Uusperheet: etälasten vierailuista

Vierailija kirjoitti:

Tulin vaan tänne hihkumaan onnesta, kun meillä uusperhekuvio on vihdoin purkautunut miehen lapsen aikuistumisen myötä. Voi helvata, että ne viikonloput, jolloin hän oli meillä, olivat itselleni täyttä tuskaa. Lapsi tiuski minulle koko ajan. Sen lisäksi piti sietää hänen ilkeän äitinsä kettuilua asiasta kuin asiasta. Nyt se kaikki on vihdoin ohi. Me olemme muuttuneet uusperheestä ydinperheeksi ja tämä on aivan ihanaa. Uusperhe on todella tukala kuvio, enkä oman kokemukseni perusteella voi suositella sellaista kenellekään.

Ihan hirveää luettavaa eroperheen lapsena. Lapsi ei selkeästi ole ollut uusperheeseen toivottu ja nyt kun muuttuu täysi-ikäiseksi, niin potkitaan perheestä ulos, jotta saadaan "ydinperhe". Se, että osa lapsista on hylätty ei tee uusperheestä ydinperhettä. Elätte vain äärimmäisen rikkinäisessä ja lapsia vahingoittaneessa uusperheessä.

Ap:n kohdalla peli on jo menetetty kahdesta syystä:

Ensinnäkin lapsi ei saanut tutustua isän uuteen naiseen rauhassa ja ajan kanssa ennen yhteenmuuttoa. Ja toisekseen lapsi, joka ei halunnut vuorovaikutusta isän uuden naisen kanssa pakotettiin tervehtimään isän uutta naista.

Ap, olet varmasti tehnyt parhaasi. Mielestäni kyse ei ole sinusta.. tai siitä, että lapsi ei pitäisi sinusta.

Kyse on enemmän lapsen ja isänsä suhteesta. Ehkä voisi tosiaan kokeilla antaa sille tilaa. Ehkä lapsesta ei ole luontevaa tulla isänsä luokse? Kun asuu suurimmaksi osaksi muualla, voi olla vaikeaa ylläpitää läheistä ja luontevaa suhdetta.

Lapsi voi miettiä pienessä mielessänsä mitä vain, esim. että tulee häiritsemään teidän kahdenkeskistä aikaanne. Tai lapsi voi kokea painetta sopeutumiseen, eikä siksi osaa olla luonteva.

Kärsivällisyyttä ap, uskon että tilanne voi ajan kanssa parantua!

Ap, anna lapsen ja isän viettää aikaa kahden. Lapsi ei nyt selvästi halua äitipuolta, ja vaikka sinä olisit siihen valmis, lapsi ei ole. Ehkä hän jonain päivänä on, mutta nyt sinun täytyy antaa tilaa.

Lapset ovat kuin kotonaan, joka on myös toinen koti. Ollaan tunnettu 6 vuotta ja asuttu yhdessä 2vuotta. Lapset 9v ja 12v ja ovat kuin omiani.

Tulen myös hyvin toimeen lasten äidin kanssa, enkä epäröi soittaa jos jotakin asiaa on ja myös toisin päin.

Samoin lasten synttärit vietetään jomman kumman kotona ja osallistutaan, samoin lasten isovanhemmat ja eks-anopinkin kanssa on hyvät välit.

Ja kaikki läksi alusta lähtien rullaamaan hyvin.

Minun vaimo ja tytär ovat kuin sisaruksia. Toki heillä ei ole mitenkään hirveästi ikäeroa..

Vierailija kirjoitti:

Uusperheet ei jatkoon.

Eli jos kerran epäonnistuu ei kannata koskaan uutta suhdetta etsiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole ikinä pitänyt kummastakaan puoli vanhemmasta. Toimeen tullaan. Vanhemmillani on uudet perheet kumppaneidensa kanssa. Sisarpuolia ei ole onneksi ilmaantunut eikä se enää vanhempien iän puolesta ole edes mahdollista. Molemmat puoli vanhemmat on esitelty vasta kun muutetaan yhteen. Me tietenkin jouduimme kestämään isäpuolta kun äidin kanssa asuimme. Äitipuolta vain, joka toinen viikonloppu. Nykyään koen, että miehen perhe ja suku on minun perheeni ja samaa sanoo mies itse.

Mielenkiintoista, että pidät miehesi sukua läheisempänä. Onko hän siis ehjästä perheestä? Surullista, että aikuisenakin vanhempien ero voi vaikuttaa siihen, ettei tunne kuuluvansa perheeseen tai sukuun. Tätä harvempi eroava vanhempi tulee ajatelleeksi. Sinänänsä ymmärrän hyvin. Näin lapsi voi tuntea.

