Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Uusperheet: etälasten vierailuista
Kuinka vakiintuneet rytmit teillä on ja ovatko käynnit jatkuneet vuodesta toiseen muuttumattomina? Ovatko lapset kuin kotonaan?
Kommentit (379)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan vain kommenttina niihin "sopeutuviin" lapsiin.
Olen itse eroperheestä, ja todellakin sopeuduin ihan kaikkeen. Olin mukava ja kohtelias ja vaivaton lapsi ja nuori, vähän ujo. Mutta ei minulla olisi ollutkaan mitään mahdollisuutta näyttää todellisia tunteitani, kun aikuiset olivat niin sekaisin! Siis pahoja riitoja saimme lapset katsella. Isän puolisoon sain "kunnian" tutustua jo ennen vanhempieni eroa, kun tapailivat salaa. Mutta minä sopeuduin. Olin kohtelias. Olin vaivaton.
Mikä tilanne on nyt kun täytän 35? En pidä juuri yhteyttä isääni, en ollenkaan yhteyttä hänen vaimoonsa tai puolisisaruksiini. Minulla ei ole enää sitten eron ollut luontevaa suhdetta isän puolen sukuun. Toisinaan käy ilmi että ovat järkänneet jotain tapaamisia, en ole edes kuullut niistä. Äitini suku taas on umpimielistä ja juroa eikä sen takia pidä mitään yhteyksiä. Tavallaan menetin siis suvun vanhempien erotessa.
Tunnen oloni irralliseksi ja minulla on toisinaan vaikeuksia selviytyä arjesta. Pelkään parisuhteissa niiden loppumista. En uskalla hankkia omia lapsia, koska ajatus perheestä tuottaa ahdistusta. Vaikka tavallaan haluaisin. Olen tällä hetkellä kuntoutuspsykoterapiassa.
Ja minä olen se hyvin koulussa pärjännyt, hyvin kasvatettu ja joustava sopeutuva lapsi. En oikeastaan koskaan aiheuttanut hankaluuksia, muille. Tällä tahdon vain sanoa, että lapsen sopeutumisella on todellakin hintansa, ja se hinta saattaa näkyä vasta vuosien ja vuosikymmenien kuluttua. Voi kun aikuiset muistaisivat tämän ihmissuhdesäädöissään.
Oletko horoskoopilta neitsyt?
Kärsin samoista ongelmista. Itse taas aina toivonut aikuisena, että vanhemmat olisivat eronneet. En ole nähnyt päivää onnellista parisuhdetta tai tuntenut oloani turvalliseksi kasvaessa vanhempien ristiriitojen ja pettämisten keskellä. Aviokriisistä aviokriisiin. Kyräilyä, huutamista, mustamaalaamista, solvaamista ja sitten se 10%, hyviä muistoja lomareissuilta. Sitä en ymmärrä miten ero itsessään voi trauman aiheuttaa. Luulen että sen aiheuttaa pikemminkin vanhempien kyvyttömyys ajatella lapsia ja olla turvallisia vanhempia. Semmoset vanhemmat hoitaa myös erot huonosti. Ei se että kaksi toisiaan halveksuvaa ihmistä lähtee eri teille, voi todellakaan olla aina traumatisoiva tekijä vaan todella korjaavaa ja parantavaa myös.
En ole horoskoopiltani neitsyt.
Täytyy sanoa, että minusta on vähän hassua, jos ajattelet, että maapallolle näkyvien tähtien ja planeettojen asento taivaankannella sinä hetkenä, kun vauva pusertuu ulos äidin synnytyskanavasta, vaikuttaa ihmisen luonteeseen ja elämänkulkuun (horoskooppiuskomus), mutta lapsuuden mullistavat kokemukset, kuten vanhempien avioero ei? Itse en ole taikauskoinen, joten en pysty ottamaan horoskooppeja millään lailla vakavasti.
Kyllähän se nyt ihan oikeasti tutkimuksistakin tiedetään, että ero vaikuttaa lapseen negatiivisesti, noin yleistäen. Ei silloin tietenkään, jos kotona on lapselle fyysisesti tai henkisesti täysin turvatonta. Aina ei ole vaihtoehto olla eroamatta, ja vaikka olisi, vanhemmat ovat ihmisiä ja tekevät paskoja päätöksiä, tai hyviä päätöksiä itsensä, paskoja lapsen kannalta. Sellaista elämä on, mutta ei ole syytä kieltää tosiasioita.,
Minusta tuntuu, että tarpeesi kieltää tieteellinen tieto lapsen kehityspsykologiasta kumpuaa siitä, että oma lapsuutesi on ollut vaikea vaikka sinulla oli ydinperhe. Sanoit minulle, että luultavasti minulla olisi samoja ongelmia, vaikka olisin kasvanut ydinperheessä (josta sekä minä että terapeuttini ovat oleellisilta osin eri mieltä).
Minä puolestani voisin väittää sinulle, että sinun ongelmasi saattaisivat olla vieläkin pahempia, jos vanhempasi ovat eronneet.
Näetkös? Voimme mutuilla suuntaan tai toiseen. Mutta tutkimalla saadaan oikeaa, yleistettävissä olevaa tietoa. Tässä toiseen ketjuun linkattu hyvä artikkeli, jos tahdot tutustua aiheeseen lisää.
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/09/25/lapsi-ei-unohda-vanhempiensa-e…
Minä sanoin sinulle, että todennäköisesti sinullaolisi samoja ongelmia, vaikka vanhempasi eivät olisi eronneet. En kirjoittanut ylläolevaa tekstiä, johon vastasit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jo sana vierailu särähtää. Omat lapset eivät vieraile, vaan tulevat käymään toisen perheensä luona. Voisi vähän työstää yhteistä luontevaa olemista lasten ja heidän oman isänsä kanssa. Perheneuvolasta esim apua, jos ei onnistu
Mitä eroa on käymisellä ja vierailulla? :D
Vierailija kirjoitti:
Meillä on päädytty vähän erilaiseen ratkaisuun.
Lapset jäivät alkuperäiseen kotiimme ja me vanhemmat asumme heidän kanssa vuoroviikkosysteemillä. Molemmilla on myös pienempi vuokra-asunto jossa asutaan se viikko kun toinen on lasten kanssa.
