Uusperheet: etälasten vierailuista

Vierailija kirjoitti:

Meillä vähän huonompi tarina... Tulin kuvioihin 14 vuotta miehen avioeron jälkeen ja lapset olivat jo melkein aikuisia. Välissä miehellä kahdeksan vuoden avoliitto. Koskaan eivät lapset olleet hyväksyneet aiempaa avovaimoa joten en odottanut sit omalta kohdaltakaan. Miehen ja expuolison välit olivat edelleen täysin jäässä joten lopulta lapset muuttivat pois eikä mitään yhteyttä enää pidetä. Joskus vaan ei ole mitään mahdollisuutta edes yrittää. Osa lapsista ei välttämättä pääse koskaan yli erosta. Mutta ei se aina ole äitipuolen tai isäpuolen vika, ero on vaan hoidettu huonosti esimerkiksi nuoruuden kypsymättömyyden tai vaikkapa alkoholismin takia.

Meillä oli vähän samanlainen tilanne. Miehen poika oli 18 ja tyttö 16 minun tullessa kuvioon. Välissä oli ollut kuusi vuotta nainen äitinsä jälkeen. Suhteet tuohon naiseen olivat todella tulehtuneet ja siinä on kaikkea sellaista ollut, että mies on joutunut niitä purkamaan aikuisten lastensa kanssa. Lähinnä sitä, kuinka antoi toisen ihmisen käyttäytyä sillä tavoin ja vielä sulkea siltä silmänsä. Toisaalta olen aika varma, ettei nämä lapsetkaan olleet enkeleitä, koska tuo miehen "kakkosvaimo" tuli lasten äidin ja miehen avioliitton väliin ja lapset oli 10 ja 12 eli tajusivat asian, eikä äitinsä mitenkään helpottanut tilannetta vaan harrasti kaikkea manipulointia ja tauotonta haukkumista selän takana. Tämäkin on käynyt ilmi lasten kanssa keskusteltaessa, että kertoivat äitinsä sikailleen myös urakalla ja tehneensä kiusaa kaikin tavoin.

Tavallaan minulle tuo lähtökohta oli aika helppo. Lapset hyväksyivät minut heti, koska pääasia oli, että "siitä akasta" oli päästy eroon. Lisäksi olivat niin isoja, että murkkuikä alkoi olla ohi ja alkoivat rakentaa omaa elämäänsä. Lapset on nyt 32 ja 30, välit on erinomaiset. Niin isällään kuin minulla heihin. Toisella on lapsiakin, joita hoidan usein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron aikuisen näkökulman. Äitini kuoli kun olin nelikymppinen. Isällä on nyt uusi nainen, eivät ole aviossa tai asu yhdessä. Mulle se nainen ei ole mitään, pidän häntä lähinnä vanhusfaijan patjana. Perhejuhliin en kutsu, mulle se ihminen on täysin tuntematon. Sama kun alkaisin kutsumaan kadulta porukkaa meille juhliin. Perhettä hän ei ole, isän seuralainen, ei muuta. Isä käy yksin perhejuhlissa ja jos niistä alkaa kieltäytyä, voi jättäytyä pois. Mulla oli 40 vuotta perhe, mutta ei ole enää. Luojan kiitos etten lapsena joutunut tällaisiin sekoilukuvioihin.

Sun ajatusmaailma on ihan hirveä. Et voi koskaan kuvitellakaan mitä yksinäisyys puolison kuoleman jälkeen tarkoittaa jos et ole sitä itse kokenut. Sinä et ole mikään sanomaan miten isäsi pitäisi elää. Hae ammattiapua heti, ennen kuin pilaat lastesikin elämän

Voin kuvitella. Isäni kohteli äitiäni aina huonosti, hakkasi ja petti sekä sanoi usein että kuolisit jo pois. Lyön kapulaa rattaisiin näin ilkeästi, oikeasti toivon että äijä kuolisi pois. Ei kiinnosta vittuakaan äijän tunteet tai elämä.

