Uusperheet: etälasten vierailuista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Oikea kysymys on, tuleeko sinusta koskaan osa perhettä. Lapsellahan on jo perhe ja selvästi hän kokee - syystä tai toisesta - että sinä et kuulu hänen perheeseensä. Lapsella on oikeus tunteisiinsa eikä häntä voi pakottaa pitämään vanhemman uudesta kumppanista. Näin se vaan menee.

Ehkä näin. Siksipä kyselenkin kokemuksia.

Ap

Minulla on kokemuksia uusperheestä vain isovanhemman kohdalla. Kun olin lapsi mummoni oli leskeksi jäätyään mennyt uudelleen naimisiin. En koskaan kokenut kuuluvani tähän "perheeseen". Pelkäsin jopa jotenkin mummon uutta miestä, hän oli vanha ja sairas silloin jo.

Vasta sitten kun mummon mies kuoli aloimme enemmän olla tekemisissä. Uuden miehen lapsiin ja lapsen lapsiin en ollut missään tekemisissä sen jälkeen. He tulivat sitten parikymmentä vuotta myöhemmin mummon hautajaisiin, muuten en ole heitä nähnyt. En vain koskaan kokenut heitä osaksi perhettä tai sukua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Oikea kysymys on, tuleeko sinusta koskaan osa perhettä. Lapsellahan on jo perhe ja selvästi hän kokee - syystä tai toisesta - että sinä et kuulu hänen perheeseensä. Lapsella on oikeus tunteisiinsa eikä häntä voi pakottaa pitämään vanhemman uudesta kumppanista. Näin se vaan menee.

Onhan ap:lla perhe: mies. Eli voi sen ajatella niinkin, tuleeko lapsesta osa ap:n ja miehen perhettä. Ihan sama logiikka kuin mitä lapsi kokee.

Ei todellakaan voi. Lapsella on perhe (tai kaksi perhettä), ja isä kuuluu siihen. Sitä ei yksikään uusi kumppani muuta, eikä lapsen sopeutuminen uuteen kumppaniin ratkaise sitä, onko isä lapsen perhettä vai ei. Koko lapsi on ylipäätään olemassa vain ja ainoastaan siksi, että mies on perustanut perheen ja tehnyt kyseisen lapsen lapsen äidin kanssa.

Aika kammottavaa, että joku oikeasti ajattelee, että olisi lapsen tehtävä joko sopeutua uuteen puolisoon, tai tippua pois perheestä...

Eihän tässä ollut kyse perheen ulkopuolelle tippumisesta, vaan siitä, miten kukakin asian kokee. Jos lapsi ei koe ap:n perhettä kodikseen, niin ei se tarkoita sitä, että hänen pitää tippua pois. Ja valitettavasti lapsen ON sopeuduttava ap:hen, ja sama toisin päin. Ei hänellä ole vaikutusvaltaa tipauttaa ap:takaan pois.

Tuossa lainaamassani viestissä kylläkin puhuttiin siitä, että tuleeko lapsesta ap:n ja miehen (eli oman isänsä!) perhettä vai ei. Eli hyvin vahvasti annettiin ymmärtää, että jos ei sopeudu uuteen kumppaniin, ei ole enää isänsä perhettä.

Fakta on, että lapsen ei ole pakko sopeutua uuteen kumppaniin. Toki on olemassa surkeita vanhempia, jotka tuossa tilanteessa laittavat uuden puolison lapsensa edelle, mutta todellakaan lapsen ei ole pakko sopeutua kaikkeen, mitä aikuiset keksivät.

