Uusperheet: etälasten vierailuista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Oikea kysymys on, tuleeko sinusta koskaan osa perhettä. Lapsellahan on jo perhe ja selvästi hän kokee - syystä tai toisesta - että sinä et kuulu hänen perheeseensä. Lapsella on oikeus tunteisiinsa eikä häntä voi pakottaa pitämään vanhemman uudesta kumppanista. Näin se vaan menee.

Onhan ap:lla perhe: mies. Eli voi sen ajatella niinkin, tuleeko lapsesta osa ap:n ja miehen perhettä. Ihan sama logiikka kuin mitä lapsi kokee.

ei vaan se perhe, joka oli olemassa aikaisemmin eli isän ja lapsen perhe on ensisijainen. Uusi puoliso voi korkeintaan tulla tämän perheen jäseneksi ajan mittaan omalla tavallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse ollut tällainen lapsi, joka näki vanhempieni eron jälkeen isäänsä kerran kolmessa viikossa isän vuorotyön takia. Ne viikonloput oli kuitenkin parasta mitä tiesin.

Sitten kuvioon tuli mukaan isän uusi nainen ja hänen neljä lastaan. Ja he muuttivat tietenkin yhteen ja se hulabaloo siellä asunnossa oli jotain ihan kamalaa. Yhtäkkiä isälle mennessä asunnossa oli viisi täysin ventovierasta ihmistä.

Siihen loppui kaikki kahdenkeskiset keskustelut ja tekemiset isän kanssa.

Meitä siskoni kanssa tähän uusioperheleikkiin ei kaivattu ja se tehtiin ihan selväksi. Aikaa myöten ja kun ikää tuli lisää, emme juuri siellä enää halunneet käydä, koska olo oli hyvin ulkopuolinen. Isä ei myöskään halunnut näemmä tehdä mitään, mikä olisi tehnyt meidän olomme yhtään tervetulleemmaksi.

Olen isäni kanssa tänä päivänä hyvin etäinen ja koen tämän uusioperhekuvion olevan syy siihen. Ei meiltä lapsilta kukaan milloinkaan kysynyt edes "miltä tämä tuntuu". Aikuiset päätti, että näillä mennään ja lapset vain sopeutuu. Ja kun ei sopeuduttu niin tässä lopputulema.

Täällä ei ole hulabaloota eikä muita lapsia ole eikä tule. Lapsi saa olla rauhassa isänsä kanssa.

Ap

.

ehkä, mutta silti lapsi sai aiemmin tulla isälleen omaan kotiinsa ja yhtäkkiä siellä oli asumassa hänelle ventovieras ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Eli sinä et tutustunut lapseen juuri lainkaan, vaan lapsen piti sopeutua asumaan kanssasi lähes välittömästi ensitapaamisen jälkeen..?

Oli siinä kuukausia välissä. Eikö nimenomaan ole tärkeää olla tutustua vasta siinä vaiheessa kun ollaan varmoja suhteesta ja yhteisestä tulevaisuudesta?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Oikea kysymys on, tuleeko sinusta koskaan osa perhettä. Lapsellahan on jo perhe ja selvästi hän kokee - syystä tai toisesta - että sinä et kuulu hänen perheeseensä. Lapsella on oikeus tunteisiinsa eikä häntä voi pakottaa pitämään vanhemman uudesta kumppanista. Näin se vaan menee.

Onhan ap:lla perhe: mies. Eli voi sen ajatella niinkin, tuleeko lapsesta osa ap:n ja miehen perhettä. Ihan sama logiikka kuin mitä lapsi kokee.

Ei todellakaan voi. Lapsella on perhe (tai kaksi perhettä), ja isä kuuluu siihen. Sitä ei yksikään uusi kumppani muuta, eikä lapsen sopeutuminen uuteen kumppaniin ratkaise sitä, onko isä lapsen perhettä vai ei. Koko lapsi on ylipäätään olemassa vain ja ainoastaan siksi, että mies on perustanut perheen ja tehnyt kyseisen lapsen lapsen äidin kanssa.

Aika kammottavaa, että joku oikeasti ajattelee, että olisi lapsen tehtävä joko sopeutua uuteen puolisoon, tai tippua pois perheestä...