Molemmilla on uusi seurustelukumppani, mutta häneen keskitytään lähinnä lapsivapailla viikoilla. Lasten etu on tärkein ja meistä se toteutuu parhaiten tällä systeemillä.Elareita ei makseta. Meillä suunnilleen samat tulot. Kumpikin maksaa kuluja tarvittaessa ja vastaa juoksevat menot omalla viikollaan.
Lapset vaikuttaa ihan täyspäisiltä. 17v ja 10v.
Teidän malli vaikuttaa ihanneratkaisulta. Teidän mallia on jossain suositeltu, kun tuntuu että olen kuullut siitä aiemmin. Noin pitääkin ratkaista ero, sillä lasten etu menee kaiken muun edelle.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on päädytty vähän erilaiseen ratkaisuun.
Lapset jäivät alkuperäiseen kotiimme ja me vanhemmat asumme heidän kanssa vuoroviikkosysteemillä. Molemmilla on myös pienempi vuokra-asunto jossa asutaan se viikko kun toinen on lasten kanssa.
Molemmilla on uusi seurustelukumppani, mutta häneen keskitytään lähinnä lapsivapailla viikoilla. Lasten etu on tärkein ja meistä se toteutuu parhaiten tällä systeemillä.Elareita ei makseta. Meillä suunnilleen samat tulot. Kumpikin maksaa kuluja tarvittaessa ja vastaa juoksevat menot omalla viikollaan.
Lapset vaikuttaa ihan täyspäisiltä. 17v ja 10v.
Minulle tuleeaina näistä mieleen, että taas on takana ns. Turha ero. Jos oikeasti tulee toisen kanssa noin hyvin, että saa tuon järjestelyn toimimaan, niin avioliitonkin on täytynyt toimia hyvin. Miksi erota, jos se toimii hyvin? Miksi hyvin toimivaa ei vain lähdetä parantamaan?
Toisilla meillä oli avioliitossa sellaiset valtataistelut tai erimielisyydet, saatika sitten jälkikäteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakkaudettomassa ydinperheessä kasvaneena oisin milloin tahansa valinnut uuden perheen, jossa olisi rakkautta ollut. Jos vanhemmat ovat kulissien takia yhdessä siirtävät he myös huonon parisuhdemallin lapsillensa.
Joopa joo. Mä taas pelkäsin eniten että vanhemmat eroavat ja joudun isä- ja äitipuolikierteeseen sekä kiertämään ympäri kyliä asumassa milloin kenenkin luona. Luojan kiitos etteivät eronneet ja suhdekin alkoi taas kukoistaa kun jäivät kahdestaan... Niin se vaan on että lapset rasittaa suhdetta eniten ja jos sitä ei kestä, ei kestä uusperhettäkään.
No tämä on sinun kokemus. Itsekin lapsena pelkäsin eroa, kun vanhemmat riiteli koko ajan. Pelkäsin koska meillä erosta oli luotu kauhea hirviö, ja se kulissien romahtaminen, se olisi kamalinta. Ero oli vanhempieni riitatilanteissa käyttämä uhkaus - pahinta heille itselleen oli kulissin romahtaminen, eivät he lapsia ajatelleet. Vanhemmat erosivat sitten viikkoa ennen kuin täytin 18. Kaikki oli suunniteltu valmiiksi ja minulle kerrottiin kaksi viikkoa ennen muuttoa. Olin nuorin lapsi. Vanhemmat olivat sitä mieltä, että oli oikein odottaa että minäkin olen aikuinen. Siis koko elämä ristiriitoja, huutoa, kyräilyä.. sen oppimista miten äitini halveksuu ja inhoaa miehiä ja kuinka isäni on kontrolloimaton hullu.
Aikuisena olenkin sitten viettänyt viimeisen 10vuoden aikana 5 vuotta terapiassa ja toisen 5 muissa mielenterveyspalveluissa. Voitte arvata olenko löytänyt pitkää parisuhdetta?
Kiitos vanhemmat!
Tosi moni tällä palstalla on uhriutuja. Samastutaan erotilanteessa uhriutuvaan lapseen. Lapsi ei uhriudu jos vanhemmilla on pää kasassa ja asiat menee hyvin. Suurimmat vahingot minuun on jättänyt se kulissin kanssa eläminen. Kaksi toisilleen niin kylmää ihmistä väkisin yhdessä ja MEIDÄN LASTEN VUOKSI. ihanaa, kiitos tästä.
Onneksi terapia toimii ja viimein olen löytänyt keinoja saada aikaan pysyvä parisuhde. Usko ja luotto asiaan on nyt kova. Kuten sanoin, en ole uhriutuja vaan teen sen mihin voin vaikuttaa.
Mutta tällä palstalla nämä kulissiliittojen kannattajat oksettaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on päädytty vähän erilaiseen ratkaisuun.
Lapset jäivät alkuperäiseen kotiimme ja me vanhemmat asumme heidän kanssa vuoroviikkosysteemillä. Molemmilla on myös pienempi vuokra-asunto jossa asutaan se viikko kun toinen on lasten kanssa.
Molemmilla on uusi seurustelukumppani, mutta häneen keskitytään lähinnä lapsivapailla viikoilla. Lasten etu on tärkein ja meistä se toteutuu parhaiten tällä systeemillä.Elareita ei makseta. Meillä suunnilleen samat tulot. Kumpikin maksaa kuluja tarvittaessa ja vastaa juoksevat menot omalla viikollaan.
Lapset vaikuttaa ihan täyspäisiltä. 17v ja 10v.
Minulle tuleeaina näistä mieleen, että taas on takana ns. Turha ero. Jos oikeasti tulee toisen kanssa noin hyvin, että saa tuon järjestelyn toimimaan, niin avioliitonkin on täytynyt toimia hyvin. Miksi erota, jos se toimii hyvin? Miksi hyvin toimivaa ei vain lähdetä parantamaan?
Toisilla meillä oli avioliitossa sellaiset valtataistelut tai erimielisyydet, saatika sitten jälkikäteen.
Mietin ihan samaa, et miks nää tyypit edes erosi?
Ja toinen pointti: voi tehdä lapsillekin hyvää. Mun miehen poika oireili vuosi ennen eroa ja joutui säännölliselle psykologille. Eron jälkeen oireilu loppui kun vanhempien riitely loppui. Mun tapaamisen jälkeen kun mies on niin onnellinen, lapset on onnellisia kun isä on onnellinen. Poika ei tarvitse psykologia enää. Tässä taustalla olosuhteet jossa eksä mm. Pahoinpidellyt miestä. Vaan ei saisi erota? Idiootit
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan vain kommenttina niihin "sopeutuviin" lapsiin.