Ymmärrän että olet vihainen isällesi, mutta miksi hänen puolisolleen? Minä jättäisin tuollaisen isän kutsumatta niihin perhejuhliin, puolisolle en olisi kaunainen.

Pitääpä kertoa erolapsen näkökulma. Olen tosin jo aikuinen, mutta teiniajat hyvässä muistissa vielä. Sain äitipuolen ollessani 11. Hän ei ollut vanhempieni eron syy vaan isäni löysi hänet eron jälkeen. En koskaan puhunut hänelle, koska en tykännyt hänestä. Isäni muutti aika pikaisesti hänen kanssa yhteen, ja olin siellä joka toinen viikonloppu 11-17 -vuotiaana puhumatta tälle naiselle. 

Jos teini päättää jotain, niin hänen päätä ei välttämättä mikään käännä. Olin päättänyt, että en puhu tälle naiselle niin en puhunut. Muuten olin puhelias ja kohtelias teini. Ei olisi ollut olemassa mitään uhkausta tai porkkanaa, jolla minut olisi saanut puhumaan, kun en halunnut puhua. 

Joten ap:lle sanon, että tsemppiä. Joskus elämä menee tietyllä tavalla eikä siihen voi vaikuttaa itse vaikka yrittäisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron aikuisen näkökulman. Äitini kuoli kun olin nelikymppinen. Isällä on nyt uusi nainen, eivät ole aviossa tai asu yhdessä. Mulle se nainen ei ole mitään, pidän häntä lähinnä vanhusfaijan patjana. Perhejuhliin en kutsu, mulle se ihminen on täysin tuntematon. Sama kun alkaisin kutsumaan kadulta porukkaa meille juhliin. Perhettä hän ei ole, isän seuralainen, ei muuta. Isä käy yksin perhejuhlissa ja jos niistä alkaa kieltäytyä, voi jättäytyä pois. Mulla oli 40 vuotta perhe, mutta ei ole enää. Luojan kiitos etten lapsena joutunut tällaisiin sekoilukuvioihin.

Sun ajatusmaailma on ihan hirveä. Et voi koskaan kuvitellakaan mitä yksinäisyys puolison kuoleman jälkeen tarkoittaa jos et ole sitä itse kokenut. Sinä et ole mikään sanomaan miten isäsi pitäisi elää. Hae ammattiapua heti, ennen kuin pilaat lastesikin elämän

Voin kuvitella. Isäni kohteli äitiäni aina huonosti, hakkasi ja petti sekä sanoi usein että kuolisit jo pois. Lyön kapulaa rattaisiin näin ilkeästi, oikeasti toivon että äijä kuolisi pois. Ei kiinnosta vittuakaan äijän tunteet tai elämä.

 

Ymmärrän että olet vihainen isällesi, mutta miksi hänen puolisolleen? Minä jättäisin tuollaisen isän kutsumatta niihin perhejuhliin, puolisolle en olisi kaunainen.

No koska lapsenlapsi oli ehtinyt jo kiintyä pappaansa. Ilman lasta äijä olisi jo unohdettu tapaus.

Ap mitä sinä oikein haluaisit? Millainen tilanne olisi toiveesi mukainen?

Vierailija kirjoitti:

Ap, vaikutat kyllä mukavalta ihmiseltä ja toivon, että miehesi lapsi sopeutuu tilanteeseen aikanaan. Ja jos ei, niin älä anna sen pilata sinun ja miehesi suhdetta, vaan keksi suosiolla niille viikonlopuille omaa tekemistä ja sinulle mieluisia asioita. Lapset eivät lähtökohtaisesti traumatisoidu vanhempiensa uusista kumppaneista jos perusasiat ovat kunnossa. Eikä lapselle saa antaa sellaista valtaa, että äiti tai isä on ilman parisuhdetta koska lapsi ei sitä hyväksy.