Tuossa tilanteessa kannattaisi miettiä asumisjärjestelyt uusiksi. Jos lapsi ei ole noin pitkässä ajassa sopeutunut yhtään, on hyvin epätodennäköistä, että hän sopeutuisi myöhemminkään. Aikuiset jaksavat odottaa, lasten lapsuus on ohi hetkessä. Aikuiset ehtivät asumaan yhdessä vuosikausia sen jälkeen, kun lapset ovat lentäneet pesästä, mutta jos isän ja lapsen välit menevät huonoiksi äitipuolen takia lapsen ollessa pieni, ei niitä korjaa enää mikään. Miksi ihmeessä ap:n on oltava tapaamisissa paikalla, jos kerran lapsi selvästi oireilee niin paljon, ettei uskalla edes asiaansa kertoa kun ap on vieressä? Kenen etua tuollainen järjestely palvelee? Ap ehtii näkemään miestä lähes 2 viikkoa putkeen, onko oikeasti liikaa pyydetty, että lapsi saisi isän kanssa edes sen oman viikonloppunsa pari kertaa kuussa?

On se aika paljon pyydetty, että omasta kodista pitäisi lähteä. En minä sentään aina ole koko aikaa paikalla ja lapsella on täällä tilaa olla isänsä kanssa, vaikka olisin kotonakin.

Ap

Tottakai se on paljon pyydetty, mutta onko se liikaa pyydetty? Toisessa vaakakupissa kun on sen lapsen ainutkertainen lapsuus ja isäsuhde. 

Mieti ajatusleikkinä sitä, että näkisit miestäsi vaikka reissuhommien takia vain kaksi viikonloppua kuukaudessa, ja silloinkin anoppi olisi samassa talossa. Ei toki aina koko aikaa kotona ja usein eri huoneessakin, mutta kuitenkin paikalla. Miltä tuntuisi? Juuri tällaisessa tilanteessa lapsi nyt on.

Tuossa kuviossa mies ja sinä olette aikuisia ja te olette saaneet valita perhemuotonne ja asumiskuvionne. On julmaa vaatia lasta yksinomaan joustamaan aina, kun hän ei ole voinut asioihin vaikuttaa, eikä hänellä ole aikuisen kykyä ajatella tulevaisuutta ja jäsennellä asioita mielessään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Oikea kysymys on, tuleeko sinusta koskaan osa perhettä. Lapsellahan on jo perhe ja selvästi hän kokee - syystä tai toisesta - että sinä et kuulu hänen perheeseensä. Lapsella on oikeus tunteisiinsa eikä häntä voi pakottaa pitämään vanhemman uudesta kumppanista. Näin se vaan menee.

Onhan ap:lla perhe: mies. Eli voi sen ajatella niinkin, tuleeko lapsesta osa ap:n ja miehen perhettä. Ihan sama logiikka kuin mitä lapsi kokee.

Ei todellakaan voi. Lapsella on perhe (tai kaksi perhettä), ja isä kuuluu siihen. Sitä ei yksikään uusi kumppani muuta, eikä lapsen sopeutuminen uuteen kumppaniin ratkaise sitä, onko isä lapsen perhettä vai ei. Koko lapsi on ylipäätään olemassa vain ja ainoastaan siksi, että mies on perustanut perheen ja tehnyt kyseisen lapsen lapsen äidin kanssa.

Aika kammottavaa, että joku oikeasti ajattelee, että olisi lapsen tehtävä joko sopeutua uuteen puolisoon, tai tippua pois perheestä...

Eihän tässä ollut kyse perheen ulkopuolelle tippumisesta, vaan siitä, miten kukakin asian kokee. Jos lapsi ei koe ap:n perhettä kodikseen, niin ei se tarkoita sitä, että hänen pitää tippua pois. Ja valitettavasti lapsen ON sopeuduttava ap:hen, ja sama toisin päin. Ei hänellä ole vaikutusvaltaa tipauttaa ap:takaan pois.

Tuossa lainaamassani viestissä kylläkin puhuttiin siitä, että tuleeko lapsesta ap:n ja miehen (eli oman isänsä!) perhettä vai ei. Eli hyvin vahvasti annettiin ymmärtää, että jos ei sopeudu uuteen kumppaniin, ei ole enää isänsä perhettä.