Ei mieheni on myös eroperheestä. Ei ole isänsä kanssa enää olenkaan tekemisissä johtuen äitipuolesta. Pitää itse enemmän isäpuoltaan isänään.

Voi että kun tuli sääli kaikkia täällä kommentoineita kohtaan, Kyllä toivoisi, että nekään, joille on lusikalla annettu, eivät niin pelkäisi yksinhuoltajuutta. Jos olette kerran jo erehtyneet puolison valinnassa, tapahtuu sama todennäköisesti uudelleen. Luottakaa itseenne, ja kykyynne kasvattaa lapsenne ilman uutta puolisoa. Uuden parisuhteen aloittaminenkin on paljon helpompaa kun ei ole huollettavia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uusperheenä 9-vuotta. Pitkään on ollut niin, että joka toinen viikonloppu "etälapset"  tulee toisesta kodista tänne kotiinsa ja samoin joka toinen viikonloppu "lähilapset" lähtee toiseen kotiin. Lomat jaetaan ja juhlapyhät joka toinen vuosi toisissa kodeissa.

Miten mukava kuulla! Kiitos asiallisesta kommentista.

Ap

Kiität asiallisista kommenteista ainoastaan asioista samaa mieltä kanssasi olevia. Täällä on monia muitakin asiallisia kommentteja.

Ihan vaan silmään pisti.

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti miehen lapsi on kuin kotonaan, joss äiti menee perässä siivoaan kaiken, suunnilleen syöttää ja ei kiellä 12 vuotiaalta mitään! Joka toinen viikonloppu meillä on teatteriesitys, jossa kaikki vetää jotain roolia. Isä koetta keksiä ihan jotain muuta kuin olla lapsen kanssa. Samoin minä. Joten meillä on jalaton lapsi, joka katsoo puhelinta lähes 24/7 ja kaikki jää niille sijoileen. Su käydään show, jossa tapellaan kuka siivooaa tytön jäljet...nyt meni sen verran kuppi nurin, että kahden viikon päästä pakkaan kaikki työtön huoneen lattialle jääneet kamat, roskat, pyyhkeet ja tiskit. Vieköön äidilleen.

Teinit ei kyllä paljoa sotke ja jos ei korjaa niin miten et jaksa korjata teinin jälkiä. Ei ole iso juttu ja kuppi nurin tuosta. Mulla kaksi teiniä. Noi jutut lattialta korjaa nopeasti ja mä sentään vaihdevuosissa ja sä et jaksa. Menee aikaa korkeintaan 5 minuuttia.

Täällä ihan huippu ”uusperhekuvio”. Sen paremmin minulla kuin exälläkään ei ole uutta puolisoa tai edes mitään mies-tai naisystävää. Vuoroviikkosysteemi ja me kaikki kolme; lapsi, äiti ja isä ollaan äärimmäisen tyytyväisiä. Kaikki toimii eikä kukaan ulkopuolinen sössötä mihinkään asiaan yhtään mitään. Jos tarve vaatii, lapsi menee välillä käymään tai yöksikin toisen vanhemman luo ”väärällä” viikolla. Toimii puolin ja toisin. Lapsi on hyvinvoiva ja onnellinen alakoululainen.

Luojalle kiitos ei tarvitse olla mukana näissä uusioperhesekoiluissa. On etävanhempaa, lähivanhempaa, etälasta, lähilasta, vuoroviikkoja, exää, nyxää, exän nyxää, puolisisaruksia, puoliserkkuja ja ties mitä muuta härdelliä.

Huh.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä on tehty tutkimustakin haastattelemalla eroperheiden lapsia jotka pääasiassa asuu äidin kanssa. Tulos oli että lapsen mielessä perhe on alkuperäinen biologinen perhe vaikka isä asuisi muualla. Isän naisystävä ei kuulu perheeseen ollenkaan eikä tämän lapset, hyvin harvoja poikkeuksia löytyy joissa taustalla joku erikoisempi kuvio kuten että isän kuoleman jälkeen isän naisystävä kuuluukin etäisesti perheen uloimmalle renkaalle. Biologinen sisaruspuoli saattaa kuulua perheeseen. Lapsen kanssa asuva lemmikki kuuluu perheeseen. Isän luona asuvat ihmiset mielletään kavereiksi, kämppiksiksi jos ei ole mitään biologista sidettä tai jätetään kokonaan mainitsematta. Lasten iät oli suunnilleen 7-15 vuotta.