Kiitos sinulle kauniista ja viisaista sanoista.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Bonuslapset tulevat "isikotiin" joka tai joka toinen viikonloppu. Minuun he suhtautuvat vähän kuin päiväkodin tätiin, tykkäävät kovasti puuhata kanssani ja olen turvallinen aikuinen johon voi turvautua. Tämä on hyvä meille kaikille. :)

Kiva kuulla tällaistakin :)

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Lapsi ON osa perhettä, on ollut jo ennen sinua. Sinä olet se jonka pitää tulla osaksi perhettä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Oikea kysymys on, tuleeko sinusta koskaan osa perhettä. Lapsellahan on jo perhe ja selvästi hän kokee - syystä tai toisesta - että sinä et kuulu hänen perheeseensä. Lapsella on oikeus tunteisiinsa eikä häntä voi pakottaa pitämään vanhemman uudesta kumppanista. Näin se vaan menee.

Onhan ap:lla perhe: mies. Eli voi sen ajatella niinkin, tuleeko lapsesta osa ap:n ja miehen perhettä. Ihan sama logiikka kuin mitä lapsi kokee.

Sillä miehellä oli kuitenkin perhe jo ennestään ja siihen perheeseen se lapsi kuuluu. Kyllä se vaan on niin että uusiokuviossa ei ikinä pidä ajatella että milloin nuo lapset oikein oppii osaksi meidän perhettä vaan pitää tiedostaa se, että on itse mennyt uutena perheeseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Oikea kysymys on, tuleeko sinusta koskaan osa perhettä. Lapsellahan on jo perhe ja selvästi hän kokee - syystä tai toisesta - että sinä et kuulu hänen perheeseensä. Lapsella on oikeus tunteisiinsa eikä häntä voi pakottaa pitämään vanhemman uudesta kumppanista. Näin se vaan menee.

Onhan ap:lla perhe: mies. Eli voi sen ajatella niinkin, tuleeko lapsesta osa ap:n ja miehen perhettä. Ihan sama logiikka kuin mitä lapsi kokee.

Ei todellakaan voi. Lapsella on perhe (tai kaksi perhettä), ja isä kuuluu siihen. Sitä ei yksikään uusi kumppani muuta, eikä lapsen sopeutuminen uuteen kumppaniin ratkaise sitä, onko isä lapsen perhettä vai ei. Koko lapsi on ylipäätään olemassa vain ja ainoastaan siksi, että mies on perustanut perheen ja tehnyt kyseisen lapsen lapsen äidin kanssa.

Aika kammottavaa, että joku oikeasti ajattelee, että olisi lapsen tehtävä joko sopeutua uuteen puolisoon, tai tippua pois perheestä...

Ikävä kyllä se on se realiteetti. Mies ja minä olemme olleet lähes kolme vuotta yhdessä ja vuoden ajan ollaan asuttu yhdessä. Hankimme siis uuden, yhteisen asunnon, en siis muuttanut miehen luo.

Yritän todellakin parhaani. Annan heidän olla keskenään, mutta syömme yhdessä ja esim pelaamme jotain. Tykkään leipoa ja monesti olen pyytänyt lasta mukaan. Siis vaikka koristelemaan kakkua.

Ostan lahjaksi aina jotain tosi mieluista, näen vaivaa lahjojen eteen. Ostan pieniä koulutarvikkeita ja hankin meidän luo hänelle pyörän lempivärissä.

Haluaisin niin, että hän olisi osa perhettä. Kohta en vaan jaksa kun mitään vastakaikua ei tule. En odota kiintymystä enkä vuolaita kiitoksia vaan tavallista jutustelua.

