Uusperheet: etälasten vierailuista

Mulla on ollu 10-vuotiaasta saakka sekä äidillä uusi mies että isällä uusi vaimo saman katon alla. En koskaan kokenu kumpaakaan heistä osaksi mun perhettä. Ne oli mulle vaan äidin mies ja isän vaimo jotka ei kuulunu perheeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Minä olen tuntenut lapset jo viisi vuotta, tosin olemme asuneet yhdessä vasta pari vuotta.

Ei uusperheestä tule koskaan perhettä. Tai VOI tulla, jos lapset asuvat pääsääntöisesti teillä, ja lapsi on ollut kuviosta jo taaperosta alkaen. Muutoin tässä toimivat ihan eri lainalaisuudet.

Meillä molemmilla on lapsia, eri ikäisiä ja eri kokoonpanoilla, ja me olemme lähinnä kolhoosi.

Minä olen kolmen bonuslapsen mummi ja kyllä lapset ovat meillä perhettä.

Vanhin bonuslapseni tukeutuu lapseeni paljon enemmän kuin omaan, samaa sukukupuolta olevaan, vanhempaansa, kaikki hänen elämänsä tärkeät asiat haluaa hoitaa lapseni kanssa. On jo lukiolainen, joten kukaan häntä ei tosiaankaan pakota. Pienemmät bonuslapseni viettävät aikaansa minunkin kodissani, kuten lukiolainenkin aikoinaan, haluavat itse tulla, ja otan heidät mielelläni. Yökyläilyt ja muut vierailut ovat heille tärkeitä. Luottamus lasteni ja heidän bonuslastensa välillä on silminnähtävää. Bonuslasten vanhemmat ovat viisaasti antaneet lapsilleni valtaa ja vastuuta, ilman noita kahta ei lastenkasvatus mielestäni onnistu.

Olen onnellinen ja ylpeäkin lasteni viisaudesta bonuslastensa suhteen. Rakastan heitä kaikkia ja olen kiitollinen elämälle, että saan olla kuviossa mukana!

Onpa kyllä epäterve kuvio. Ei voi muuta todeta.

Vierailija kirjoitti:

Tästä on tehty tutkimustakin haastattelemalla eroperheiden lapsia jotka pääasiassa asuu äidin kanssa. Tulos oli että lapsen mielessä perhe on alkuperäinen biologinen perhe vaikka isä asuisi muualla. Isän naisystävä ei kuulu perheeseen ollenkaan eikä tämän lapset, hyvin harvoja poikkeuksia löytyy joissa taustalla joku erikoisempi kuvio kuten että isän kuoleman jälkeen isän naisystävä kuuluukin etäisesti perheen uloimmalle renkaalle. Biologinen sisaruspuoli saattaa kuulua perheeseen. Lapsen kanssa asuva lemmikki kuuluu perheeseen. Isän luona asuvat ihmiset mielletään kavereiksi, kämppiksiksi jos ei ole mitään biologista sidettä tai jätetään kokonaan mainitsematta. Lasten iät oli suunnilleen 7-15 vuotta.

Kuulostaa järkeenkäyvältä, koska en minäkään pidä miehen lapsia perheenäni. Ja jos kysyttäisiin mistä meidän perhe muodostuu, niin vastaisin että minä, lapseni ja aviomieheni, ja miehen lapset ovat tosiaan siellä ulkokehällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä on tehty tutkimustakin haastattelemalla eroperheiden lapsia jotka pääasiassa asuu äidin kanssa. Tulos oli että lapsen mielessä perhe on alkuperäinen biologinen perhe vaikka isä asuisi muualla. Isän naisystävä ei kuulu perheeseen ollenkaan eikä tämän lapset, hyvin harvoja poikkeuksia löytyy joissa taustalla joku erikoisempi kuvio kuten että isän kuoleman jälkeen isän naisystävä kuuluukin etäisesti perheen uloimmalle renkaalle. Biologinen sisaruspuoli saattaa kuulua perheeseen. Lapsen kanssa asuva lemmikki kuuluu perheeseen. Isän luona asuvat ihmiset mielletään kavereiksi, kämppiksiksi jos ei ole mitään biologista sidettä tai jätetään kokonaan mainitsematta. Lasten iät oli suunnilleen 7-15 vuotta.