Eihän tässä ollut kyse perheen ulkopuolelle tippumisesta, vaan siitä, miten kukakin asian kokee. Jos lapsi ei koe ap:n perhettä kodikseen, niin ei se tarkoita sitä, että hänen pitää tippua pois. Ja valitettavasti lapsen ON sopeuduttava ap:hen, ja sama toisin päin. Ei hänellä ole vaikutusvaltaa tipauttaa ap:takaan pois.

Tuossa lainaamassani viestissä kylläkin puhuttiin siitä, että tuleeko lapsesta ap:n ja miehen (eli oman isänsä!) perhettä vai ei. Eli hyvin vahvasti annettiin ymmärtää, että jos ei sopeudu uuteen kumppaniin, ei ole enää isänsä perhettä.

Fakta on, että lapsen ei ole pakko sopeutua uuteen kumppaniin. Toki on olemassa surkeita vanhempia, jotka tuossa tilanteessa laittavat uuden puolison lapsensa edelle, mutta todellakaan lapsen ei ole pakko sopeutua kaikkeen, mitä aikuiset keksivät.

Tuossa tilanteessa kannattaisi miettiä asumisjärjestelyt uusiksi. Jos lapsi ei ole noin pitkässä ajassa sopeutunut yhtään, on hyvin epätodennäköistä, että hän sopeutuisi myöhemminkään. Aikuiset jaksavat odottaa, lasten lapsuus on ohi hetkessä. Aikuiset ehtivät asumaan yhdessä vuosikausia sen jälkeen, kun lapset ovat lentäneet pesästä, mutta jos isän ja lapsen välit menevät huonoiksi äitipuolen takia lapsen ollessa pieni, ei niitä korjaa enää mikään. Miksi ihmeessä ap:n on oltava tapaamisissa paikalla, jos kerran lapsi selvästi oireilee niin paljon, ettei uskalla edes asiaansa kertoa kun ap on vieressä? Kenen etua tuollainen järjestely palvelee? Ap ehtii näkemään miestä lähes 2 viikkoa putkeen, onko oikeasti liikaa pyydetty, että lapsi saisi isän kanssa edes sen oman viikonloppunsa pari kertaa kuussa?

On se aika paljon pyydetty, että omasta kodista pitäisi lähteä. En minä sentään aina ole koko aikaa paikalla ja lapsella on täällä tilaa olla isänsä kanssa, vaikka olisin kotonakin.

Ap

Tottakai se on paljon pyydetty, mutta onko se liikaa pyydetty? Toisessa vaakakupissa kun on sen lapsen ainutkertainen lapsuus ja isäsuhde. 

Mieti ajatusleikkinä sitä, että näkisit miestäsi vaikka reissuhommien takia vain kaksi viikonloppua kuukaudessa, ja silloinkin anoppi olisi samassa talossa. Ei toki aina koko aikaa kotona ja usein eri huoneessakin, mutta kuitenkin paikalla. Miltä tuntuisi? Juuri tällaisessa tilanteessa lapsi nyt on.

Tuossa kuviossa mies ja sinä olette aikuisia ja te olette saaneet valita perhemuotonne ja asumiskuvionne. On julmaa vaatia lasta yksinomaan joustamaan aina, kun hän ei ole voinut asioihin vaikuttaa, eikä hänellä ole aikuisen kykyä ajatella tulevaisuutta ja jäsennellä asioita mielessään.

Av on todella outo paikka.

Minä olen joskus kertonut täällä, että minä en osallistu millään tavoin miehen lasten elämään. Meillä on iso asunto, ja kun lapset ovat täällä, niin minä olen omassa huoneessani, jossa on telkkarit ja padit. Tai sitten näen kavereitani, harrastan, käyn kävelyllä... kaikkea sitä, mitä tekisin yksin kotonani. (Kun olen yksin kotona, olen silloin omassa huoneessani).

Sain miljoona alapeukkua, kunnen osallistu miehen ja tämän lasten elämään. Nyt tässä ketjussa taas käsketään jopa muuttamaan pois, jottai ei vai missään tapauksessa ole näiden elämässä mukana...

Eiköhän tässä ole kyse siitä, että kuhunkin tilanteeseen sopiva ratkaisu. Ap yrittää osallistua perheen elämään, mutta lapsi ei häntä huoli perheeseen. Siis tässä tapauksessa ei kannattaisi yrittää. Teidän tapauksesta en tiedä, mutta varmasti joissain uusperheissä oikea ratkaisu on, että uusi puoliso osallistuu lapsen elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi se on Ap hullun holmaa että lapset ovat etusijalla??