Ap

Toiset kiusaantuu siitä kun huomaavat että joku koittaa ostaa heidän kiintymyksensä, tulee luontainen vastareaktio. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron aikuisen näkökulman. Äitini kuoli kun olin nelikymppinen. Isällä on nyt uusi nainen, eivät ole aviossa tai asu yhdessä. Mulle se nainen ei ole mitään, pidän häntä lähinnä vanhusfaijan patjana. Perhejuhliin en kutsu, mulle se ihminen on täysin tuntematon. Sama kun alkaisin kutsumaan kadulta porukkaa meille juhliin. Perhettä hän ei ole, isän seuralainen, ei muuta. Isä käy yksin perhejuhlissa ja jos niistä alkaa kieltäytyä, voi jättäytyä pois. Mulla oli 40 vuotta perhe, mutta ei ole enää. Luojan kiitos etten lapsena joutunut tällaisiin sekoilukuvioihin.

Sun ajatusmaailma on ihan hirveä. Et voi koskaan kuvitellakaan mitä yksinäisyys puolison kuoleman jälkeen tarkoittaa jos et ole sitä itse kokenut. Sinä et ole mikään sanomaan miten isäsi pitäisi elää. Hae ammattiapua heti, ennen kuin pilaat lastesikin elämän

Voin kuvitella. Isäni kohteli äitiäni aina huonosti, hakkasi ja petti sekä sanoi usein että kuolisit jo pois. Lyön kapulaa rattaisiin näin ilkeästi, oikeasti toivon että äijä kuolisi pois. Ei kiinnosta vittuakaan äijän tunteet tai elämä.

 

Ymmärrän että olet vihainen isällesi, mutta miksi hänen puolisolleen? Minä jättäisin tuollaisen isän kutsumatta niihin perhejuhliin, puolisolle en olisi kaunainen.

Etkö ymmärrä että tässä on kyseessä kosto? Äitiä kohdeltiin huonosti, nyt naisystävää kohdellaan huonosti. Tämä on juuri näitä minkä taakseen jättää, sen edestään löytää-tilanteita.

Itse olen kokenut elämäni aikana niin että kyllä näissä kuvioissa henkilökemiat vaikuttavat eniten.. Omat vanhempani erosivat ollessani pieni koululainen ja toinen vanhempani muutti suoraan uuden kumppanin kanssa yhteen. Me lapset sitten aloimme käymään siellä joka toinen viikonloppu ja vaikka hänen uusi kumppaninsa oli vähän alle 30 v lapseton ja lapsien suhteen hyvin kokematon ihminen niin kiinnyimme häneen melko nopeasti. Ikinä hän ei korvannut sitä kotona odottavaa lähivanhempaa eikä sitä yrittänytkään mutta välimme olivat lämpöiset ja hyvät, hän oli turvallinen aikuinen johon me kaikki kolme eri ikäistä lasta pystyimme luottamaan. Koimme aina olevamme tervetulleita heidän luokseen vaikka sitä ei varmaan ikinä sanottu ääneen. 

No, tuokin liitto päättyi muutaman vuoden kuluttua ja aika pian meille esiteltiin uusi kumppani. Tämän ihmisen kanssa en sitten saanutkaan missään vaiheessa hyvää ja lämmintä suhdetta, en koskaan kokenut olevani tervetullut heidän luokseen ja käynnit alkoivat todellakin tuntua kyläilyltä sen sijaan että olisin mennyt "toiseen kotiin" tai edes etävanhemman viikonlopulle. Kävimme vain kylässä. Konkreettinen kohtelu oli molempien osalta varmaan aika samanlaista alussa, toki kun toisen kanssa lähentyi niin se muuttui ja kehittyi sellaiseksi mitä vieraamman ja etäisen ihminen kanssa ei ikinä ole. Mutta pointtina että tämä uusikaan kumppani ei alussa ollut meille ilkeä emmekä kokeneet että hän varasti vanhempamme sen enempää kuin edellinenkään. Joku siinä vaan kuitenkin tökki, ei tuntunut siltä että olimme kaivattuja ja toivottuja, ei tuntunut siltä että vanhemman uusi kumppani välittää meistä tai haluaa mitään roolia elämässämme. 