Olen itse eroperheestä, ja todellakin sopeuduin ihan kaikkeen. Olin mukava ja kohtelias ja vaivaton lapsi ja nuori, vähän ujo. Mutta ei minulla olisi ollutkaan mitään mahdollisuutta näyttää todellisia tunteitani, kun aikuiset olivat niin sekaisin! Siis pahoja riitoja saimme lapset katsella. Isän puolisoon sain "kunnian" tutustua jo ennen vanhempieni eroa, kun tapailivat salaa. Mutta minä sopeuduin. Olin kohtelias. Olin vaivaton.
Mikä tilanne on nyt kun täytän 35? En pidä juuri yhteyttä isääni, en ollenkaan yhteyttä hänen vaimoonsa tai puolisisaruksiini. Minulla ei ole enää sitten eron ollut luontevaa suhdetta isän puolen sukuun. Toisinaan käy ilmi että ovat järkänneet jotain tapaamisia, en ole edes kuullut niistä. Äitini suku taas on umpimielistä ja juroa eikä sen takia pidä mitään yhteyksiä. Tavallaan menetin siis suvun vanhempien erotessa.
Tunnen oloni irralliseksi ja minulla on toisinaan vaikeuksia selviytyä arjesta. Pelkään parisuhteissa niiden loppumista. En uskalla hankkia omia lapsia, koska ajatus perheestä tuottaa ahdistusta. Vaikka tavallaan haluaisin. Olen tällä hetkellä kuntoutuspsykoterapiassa.
Ja minä olen se hyvin koulussa pärjännyt, hyvin kasvatettu ja joustava sopeutuva lapsi. En oikeastaan koskaan aiheuttanut hankaluuksia, muille. Tällä tahdon vain sanoa, että lapsen sopeutumisella on todellakin hintansa, ja se hinta saattaa näkyä vasta vuosien ja vuosikymmenien kuluttua. Voi kun aikuiset muistaisivat tämän ihmissuhdesäädöissään.
Oletko horoskoopilta neitsyt?
Kärsin samoista ongelmista. Itse taas aina toivonut aikuisena, että vanhemmat olisivat eronneet. En ole nähnyt päivää onnellista parisuhdetta tai tuntenut oloani turvalliseksi kasvaessa vanhempien ristiriitojen ja pettämisten keskellä. Aviokriisistä aviokriisiin. Kyräilyä, huutamista, mustamaalaamista, solvaamista ja sitten se 10%, hyviä muistoja lomareissuilta. Sitä en ymmärrä miten ero itsessään voi trauman aiheuttaa. Luulen että sen aiheuttaa pikemminkin vanhempien kyvyttömyys ajatella lapsia ja olla turvallisia vanhempia. Semmoset vanhemmat hoitaa myös erot huonosti. Ei se että kaksi toisiaan halveksuvaa ihmistä lähtee eri teille, voi todellakaan olla aina traumatisoiva tekijä vaan todella korjaavaa ja parantavaa myös.
En ole horoskoopiltani neitsyt.
Täytyy sanoa, että minusta on vähän hassua, jos ajattelet, että maapallolle näkyvien tähtien ja planeettojen asento taivaankannella sinä hetkenä, kun vauva pusertuu ulos äidin synnytyskanavasta, vaikuttaa ihmisen luonteeseen ja elämänkulkuun (horoskooppiuskomus), mutta lapsuuden mullistavat kokemukset, kuten vanhempien avioero ei? Itse en ole taikauskoinen, joten en pysty ottamaan horoskooppeja millään lailla vakavasti.
Kyllähän se nyt ihan oikeasti tutkimuksistakin tiedetään, että ero vaikuttaa lapseen negatiivisesti, noin yleistäen. Ei silloin tietenkään, jos kotona on lapselle fyysisesti tai henkisesti täysin turvatonta. Aina ei ole vaihtoehto olla eroamatta, ja vaikka olisi, vanhemmat ovat ihmisiä ja tekevät paskoja päätöksiä, tai hyviä päätöksiä itsensä, paskoja lapsen kannalta. Sellaista elämä on, mutta ei ole syytä kieltää tosiasioita.,
Minusta tuntuu, että tarpeesi kieltää tieteellinen tieto lapsen kehityspsykologiasta kumpuaa siitä, että oma lapsuutesi on ollut vaikea vaikka sinulla oli ydinperhe. Sanoit minulle, että luultavasti minulla olisi samoja ongelmia, vaikka olisin kasvanut ydinperheessä (josta sekä minä että terapeuttini ovat oleellisilta osin eri mieltä).
Minä puolestani voisin väittää sinulle, että sinun ongelmasi saattaisivat olla vieläkin pahempia, jos vanhempasi ovat eronneet.
Näetkös? Voimme mutuilla suuntaan tai toiseen. Mutta tutkimalla saadaan oikeaa, yleistettävissä olevaa tietoa. Tässä toiseen ketjuun linkattu hyvä artikkeli, jos tahdot tutustua aiheeseen lisää.
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/09/25/lapsi-ei-unohda-vanhempiensa-e…
Niin minä joka kirjoitin horoskoopeista, en tosiaan sanonut että todennäköisesti ongelmasi olisivat samat, joku muu kirjoitti sen. Kirjoitin vain tuon kommentin jossa kysyin oletko neitsyt, että minulla samat ongelmat vaikka kasvoin ydinperheessä ja itse koen että olisin mieluummin kasvanut ympäristössä ilman niitä jatkuvia ristiriitoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakkaudettomassa ydinperheessä kasvaneena oisin milloin tahansa valinnut uuden perheen, jossa olisi rakkautta ollut. Jos vanhemmat ovat kulissien takia yhdessä siirtävät he myös huonon parisuhdemallin lapsillensa.
Joopa joo. Mä taas pelkäsin eniten että vanhemmat eroavat ja joudun isä- ja äitipuolikierteeseen sekä kiertämään ympäri kyliä asumassa milloin kenenkin luona. Luojan kiitos etteivät eronneet ja suhdekin alkoi taas kukoistaa kun jäivät kahdestaan... Niin se vaan on että lapset rasittaa suhdetta eniten ja jos sitä ei kestä, ei kestä uusperhettäkään.