Kuulostaa järkeenkäyvältä, koska en minäkään pidä miehen lapsia perheenäni. Ja jos kysyttäisiin mistä meidän perhe muodostuu, niin vastaisin että minä, lapseni ja aviomieheni, ja miehen lapset ovat tosiaan siellä ulkokehällä.

Toivotko että lapsesi pitää aviomiestäsi perheenjäsenenä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä on tehty tutkimustakin haastattelemalla eroperheiden lapsia jotka pääasiassa asuu äidin kanssa. Tulos oli että lapsen mielessä perhe on alkuperäinen biologinen perhe vaikka isä asuisi muualla. Isän naisystävä ei kuulu perheeseen ollenkaan eikä tämän lapset, hyvin harvoja poikkeuksia löytyy joissa taustalla joku erikoisempi kuvio kuten että isän kuoleman jälkeen isän naisystävä kuuluukin etäisesti perheen uloimmalle renkaalle. Biologinen sisaruspuoli saattaa kuulua perheeseen. Lapsen kanssa asuva lemmikki kuuluu perheeseen. Isän luona asuvat ihmiset mielletään kavereiksi, kämppiksiksi jos ei ole mitään biologista sidettä tai jätetään kokonaan mainitsematta. Lasten iät oli suunnilleen 7-15 vuotta.

Kuulostaa järkeenkäyvältä, koska en minäkään pidä miehen lapsia perheenäni. Ja jos kysyttäisiin mistä meidän perhe muodostuu, niin vastaisin että minä, lapseni ja aviomieheni, ja miehen lapset ovat tosiaan siellä ulkokehällä.

Toivotko että lapsesi pitää aviomiestäsi perheenjäsenenä?

Ainakin nuorin pitää, sen tiedän. Vanhemmat lapseni ovat jo sen verran isoja, että tuskin. Toisaalta: mitäpä se haittaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä on tehty tutkimustakin haastattelemalla eroperheiden lapsia jotka pääasiassa asuu äidin kanssa. Tulos oli että lapsen mielessä perhe on alkuperäinen biologinen perhe vaikka isä asuisi muualla. Isän naisystävä ei kuulu perheeseen ollenkaan eikä tämän lapset, hyvin harvoja poikkeuksia löytyy joissa taustalla joku erikoisempi kuvio kuten että isän kuoleman jälkeen isän naisystävä kuuluukin etäisesti perheen uloimmalle renkaalle. Biologinen sisaruspuoli saattaa kuulua perheeseen. Lapsen kanssa asuva lemmikki kuuluu perheeseen. Isän luona asuvat ihmiset mielletään kavereiksi, kämppiksiksi jos ei ole mitään biologista sidettä tai jätetään kokonaan mainitsematta. Lasten iät oli suunnilleen 7-15 vuotta.

Kuulostaa järkeenkäyvältä, koska en minäkään pidä miehen lapsia perheenäni. Ja jos kysyttäisiin mistä meidän perhe muodostuu, niin vastaisin että minä, lapseni ja aviomieheni, ja miehen lapset ovat tosiaan siellä ulkokehällä.

Ja miehesi perhe muodostuu lapsistaan ja sinusta, sinun lapsesi ovat siellä ulkokehällä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Minä olen tuntenut lapset jo viisi vuotta, tosin olemme asuneet yhdessä vasta pari vuotta.

Ei uusperheestä tule koskaan perhettä. Tai VOI tulla, jos lapset asuvat pääsääntöisesti teillä, ja lapsi on ollut kuviosta jo taaperosta alkaen. Muutoin tässä toimivat ihan eri lainalaisuudet.

Meillä molemmilla on lapsia, eri ikäisiä ja eri kokoonpanoilla, ja me olemme lähinnä kolhoosi.

Minä olen kolmen bonuslapsen mummi ja kyllä lapset ovat meillä perhettä.