Fakta on, että lapsen ei ole pakko sopeutua uuteen kumppaniin. Toki on olemassa surkeita vanhempia, jotka tuossa tilanteessa laittavat uuden puolison lapsensa edelle, mutta todellakaan lapsen ei ole pakko sopeutua kaikkeen, mitä aikuiset keksivät.

Tuossa tilanteessa kannattaisi miettiä asumisjärjestelyt uusiksi. Jos lapsi ei ole noin pitkässä ajassa sopeutunut yhtään, on hyvin epätodennäköistä, että hän sopeutuisi myöhemminkään. Aikuiset jaksavat odottaa, lasten lapsuus on ohi hetkessä. Aikuiset ehtivät asumaan yhdessä vuosikausia sen jälkeen, kun lapset ovat lentäneet pesästä, mutta jos isän ja lapsen välit menevät huonoiksi äitipuolen takia lapsen ollessa pieni, ei niitä korjaa enää mikään. Miksi ihmeessä ap:n on oltava tapaamisissa paikalla, jos kerran lapsi selvästi oireilee niin paljon, ettei uskalla edes asiaansa kertoa kun ap on vieressä? Kenen etua tuollainen järjestely palvelee? Ap ehtii näkemään miestä lähes 2 viikkoa putkeen, onko oikeasti liikaa pyydetty, että lapsi saisi isän kanssa edes sen oman viikonloppunsa pari kertaa kuussa?

On se aika paljon pyydetty, että omasta kodista pitäisi lähteä. En minä sentään aina ole koko aikaa paikalla ja lapsella on täällä tilaa olla isänsä kanssa, vaikka olisin kotonakin.

Ap

Tottakai se on paljon pyydetty, mutta onko se liikaa pyydetty? Toisessa vaakakupissa kun on sen lapsen ainutkertainen lapsuus ja isäsuhde. 

Mieti ajatusleikkinä sitä, että näkisit miestäsi vaikka reissuhommien takia vain kaksi viikonloppua kuukaudessa, ja silloinkin anoppi olisi samassa talossa. Ei toki aina koko aikaa kotona ja usein eri huoneessakin, mutta kuitenkin paikalla. Miltä tuntuisi? Juuri tällaisessa tilanteessa lapsi nyt on.

Tuossa kuviossa mies ja sinä olette aikuisia ja te olette saaneet valita perhemuotonne ja asumiskuvionne. On julmaa vaatia lasta yksinomaan joustamaan aina, kun hän ei ole voinut asioihin vaikuttaa, eikä hänellä ole aikuisen kykyä ajatella tulevaisuutta ja jäsennellä asioita mielessään.

Av on todella outo paikka.

Minä olen joskus kertonut täällä, että minä en osallistu millään tavoin miehen lasten elämään. Meillä on iso asunto, ja kun lapset ovat täällä, niin minä olen omassa huoneessani, jossa on telkkarit ja padit. Tai sitten näen kavereitani, harrastan, käyn kävelyllä... kaikkea sitä, mitä tekisin yksin kotonani. (Kun olen yksin kotona, olen silloin omassa huoneessani).

Sain miljoona alapeukkua, kunnen osallistu miehen ja tämän lasten elämään. Nyt tässä ketjussa taas käsketään jopa muuttamaan pois, jottai ei vai missään tapauksessa ole näiden elämässä mukana...

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäinen lapsi on? Kauanko tutustuit häneen ennen yhteen muuttamista? Miten asiasta keskusteltiin hänen kanssaan? Miksi isä ei hoida pyörien, koulutarvikkeiden ym. hankkimista? Onko mahdollista, että lapsi oireilisi esim. suhteenne alkamisen traumoja tms? Miten isä reagoi, kun näkee lapsensa jännityksen ja jäätymisen?