Jos uhraa oman mahdollisuutensa onneen. En ymmärrä ehjissäkään perheissä sitä, että kumppani ei ole se ykkönen.

Ap

Kyllä huomaa että sulla ei ole lapsia kun et näytä lasten ja vanhempien suhteesta paljon ymmärtävän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse ollut tällainen lapsi, joka näki vanhempieni eron jälkeen isäänsä kerran kolmessa viikossa isän vuorotyön takia. Ne viikonloput oli kuitenkin parasta mitä tiesin.

Sitten kuvioon tuli mukaan isän uusi nainen ja hänen neljä lastaan. Ja he muuttivat tietenkin yhteen ja se hulabaloo siellä asunnossa oli jotain ihan kamalaa. Yhtäkkiä isälle mennessä asunnossa oli viisi täysin ventovierasta ihmistä.

Siihen loppui kaikki kahdenkeskiset keskustelut ja tekemiset isän kanssa.

Meitä siskoni kanssa tähän uusioperheleikkiin ei kaivattu ja se tehtiin ihan selväksi. Aikaa myöten ja kun ikää tuli lisää, emme juuri siellä enää halunneet käydä, koska olo oli hyvin ulkopuolinen. Isä ei myöskään halunnut näemmä tehdä mitään, mikä olisi tehnyt meidän olomme yhtään tervetulleemmaksi.

Olen isäni kanssa tänä päivänä hyvin etäinen ja koen tämän uusioperhekuvion olevan syy siihen. Ei meiltä lapsilta kukaan milloinkaan kysynyt edes "miltä tämä tuntuu". Aikuiset päätti, että näillä mennään ja lapset vain sopeutuu. Ja kun ei sopeuduttu niin tässä lopputulema.

Täällä ei ole hulabaloota eikä muita lapsia ole eikä tule. Lapsi saa olla rauhassa isänsä kanssa.

Ap

.

ehkä, mutta silti lapsi sai aiemmin tulla isälleen omaan kotiinsa ja yhtäkkiä siellä oli asumassa hänelle ventovieras ihminen.

Eri asunto kylläkin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on taas off-topic, mutta nostan hattua yksille tutuille, jotka erosivat. He nimittäin ovat jo 15 vuotta hoitaneet viikko-viikko -asumisen niin, että lapset asuvat pysyvästi vanhassa kodissaan ja vanhemmat vuoroviikoin. Molemmat ovat hankkineet pienemmät asunnot itselleen lähistöltä. Tuossa on perhe, joka on järjestänyt asiansa lapsiaan kuunnellen!

Siinä saa kyllä heittää hyvästit parisuhdehaaveille. Ainakin sellaisille, missä muutetaan yhteen (mikä ei tietenkään ole pakko mutta yleensä ihmiset sitä haluaa). Onko se lapselle hyväksi, että vanhemmat ovat eron jälkeen yksinäisiä ja ehkä jopa masentuneita?

Harva sitä paitsi pystyy maksamaan kahta asuntoa. Lapsen etu ehkä, mutta muuten hullun hommaa.

Ap

Meillä sama, ei pystytä maksamaan kahta asuntoa, joten siksi ei erota lapseni isän kanssa. Lapsen toisen vanhemman kanssa yhdessä asuminen vaan on kaikista kätevintä, muu on hullua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Oikea kysymys on, tuleeko sinusta koskaan osa perhettä. Lapsellahan on jo perhe ja selvästi hän kokee - syystä tai toisesta - että sinä et kuulu hänen perheeseensä. Lapsella on oikeus tunteisiinsa eikä häntä voi pakottaa pitämään vanhemman uudesta kumppanista. Näin se vaan menee.

Onhan ap:lla perhe: mies. Eli voi sen ajatella niinkin, tuleeko lapsesta osa ap:n ja miehen perhettä. Ihan sama logiikka kuin mitä lapsi kokee.

ei vaan se perhe, joka oli olemassa aikaisemmin eli isän ja lapsen perhe on ensisijainen. Uusi puoliso voi korkeintaan tulla tämän perheen jäseneksi ajan mittaan omalla tavallaan.

Harvemmin se näin menee. Jos isällä on uusi puoliso ja tämän kanssa lapsi, isäkö silti on perhe lähinnä sen ensimmäisen lapsen kanssa? En tiedä yhtään isää joka ajattelisi niin. Ensimmäinen lapsi on osa uutta perhettä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Kysymys kuuluu: tuleeko sinusta koskaan osa perhettä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli sinä et tutustunut lapseen juuri lainkaan, vaan lapsen piti sopeutua asumaan kanssasi lähes välittömästi ensitapaamisen jälkeen..?