Vanhin bonuslapseni tukeutuu lapseeni paljon enemmän kuin omaan, samaa sukukupuolta olevaan, vanhempaansa, kaikki hänen elämänsä tärkeät asiat haluaa hoitaa lapseni kanssa. On jo lukiolainen, joten kukaan häntä ei tosiaankaan pakota. Pienemmät bonuslapseni viettävät aikaansa minunkin kodissani, kuten lukiolainenkin aikoinaan, haluavat itse tulla, ja otan heidät mielelläni. Yökyläilyt ja muut vierailut ovat heille tärkeitä. Luottamus lasteni ja heidän bonuslastensa välillä on silminnähtävää. Bonuslasten vanhemmat ovat viisaasti antaneet lapsilleni valtaa ja vastuuta, ilman noita kahta ei lastenkasvatus mielestäni onnistu.

Olen onnellinen ja ylpeäkin lasteni viisaudesta bonuslastensa suhteen. Rakastan heitä kaikkia ja olen kiitollinen elämälle, että saan olla kuviossa mukana!

Onpa kyllä epäterve kuvio. Ei voi muuta todeta.

Mikä tässä on epätervettä?

No, ehkä lasteni kumppaneiden eksät, jotka ovat käytöksellään kuvion aiheuttaneet. Lapseni ovat menneet kuvioon vasta, kun lapsiperheiden vanhempien erosta on aikaa, eivätkä lapseni ole olleet eron syynä, ei mitenkään osallisena. Ovat vain rakastuneet ihmiseen, jolla on lapsi ja jonka erosta on aikaa. Ovat ottaneet vastuuta lapsista, luoneet lapseen lämpimän suhteen.

Pitäisikö mielestäsi ihmisen elää loppuelämänsä yksin, jos ero, esim. puolison uskottomuuden takia, tulee?

Oletko sinä juuri sellainen vanhempi; olet eron aiheuttanut ja puolisosi elämä on eron jälkeen huomattavasti parantunut? Hän on löytänyt uuden kumppanin ja elämä heillä hymyilee, jopa lapsesi on tyytyväinen ja onnellinen? Ja sinä olet kateellinen?

Kasvakaa aikuisksi, asettakaa lapset ensisijalke ja antaakaan entisen kumppaninne elää rauhassa eron jälkeen.

Tässäkin ketjussa vedetään hienosti marttyyriviittaa harteille heti, kun joku kehtaa puolustaa lasta.

Kukaan ei ole sanonut, etteikö isä/äiti saisi olla uudessa parisuhteessa, saati että olisi vaadittu heitä "uhraamaan onnellisuutensa" (haloo oikeasti, kuka tuollaisia edes puhuu?!).

Tässä on vain ja ainoastaan peräänkuulutettu myös lapsen oikeuksia. Se, että lapsikin otetaan päätöksissä huomioon, ei todellakaan tarkoita, että lapsella on kaikki valta ja vastuu. Se tarkoittaa ihan vaan sitä, että aikuinen osaa olla aikuinen, eikä tee kaikkia päätöksiä "mutku mä haluuuun!" -pohjalta.

Vaihtoehtoina ei ole vain välitön kotileikki vs ikuinen yksinäisyys. Isä voi seurustella lapsivapailla. Isä voi tutustuttaa lapset rauhassa uuteen kumppaniin ja tapailla sitten myös lapsiviikonloppuina. Isä voi käydä yökylässä lasten kanssa, ja uusi kumppani samoin. Ja kun aikaan on kulunut tarpeeksi ja KAIKKI ovat siihen valmiita, voidaan harkita myös yhdessä asumista. Huomaatteko? Kenenkään ei tarvi olla yksin, mutta kenenkään ei myöskään ole pakko asua tuntemattoman ihmisen kodissa saadakseen tavata omaa perheenjäsentään!

Ap:kin tapauksessa ongelmana on se, että äitipuoli saa isän kokonaan itselleen noin 26vrk/kk, ja lapsi ei yhtään. Yhdessä he jakavat isän noin 4vrk/kk. Moni huomaa tuossa selkeän epäkohdan, mutta yllättävää kyllä, eivät kaikki. Täällä on yritetty kysyä, että olisiko ihan oikeasti niin vaikea antaa lapsen tavata omaa isäänsä ihan rauhassa edes ne muutaman päivän kuukaudessa, mutta kuten ketjusta näkee, se on äitipuolille aivan pöyristyttävä pyyntö eikä tule kuuloonkaan, koska muuten lapsi on rajaton ja pilalle hemmoteltu tyranni joka kontrolloi koko perhettä, johon lapsi btw ei kuulu eikä tule kuulumaankaan jos ei alistu kaikkeen, mitä äitipuoli keksii vaatia.