Lapsi on 8v. Erosta on 3,5 v. Minä tutustuin isään puoli vuotta eron jälkeen, mutta lapseen tutustuin vasta vähän ennen kuin tämän asunnon ostimme eli noin vuosi takaperin. Minut on esitelty isän puolisona.

Minä ostan tavaroita koska haluan. Saan iloa kun tiedän, että "tästä hän tykkää". Isäkin ostaa, en tähän nyt erittele kaikkea. Hyvä isä muutenkin, on kiinnostunut lapsen elämästä ja hoitaa häntä rakkaudella.

Eron syyt ovat mieheni ja exänsä asioita.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Oikea kysymys on, tuleeko sinusta koskaan osa perhettä. Lapsellahan on jo perhe ja selvästi hän kokee - syystä tai toisesta - että sinä et kuulu hänen perheeseensä. Lapsella on oikeus tunteisiinsa eikä häntä voi pakottaa pitämään vanhemman uudesta kumppanista. Näin se vaan menee.

Onhan ap:lla perhe: mies. Eli voi sen ajatella niinkin, tuleeko lapsesta osa ap:n ja miehen perhettä. Ihan sama logiikka kuin mitä lapsi kokee.

Ei todellakaan voi. Lapsella on perhe (tai kaksi perhettä), ja isä kuuluu siihen. Sitä ei yksikään uusi kumppani muuta, eikä lapsen sopeutuminen uuteen kumppaniin ratkaise sitä, onko isä lapsen perhettä vai ei. Koko lapsi on ylipäätään olemassa vain ja ainoastaan siksi, että mies on perustanut perheen ja tehnyt kyseisen lapsen lapsen äidin kanssa.

Aika kammottavaa, että joku oikeasti ajattelee, että olisi lapsen tehtävä joko sopeutua uuteen puolisoon, tai tippua pois perheestä...

Eihän tässä ollut kyse perheen ulkopuolelle tippumisesta, vaan siitä, miten kukakin asian kokee. Jos lapsi ei koe ap:n perhettä kodikseen, niin ei se tarkoita sitä, että hänen pitää tippua pois. Ja valitettavasti lapsen ON sopeuduttava ap:hen, ja sama toisin päin. Ei hänellä ole vaikutusvaltaa tipauttaa ap:takaan pois.

Tuossa lainaamassani viestissä kylläkin puhuttiin siitä, että tuleeko lapsesta ap:n ja miehen (eli oman isänsä!) perhettä vai ei. Eli hyvin vahvasti annettiin ymmärtää, että jos ei sopeudu uuteen kumppaniin, ei ole enää isänsä perhettä.

Fakta on, että lapsen ei ole pakko sopeutua uuteen kumppaniin. Toki on olemassa surkeita vanhempia, jotka tuossa tilanteessa laittavat uuden puolison lapsensa edelle, mutta todellakaan lapsen ei ole pakko sopeutua kaikkeen, mitä aikuiset keksivät.

Tuossa tilanteessa kannattaisi miettiä asumisjärjestelyt uusiksi. Jos lapsi ei ole noin pitkässä ajassa sopeutunut yhtään, on hyvin epätodennäköistä, että hän sopeutuisi myöhemminkään. Aikuiset jaksavat odottaa, lasten lapsuus on ohi hetkessä. Aikuiset ehtivät asumaan yhdessä vuosikausia sen jälkeen, kun lapset ovat lentäneet pesästä, mutta jos isän ja lapsen välit menevät huonoiksi äitipuolen takia lapsen ollessa pieni, ei niitä korjaa enää mikään. Miksi ihmeessä ap:n on oltava tapaamisissa paikalla, jos kerran lapsi selvästi oireilee niin paljon, ettei uskalla edes asiaansa kertoa kun ap on vieressä? Kenen etua tuollainen järjestely palvelee? Ap ehtii näkemään miestä lähes 2 viikkoa putkeen, onko oikeasti liikaa pyydetty, että lapsi saisi isän kanssa edes sen oman viikonloppunsa pari kertaa kuussa?