Kuulostaa järkeenkäyvältä, koska en minäkään pidä miehen lapsia perheenäni. Ja jos kysyttäisiin mistä meidän perhe muodostuu, niin vastaisin että minä, lapseni ja aviomieheni, ja miehen lapset ovat tosiaan siellä ulkokehällä.

Hei meillä sama homma. Erottiin kun lapset olivat 1- ja 3-vuotiaita. Lapset asuneet pääasiassa isällään ja tämän uudella vaimolla, jolla on lapsi. Isällään ja uudella vaimolla lisäksi yhteinen lapsi. Minulla on miesystävä, jonka kanssa en asu yhdessä. Miesystävälläni on kaksi lasta edellisestä avioliitostaan. Kysyimme lapsiltamme että keitä pitävät perheenään niin kaikki pitivät biologisia vanhempiaan perheenään ja biologisia sisaruksia tai sisaruspuoliaan perheenään. Lapset 9-18 vuotiaita. 

Meillä nykyinen mieheni muutti meille lapsieni ollessa 2 ja 3-vuotiaat. Pienempi otti uuden isäpuolen heti avosylin vastaan ja isompi kapinoi. Uskoin typerästi että ajan kanssa lapsi sopeutuu. No nyt lähes 13 vuoden jälkeen voin todeta jälkiviisaasti että ei sopeutunut. Miehenikin kyllästyi jossain vaiheessa yrittämään kun ei saanut vastakaikua ja itselläni on ollut vuosia huono omatunto siitä että pilasin lapseni elämän sillä hän on joutunut koko ajan sopeutumaan ja hyväksymään miehen, jota todennäköisesti inhoaa, elämäänsä. Kuitenkin siinä vaiheessa kun tajusin ettei tilanne tule muuttumaan, oli mukana jo kolme muutakin lasta. Minun ja miehen yhteiset kaksi sekä tuo nuorempi oma lapseni, joille ero taas olisi ollut iso murhe. Nuorempi lapseni pitää miestäni samalla tavalla isänään kun omaansakin. Samoin mies pitää lasta samalla tavalla kuin omiaan. Tilannetta on mahdoton enää korjata niin ettei kukaan kärsisi. Harmi etten tajunnut sitä ajoissa. Vanhempi lapsi tosin ei viihdy oman isänsäkään luona eikä esim olisi sinne muuttanut sen mieluummin. Joskus kemiat vaan eivät kohtaa eikä mikään auta. Lapsen luonne vaikuttaa tosi paljon.

En koko ketjua jaksanut käydä läpi, mutta kysyn, onko isä kysynyt lapseltaan, että haluaako hengailla enemmän vaan isän kanssa (tällä kertaa)?

Tuosta tilanteesta voisi ihan reilusti puhua, isä ja lapsi siis. Sanoa muksulle, että jos haluaa viettää aikaa pelkästään isän kanssa "niin järjestetään niin, että ollaan kaksin suurimman osan ajasta (enemmän mitä nyt)" "aina ei tarvitse jaksaa höpötellä Jennille, ymmärrän"

Antaa sille muksulle ja isälle nyt ihan kunnolla muutamat kerrat omaa aikaa. Just ne ruokailutkin, tai osa niistä, kun ruokapöydässähän ne muksut usein avautuu jos sattuu olemaan asiaa ja sopiva tunnelma.

Sitten jossain vaiheessa voisit hivuttautua vähän mukaan, esim. joku ilta vois se isä kysyä, että tehäänkö porukalla pitsaa ja vuokrataan cmoresta (taimistälie) leffa? Ottakoon jonkun kaverin vaikka yökylään vielä (tai sit ei, te tunnette lapsen:)).

Hiljaa hyvä tulee.

(Ihana kun olet sellainen, joka toivoisi lapsen kanssa hyvän ihmissuhteen❤👍, parin vuoden päästä voi olla jo ihan eri meininki, se on vasta 8😃)

Lapsellani oli isän luona oma huone ja perheessä oli 5 lasta. Hyvin isänsä piti vanhemman lapsensa puolta. 

Ehkä minä en voi osallistua keskusteluun, koska elän ydinperheessä. Mutta yhtäkkiä alkoi erobuumi tyttöni kavereiden perheissä. Ensin tuli tytölle pelko, että mekin eroamme. Sanoi, että jos eroamme, hän ei halua valita ja hän hylkää meidät kummatkin ja muuttaa pois yksin asumaan heti peruskoulun jälkeen ja ei puhu meille mitään, jos eroamme. Sain rauhoitettua hänen pelkoaan onneksi,että ei ole erosta pelkoa. Ihan olemme aikoneet loppuun asti tämän parisuhteen ja perhe-elämän katsoa, kun olemme tähän alkaneet.