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin ketjussa vedetään hienosti marttyyriviittaa harteille heti, kun joku kehtaa puolustaa lasta.

Kukaan ei ole sanonut, etteikö isä/äiti saisi olla uudessa parisuhteessa, saati että olisi vaadittu heitä "uhraamaan onnellisuutensa" (haloo oikeasti, kuka tuollaisia edes puhuu?!).

Tässä on vain ja ainoastaan peräänkuulutettu myös lapsen oikeuksia. Se, että lapsikin otetaan päätöksissä huomioon, ei todellakaan tarkoita, että lapsella on kaikki valta ja vastuu. Se tarkoittaa ihan vaan sitä, että aikuinen osaa olla aikuinen, eikä tee kaikkia päätöksiä "mutku mä haluuuun!" -pohjalta.

Vaihtoehtoina ei ole vain välitön kotileikki vs ikuinen yksinäisyys. Isä voi seurustella lapsivapailla. Isä voi tutustuttaa lapset rauhassa uuteen kumppaniin ja tapailla sitten myös lapsiviikonloppuina. Isä voi käydä yökylässä lasten kanssa, ja uusi kumppani samoin. Ja kun aikaan on kulunut tarpeeksi ja KAIKKI ovat siihen valmiita, voidaan harkita myös yhdessä asumista. Huomaatteko? Kenenkään ei tarvi olla yksin, mutta kenenkään ei myöskään ole pakko asua tuntemattoman ihmisen kodissa saadakseen tavata omaa perheenjäsentään!

Ap:kin tapauksessa ongelmana on se, että äitipuoli saa isän kokonaan itselleen noin 26vrk/kk, ja lapsi ei yhtään. Yhdessä he jakavat isän noin 4vrk/kk. Moni huomaa tuossa selkeän epäkohdan, mutta yllättävää kyllä, eivät kaikki. Täällä on yritetty kysyä, että olisiko ihan oikeasti niin vaikea antaa lapsen tavata omaa isäänsä ihan rauhassa edes ne muutaman päivän kuukaudessa, mutta kuten ketjusta näkee, se on äitipuolille aivan pöyristyttävä pyyntö eikä tule kuuloonkaan, koska muuten lapsi on rajaton ja pilalle hemmoteltu tyranni joka kontrolloi koko perhettä, johon lapsi btw ei kuulu eikä tule kuulumaankaan jos ei alistu kaikkeen, mitä äitipuoli keksii vaatia.

Paras vastaus ikinä!!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä on tehty tutkimustakin haastattelemalla eroperheiden lapsia jotka pääasiassa asuu äidin kanssa. Tulos oli että lapsen mielessä perhe on alkuperäinen biologinen perhe vaikka isä asuisi muualla. Isän naisystävä ei kuulu perheeseen ollenkaan eikä tämän lapset, hyvin harvoja poikkeuksia löytyy joissa taustalla joku erikoisempi kuvio kuten että isän kuoleman jälkeen isän naisystävä kuuluukin etäisesti perheen uloimmalle renkaalle. Biologinen sisaruspuoli saattaa kuulua perheeseen. Lapsen kanssa asuva lemmikki kuuluu perheeseen. Isän luona asuvat ihmiset mielletään kavereiksi, kämppiksiksi jos ei ole mitään biologista sidettä tai jätetään kokonaan mainitsematta. Lasten iät oli suunnilleen 7-15 vuotta.

Kuulostaa järkeenkäyvältä, koska en minäkään pidä miehen lapsia perheenäni. Ja jos kysyttäisiin mistä meidän perhe muodostuu, niin vastaisin että minä, lapseni ja aviomieheni, ja miehen lapset ovat tosiaan siellä ulkokehällä.