No tämä on sinun kokemus. Itsekin lapsena pelkäsin eroa, kun vanhemmat riiteli koko ajan. Pelkäsin koska meillä erosta oli luotu kauhea hirviö, ja se kulissien romahtaminen, se olisi kamalinta. Ero oli vanhempieni riitatilanteissa käyttämä uhkaus - pahinta heille itselleen oli kulissin romahtaminen, eivät he lapsia ajatelleet. Vanhemmat erosivat sitten viikkoa ennen kuin täytin 18. Kaikki oli suunniteltu valmiiksi ja minulle kerrottiin kaksi viikkoa ennen muuttoa. Olin nuorin lapsi. Vanhemmat olivat sitä mieltä, että oli oikein odottaa että minäkin olen aikuinen. Siis koko elämä ristiriitoja, huutoa, kyräilyä.. sen oppimista miten äitini halveksuu ja inhoaa miehiä ja kuinka isäni on kontrolloimaton hullu.
Aikuisena olenkin sitten viettänyt viimeisen 10vuoden aikana 5 vuotta terapiassa ja toisen 5 muissa mielenterveyspalveluissa. Voitte arvata olenko löytänyt pitkää parisuhdetta?
Kiitos vanhemmat!
Tosi moni tällä palstalla on uhriutuja. Samastutaan erotilanteessa uhriutuvaan lapseen. Lapsi ei uhriudu jos vanhemmilla on pää kasassa ja asiat menee hyvin. Suurimmat vahingot minuun on jättänyt se kulissin kanssa eläminen. Kaksi toisilleen niin kylmää ihmistä väkisin yhdessä ja MEIDÄN LASTEN VUOKSI. ihanaa, kiitos tästä.
Onneksi terapia toimii ja viimein olen löytänyt keinoja saada aikaan pysyvä parisuhde. Usko ja luotto asiaan on nyt kova. Kuten sanoin, en ole uhriutuja vaan teen sen mihin voin vaikuttaa.
Mutta tällä palstalla nämä kulissiliittojen kannattajat oksettaa.
Minä kannatan avioliiton jatkamista lasten takia, mutta: sitä pitää yrittää parantaa. En ymmärrä, että lasten perhe hajotetaan, kun ”ansaitsee parempaa” tai mies jättää likaiset sukat lattialle.
Minusta hyväksyttävä syy eroon on se, että avioliitossa voi pahoin. Ei tuollainen riitely ja huono ilmapiiri mitään kulissia ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan vain kommenttina niihin "sopeutuviin" lapsiin.
Olen itse eroperheestä, ja todellakin sopeuduin ihan kaikkeen. Olin mukava ja kohtelias ja vaivaton lapsi ja nuori, vähän ujo. Mutta ei minulla olisi ollutkaan mitään mahdollisuutta näyttää todellisia tunteitani, kun aikuiset olivat niin sekaisin! Siis pahoja riitoja saimme lapset katsella. Isän puolisoon sain "kunnian" tutustua jo ennen vanhempieni eroa, kun tapailivat salaa. Mutta minä sopeuduin. Olin kohtelias. Olin vaivaton.
Mikä tilanne on nyt kun täytän 35? En pidä juuri yhteyttä isääni, en ollenkaan yhteyttä hänen vaimoonsa tai puolisisaruksiini. Minulla ei ole enää sitten eron ollut luontevaa suhdetta isän puolen sukuun. Toisinaan käy ilmi että ovat järkänneet jotain tapaamisia, en ole edes kuullut niistä. Äitini suku taas on umpimielistä ja juroa eikä sen takia pidä mitään yhteyksiä. Tavallaan menetin siis suvun vanhempien erotessa.
Tunnen oloni irralliseksi ja minulla on toisinaan vaikeuksia selviytyä arjesta. Pelkään parisuhteissa niiden loppumista. En uskalla hankkia omia lapsia, koska ajatus perheestä tuottaa ahdistusta. Vaikka tavallaan haluaisin. Olen tällä hetkellä kuntoutuspsykoterapiassa.
Ja minä olen se hyvin koulussa pärjännyt, hyvin kasvatettu ja joustava sopeutuva lapsi. En oikeastaan koskaan aiheuttanut hankaluuksia, muille. Tällä tahdon vain sanoa, että lapsen sopeutumisella on todellakin hintansa, ja se hinta saattaa näkyä vasta vuosien ja vuosikymmenien kuluttua. Voi kun aikuiset muistaisivat tämän ihmissuhdesäädöissään.
Oletko horoskoopilta neitsyt?
Kärsin samoista ongelmista. Itse taas aina toivonut aikuisena, että vanhemmat olisivat eronneet. En ole nähnyt päivää onnellista parisuhdetta tai tuntenut oloani turvalliseksi kasvaessa vanhempien ristiriitojen ja pettämisten keskellä. Aviokriisistä aviokriisiin. Kyräilyä, huutamista, mustamaalaamista, solvaamista ja sitten se 10%, hyviä muistoja lomareissuilta. Sitä en ymmärrä miten ero itsessään voi trauman aiheuttaa. Luulen että sen aiheuttaa pikemminkin vanhempien kyvyttömyys ajatella lapsia ja olla turvallisia vanhempia. Semmoset vanhemmat hoitaa myös erot huonosti. Ei se että kaksi toisiaan halveksuvaa ihmistä lähtee eri teille, voi todellakaan olla aina traumatisoiva tekijä vaan todella korjaavaa ja parantavaa myös.
En ole horoskoopiltani neitsyt.
Täytyy sanoa, että minusta on vähän hassua, jos ajattelet, että maapallolle näkyvien tähtien ja planeettojen asento taivaankannella sinä hetkenä, kun vauva pusertuu ulos äidin synnytyskanavasta, vaikuttaa ihmisen luonteeseen ja elämänkulkuun (horoskooppiuskomus), mutta lapsuuden mullistavat kokemukset, kuten vanhempien avioero ei? Itse en ole taikauskoinen, joten en pysty ottamaan horoskooppeja millään lailla vakavasti.