Oli siinä kuukausia välissä. Eikö nimenomaan ole tärkeää olla tutustua vasta siinä vaiheessa kun ollaan varmoja suhteesta ja yhteisestä tulevaisuudesta?

Ap

On tietysti, mutta eihän se nyt herrantähden sitä tarkoita, että lapsi esitellään uudelle kumppanille vähän ennen yhteenmuuttoa! Lasten kanssa on ymmärrettävä, että kaikki vie aikaa. Kaksi aikuista voi tuosta vain muuttaa yhteen jos siltä tuntuu, mutta kun kuvioissa on lapsia, heidän tarpeensa tulevat ensin.

Ei suhteen vakavoituminen tarkoita sitä, että sitten samantien pitää lyödä hynttyyt yhteen. Se tarkoittaa sitä, että siinä vaiheessa voi pikkuhiljaa alkaa varovasti tunnustellen tutustumaan lapseen. Nähdä "sattumalta" ruokakaupassa ohimennen, käydä leikkipuistossa tai uimahallissa, kyläillä puolin ja toisin, ja sitten kunnollisen tutustumisen jälkeen alkaa puhua mahdollisesta yhteenmuutosta. Koska lapsi on niin harvoin isällään, aikaa tähän luonnollisestikin kuluu paljon (puhutaan vuosista, ei kuukausista), mutta aikuisten on jaksettava odottaa. Onhan heillä ne 1,5 viikkoa ihan vaan toisilleen, joten jotain armoa sille lapsellekin!

Kyllä on todella paljon lapselta vaadittu, kun hänen pitää sopeutua kahden eri perheen elämään ja mahdollisesti kahden uuden aikuisen (omien vanhemipien uusien kumppanien) ja näiden lapsien kanssa elämiseen. Tuntuu, että aikuiset ovat usein liian itsekkäitä näissä kuvioissa. Uusperheiden elämä ei useinkaan ole mitään herkkua. Säälittää sellaisten perheiden lapset, joille todella on olemassa vain yksi oikea isä ja äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Minä olen tuntenut lapset jo viisi vuotta, tosin olemme asuneet yhdessä vasta pari vuotta.

Ei uusperheestä tule koskaan perhettä. Tai VOI tulla, jos lapset asuvat pääsääntöisesti teillä, ja lapsi on ollut kuviosta jo taaperosta alkaen. Muutoin tässä toimivat ihan eri lainalaisuudet.

Meillä molemmilla on lapsia, eri ikäisiä ja eri kokoonpanoilla, ja me olemme lähinnä kolhoosi.

Aika jännältä kuulostaa. Oma isäni on kasvanut "uusperheessä" ja ihan pienestä asti pidin hänen äitipuoltaan mumminani. En tiedä onko ajat sitten muuttuneet, mutta mulle hän oli aina mutkattomasti mummi ja isälle hyvin läheinen ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli sinä et tutustunut lapseen juuri lainkaan, vaan lapsen piti sopeutua asumaan kanssasi lähes välittömästi ensitapaamisen jälkeen..?

Oli siinä kuukausia välissä. Eikö nimenomaan ole tärkeää olla tutustua vasta siinä vaiheessa kun ollaan varmoja suhteesta ja yhteisestä tulevaisuudesta?

Ap

"Kuukausia" kuulostaa ehkä pitkältä ajalta, jos unohtaa sen, että lapsi tapaa isäänsä vain 2 kertaa kuukaudessa. Eli todellisuudessa lapsi on tavannut sinut ihan kirjaimellisesti vain muutaman kerran, ennen kuin häntä vaadittiin asumaan kanssasi. Järkyttävää touhua, voi lapsi parka. Ei ihme, ettei ole mennyt ihan kivuttomasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Oikea kysymys on, tuleeko sinusta koskaan osa perhettä. Lapsellahan on jo perhe ja selvästi hän kokee - syystä tai toisesta - että sinä et kuulu hänen perheeseensä. Lapsella on oikeus tunteisiinsa eikä häntä voi pakottaa pitämään vanhemman uudesta kumppanista. Näin se vaan menee.

