattomina? Ovatko lapset kuin kotonaan?

Meillä on miehen pojan kanssa viikko-viikko -systeemi, joka toimii meillä hyvin. Pääsääntöisesti tätä noudatetaan, mutta kun pojan äitiinkin on hyvät välit, niin tottakai joustetaan puolin ja toisin tarvittaessa. Tätä on nyt jatkunut nelisen vuotta ja poika on kyllä kuin kotonaan, koska onhan tämä hänenkin kotinsa. Poika oli sen verran pieni, kun mieheni kanssa mentiin yhteen, että tuskin edes muistaa muunlaista elämää. Nykyään meillä on mieheni kanssa myös yhteinen lapsi, mutta emme erottele lapsia sun/mun/meidän -taktiikalla, vaan puhutaan vaan sisaruksista.

Erolapsena, nyttemmin toki aikuisena, haluan kommentoida sen verran, että se etävanhemman koti ei koskaan tunnu eikä voi tuntua erolapsen mielestä kodilta ellei siellä ole omaa huonetta. Siis sellaista omaa huonetta, jossa ei asu kukaan toinen tai joka ei ole osan päivistä työhuoneena tms. ja jossa on omia tavaroita ja omia vaatteita aina kaapissa. 

Meitä oli kaksi lasta, minä ja veljeni, ja isän uudella vaimolla ennestään neljä lasta, olimme kaikki kuusi lasta 7-17 vuotiaita kun isämme ja tämä nainen muuttivat yhteen. Makuuhuoneita olisi tarvittu 7 kpl, jotta kaikilla olisi ollut oma huone. No ei ollut niin paljon makuuhuoneita vaan minä ja veljeni jouduttiin nukkumaan jossain lattialla patjoilla, jotka piti aina päiväksi kerätä pois. Vihasin olla siellä, vaikka isäni kanssa olisin halunnut asua noin muuten.

Vierailija kirjoitti:

Erolapsena, nyttemmin toki aikuisena, haluan kommentoida sen verran, että se etävanhemman koti ei koskaan tunnu eikä voi tuntua erolapsen mielestä kodilta ellei siellä ole omaa huonetta. Siis sellaista omaa huonetta, jossa ei asu kukaan toinen tai joka ei ole osan päivistä työhuoneena tms. ja jossa on omia tavaroita ja omia vaatteita aina kaapissa. 

Meitä oli kaksi lasta, minä ja veljeni, ja isän uudella vaimolla ennestään neljä lasta, olimme kaikki kuusi lasta 7-17 vuotiaita kun isämme ja tämä nainen muuttivat yhteen. Makuuhuoneita olisi tarvittu 7 kpl, jotta kaikilla olisi ollut oma huone. No ei ollut niin paljon makuuhuoneita vaan minä ja veljeni jouduttiin nukkumaan jossain lattialla patjoilla, jotka piti aina päiväksi kerätä pois. Vihasin olla siellä, vaikka isäni kanssa olisin halunnut asua noin muuten.

Olen jo aiemmin kirjoittanut tähän ketjuun, että minun vuoroviikkolapseni eivät kokeneet koskaan isän kotia kodikseen. Vaikka oli oma huone, ja vietti siellä puolet ajasta. Kodin kokemus tulee siis jotain ohan muusta kuin materiasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erolapsena, nyttemmin toki aikuisena, haluan kommentoida sen verran, että se etävanhemman koti ei koskaan tunnu eikä voi tuntua erolapsen mielestä kodilta ellei siellä ole omaa huonetta. Siis sellaista omaa huonetta, jossa ei asu kukaan toinen tai joka ei ole osan päivistä työhuoneena tms. ja jossa on omia tavaroita ja omia vaatteita aina kaapissa. 

Meitä oli kaksi lasta, minä ja veljeni, ja isän uudella vaimolla ennestään neljä lasta, olimme kaikki kuusi lasta 7-17 vuotiaita kun isämme ja tämä nainen muuttivat yhteen. Makuuhuoneita olisi tarvittu 7 kpl, jotta kaikilla olisi ollut oma huone. No ei ollut niin paljon makuuhuoneita vaan minä ja veljeni jouduttiin nukkumaan jossain lattialla patjoilla, jotka piti aina päiväksi kerätä pois. Vihasin olla siellä, vaikka isäni kanssa olisin halunnut asua noin muuten.

Olen jo aiemmin kirjoittanut tähän ketjuun, että minun vuoroviikkolapseni eivät kokeneet koskaan isän kotia kodikseen. Vaikka oli oma huone, ja vietti siellä puolet ajasta. Kodin kokemus tulee siis jotain ohan muusta kuin materiasta.