Ja se on tietenkin ollut täysin hänen oikeutensa, ei ketään voi pakottaa ottamaan vieraita lapsia elämäänsä ja avaamaan sydäntään. Välit jäivät etäisiksi ja vielä reilun 20 v jälkeenkin hän on vain vanhemman puoliso. Välit ovat asialliset toki ja ihan ystävällisetkin, vähän niinkuin pitkäaikaisen naapurin kanssa. Mutta kyllä tunne siitä että menen toiseen kotiini tai vanhempani kotiin loppui siihen kun tämä puoliso tuli kuvioon, sen jälkeen olemme vain vierailleet hänen kodissaan (eikä liity siis asunnon omistussuhteisiin vaan nimenomaan tunteeseen) tapaamassa vanhempaamme. 

Osa työstäni on lasten eroauttamistyötä. Vanhemmat toivovat lapsilta sopeutumista ja sitä, että he solahtelevat kivutta eri koteihin ja perhekokoonpanoihin. Lapset toivovat, että "kaikki olisi niin kuin ennenkin" tai että toista vanhempaa saisi tavata vain esim puistossa tai kahvilla. Moni lapsi myös toivoo muuttoa äidiltä isän luo.

Vanhempien on vaikea tajuta sitä, että jos erosta on aikaa ja vanhempien välit ovat sopuisat, lapsi ei sopeudu. Mutta kuka meistä aikuisista suostuisi lähtemään yökyläilemään toistuvasti reppu selässä? Lapset kokevat uusperheen ihmiset monesti samankaltaisesti kuin me aikuiset työkaverit eli heitä on pakko sietää tietty aika ja sitten on päästävä omaan rauhaan lepäämään. Koululaisten elämä on rankkaa. Koulumaailmassa on sellaista kuormitusta ja stressiä mitä me ysärillä koulumme käyneet emme edes tajua. Kahden perheen lapset suorittavat lisäksi "perhelukujärjestystä" ja tässäkin heihin kohdistuu tietyt suoritus- ja jaksamispaineet, vaikka me aikuiset ajatellaan pyytävämme ihan normaaleja arkisia asioita.

Me aikuiset sen sijaan ollaan ihan sekaisin, jos työpaikalla pomo vaihtuu, joudutaan eri tiimiin tai työpaikalle tulee avokonttorit... Moni tietää itsestään, ettei pysty vuorotyöhön, kun tarvitsee säännöllisen arjen ja moni kokee, että viikonloput on käytettävä viikosta toipumiseen.

Nämä on monesti kuormitukseen, olosuhteisiin ja temperamenttityyppeihin liittyviä asioita. ME aikuiset pystytään tajuamaan niitä aikuisia, jotka kuormittuu jatkuvista organisaatiomuutoksista ja työelämän vaatimuksista. Mutta me ei oikein tajuta lapsia, joiden pitäisi suorittaa kahta perhe-elämää samaan aikaan.

Mutta tätä en osaa ratkaista. Kunhan havainnoin.

Viisasta tekstiä 72. Olen samaa mieltä, että apn ja lapsen henkilökemia ei kohtaa. Ehkä ap yliyrittää ja lapsi tajuaa, että ap ei suhtaudu häneen luonnollisesti ja aidosti. Ja onhan ap lapselle lähtökohtaisesti aivan vieras ulkopuolinen ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Osa työstäni on lasten eroauttamistyötä. Vanhemmat toivovat lapsilta sopeutumista ja sitä, että he solahtelevat kivutta eri koteihin ja perhekokoonpanoihin. Lapset toivovat, että "kaikki olisi niin kuin ennenkin" tai että toista vanhempaa saisi tavata vain esim puistossa tai kahvilla. Moni lapsi myös toivoo muuttoa äidiltä isän luo.