On se aika paljon pyydetty, että omasta kodista pitäisi lähteä. En minä sentään aina ole koko aikaa paikalla ja lapsella on täällä tilaa olla isänsä kanssa, vaikka olisin kotonakin.

Ap

Tottakai se on paljon pyydetty, mutta onko se liikaa pyydetty? Toisessa vaakakupissa kun on sen lapsen ainutkertainen lapsuus ja isäsuhde. 

Mieti ajatusleikkinä sitä, että näkisit miestäsi vaikka reissuhommien takia vain kaksi viikonloppua kuukaudessa, ja silloinkin anoppi olisi samassa talossa. Ei toki aina koko aikaa kotona ja usein eri huoneessakin, mutta kuitenkin paikalla. Miltä tuntuisi? Juuri tällaisessa tilanteessa lapsi nyt on.

Tuossa kuviossa mies ja sinä olette aikuisia ja te olette saaneet valita perhemuotonne ja asumiskuvionne. On julmaa vaatia lasta yksinomaan joustamaan aina, kun hän ei ole voinut asioihin vaikuttaa, eikä hänellä ole aikuisen kykyä ajatella tulevaisuutta ja jäsennellä asioita mielessään.

Av on todella outo paikka.

Minä olen joskus kertonut täällä, että minä en osallistu millään tavoin miehen lasten elämään. Meillä on iso asunto, ja kun lapset ovat täällä, niin minä olen omassa huoneessani, jossa on telkkarit ja padit. Tai sitten näen kavereitani, harrastan, käyn kävelyllä... kaikkea sitä, mitä tekisin yksin kotonani. (Kun olen yksin kotona, olen silloin omassa huoneessani).

Sain miljoona alapeukkua, kunnen osallistu miehen ja tämän lasten elämään. Nyt tässä ketjussa taas käsketään jopa muuttamaan pois, jottai ei vai missään tapauksessa ole näiden elämässä mukana...

Niinpä :) Kaikkea hyvää sinulle!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Oikea kysymys on, tuleeko sinusta koskaan osa perhettä. Lapsellahan on jo perhe ja selvästi hän kokee - syystä tai toisesta - että sinä et kuulu hänen perheeseensä. Lapsella on oikeus tunteisiinsa eikä häntä voi pakottaa pitämään vanhemman uudesta kumppanista. Näin se vaan menee.

Onhan ap:lla perhe: mies. Eli voi sen ajatella niinkin, tuleeko lapsesta osa ap:n ja miehen perhettä. Ihan sama logiikka kuin mitä lapsi kokee.

Ei todellakaan voi. Lapsella on perhe (tai kaksi perhettä), ja isä kuuluu siihen. Sitä ei yksikään uusi kumppani muuta, eikä lapsen sopeutuminen uuteen kumppaniin ratkaise sitä, onko isä lapsen perhettä vai ei. Koko lapsi on ylipäätään olemassa vain ja ainoastaan siksi, että mies on perustanut perheen ja tehnyt kyseisen lapsen lapsen äidin kanssa.

Aika kammottavaa, että joku oikeasti ajattelee, että olisi lapsen tehtävä joko sopeutua uuteen puolisoon, tai tippua pois perheestä...

Eihän tässä ollut kyse perheen ulkopuolelle tippumisesta, vaan siitä, miten kukakin asian kokee. Jos lapsi ei koe ap:n perhettä kodikseen, niin ei se tarkoita sitä, että hänen pitää tippua pois. Ja valitettavasti lapsen ON sopeuduttava ap:hen, ja sama toisin päin. Ei hänellä ole vaikutusvaltaa tipauttaa ap:takaan pois.