En tarkoittanutkaan sitä, että jos on se oma huone niin silloin kokee paikan kodikseen. Sanoin vain, että jos ei ole mitään omaa huonetta, niin silloin paikka ei ainakaan tunnu kodilta. Oma huone ei ole mielestäni materiaa, vaan ns. oma tila ja oma paikka, henkinen asia siis.

Vierailija kirjoitti:

Erolapsena, nyttemmin toki aikuisena, haluan kommentoida sen verran, että se etävanhemman koti ei koskaan tunnu eikä voi tuntua erolapsen mielestä kodilta ellei siellä ole omaa huonetta. Siis sellaista omaa huonetta, jossa ei asu kukaan toinen tai joka ei ole osan päivistä työhuoneena tms. ja jossa on omia tavaroita ja omia vaatteita aina kaapissa. 

Meitä oli kaksi lasta, minä ja veljeni, ja isän uudella vaimolla ennestään neljä lasta, olimme kaikki kuusi lasta 7-17 vuotiaita kun isämme ja tämä nainen muuttivat yhteen. Makuuhuoneita olisi tarvittu 7 kpl, jotta kaikilla olisi ollut oma huone. No ei ollut niin paljon makuuhuoneita vaan minä ja veljeni jouduttiin nukkumaan jossain lattialla patjoilla, jotka piti aina päiväksi kerätä pois. Vihasin olla siellä, vaikka isäni kanssa olisin halunnut asua noin muuten.

Tästä olen samaa mieltä. Meille oli itsestään selvää, että poika saa oman huoneen, kun ikäero pikkusiskoonkin on 6 vuotta eli ihan eri jutut/kiinnostuksen kohteet jo luonnostaan. Nyt on molemmilla oma huone ja jos miehen kanssa onnistutaan vielä toinen yhteinen saamaan, niin ollaan puhuttu, että nämä pienet sitten jakavat huoneen.

Vierailija kirjoitti:

Meillä taas on se tilanne, että miehen lapset ovat meillä joka toinen viikonloppu. Lapset eivät haluaisi tulla meille (koska vain ovat, isä ei paljoa tee heidän kanssaan mitään). Lasten äiti ei haluaisi lastensa tulevan meille (tietää eksänsä lastenhoitotavat). Minä en haluaisi heidän tulevan meille (useasta syystä, mutta ei siksi että lapset olisivat vaikeita tai häiritsisivät minua).

Mies ei kuitenkaan itse luovu viikonlopuistaan (vaikka lapset leikkivätkin omassa huoneessaan). Hän ei näe mitään ongelmaa.

Ps. Ei, minä en aio alkaa viihdyttämään noita lapsia.

Ennustan, että kun nuo lapset kasvaa lähemmäs teini-ikää niin ne ei enää suostu tulemaan teille vaikka isä yrittäisi pakottaa. Menevät mieluummin vaikka kaverin luo yöksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä taas on se tilanne, että miehen lapset ovat meillä joka toinen viikonloppu. Lapset eivät haluaisi tulla meille (koska vain ovat, isä ei paljoa tee heidän kanssaan mitään). Lasten äiti ei haluaisi lastensa tulevan meille (tietää eksänsä lastenhoitotavat). Minä en haluaisi heidän tulevan meille (useasta syystä, mutta ei siksi että lapset olisivat vaikeita tai häiritsisivät minua).

Mies ei kuitenkaan itse luovu viikonlopuistaan (vaikka lapset leikkivätkin omassa huoneessaan). Hän ei näe mitään ongelmaa.

Ps. Ei, minä en aio alkaa viihdyttämään noita lapsia.

Ennustan, että kun nuo lapset kasvaa lähemmäs teini-ikää niin ne ei enää suostu tulemaan teille vaikka isä yrittäisi pakottaa. Menevät mieluummin vaikka kaverin luo yöksi.

Isä on sitä mieltä, että saavat päättää itse sitten, mutta äiti ei saa päättää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Minkä vuoksi pakotatte lapsen tervehtimään?

Joo onhan se kohteliasta ja lapsi kannattaa kasvattaa kohteliaaksi, mutta uuden äitipuolen kohdalla kannattaisi mieluummin edetä siinä tahdissa mihin lapsi on itse valmis ja käyttää hyvin paljon "psykologista pelisilmää". Kun pakotatte lapsen johonkin, mikä liittyy sinuun, niin lapsi alkaa sen seurauksena vain vihaamaan sinua.