Vanhempien on vaikea tajuta sitä, että jos erosta on aikaa ja vanhempien välit ovat sopuisat, lapsi ei sopeudu. Mutta kuka meistä aikuisista suostuisi lähtemään yökyläilemään toistuvasti reppu selässä? Lapset kokevat uusperheen ihmiset monesti samankaltaisesti kuin me aikuiset työkaverit eli heitä on pakko sietää tietty aika ja sitten on päästävä omaan rauhaan lepäämään. Koululaisten elämä on rankkaa. Koulumaailmassa on sellaista kuormitusta ja stressiä mitä me ysärillä koulumme käyneet emme edes tajua. Kahden perheen lapset suorittavat lisäksi "perhelukujärjestystä" ja tässäkin heihin kohdistuu tietyt suoritus- ja jaksamispaineet, vaikka me aikuiset ajatellaan pyytävämme ihan normaaleja arkisia asioita.

Me aikuiset sen sijaan ollaan ihan sekaisin, jos työpaikalla pomo vaihtuu, joudutaan eri tiimiin tai työpaikalle tulee avokonttorit... Moni tietää itsestään, ettei pysty vuorotyöhön, kun tarvitsee säännöllisen arjen ja moni kokee, että viikonloput on käytettävä viikosta toipumiseen.

Nämä on monesti kuormitukseen, olosuhteisiin ja temperamenttityyppeihin liittyviä asioita. ME aikuiset pystytään tajuamaan niitä aikuisia, jotka kuormittuu jatkuvista organisaatiomuutoksista ja työelämän vaatimuksista. Mutta me ei oikein tajuta lapsia, joiden pitäisi suorittaa kahta perhe-elämää samaan aikaan.

Mutta tätä en osaa ratkaista. Kunhan havainnoin.

Kiitos! tosi hyvä teksti.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Minä olen tuntenut lapset jo viisi vuotta, tosin olemme asuneet yhdessä vasta pari vuotta.

Ei uusperheestä tule koskaan perhettä. Tai VOI tulla, jos lapset asuvat pääsääntöisesti teillä, ja lapsi on ollut kuviosta jo taaperosta alkaen. Muutoin tässä toimivat ihan eri lainalaisuudet.

Meillä molemmilla on lapsia, eri ikäisiä ja eri kokoonpanoilla, ja me olemme lähinnä kolhoosi.

Minä olen kolmen bonuslapsen mummi ja kyllä lapset ovat meillä perhettä.

Vanhin bonuslapseni tukeutuu lapseeni paljon enemmän kuin omaan, samaa sukukupuolta olevaan, vanhempaansa, kaikki hänen elämänsä tärkeät asiat haluaa hoitaa lapseni kanssa. On jo lukiolainen, joten kukaan häntä ei tosiaankaan pakota. Pienemmät bonuslapseni viettävät aikaansa minunkin kodissani, kuten lukiolainenkin aikoinaan, haluavat itse tulla, ja otan heidät mielelläni. Yökyläilyt ja muut vierailut ovat heille tärkeitä. Luottamus lasteni ja heidän bonuslastensa välillä on silminnähtävää. Bonuslasten vanhemmat ovat viisaasti antaneet lapsilleni valtaa ja vastuuta, ilman noita kahta ei lastenkasvatus mielestäni onnistu.

Olen onnellinen ja ylpeäkin lasteni viisaudesta bonuslastensa suhteen. Rakastan heitä kaikkia ja olen kiitollinen elämälle, että saan olla kuviossa mukana!

Minun on pakko ihmetellä vanhempia, joiden on tuotava se uusi ihminen lapsen elämään vähän niin kuin puskista. Omat lapseni olivat eron tullen 10v ja 8v. Isän hankalien työmatkojen takia lapset ovat pääasiassa asuneet minun luonani, kuukaudessa noin 8-10 päivää isällään. Isä ja minä hankimme uudet asunnot riittävän läheltä, samalta alueelta, missä olimme asuneet yhtenä perheenäkin. Lasten kaveripiiri ei siis vaihtunut eron takia ja etäisyyttä kotiemme välillä on 3 km.