Onhan ap:lla perhe: mies. Eli voi sen ajatella niinkin, tuleeko lapsesta osa ap:n ja miehen perhettä. Ihan sama logiikka kuin mitä lapsi kokee.

Ei todellakaan voi. Lapsella on perhe (tai kaksi perhettä), ja isä kuuluu siihen. Sitä ei yksikään uusi kumppani muuta, eikä lapsen sopeutuminen uuteen kumppaniin ratkaise sitä, onko isä lapsen perhettä vai ei. Koko lapsi on ylipäätään olemassa vain ja ainoastaan siksi, että mies on perustanut perheen ja tehnyt kyseisen lapsen lapsen äidin kanssa.

Aika kammottavaa, että joku oikeasti ajattelee, että olisi lapsen tehtävä joko sopeutua uuteen puolisoon, tai tippua pois perheestä...

Eihän tässä ollut kyse perheen ulkopuolelle tippumisesta, vaan siitä, miten kukakin asian kokee. Jos lapsi ei koe ap:n perhettä kodikseen, niin ei se tarkoita sitä, että hänen pitää tippua pois. Ja valitettavasti lapsen ON sopeuduttava ap:hen, ja sama toisin päin. Ei hänellä ole vaikutusvaltaa tipauttaa ap:takaan pois.

Tuossa lainaamassani viestissä kylläkin puhuttiin siitä, että tuleeko lapsesta ap:n ja miehen (eli oman isänsä!) perhettä vai ei. Eli hyvin vahvasti annettiin ymmärtää, että jos ei sopeudu uuteen kumppaniin, ei ole enää isänsä perhettä.

Fakta on, että lapsen ei ole pakko sopeutua uuteen kumppaniin. Toki on olemassa surkeita vanhempia, jotka tuossa tilanteessa laittavat uuden puolison lapsensa edelle, mutta todellakaan lapsen ei ole pakko sopeutua kaikkeen, mitä aikuiset keksivät.

Tuossa tilanteessa kannattaisi miettiä asumisjärjestelyt uusiksi. Jos lapsi ei ole noin pitkässä ajassa sopeutunut yhtään, on hyvin epätodennäköistä, että hän sopeutuisi myöhemminkään. Aikuiset jaksavat odottaa, lasten lapsuus on ohi hetkessä. Aikuiset ehtivät asumaan yhdessä vuosikausia sen jälkeen, kun lapset ovat lentäneet pesästä, mutta jos isän ja lapsen välit menevät huonoiksi äitipuolen takia lapsen ollessa pieni, ei niitä korjaa enää mikään. Miksi ihmeessä ap:n on oltava tapaamisissa paikalla, jos kerran lapsi selvästi oireilee niin paljon, ettei uskalla edes asiaansa kertoa kun ap on vieressä? Kenen etua tuollainen järjestely palvelee? Ap ehtii näkemään miestä lähes 2 viikkoa putkeen, onko oikeasti liikaa pyydetty, että lapsi saisi isän kanssa edes sen oman viikonloppunsa pari kertaa kuussa?

Minusta taas on huolestuttavaa, että joku antaa lapselle niin paljon valtaa ja vastuuta, että lapsi voi päättää, elääkö vanhempi uuden kumppaninsa kanssa samassa taloudessa vai ei. Kyllä se on niin, että aikuinen päättää ja lapsi sopeutuu... lapselle sanotaan, että tämä on sinun perhe ja tässä elät, eikä kysellä sopisiko ja voisiko isä/äiti nyt alkaa elää uuden kumppaninsa kanssa. Kyllä lapsella pitää olla rajat ja turvallisuutta tuo se, että hän ei päätä tuollaisista asioista.

Meillä vähän huonompi tarina... Tulin kuvioihin 14 vuotta miehen avioeron jälkeen ja lapset olivat jo melkein aikuisia. Välissä miehellä kahdeksan vuoden avoliitto. Koskaan eivät lapset olleet hyväksyneet aiempaa avovaimoa joten en odottanut sit omalta kohdaltakaan. Miehen ja expuolison välit olivat edelleen täysin jäässä joten lopulta lapset muuttivat pois eikä mitään yhteyttä enää pidetä. Joskus vaan ei ole mitään mahdollisuutta edes yrittää. Osa lapsista ei välttämättä pääse koskaan yli erosta. Mutta ei se aina ole äitipuolen tai isäpuolen vika, ero on vaan hoidettu huonosti esimerkiksi nuoruuden kypsymättömyyden tai vaikkapa alkoholismin takia.