Minun lapsuudessani eronneet vanhempani olivat ihan hyviä kavereita. Isä vaan asui muualla toisen naisen kanssa. Minä ja veljeni emme pitäneet isän avovaimosta mutta meidät pakotettiin tervehtimään häntä. Halusimme tavata isää yksin ja tämä sitten järjestyikin. Luulen että isä katui eroa. Äiti ei koskaan tavannut isän avovaimoa eikä häntä ollut äidille olemassa. Äidistä tuli lähes totaaliyksinhuoltaja kun emme halunneet mennä isän luo viikonlopuksi juuri avokin vuoksi.

Olen lukenut jostain että uusperheessä lapsi sopeutuu tilanteeseen/perheytyy sitten kun uusperheen muodostamisesta on kulunut puolet hänen iästään sen alussa eli ap:n tilanteessa siihen menisi 3-4(?) vuotta. Hidasta touhua.

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut jostain että uusperheessä lapsi sopeutuu tilanteeseen/perheytyy sitten kun uusperheen muodostamisesta on kulunut puolet hänen iästään sen alussa eli ap:n tilanteessa siihen menisi 3-4(?) vuotta. Hidasta touhua.

Onko tuo tilanne jossa lapsi asuu kokoaikaisesti vanhemman ja tämän kumppanin kanssa? Olisi loogista. Jos taas asuu esim äidin kanssa ja isää näkee vain harvoin kuten joka toinen viikonloppu niin ei ehkä sopeudu koskaan vieraaseen ihmiseen isän luona. Ei uusperhe ole juuri koskaan oikea perhe vaan jonkinlainen eronneiden hynttyyt yhteen viritys jossa puoliso vaihtuu säännöllisin väliajoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut jostain että uusperheessä lapsi sopeutuu tilanteeseen/perheytyy sitten kun uusperheen muodostamisesta on kulunut puolet hänen iästään sen alussa eli ap:n tilanteessa siihen menisi 3-4(?) vuotta. Hidasta touhua.

Onko tuo tilanne jossa lapsi asuu kokoaikaisesti vanhemman ja tämän kumppanin kanssa? Olisi loogista. Jos taas asuu esim äidin kanssa ja isää näkee vain harvoin kuten joka toinen viikonloppu niin ei ehkä sopeudu koskaan vieraaseen ihmiseen isän luona. Ei uusperhe ole juuri koskaan oikea perhe vaan jonkinlainen eronneiden hynttyyt yhteen viritys jossa puoliso vaihtuu säännöllisin väliajoin.

Juuri näin.

Up

Vierailija kirjoitti:

Luojalle kiitos ei tarvitse olla mukana näissä uusioperhesekoiluissa. On etävanhempaa, lähivanhempaa, etälasta, lähilasta, vuoroviikkoja, exää, nyxää, exän nyxää, puolisisaruksia, puoliserkkuja ja ties mitä muuta härdelliä.

Huh.

Niin... Tule silloinkin kiittämään luojaasi jos jäät leskeksi ja jossain vaiheessa haluaisit uuden elämänkumppanin.

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Yritätkö mitenkään helpottaa tilannetta?

Kyllä ydinperhe on paras ja lapsen mielessä ainoa oikea. Ne ylimääräiset ihmiset on sitten vähän niinkuin alivuokralaisia ei edes sukua. Ei niitä halua tavata mutta se on se hinta minkä joutuu maksamaan oman vanhemman näkemisestä. Sitten ollaan vihamies asetelmissa saman katon alla ja kumpikaan leiri ei luovuta. Toisella puolella on biologinen vanhempi lapsineen ja toisella puolella uusi kumppani ja mahdolliset lapset. Tulee riitaa rahasta ja ihan kaikesta. Vähän niinkuin naapuri olisi aina kylässä ja tiedänpä tapauksen että teini-ikäiset tytöt on olleet jo vuoden puhumatta toisilleen. Nämä tytöt ei ole mitään sukua toisilleen mutta ovat avioerolapsia ja joutuvat katsomaan isän/äidin touhua uuden kanssa. Nämä yleensä aikuistuu siinä 15 v ja äkkiä oma perhe ja lapsi ja osaksi poikaystävän perhettä jossa on vanhemmat yhdessä. Uusperhe jää vain ikäväksi muistoksi kämppäkaveruudesta jossa joutui kiusatuksi.

Vierailija kirjoitti:

Minun lapsuudessani eronneet vanhempani olivat ihan hyviä kavereita. Isä vaan asui muualla toisen naisen kanssa. Minä ja veljeni emme pitäneet isän avovaimosta mutta meidät pakotettiin tervehtimään häntä. Halusimme tavata isää yksin ja tämä sitten järjestyikin. Luulen että isä katui eroa. Äiti ei koskaan tavannut isän avovaimoa eikä häntä ollut äidille olemassa. Äidistä tuli lähes totaaliyksinhuoltaja kun emme halunneet mennä isän luo viikonlopuksi juuri avokin vuoksi.