Isä löysi uuden vain muutaman kuukauden päästä erosta ja teki sen virheen, että esitteli tämän uuden naisen samantien lapsille. Jälkeenpäin on kaikki kolme aikuista puhuttu, että asian olisi voinut hoitaa paremmin, mutta onneksi isä tajusi virheensä, ja nyt kuusi vuotta myöhemmin ovat juuri muuttaneet tämän uuden naisen kanssa yhteiseen kotiin, joka sijaitsee vähän kauempana kuin isän entinen koti. Tavoitteena oli, että yhteenmuutto tuntuu luontevalta kaikille perheenjäsenille, siksi meni siis kuusi vuotta.

Lapsille tämä nainen on nyt tosi tärkeä, mutta meni vuosia, että inhosivat häntä ja syyttivät häntä siitä, että eivät näe isää enää niin usein. Vasta kun nostimme kaikki kolme aikuista kissan pöydälle ja keskustelimme saman pöydän ääressä, miltä meistä tuntuu, pääsimme asiassa eteenpäin. Lapset tajusivat, että pahoittivat käytöksellään tämän naisen mielen asiasta, joka ei millään tavalla ollut tämän naisen vika. Isä tajusi, että lapset kaipaavat ihan rauhallista isä-aikaa sellaisen uusperheajan sijaan ja minä tajusin, että kolmas turvallinen aikuinen on lapsilleni paljon parempaa kuin kaksi. Suuri kiitos tälle naiselle, että tajusi astua askeleen taaksepäin ja antaa lapsilleni aikaa. Toimi vuosia isätapaamisessa taustahenkilönä, turvallisena aikuisena, joka ei kuitenkaan vienyt isän aikaa pois lapsilta. Nyt voi jo sanoa, että hän kuuluu meidän perheeseemme.

Itse löysin miehen kaksi vuotta sitten. Lapset ovat häntä satunnaisesti tavanneet, tietävät, että hän on tärkeä ihminen elämässäni mutta ei meidän laajan perheemme osa. Vaikka hän saattaa olla mukana esim. elokuvissa tai suursiivouksessa, niin lasten ei edelleenkään tarvitse sopeutua siihen, että uusi aikuinen asuu heidän kanssaan ja olettaa heidän sopeutuvan häneen. En ole muuttamassa yhteen tämän miehen kanssa. Ehkä joskus kun lapset ovat muuttaneet pois tai kun olemme kaikki nivoutuneet tiiviisti yhteen ja se tuntuu luontevalta jokaisen mielestä. Tällä hetkellä kuitenkin lasten ei tarvitse edes miettiä sitä, pitävätkö he minun uudesta miehestäni vai eivät. Mitään pakkoa ei ole viettää hänen kanssaan aikaa, ja jos olemme lähdössä miehen kanssa vaikkapa elokuviin, niin mukaan tulee ne, jotka haluavat, ei niin, että mies tunkee minun ja lasten elokuvailtaan väliin.

Ei kyse ole siitä, että lapset päättävät, kenen kanssa seurustelemme vaan siitä, että me emme pakota lapsia ihmissuhteisiin, joihin he eivät halua tulla mukaan. Lapset - niin isot kuin pienet - tarvitsevat aikaa ja huomiota. Muu sujuu sitten itsestään.

Tästä on tehty tutkimustakin haastattelemalla eroperheiden lapsia jotka pääasiassa asuu äidin kanssa. Tulos oli että lapsen mielessä perhe on alkuperäinen biologinen perhe vaikka isä asuisi muualla. Isän naisystävä ei kuulu perheeseen ollenkaan eikä tämän lapset, hyvin harvoja poikkeuksia löytyy joissa taustalla joku erikoisempi kuvio kuten että isän kuoleman jälkeen isän naisystävä kuuluukin etäisesti perheen uloimmalle renkaalle. Biologinen sisaruspuoli saattaa kuulua perheeseen. Lapsen kanssa asuva lemmikki kuuluu perheeseen. Isän luona asuvat ihmiset mielletään kavereiksi, kämppiksiksi jos ei ole mitään biologista sidettä tai jätetään kokonaan mainitsematta. Lasten iät oli suunnilleen 7-15 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron aikuisen näkökulman. Äitini kuoli kun olin nelikymppinen. Isällä on nyt uusi nainen, eivät ole aviossa tai asu yhdessä. Mulle se nainen ei ole mitään, pidän häntä lähinnä vanhusfaijan patjana. Perhejuhliin en kutsu, mulle se ihminen on täysin tuntematon. Sama kun alkaisin kutsumaan kadulta porukkaa meille juhliin. Perhettä hän ei ole, isän seuralainen, ei muuta. Isä käy yksin perhejuhlissa ja jos niistä alkaa kieltäytyä, voi jättäytyä pois. Mulla oli 40 vuotta perhe, mutta ei ole enää. Luojan kiitos etten lapsena joutunut tällaisiin sekoilukuvioihin.