Tuossa lainaamassani viestissä kylläkin puhuttiin siitä, että tuleeko lapsesta ap:n ja miehen (eli oman isänsä!) perhettä vai ei. Eli hyvin vahvasti annettiin ymmärtää, että jos ei sopeudu uuteen kumppaniin, ei ole enää isänsä perhettä.

Fakta on, että lapsen ei ole pakko sopeutua uuteen kumppaniin. Toki on olemassa surkeita vanhempia, jotka tuossa tilanteessa laittavat uuden puolison lapsensa edelle, mutta todellakaan lapsen ei ole pakko sopeutua kaikkeen, mitä aikuiset keksivät.

Tuossa tilanteessa kannattaisi miettiä asumisjärjestelyt uusiksi. Jos lapsi ei ole noin pitkässä ajassa sopeutunut yhtään, on hyvin epätodennäköistä, että hän sopeutuisi myöhemminkään. Aikuiset jaksavat odottaa, lasten lapsuus on ohi hetkessä. Aikuiset ehtivät asumaan yhdessä vuosikausia sen jälkeen, kun lapset ovat lentäneet pesästä, mutta jos isän ja lapsen välit menevät huonoiksi äitipuolen takia lapsen ollessa pieni, ei niitä korjaa enää mikään. Miksi ihmeessä ap:n on oltava tapaamisissa paikalla, jos kerran lapsi selvästi oireilee niin paljon, ettei uskalla edes asiaansa kertoa kun ap on vieressä? Kenen etua tuollainen järjestely palvelee? Ap ehtii näkemään miestä lähes 2 viikkoa putkeen, onko oikeasti liikaa pyydetty, että lapsi saisi isän kanssa edes sen oman viikonloppunsa pari kertaa kuussa?

On se aika paljon pyydetty, että omasta kodista pitäisi lähteä. En minä sentään aina ole koko aikaa paikalla ja lapsella on täällä tilaa olla isänsä kanssa, vaikka olisin kotonakin.

Ap

Tottakai se on paljon pyydetty, mutta onko se liikaa pyydetty? Toisessa vaakakupissa kun on sen lapsen ainutkertainen lapsuus ja isäsuhde. 

Mieti ajatusleikkinä sitä, että näkisit miestäsi vaikka reissuhommien takia vain kaksi viikonloppua kuukaudessa, ja silloinkin anoppi olisi samassa talossa. Ei toki aina koko aikaa kotona ja usein eri huoneessakin, mutta kuitenkin paikalla. Miltä tuntuisi? Juuri tällaisessa tilanteessa lapsi nyt on.

Tuossa kuviossa mies ja sinä olette aikuisia ja te olette saaneet valita perhemuotonne ja asumiskuvionne. On julmaa vaatia lasta yksinomaan joustamaan aina, kun hän ei ole voinut asioihin vaikuttaa, eikä hänellä ole aikuisen kykyä ajatella tulevaisuutta ja jäsennellä asioita mielessään.

Mies jätti riippurintojen takia. Itse en löydä uutta miestä. Mies ei saa olla onnellinen. Ja agitoin tarvittaessa vähän lastakin.

Tämä on taas off-topic, mutta nostan hattua yksille tutuille, jotka erosivat. He nimittäin ovat jo 15 vuotta hoitaneet viikko-viikko -asumisen niin, että lapset asuvat pysyvästi vanhassa kodissaan ja vanhemmat vuoroviikoin. Molemmat ovat hankkineet pienemmät asunnot itselleen lähistöltä. Tuossa on perhe, joka on järjestänyt asiansa lapsiaan kuunnellen!

Vierailija kirjoitti:

Tämä on taas off-topic, mutta nostan hattua yksille tutuille, jotka erosivat. He nimittäin ovat jo 15 vuotta hoitaneet viikko-viikko -asumisen niin, että lapset asuvat pysyvästi vanhassa kodissaan ja vanhemmat vuoroviikoin. Molemmat ovat hankkineet pienemmät asunnot itselleen lähistöltä. Tuossa on perhe, joka on järjestänyt asiansa lapsiaan kuunnellen!