Tässäpä hyvä esimerkki siitä kuinka vanhempien toiminta/ajatukset heijastuu myös lasten ajattelumalleihin. Se, että lasten äiti on sitä mieltä että se isän nyksä on niin halveksittava ja kamala ihminen ettei sitä voi edes tavata, sitä ei vaan ole olemassa, muokkaa kyllä lasten ajattelua suuresti. Kun siitä äidistähän ne lapset mallia ottaa.

Sääli vaan lapsia tälläisessa tilanteessa, näin yleistäen. Jos sitä isäänsä tapaa vain satunnaisesti niin väkisinkin se isäsuhde jää sitten heppoiseksi. Säännöllisillä vierailuilla asia olisi todennäköisesti toisin. Mutta äiti pääsi tavoitteeseensa, lapset katsoo ihaillen tätä "totaaliyksinhuoltajaa" ja äiti saa kiillottaa marttyyrikruunuaan kun sai siirrettyä asenteensa isän avokkia kohtaan myös lapsilleen. Kyllä teille lapsille nyt varmaan traumat jäi kun piti sitä isän avokkia ihan tervehtiä!

Itse tuossa tilanteessa olisin aikuisena pikemminkin katkera sille äidilleni että se esti läheisempien välien muodostumisen isään (ja siihen avokkiin). Ja siitä ettei mulle olisi opetettu lapsena edes alkeellisia käytöstapoja. Sillä oikeasti, pitääkö joku normaalina sitä että lapsille opetetaan että on ihan ok jättää tervehtimättä ihmistä josta nyt vaan ei satu tykkäämään? Opetatteko omia lapsiannekin käyttäytymään noin? "Joo perttipettiina, kylläpäs onkin outo tyyppi se teidän päiväkotiryhmään eilen tullut minkajasmiina, ei sun tarvii sille moi sanoa tai huomioida sitä muutenkaan". Miksi se äitipuoli on poikkeus, äiti saa kohdella sitä miten huvittaa ja opettaa lapset samaan. Onhan toki niitä surkeita äitipuolia, ihan niinkuin niitä surkeita äitejäkin mutta miksi se äitipuoli demonisoidaan usein jo ennenkuin sitä on edes tavattu?

Toki tässäkin voi olla taustalla muutakin mutta jos äidin suhtautuminen exänsä uuteen avokkiin on ollut niin vihamielinen ettei sitä avokkia ole voinut edes tavata vaikka onkin "kaveria" sen exänsä kanssa niin kyllä siinä on tuo uusi avokki ollut tosi pas.kas.sa tilanteessa. Siihen avokille vielä päälle pari äitinsä negatiivisuuden imenyttä lasta niin hyytyy se hymy nopeasti vaikka olisikin alunperin ollut avoimin mielin perustamassa uusperhettä. Sitten vielä vuosien päästä vauvapalstalla nuo lapset syyllistää avokkia kuinka äitistä nyt tuli totaaliyksinhuoltaja ja lapset ei voineet viettää aikaa isällään kun siellä oli se ikävä avokki josta me (=äiti) ei tykätty, hyi mikä äm.mä se avokki on.

Sori vaan, mutta nyt meni kyllä sympatiat tuolle avokille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Minä olen tuntenut lapset jo viisi vuotta, tosin olemme asuneet yhdessä vasta pari vuotta.

Ei uusperheestä tule koskaan perhettä. Tai VOI tulla, jos lapset asuvat pääsääntöisesti teillä, ja lapsi on ollut kuviosta jo taaperosta alkaen. Muutoin tässä toimivat ihan eri lainalaisuudet.

Meillä molemmilla on lapsia, eri ikäisiä ja eri kokoonpanoilla, ja me olemme lähinnä kolhoosi.

Minä olen tuntenut lapset vasta vuoden ja heti alusta alkaen osa lapsista halusi olla enemmän meidän kanssa kuin koulualueensa vanhemman luona ja osa siellä. Halailevat minua  ja kutsuvat välillä vahingossa isi/äiti nimellä. Toinen vanhempi sanoo, että pitävät todella paljon minusta. Kyseessä noin 6 vuotiaat lapset. Meillä ei kuin nuo lapset ja yhteisiä ei olla suunniteltu. Kyllä meistä toivottavasti tulee vielä jonkinlainen perhe. Vielä asutaan hieman ahtaasti, että olisi kaikille joku oma soppi.