Sun ajatusmaailma on ihan hirveä. Et voi koskaan kuvitellakaan mitä yksinäisyys puolison kuoleman jälkeen tarkoittaa jos et ole sitä itse kokenut. Sinä et ole mikään sanomaan miten isäsi pitäisi elää. Hae ammattiapua heti, ennen kuin pilaat lastesikin elämän

Voin kuvitella. Isäni kohteli äitiäni aina huonosti, hakkasi ja petti sekä sanoi usein että kuolisit jo pois. Lyön kapulaa rattaisiin näin ilkeästi, oikeasti toivon että äijä kuolisi pois. Ei kiinnosta vittuakaan äijän tunteet tai elämä.

 

Ymmärrän että olet vihainen isällesi, mutta miksi hänen puolisolleen? Minä jättäisin tuollaisen isän kutsumatta niihin perhejuhliin, puolisolle en olisi kaunainen.

Etkö ymmärrä että tässä on kyseessä kosto? Äitiä kohdeltiin huonosti, nyt naisystävää kohdellaan huonosti. Tämä on juuri näitä minkä taakseen jättää, sen edestään löytää-tilanteita.

Ihan vinksahtanuttta ja epäkypsää toimintaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron aikuisen näkökulman. Äitini kuoli kun olin nelikymppinen. Isällä on nyt uusi nainen, eivät ole aviossa tai asu yhdessä. Mulle se nainen ei ole mitään, pidän häntä lähinnä vanhusfaijan patjana. Perhejuhliin en kutsu, mulle se ihminen on täysin tuntematon. Sama kun alkaisin kutsumaan kadulta porukkaa meille juhliin. Perhettä hän ei ole, isän seuralainen, ei muuta. Isä käy yksin perhejuhlissa ja jos niistä alkaa kieltäytyä, voi jättäytyä pois. Mulla oli 40 vuotta perhe, mutta ei ole enää. Luojan kiitos etten lapsena joutunut tällaisiin sekoilukuvioihin.

Sun ajatusmaailma on ihan hirveä. Et voi koskaan kuvitellakaan mitä yksinäisyys puolison kuoleman jälkeen tarkoittaa jos et ole sitä itse kokenut. Sinä et ole mikään sanomaan miten isäsi pitäisi elää. Hae ammattiapua heti, ennen kuin pilaat lastesikin elämän

Voin kuvitella. Isäni kohteli äitiäni aina huonosti, hakkasi ja petti sekä sanoi usein että kuolisit jo pois. Lyön kapulaa rattaisiin näin ilkeästi, oikeasti toivon että äijä kuolisi pois. Ei kiinnosta vittuakaan äijän tunteet tai elämä.

 

Ymmärrän että olet vihainen isällesi, mutta miksi hänen puolisolleen? Minä jättäisin tuollaisen isän kutsumatta niihin perhejuhliin, puolisolle en olisi kaunainen.

Etkö ymmärrä että tässä on kyseessä kosto? Äitiä kohdeltiin huonosti, nyt naisystävää kohdellaan huonosti. Tämä on juuri näitä minkä taakseen jättää, sen edestään löytää-tilanteita.

 

Ihan vinksahtanuttta ja epäkypsää toimintaa.

Niin oli, isän puolelta. Sitä saa mitä tilaa.