Samaa mieltä. Minunkin perheeseeni kuuluu minun lapseni ja aviomieheni. Miehen lapset eivät.

Joskus onnistuu tunnesiteen luominen bonuslapsiin, joskus ei. Riippuu niin monesta asiasta- ei ole yksin äitipuolen vastuulla tämä homma muutoinkaan. Itse lähdin aikoinaan sinisilmäisesti uusperheessen, omien lapsieni kanssa. Aluksi meni ok, vaikka ihmettelin miksi bonuslapset olivat vaisuja minua kohtaan: olinhan iloinen, ystävällinen eikä minulla ollut lapsista koskaan mitään pahaa sanottavaa. Mutta vuosien varrella tajusin, ettei syy ollut minussa. Turhauduin, koska samalla uusi puolisoni ei ollut vastaavasti ns hyvä isäpuoli omille lapsilleni. Onneksi tässä vaiheessa lapset olivat jo täysi-ikäisyyden kynnyksellä: omat lapseni muuttivat omilleen opintojen myötä ja luonnollisesti bonuslasten oleminen meillä väheni, kun varttuivat. Nykyäänkään aikuiset lapsipiolet puhu minulle juuri mitään, ja oikeastaan itsekin olen lakannut yrittämästä. Ole min todennut, ettei onnistua, mutta uuden puolisoni kanssa olemme kaikesta huolimatta, ihme kyllä, nykyään onnellisia.

Vierailija kirjoitti:

Pitääpä kertoa erolapsen näkökulma. Olen tosin jo aikuinen, mutta teiniajat hyvässä muistissa vielä. Sain äitipuolen ollessani 11. Hän ei ollut vanhempieni eron syy vaan isäni löysi hänet eron jälkeen. En koskaan puhunut hänelle, koska en tykännyt hänestä. Isäni muutti aika pikaisesti hänen kanssa yhteen, ja olin siellä joka toinen viikonloppu 11-17 -vuotiaana puhumatta tälle naiselle. 

Jos teini päättää jotain, niin hänen päätä ei välttämättä mikään käännä. Olin päättänyt, että en puhu tälle naiselle niin en puhunut. Muuten olin puhelias ja kohtelias teini. Ei olisi ollut olemassa mitään uhkausta tai porkkanaa, jolla minut olisi saanut puhumaan, kun en halunnut puhua. 

Joten ap:lle sanon, että tsemppiä. Joskus elämä menee tietyllä

tavalla eikä siihen voi vaikuttaa itse vaikka yrittäisi.[/

Tässäpä juuri oiva esimerkki siitä, miten vika EI ole aina äitipuolenssa, jos suhde lapsipuoliin ei onnistu. Empatiani tätäkin äitipuolta kohtaan, ei ole ollut helppoa hänelläkään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Minä olen tuntenut lapset jo viisi vuotta, tosin olemme asuneet yhdessä vasta pari vuotta.

Ei uusperheestä tule koskaan perhettä. Tai VOI tulla, jos lapset asuvat pääsääntöisesti teillä, ja lapsi on ollut kuviosta jo taaperosta alkaen. Muutoin tässä toimivat ihan eri lainalaisuudet.

Meillä molemmilla on lapsia, eri ikäisiä ja eri kokoonpanoilla, ja me olemme lähinnä kolhoosi.

Minä olen kolmen bonuslapsen mummi ja kyllä lapset ovat meillä perhettä.

Vanhin bonuslapseni tukeutuu lapseeni paljon enemmän kuin omaan, samaa sukukupuolta olevaan, vanhempaansa, kaikki hänen elämänsä tärkeät asiat haluaa hoitaa lapseni kanssa. On jo lukiolainen, joten kukaan häntä ei tosiaankaan pakota. Pienemmät bonuslapseni viettävät aikaansa minunkin kodissani, kuten lukiolainenkin aikoinaan, haluavat itse tulla, ja otan heidät mielelläni. Yökyläilyt ja muut vierailut ovat heille tärkeitä. Luottamus lasteni ja heidän bonuslastensa välillä on silminnähtävää. Bonuslasten vanhemmat ovat viisaasti antaneet lapsilleni valtaa ja vastuuta, ilman noita kahta ei lastenkasvatus mielestäni onnistu.