Kyllähän se nyt ihan oikeasti tutkimuksistakin tiedetään, että ero vaikuttaa lapseen negatiivisesti, noin yleistäen. Ei silloin tietenkään, jos kotona on lapselle fyysisesti tai henkisesti täysin turvatonta. Aina ei ole vaihtoehto olla eroamatta, ja vaikka olisi, vanhemmat ovat ihmisiä ja tekevät paskoja päätöksiä, tai hyviä päätöksiä itsensä, paskoja lapsen kannalta. Sellaista elämä on, mutta ei ole syytä kieltää tosiasioita.,
Minusta tuntuu, että tarpeesi kieltää tieteellinen tieto lapsen kehityspsykologiasta kumpuaa siitä, että oma lapsuutesi on ollut vaikea vaikka sinulla oli ydinperhe. Sanoit minulle, että luultavasti minulla olisi samoja ongelmia, vaikka olisin kasvanut ydinperheessä (josta sekä minä että terapeuttini ovat oleellisilta osin eri mieltä).
Minä puolestani voisin väittää sinulle, että sinun ongelmasi saattaisivat olla vieläkin pahempia, jos vanhempasi ovat eronneet.
Näetkös? Voimme mutuilla suuntaan tai toiseen. Mutta tutkimalla saadaan oikeaa, yleistettävissä olevaa tietoa. Tässä toiseen ketjuun linkattu hyvä artikkeli, jos tahdot tutustua aiheeseen lisää.
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/09/25/lapsi-ei-unohda-vanhempiensa-e…
Minä sanoin sinulle, että todennäköisesti sinullaolisi samoja ongelmia, vaikka vanhempasi eivät olisi eronneet. En kirjoittanut ylläolevaa tekstiä, johon vastasit.
Niin minä joka kirjoitin horoskoopeista, en tosiaan sanonut että todennäköisesti ongelmasi olisivat samat, joku muu kirjoitti sen. Kirjoitin vain tuon kommentin jossa kysyin oletko neitsyt, että minulla samat ongelmat vaikka kasvoin ydinperheessä ja itse koen että olisin mieluummin kasvanut ympäristössä ilman niitä jatkuvia ristiriitoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On etälapsen koti, on täällä joka toinen viikko.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan vain kommenttina niihin "sopeutuviin" lapsiin.
Olen itse eroperheestä, ja todellakin sopeuduin ihan kaikkeen. Olin mukava ja kohtelias ja vaivaton lapsi ja nuori, vähän ujo. Mutta ei minulla olisi ollutkaan mitään mahdollisuutta näyttää todellisia tunteitani, kun aikuiset olivat niin sekaisin! Siis pahoja riitoja saimme lapset katsella. Isän puolisoon sain "kunnian" tutustua jo ennen vanhempieni eroa, kun tapailivat salaa. Mutta minä sopeuduin. Olin kohtelias. Olin vaivaton.
Mikä tilanne on nyt kun täytän 35? En pidä juuri yhteyttä isääni, en ollenkaan yhteyttä hänen vaimoonsa tai puolisisaruksiini. Minulla ei ole enää sitten eron ollut luontevaa suhdetta isän puolen sukuun. Toisinaan käy ilmi että ovat järkänneet jotain tapaamisia, en ole edes kuullut niistä. Äitini suku taas on umpimielistä ja juroa eikä sen takia pidä mitään yhteyksiä. Tavallaan menetin siis suvun vanhempien erotessa.
Tunnen oloni irralliseksi ja minulla on toisinaan vaikeuksia selviytyä arjesta. Pelkään parisuhteissa niiden loppumista. En uskalla hankkia omia lapsia, koska ajatus perheestä tuottaa ahdistusta. Vaikka tavallaan haluaisin. Olen tällä hetkellä kuntoutuspsykoterapiassa.
Ja minä olen se hyvin koulussa pärjännyt, hyvin kasvatettu ja joustava sopeutuva lapsi. En oikeastaan koskaan aiheuttanut hankaluuksia, muille. Tällä tahdon vain sanoa, että lapsen sopeutumisella on todellakin hintansa, ja se hinta saattaa näkyä vasta vuosien ja vuosikymmenien kuluttua. Voi kun aikuiset muistaisivat tämän ihmissuhdesäädöissään.
Todennäköisesti ongelma olisi ollut sama ydinperheessäkin. Moni ”kiltti tyttö” on ihan ydinperheen kasvatti.
Kyllä ihan terapiassakin olemme käsitelleet tätä, että omalla kohdallani juuri vanhempien ero on persoonallisuutta vahvasti muovannut tekijä ja elämäni suurin trauma. Myös tutkimuksista tiedetään, että vanhempien ero on aina lapselle traumaattista. Sinulta on aika ylimielistä kuitata elämäntarinani toteamalla, että "todennäköisesti ongelma olisi ollut sama ydinperheessäkin".
Avioeron vaikutusta lapseen ei vain voi valkopestä pois, vaikka kuinka kokisi huonoa omatuntoa. Toki ero meidän perheessämme hoidettiin monella tavalla huonosti, kun aikuisillakaan ei ollut keinoja tai voimia käsitellä asiaa. Vauriot olisivat varmasti pienempiä jos ero olisi tehty fiksummin, mutta kyllä ero aina jälkensä lapsiin jättää, sitä ei varmasti kiistä kukaan psykiatrian alan asiantuntija.
Itse koen kuitenkin, että eroa edeltävä lapsuuteni oli pääosin onnellista. Eron aikana ja jälkeen ei.
-se, jota kommentoit
En tarkoittanut olla ylimielinen, vasn halusin korostaa, että jos on johonkin taipumusta, niin se tapahtuu vanhempien erosta huolimatta. Ehkä ei sinulla, mutta monilla asia on toisin.
Esim usein kuulee, että itselle on jäänyt arvottomuuden tunne, koska vanhempien ero, koska isä huomioi uutta puolisoa enemmän, koska sitä ja tätä.
Minä olen ydinperheestä, isälläni oli kotitoimisto jne. Ja silti minulla on isäni taholta suuri arvottomuuden tunne.
Tietenkään tietyt tunteet eivät ole mitään erolapsien etuoikeuksia, eikä ydinperhe suojaa kaikelta. Ajattelisin silti, että vanhempien ero ja vaikkapa kodin vaihtaminen, sopeutuminen tutun ympäristön menettämiseen, uusiin ihmisiin, itse sekaisin oleviin vanhempiin, sisarusten kipuun, oma hämmennys.. siinä on niin paljon riskitekijöitä siihen, että kaikki ei mene kivuttomasti. Toki perhe voi erosta selvitä, mutta tämä vaatii lasten tarkkailua hyvin herkällä kädellä sekä keskustelua ja lähellä pitämistä. Perusturva murentuu.