Meni jokunen vuosi ja tytöt kasvoivat teineiksi. Olin heille sellainen hovikuski, kun jostain syystä olin ainoa vanhempi, joka vei heitä ja haki joka paikkaan. Muilla vanhemmilla tuntui arki olevan niin kiireistä, että eivät ehtineet kuskata. No se kävi hyvin minulle ja minulla oli iso auto, johon kaikki mahtuivat.

Takapenkkien keskustelut eroperheistä oli välillä karua kuunneltavaa. "Vittu, pitää lähteä ens viikoksi isän luo, olis niin ihana olla kotona" "äiti luulee, että olin isän luona, kun se oli uuden miesystävän luona ja sitä ei kiinnosta. Isä luulee, että olin kotona. Olin xxx.n luona kotibileissä, kun siellä oli käty" "Ette voi tulla ens viikolla mun luo, kun oon isän luona ja sinne ei saa tuoda vieraita, tulkaa vasta seuraavana viikkona, kun olen kotona äidin luona"

Sitten päästiin seuraavaan vaiheeseen, kun tyttö kysyi, että saako hänen kaveri kysyä apua, kun on raskaana. Ihmettelin, että miksi ei voi kysyä omilta vanhemmilta. No kun niitä ei kiinnosta, kun isän luo on tulossa vauva ja äiti itkee ja on masentunut, kun sen viimeinen poikaystävä jätti sen.

Sotkuista aikaa se oli ja paljon tytöt kävi meillä ja kertoi asioitaan minulle. Kuitenkin kaikki pääsivät pinnalle ja ovat pärjänneet enemmän ja vähemmän hyvin elämässään. Käyvät nyt aikuisinakin joskus meillä ja on juteltu noista ajoista. Yksi sanoikin, että oli ihanaa, kun olin olemassa, että sai soittaa, kun oli vaikeaa tai tulla meille, kun omat vanhemmat riiteli uuden nais/miesystävän kanssa päissään tai oli näitä uuseroja draamoineen.

Toki oli tasapainoisiakin juttuja. Mutta mieleen tietenkin jäi nämä heitteillä olevat teinitytöt niiden uusien suhteiden kriiseissä ja uusperheeseen tulevien uusien lapsien aallokoissa.

Säälittää lapset, joita uusi puoliso hylkii 😟

Mä olen eroperheen lapsi. Nyt jo siis aikuinen ja omia lapsia siunaantunut niin minulle kuin sisaruksille.

En edes muista montako meitä on, 6 tai 7. Koko ajan tulee lisää ja minusta se on vaan ihanaa! Aina on ollut tervetullut olo kumpaankin kotiin ja nimen omaan on ollut koteja.

Isäpuolen kanssa erityisen lämpimät välit. Hän on aina ollut turvallinen aikuinen, vaikka muutimme hänen luokseen kun olin 14 ja todella vihainen ja maailmaa vihaava teini.

Hänelle oli aina helppo puhua ja ennen kaikkea minä sain näyttää tunteeni. Saatoin huutaa hänelle ja paiskoa ovia. Otti sen kaiken aikuismaisena vastaan eikä koskaan käskenyt esim. minua painumaan oikean isäni luokse.

Kotonamme oli kaiken kaikkiaan lämmin ja välitön tunnelma. Ketään ei luokiteltu meidän, teidän ja heidän lapset.

Biologisen isäni luona sama juttu. Äitipuoleni on minulle läheinen ja puhun hänen lapsistaan siskoina ja veljinä. Aloin tehdä näin, koska huomasin, että se oli näille pienille koululaisille todella tärkeää. Tunsivat varmasti olevansa siten osa perhettämme. Itse olen siis jo aikapäiviä sitten muuttanut pois.

Se on oikeasti todella paljon vanhempien luonteesta kiinni, ei niinkään lasten. Kaikki lapset ovat hankalia jos henkilökemiat eivät kohtaa.

En tähän päivään mennessä ymmärrä vanhempia, jotka pakottavat lapsen elämään (usein muuttamaan) kumppaninsa kanssa, josta lapset eivät pidä. Sama kuin puolisosi pakottaisi sinut asumaan appivanhemmilla joiden sääntöjä ja persoonia ei voisi sietää. Mietipä se tilanne omalle kohdalle, olla aina altavastaaja omassa kodissa.

Olen kiitollinen vanhemmilleni, että he eivät näin tehneet vaan olivat sen verran realistisia, että perustivat uudet perheet ihmisten kanssa, jotka sopivat osaksi meidän jo olemassa olevaa palettiamme.