Olen onnellinen ja ylpeäkin lasteni viisaudesta bonuslastensa suhteen. Rakastan heitä kaikkia ja olen kiitollinen elämälle, että saan olla kuviossa mukana!

Kiitos! Kypsän elämää nähneen ja kokeneen ihmisen kirjoituksesta, josta sopii ottaa mallia.

Meillä meni niin, että isä löysi eron jälkeen heti uuden naisen, muutaman kuukauden päästä yhteen muutto ja siitä heti raskaana. Vuoden verran lapsi kävi isällään, kunnes äitipuoli päätti heittää lapsen pihalle, ja käski pysymään kaukana. Lapsi tuolloin neljä vuotias. Sen jälkeen isä ei ole nähnyt lastaan.

Elän kyllä erittäin onnellisesti lapseni kanssa, enkä koe olevani yksinäinen tai että olisin uhrannut onneni, kun en ole tähän ketään ottanut tuon kokemuksen jälkeen. Minulla on aikaa vielä parisuhteelle sittenkin kun lapseni on isompi, sitä ennen keskityn lapseeni ja isän ja äitipuolen aiheuttamien jälkien korjaamiseen enemmän kuin mielelläni.

Ja jos nyt satun kuolemaan ennen sitä parisuhdetta, niin enpähän kuole onnettomana ja lapseni onnen uhraamalla.

Tuntuu että uusperheet ovat nykyään yleisempiä kuin ydinperheet. Ei siinä mitään pahaa,koska on hyvä lähteä jos suhde on huono ,eikä olla vaan lasten takia yhdessä ,kaikilla on oikeus uuteen onneen jne.

Sitä vaan en tahdo käsittää että miksi niitä yhteisiä lapsiakin pitää aina uusperheeseen tehdä. Meillä miehen lapset jokatoinen viikko ja en voisi kuvitellakaan ,että tähän tilanteeseen vielä tehtäisiin yhteinen lapsi. Miehen ex teki uuden kumppaninsa kanssa vielä kaksi lasta lisää ja nyt sitten arki liian rankkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on taas off-topic, mutta nostan hattua yksille tutuille, jotka erosivat. He nimittäin ovat jo 15 vuotta hoitaneet viikko-viikko -asumisen niin, että lapset asuvat pysyvästi vanhassa kodissaan ja vanhemmat vuoroviikoin. Molemmat ovat hankkineet pienemmät asunnot itselleen lähistöltä. Tuossa on perhe, joka on järjestänyt asiansa lapsiaan kuunnellen!

Siinä saa kyllä heittää hyvästit parisuhdehaaveille. Ainakin sellaisille, missä muutetaan yhteen (mikä ei tietenkään ole pakko mutta yleensä ihmiset sitä haluaa). Onko se lapselle hyväksi, että vanhemmat ovat eron jälkeen yksinäisiä ja ehkä jopa masentuneita?

Harva sitä paitsi pystyy maksamaan kahta asuntoa. Lapsen etu ehkä, mutta muuten hullun hommaa.

Ap

Lapsi ei koskaan ole vastuussa vanhempansa onnellisuudesta. Miksi on hullun hommaa aikuisen ihmisen asua joka toinen viikko eri osoitteissa, mutta ihan hyväksyttävää, että lapsi joutuu vaihtamaan kotiaan ja olemaan erossa omasta vanhemmastaan joka toinen viikko? 

Lapsi ei tietenkään ole vastuussa vanhempiensa onnellisuudesta. Mutta jos toinen on hakenut eroa yksin, niin pitäisikö sen jätetyn elää yksin vain lapsen takia? Melkoista marttyyritoimintaa.

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin ketjussa vedetään hienosti marttyyriviittaa harteille heti, kun joku kehtaa puolustaa lasta.

Kukaan ei ole sanonut, etteikö isä/äiti saisi olla uudessa parisuhteessa, saati että olisi vaadittu heitä "uhraamaan onnellisuutensa" (haloo oikeasti, kuka tuollaisia edes puhuu?!).