Kerron aikuisen näkökulman. Äitini kuoli kun olin nelikymppinen. Isällä on nyt uusi nainen, eivät ole aviossa tai asu yhdessä. Mulle se nainen ei ole mitään, pidän häntä lähinnä vanhusfaijan patjana. Perhejuhliin en kutsu, mulle se ihminen on täysin tuntematon. Sama kun alkaisin kutsumaan kadulta porukkaa meille juhliin. Perhettä hän ei ole, isän seuralainen, ei muuta. Isä käy yksin perhejuhlissa ja jos niistä alkaa kieltäytyä, voi jättäytyä pois. Mulla oli 40 vuotta perhe, mutta ei ole enää. Luojan kiitos etten lapsena joutunut tällaisiin sekoilukuvioihin.

Ap, vaikutat kyllä mukavalta ihmiseltä ja toivon, että miehesi lapsi sopeutuu tilanteeseen aikanaan. Ja jos ei, niin älä anna sen pilata sinun ja miehesi suhdetta, vaan keksi suosiolla niille viikonlopuille omaa tekemistä ja sinulle mieluisia asioita. Lapset eivät lähtökohtaisesti traumatisoidu vanhempiensa uusista kumppaneista jos perusasiat ovat kunnossa. Eikä lapselle saa antaa sellaista valtaa, että äiti tai isä on ilman parisuhdetta koska lapsi ei sitä hyväksy.

Vierailija kirjoitti:

Kerron aikuisen näkökulman. Äitini kuoli kun olin nelikymppinen. Isällä on nyt uusi nainen, eivät ole aviossa tai asu yhdessä. Mulle se nainen ei ole mitään, pidän häntä lähinnä vanhusfaijan patjana. Perhejuhliin en kutsu, mulle se ihminen on täysin tuntematon. Sama kun alkaisin kutsumaan kadulta porukkaa meille juhliin. Perhettä hän ei ole, isän seuralainen, ei muuta. Isä käy yksin perhejuhlissa ja jos niistä alkaa kieltäytyä, voi jättäytyä pois. Mulla oli 40 vuotta perhe, mutta ei ole enää. Luojan kiitos etten lapsena joutunut tällaisiin sekoilukuvioihin.

Sun ajatusmaailma on ihan hirveä. Et voi koskaan kuvitellakaan mitä yksinäisyys puolison kuoleman jälkeen tarkoittaa jos et ole sitä itse kokenut. Sinä et ole mikään sanomaan miten isäsi pitäisi elää. Hae ammattiapua heti, ennen kuin pilaat lastesikin elämän

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron aikuisen näkökulman. Äitini kuoli kun olin nelikymppinen. Isällä on nyt uusi nainen, eivät ole aviossa tai asu yhdessä. Mulle se nainen ei ole mitään, pidän häntä lähinnä vanhusfaijan patjana. Perhejuhliin en kutsu, mulle se ihminen on täysin tuntematon. Sama kun alkaisin kutsumaan kadulta porukkaa meille juhliin. Perhettä hän ei ole, isän seuralainen, ei muuta. Isä käy yksin perhejuhlissa ja jos niistä alkaa kieltäytyä, voi jättäytyä pois. Mulla oli 40 vuotta perhe, mutta ei ole enää. Luojan kiitos etten lapsena joutunut tällaisiin sekoilukuvioihin.

Sun ajatusmaailma on ihan hirveä. Et voi koskaan kuvitellakaan mitä yksinäisyys puolison kuoleman jälkeen tarkoittaa jos et ole sitä itse kokenut. Sinä et ole mikään sanomaan miten isäsi pitäisi elää. Hae ammattiapua heti, ennen kuin pilaat lastesikin elämän

Voin kuvitella. Isäni kohteli äitiäni aina huonosti, hakkasi ja petti sekä sanoi usein että kuolisit jo pois. Lyön kapulaa rattaisiin näin ilkeästi, oikeasti toivon että äijä kuolisi pois. Ei kiinnosta vittuakaan äijän tunteet tai elämä.

Bonuslapset tulevat "isikotiin" joka tai joka toinen viikonloppu. Minuun he suhtautuvat vähän kuin päiväkodin tätiin, tykkäävät kovasti puuhata kanssani ja olen turvallinen aikuinen johon voi turvautua. Tämä on hyvä meille kaikille. :)