Siinä saa kyllä heittää hyvästit parisuhdehaaveille. Ainakin sellaisille, missä muutetaan yhteen (mikä ei tietenkään ole pakko mutta yleensä ihmiset sitä haluaa). Onko se lapselle hyväksi, että vanhemmat ovat eron jälkeen yksinäisiä ja ehkä jopa masentuneita?

Harva sitä paitsi pystyy maksamaan kahta asuntoa. Lapsen etu ehkä, mutta muuten hullun hommaa.

Ap

Mä en edes käsitä miksi pitää tehdä suunnitellusti lapsia ja sitten erota.. Tiedän että olen vanhoillinen, mutta en mitenkään voi kunnioittaa esim sellaista ihmistä jolla on lapsia vaikka kolmen eri kumppanin kanssa.

Miksi se on Ap hullun holmaa että lapset ovat etusijalla??

Ja miten vanhemmat nyt muuttuivatkin yksinäisiksi ja masentuneiksi?

Tiedän perheen, jossa homma on hoidettu juuri näin jo pitkän aikaa. Vanhemmat vaihtavat kotia, omistavat edelleen yhdessä asunnon, jossa lapset aina asuvat.

Että onhan se kamalaa kun lapset ovat etusijalla😂

Molemmilla myös uudet kumppanit, eivät ole siis yksinäisiä jos sitä tarkoitit.

Vierailija kirjoitti:

Miksi se on Ap hullun holmaa että lapset ovat etusijalla??

Jos uhraa oman mahdollisuutensa onneen. En ymmärrä ehjissäkään perheissä sitä, että kumppani ei ole se ykkönen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ja miten vanhemmat nyt muuttuivatkin yksinäisiksi ja masentuneiksi?

Tiedän perheen, jossa homma on hoidettu juuri näin jo pitkän aikaa. Vanhemmat vaihtavat kotia, omistavat edelleen yhdessä asunnon, jossa lapset aina asuvat.

Että onhan se kamalaa kun lapset ovat etusijalla😂

Molemmilla myös uudet kumppanit, eivät ole siis yksinäisiä jos sitä tarkoitit.

Näitä spekulaatioita voisi jatkaa loputtomiin. Olin lähinnä kiinnostunut ihmisten omista kokemuksista. Moraalisaarnoja nämä avaukset keräävät aina, se ei ole uutta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi se on Ap hullun holmaa että lapset ovat etusijalla??

Jos uhraa oman mahdollisuutensa onneen. En ymmärrä ehjissäkään perheissä sitä, että kumppani ei ole se ykkönen.

Ap

Eroja ei olisi niin paljoa, ja uusperheitä olisi vähemmän, jos kumppani olisi ykkönen.

En ymmärrä tätä vastakkainasettelua, mikä tällä palstalla on. Ihan kuin pitäisi valita kumppanin ja lasten välillä. Ei sitä tarvitse, ellei ole mitään väkivaltaa.

Siinä meillä ihana ja ymmärtäväinen äitipuoli aihe vapaalla pohtimassa 😂

Olen itse ollut tällainen lapsi, joka näki vanhempieni eron jälkeen isäänsä kerran kolmessa viikossa isän vuorotyön takia. Ne viikonloput oli kuitenkin parasta mitä tiesin.

Sitten kuvioon tuli mukaan isän uusi nainen ja hänen neljä lastaan. Ja he muuttivat tietenkin yhteen ja se hulabaloo siellä asunnossa oli jotain ihan kamalaa. Yhtäkkiä isälle mennessä asunnossa oli viisi täysin ventovierasta ihmistä.

Siihen loppui kaikki kahdenkeskiset keskustelut ja tekemiset isän kanssa.