Tässä on vain ja ainoastaan peräänkuulutettu myös lapsen oikeuksia. Se, että lapsikin otetaan päätöksissä huomioon, ei todellakaan tarkoita, että lapsella on kaikki valta ja vastuu. Se tarkoittaa ihan vaan sitä, että aikuinen osaa olla aikuinen, eikä tee kaikkia päätöksiä "mutku mä haluuuun!" -pohjalta.

Vaihtoehtoina ei ole vain välitön kotileikki vs ikuinen yksinäisyys. Isä voi seurustella lapsivapailla. Isä voi tutustuttaa lapset rauhassa uuteen kumppaniin ja tapailla sitten myös lapsiviikonloppuina. Isä voi käydä yökylässä lasten kanssa, ja uusi kumppani samoin. Ja kun aikaan on kulunut tarpeeksi ja KAIKKI ovat siihen valmiita, voidaan harkita myös yhdessä asumista. Huomaatteko? Kenenkään ei tarvi olla yksin, mutta kenenkään ei myöskään ole pakko asua tuntemattoman ihmisen kodissa saadakseen tavata omaa perheenjäsentään!

Ap:kin tapauksessa ongelmana on se, että äitipuoli saa isän kokonaan itselleen noin 26vrk/kk, ja lapsi ei yhtään. Yhdessä he jakavat isän noin 4vrk/kk. Moni huomaa tuossa selkeän epäkohdan, mutta yllättävää kyllä, eivät kaikki. Täällä on yritetty kysyä, että olisiko ihan oikeasti niin vaikea antaa lapsen tavata omaa isäänsä ihan rauhassa edes ne muutaman päivän kuukaudessa, mutta kuten ketjusta näkee, se on äitipuolille aivan pöyristyttävä pyyntö eikä tule kuuloonkaan, koska muuten lapsi on rajaton ja pilalle hemmoteltu tyranni joka kontrolloi koko perhettä, johon lapsi btw ei kuulu eikä tule kuulumaankaan jos ei alistu kaikkeen, mitä äitipuoli keksii vaatia.

Mikä 4vrk/kk? Olen sanonut vain tapaamisten olevan lyhyitä. Kommentoijat täällä olettavat että tapaamisvaihtoehdot ovat viikko-viikko tai joka toinen viikonloppu. Totuus on jotain tuolta väliltä ja se vaihtelee.

Olen pohtinut tätä paljon ja aion kokeilla olla taka-alalla. Mies on sitä mieltä, että minä saan roolini valita.

Ap

En ole ikinä pitänyt kummastakaan puoli vanhemmasta. Toimeen tullaan. Vanhemmillani on uudet perheet kumppaneidensa kanssa. Sisarpuolia ei ole onneksi ilmaantunut eikä se enää vanhempien iän puolesta ole edes mahdollista. Molemmat puoli vanhemmat on esitelty vasta kun muutetaan yhteen. Me tietenkin jouduimme kestämään isäpuolta kun äidin kanssa asuimme. Äitipuolta vain, joka toinen viikonloppu. Nykyään koen, että miehen perhe ja suku on minun perheeni ja samaa sanoo mies itse.

Jaahas, jätin kommentin joka meni ennakk0sensuuriin. Ilmeisesti kielletty sana oli tunkeutu*ja.

Käyttäjä20225 kirjoitti:

Tuntuu että uusperheet ovat nykyään yleisempiä kuin ydinperheet. Ei siinä mitään pahaa,koska on hyvä lähteä jos suhde on huono ,eikä olla vaan lasten takia yhdessä ,kaikilla on oikeus uuteen onneen jne.

Sitä vaan en tahdo käsittää että miksi niitä yhteisiä lapsiakin pitää aina uusperheeseen tehdä. Meillä miehen lapset jokatoinen viikko ja en voisi kuvitellakaan ,että tähän tilanteeseen vielä tehtäisiin yhteinen lapsi. Miehen ex teki uuden kumppaninsa kanssa vielä kaksi lasta lisää ja nyt sitten arki liian rankkaa.

Jotta voidaan leikkiä oikeata perhettä. Monesti juuri nainen on se joka haluaa uusperheessä yhteisen lapsen miehen kanssa, jotta saa sen tunteen että mies saadaan riistettyä pois entisestä elämästään.