Suoraan sanottuna, tämä on niin surullista aikaa perheelle, ettei siihen heti aidosti ketään uutta mahdu. Palaset pitää saada koota rauhassa, löytää uusi yhteys itseen ja perheenjäseniin. Lasten täytyy saada tuntea olevansa keskiössä, koska muuten heillä ei ole suoraan sanottuna mitään ja koska ovat perheensä varassa, uhkaa ero myös heidän selviytymistään, tunnetasolla. Niin kipeistä tunteista puhutaan.
Olen ihmeissäni seurannut tätä keskustelua. Jos vanhemmuuteen lähtee, on ymmärrettävä sen sitovan tiukasti sen parikyt vuotta, tavalaan loppuelämän. Eikö näitä mietitä kun lapsia halutaan? Jos haluaa mennä oma onni ja valinnat edellä, aina voi olla ryhtymättä vanhemmaksi, jolloin voi elää rehellisesti itselleen. Muutoin ei ja vaikka tämä ei tietenkään uusia puolisoja sido, sopisi silti muistaa sen olevan lapsen ainoa turva ja perhe, yhden potentiaalisen miesystävän sijaan. Kyllä saa ajatella itseään ja etsiä onnea. Muttei ehkä muiden kustannuksella mielestäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan vain kommenttina niihin "sopeutuviin" lapsiin.
Olen itse eroperheestä, ja todellakin sopeuduin ihan kaikkeen. Olin mukava ja kohtelias ja vaivaton lapsi ja nuori, vähän ujo. Mutta ei minulla olisi ollutkaan mitään mahdollisuutta näyttää todellisia tunteitani, kun aikuiset olivat niin sekaisin! Siis pahoja riitoja saimme lapset katsella. Isän puolisoon sain "kunnian" tutustua jo ennen vanhempieni eroa, kun tapailivat salaa. Mutta minä sopeuduin. Olin kohtelias. Olin vaivaton.
Mikä tilanne on nyt kun täytän 35? En pidä juuri yhteyttä isääni, en ollenkaan yhteyttä hänen vaimoonsa tai puolisisaruksiini. Minulla ei ole enää sitten eron ollut luontevaa suhdetta isän puolen sukuun. Toisinaan käy ilmi että ovat järkänneet jotain tapaamisia, en ole edes kuullut niistä. Äitini suku taas on umpimielistä ja juroa eikä sen takia pidä mitään yhteyksiä. Tavallaan menetin siis suvun vanhempien erotessa.
Tunnen oloni irralliseksi ja minulla on toisinaan vaikeuksia selviytyä arjesta. Pelkään parisuhteissa niiden loppumista. En uskalla hankkia omia lapsia, koska ajatus perheestä tuottaa ahdistusta. Vaikka tavallaan haluaisin. Olen tällä hetkellä kuntoutuspsykoterapiassa.
Ja minä olen se hyvin koulussa pärjännyt, hyvin kasvatettu ja joustava sopeutuva lapsi. En oikeastaan koskaan aiheuttanut hankaluuksia, muille. Tällä tahdon vain sanoa, että lapsen sopeutumisella on todellakin hintansa, ja se hinta saattaa näkyä vasta vuosien ja vuosikymmenien kuluttua. Voi kun aikuiset muistaisivat tämän ihmissuhdesäädöissään.
Todennäköisesti ongelma olisi ollut sama ydinperheessäkin. Moni ”kiltti tyttö” on ihan ydinperheen kasvatti.
Kyllä ihan terapiassakin olemme käsitelleet tätä, että omalla kohdallani juuri vanhempien ero on persoonallisuutta vahvasti muovannut tekijä ja elämäni suurin trauma. Myös tutkimuksista tiedetään, että vanhempien ero on aina lapselle traumaattista. Sinulta on aika ylimielistä kuitata elämäntarinani toteamalla, että "todennäköisesti ongelma olisi ollut sama ydinperheessäkin".
Avioeron vaikutusta lapseen ei vain voi valkopestä pois, vaikka kuinka kokisi huonoa omatuntoa. Toki ero meidän perheessämme hoidettiin monella tavalla huonosti, kun aikuisillakaan ei ollut keinoja tai voimia käsitellä asiaa. Vauriot olisivat varmasti pienempiä jos ero olisi tehty fiksummin, mutta kyllä ero aina jälkensä lapsiin jättää, sitä ei varmasti kiistä kukaan psykiatrian alan asiantuntija.
Itse koen kuitenkin, että eroa edeltävä lapsuuteni oli pääosin onnellista. Eron aikana ja jälkeen ei.
-se, jota kommentoit
En tarkoittanut olla ylimielinen, vasn halusin korostaa, että jos on johonkin taipumusta, niin se tapahtuu vanhempien erosta huolimatta. Ehkä ei sinulla, mutta monilla asia on toisin.
Esim usein kuulee, että itselle on jäänyt arvottomuuden tunne, koska vanhempien ero, koska isä huomioi uutta puolisoa enemmän, koska sitä ja tätä.
Minä olen ydinperheestä, isälläni oli kotitoimisto jne. Ja silti minulla on isäni taholta suuri arvottomuuden tunne.Tietenkään tietyt tunteet eivät ole mitään erolapsien etuoikeuksia, eikä ydinperhe suojaa kaikelta. Ajattelisin silti, että vanhempien ero ja vaikkapa kodin vaihtaminen, sopeutuminen tutun ympäristön menettämiseen, uusiin ihmisiin, itse sekaisin oleviin vanhempiin, sisarusten kipuun, oma hämmennys.. siinä on niin paljon riskitekijöitä siihen, että kaikki ei mene kivuttomasti. Toki perhe voi erosta selvitä, mutta tämä vaatii lasten tarkkailua hyvin herkällä kädellä sekä keskustelua ja lähellä pitämistä. Perusturva murentuu.
Suoraan sanottuna, tämä on niin surullista aikaa perheelle, ettei siihen heti aidosti ketään uutta mahdu. Palaset pitää saada koota rauhassa, löytää uusi yhteys itseen ja perheenjäseniin. Lasten täytyy saada tuntea olevansa keskiössä, koska muuten heillä ei ole suoraan sanottuna mitään ja koska ovat perheensä varassa, uhkaa ero myös heidän selviytymistään, tunnetasolla. Niin kipeistä tunteista puhutaan.