Meitä siskoni kanssa tähän uusioperheleikkiin ei kaivattu ja se tehtiin ihan selväksi. Aikaa myöten ja kun ikää tuli lisää, emme juuri siellä enää halunneet käydä, koska olo oli hyvin ulkopuolinen. Isä ei myöskään halunnut näemmä tehdä mitään, mikä olisi tehnyt meidän olomme yhtään tervetulleemmaksi.

Olen isäni kanssa tänä päivänä hyvin etäinen ja koen tämän uusioperhekuvion olevan syy siihen. Ei meiltä lapsilta kukaan milloinkaan kysynyt edes "miltä tämä tuntuu". Aikuiset päätti, että näillä mennään ja lapset vain sopeutuu. Ja kun ei sopeuduttu niin tässä lopputulema.

Uhmaa oman mahdollisuutensa onneen? Voi Jeesus.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse ollut tällainen lapsi, joka näki vanhempieni eron jälkeen isäänsä kerran kolmessa viikossa isän vuorotyön takia. Ne viikonloput oli kuitenkin parasta mitä tiesin.

Sitten kuvioon tuli mukaan isän uusi nainen ja hänen neljä lastaan. Ja he muuttivat tietenkin yhteen ja se hulabaloo siellä asunnossa oli jotain ihan kamalaa. Yhtäkkiä isälle mennessä asunnossa oli viisi täysin ventovierasta ihmistä.

Siihen loppui kaikki kahdenkeskiset keskustelut ja tekemiset isän kanssa.

Meitä siskoni kanssa tähän uusioperheleikkiin ei kaivattu ja se tehtiin ihan selväksi. Aikaa myöten ja kun ikää tuli lisää, emme juuri siellä enää halunneet käydä, koska olo oli hyvin ulkopuolinen. Isä ei myöskään halunnut näemmä tehdä mitään, mikä olisi tehnyt meidän olomme yhtään tervetulleemmaksi.

Olen isäni kanssa tänä päivänä hyvin etäinen ja koen tämän uusioperhekuvion olevan syy siihen. Ei meiltä lapsilta kukaan milloinkaan kysynyt edes "miltä tämä tuntuu". Aikuiset päätti, että näillä mennään ja lapset vain sopeutuu. Ja kun ei sopeuduttu niin tässä lopputulema.

Täällä ei ole hulabaloota eikä muita lapsia ole eikä tule. Lapsi saa olla rauhassa isänsä kanssa.

Ap

Eli sinä et tutustunut lapseen juuri lainkaan, vaan lapsen piti sopeutua asumaan kanssasi lähes välittömästi ensitapaamisen jälkeen..?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on taas off-topic, mutta nostan hattua yksille tutuille, jotka erosivat. He nimittäin ovat jo 15 vuotta hoitaneet viikko-viikko -asumisen niin, että lapset asuvat pysyvästi vanhassa kodissaan ja vanhemmat vuoroviikoin. Molemmat ovat hankkineet pienemmät asunnot itselleen lähistöltä. Tuossa on perhe, joka on järjestänyt asiansa lapsiaan kuunnellen!

Siinä saa kyllä heittää hyvästit parisuhdehaaveille. Ainakin sellaisille, missä muutetaan yhteen (mikä ei tietenkään ole pakko mutta yleensä ihmiset sitä haluaa). Onko se lapselle hyväksi, että vanhemmat ovat eron jälkeen yksinäisiä ja ehkä jopa masentuneita?

Harva sitä paitsi pystyy maksamaan kahta asuntoa. Lapsen etu ehkä, mutta muuten hullun hommaa.

Ap

Lapsi ei koskaan ole vastuussa vanhempansa onnellisuudesta. Miksi on hullun hommaa aikuisen ihmisen asua joka toinen viikko eri osoitteissa, mutta ihan hyväksyttävää, että lapsi joutuu vaihtamaan kotiaan ja olemaan erossa omasta vanhemmastaan joka toinen viikko?