Olen ihmeissäni seurannut tätä keskustelua. Jos vanhemmuuteen lähtee, on ymmärrettävä sen sitovan tiukasti sen parikyt vuotta, tavalaan loppuelämän. Eikö näitä mietitä kun lapsia halutaan? Jos haluaa mennä oma onni ja valinnat edellä, aina voi olla ryhtymättä vanhemmaksi, jolloin voi elää rehellisesti itselleen. Muutoin ei ja vaikka tämä ei tietenkään uusia puolisoja sido, sopisi silti muistaa sen olevan lapsen ainoa turva ja perhe, yhden potentiaalisen miesystävän sijaan. Kyllä saa ajatella itseään ja etsiä onnea. Muttei ehkä muiden kustannuksella mielestäni.
Tämä on ihan totta, mutta valitettavasti suurin osa ihmisistä ei ole tällaisia. Mieheni on, hän jäi liittoon 6 vuodeksi eropäätöksen jälkeen odottamaan lasten kasvamista ennen kuin lähti. Hän huolehti lapsista eniten. Entinen puoliso käytti fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Mieheni oli kertakaikkisen rikki erotessaan mutta viimein pystyi siihen ja uskoi, että pystyy silti olemaan lasten elämässä läsnä. Nyt on sitten huoltajuustaisto, kun entinen puoliso ei suostu täydelliseen yhteishuoltajuuteen. Jos hän olisi jäänyt tuohon liittoon lasten vuoksi yhtään pidemmäksi aikaa, olisi hän masentunut niin pahasti ettei lapsilla olisi ollut edes sitä yhtä turvallista vanhempaa. Entisen puolisonsa vuoksi mieheni joutui avioliittonsa aikana hakemaan psykiatrista apua. Ja erossa menetti kaiken, kun ei jaksanut taistella. Lapset voivat onneksi hyvin ja niin mieskin. Itsetunnon kerääminen kasaan 10vuoden helvetin jälkeen ei ole ollut hänelle helppoa. Näitä erotarinoita on monenlaisia. Ja kun ihminen voi vaikuttaa vaan omaan toimintaansa, ei yhden osapuolen yrittäminen auta jos toinen ei välitä muuttaa toimintaansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan vain kommenttina niihin "sopeutuviin" lapsiin.
Olen itse eroperheestä, ja todellakin sopeuduin ihan kaikkeen. Olin mukava ja kohtelias ja vaivaton lapsi ja nuori, vähän ujo. Mutta ei minulla olisi ollutkaan mitään mahdollisuutta näyttää todellisia tunteitani, kun aikuiset olivat niin sekaisin! Siis pahoja riitoja saimme lapset katsella. Isän puolisoon sain "kunnian" tutustua jo ennen vanhempieni eroa, kun tapailivat salaa. Mutta minä sopeuduin. Olin kohtelias. Olin vaivaton.
Mikä tilanne on nyt kun täytän 35? En pidä juuri yhteyttä isääni, en ollenkaan yhteyttä hänen vaimoonsa tai puolisisaruksiini. Minulla ei ole enää sitten eron ollut luontevaa suhdetta isän puolen sukuun. Toisinaan käy ilmi että ovat järkänneet jotain tapaamisia, en ole edes kuullut niistä. Äitini suku taas on umpimielistä ja juroa eikä sen takia pidä mitään yhteyksiä. Tavallaan menetin siis suvun vanhempien erotessa.
Tunnen oloni irralliseksi ja minulla on toisinaan vaikeuksia selviytyä arjesta. Pelkään parisuhteissa niiden loppumista. En uskalla hankkia omia lapsia, koska ajatus perheestä tuottaa ahdistusta. Vaikka tavallaan haluaisin. Olen tällä hetkellä kuntoutuspsykoterapiassa.
Ja minä olen se hyvin koulussa pärjännyt, hyvin kasvatettu ja joustava sopeutuva lapsi. En oikeastaan koskaan aiheuttanut hankaluuksia, muille. Tällä tahdon vain sanoa, että lapsen sopeutumisella on todellakin hintansa, ja se hinta saattaa näkyä vasta vuosien ja vuosikymmenien kuluttua. Voi kun aikuiset muistaisivat tämän ihmissuhdesäädöissään.
Todennäköisesti ongelma olisi ollut sama ydinperheessäkin. Moni ”kiltti tyttö” on ihan ydinperheen kasvatti.
Kyllä ihan terapiassakin olemme käsitelleet tätä, että omalla kohdallani juuri vanhempien ero on persoonallisuutta vahvasti muovannut tekijä ja elämäni suurin trauma. Myös tutkimuksista tiedetään, että vanhempien ero on aina lapselle traumaattista. Sinulta on aika ylimielistä kuitata elämäntarinani toteamalla, että "todennäköisesti ongelma olisi ollut sama ydinperheessäkin".
Avioeron vaikutusta lapseen ei vain voi valkopestä pois, vaikka kuinka kokisi huonoa omatuntoa. Toki ero meidän perheessämme hoidettiin monella tavalla huonosti, kun aikuisillakaan ei ollut keinoja tai voimia käsitellä asiaa. Vauriot olisivat varmasti pienempiä jos ero olisi tehty fiksummin, mutta kyllä ero aina jälkensä lapsiin jättää, sitä ei varmasti kiistä kukaan psykiatrian alan asiantuntija.
Itse koen kuitenkin, että eroa edeltävä lapsuuteni oli pääosin onnellista. Eron aikana ja jälkeen ei.
-se, jota kommentoit
En tarkoittanut olla ylimielinen, vasn halusin korostaa, että jos on johonkin taipumusta, niin se tapahtuu vanhempien erosta huolimatta. Ehkä ei sinulla, mutta monilla asia on toisin.
Esim usein kuulee, että itselle on jäänyt arvottomuuden tunne, koska vanhempien ero, koska isä huomioi uutta puolisoa enemmän, koska sitä ja tätä.
Minä olen ydinperheestä, isälläni oli kotitoimisto jne. Ja silti minulla on isäni taholta suuri arvottomuuden tunne.Tietenkään tietyt tunteet eivät ole mitään erolapsien etuoikeuksia, eikä ydinperhe suojaa kaikelta. Ajattelisin silti, että vanhempien ero ja vaikkapa kodin vaihtaminen, sopeutuminen tutun ympäristön menettämiseen, uusiin ihmisiin, itse sekaisin oleviin vanhempiin, sisarusten kipuun, oma hämmennys.. siinä on niin paljon riskitekijöitä siihen, että kaikki ei mene kivuttomasti. Toki perhe voi erosta selvitä, mutta tämä vaatii lasten tarkkailua hyvin herkällä kädellä sekä keskustelua ja lähellä pitämistä. Perusturva murentuu.
Suoraan sanottuna, tämä on niin surullista aikaa perheelle, ettei siihen heti aidosti ketään uutta mahdu. Palaset pitää saada koota rauhassa, löytää uusi yhteys itseen ja perheenjäseniin. Lasten täytyy saada tuntea olevansa keskiössä, koska muuten heillä ei ole suoraan sanottuna mitään ja koska ovat perheensä varassa, uhkaa ero myös heidän selviytymistään, tunnetasolla. Niin kipeistä tunteista puhutaan.
Olen ihmeissäni seurannut tätä keskustelua. Jos vanhemmuuteen lähtee, on ymmärrettävä sen sitovan tiukasti sen parikyt vuotta, tavalaan loppuelämän. Eikö näitä mietitä kun lapsia halutaan? Jos haluaa mennä oma onni ja valinnat edellä, aina voi olla ryhtymättä vanhemmaksi, jolloin voi elää rehellisesti itselleen. Muutoin ei ja vaikka tämä ei tietenkään uusia puolisoja sido, sopisi silti muistaa sen olevan lapsen ainoa turva ja perhe, yhden potentiaalisen miesystävän sijaan. Kyllä saa ajatella itseään ja etsiä onnea. Muttei ehkä muiden kustannuksella mielestäni.
Tämä on ihan totta, mutta valitettavasti suurin osa ihmisistä ei ole tällaisia. Mieheni on, hän jäi liittoon 6 vuodeksi eropäätöksen jälkeen odottamaan lasten kasvamista ennen kuin lähti. Hän huolehti lapsista eniten. Entinen puoliso käytti fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Mieheni oli kertakaikkisen rikki erotessaan mutta viimein pystyi siihen ja uskoi, että pystyy silti olemaan lasten elämässä läsnä. Nyt on sitten huoltajuustaisto, kun entinen puoliso ei suostu täydelliseen yhteishuoltajuuteen. Jos hän olisi jäänyt tuohon liittoon lasten vuoksi yhtään pidemmäksi aikaa, olisi hän masentunut niin pahasti ettei lapsilla olisi ollut edes sitä yhtä turvallista vanhempaa. Entisen puolisonsa vuoksi mieheni joutui avioliittonsa aikana hakemaan psykiatrista apua. Ja erossa menetti kaiken, kun ei jaksanut taistella. Lapset voivat onneksi hyvin ja niin mieskin. Itsetunnon kerääminen kasaan 10vuoden helvetin jälkeen ei ole ollut hänelle helppoa. Näitä erotarinoita on monenlaisia. Ja kun ihminen voi vaikuttaa vaan omaan toimintaansa, ei yhden osapuolen yrittäminen auta jos toinen ei välitä muuttaa toimintaansa.
En viitannutkaan siihen että liittoon jääminen olisi ainoa oikea ratkaisu. Mutta jos erotaan, tulisi ajatella ensisijaisesti lapsia muutoksen keskellä. Näin ei tietenkään valitettavasti usein tapahdu, kuten tämäkin ketju todistaa. Uskon, että miehesi on ollut lapsille merkittävä turva ja auttanut paljon heidän selviytymistään, vaikka toinen osapuoli olisi pistänyt ranttaliksi. Eniten säälittää lapset, joiden perheissä ei edes tajuta ajatella lasten asemaa, toisin kuin miehesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tämän keskustelun alkupään pohdinnat siitä kuka "ansaitsee ja saa" kuulua perheeseen on aika vinksahtaneita. Jokainen kokee perheensä omanlaisena. Minulle perhe on omat lapset, mies ja koira. Miehelle meidän yksi yhteinen lapsi ja omat lapsensa entisestä liitosta. Miehen lapsille varmaan isä, äiti ja puolisisarukset. Omille lapsille minä, mieheni ja sisarukset, isä ja hänen puolisonsa. Osalle omista edellisen liiton lapsista myös miehen lapset kuuluu perheeseen. En koe mitään tarvetta tuputtaa kellekään siihen omaan mielikuvaan perheestä ketään / poistaa siitä ketään. Siinähän nyt jo varmasti mennään metsään ja lujaa.
Sitten tähän erityislasten vanhemmuuteen, eroihin ja uusiin liittoihin. Itse jäin aikanaan kolmen pienen lapsen yh-äidiksi, yksi lapsista erityislapsi. Olin AIVAN poikki, sumussa taplasin väsyneenä vain päivästä toiseen. En todellakaan voi sanoa että olisin ollut mikään hyvä äiti tuolloin lapsilleni. Mutta uuden suhteen, nykyään avioliiton, myötä elämä on ollut helpompaa. On joku jonka kanssa jakaa arkea ja joku joka tukee ja rakastaa. Myös lapset tulevat hyvin puolisoni kanssa toimeen ja meillä on nyt takuulla takana tasaisempia vuosia kuin koskaan ns. ydinperhe tai yh-aikoina. Ja tätä turvallista ja tasaista arkea lapset tarvitsevat. Ja varsinkin erityislapseni.
Olisihan se ihanaa kun jokainen osaisi valita kerralla oikein sen puolison, tehdä ne lapset ja elää yhdessä hautaan saakka. Valitettavasti se ei vaan aina näin mene ja silloin täytyy tehdä valintoja. Itse olen jonkinlaisessa uusperhe-kokoonpanossa myös elänyt äitini kuoltua ollessani lapsi. En koe saaneeni perhemuodosta mitään traumoja vaikka en kyllä isäni tuolloisesta puolisosta välittänyt pätkääkään. Itseasiassa jo tuolloin lapsena koin asian niin että isän onnellisuus tuossa suhteessa oli vain plussaa koko perheelle, verraten surun ja yksinäisyyden kanssa taistelemiseen.
Vierailija kirjoitti:
Minusta tämän keskustelun alkupään pohdinnat siitä kuka "ansaitsee ja saa" kuulua perheeseen on aika vinksahtaneita. Jokainen kokee perheensä omanlaisena. Minulle perhe on omat lapset, mies ja koira. Miehelle meidän yksi yhteinen lapsi ja omat lapsensa entisestä liitosta. Miehen lapsille varmaan isä, äiti ja puolisisarukset. Omille lapsille minä, mieheni ja sisarukset, isä ja hänen puolisonsa. Osalle omista edellisen liiton lapsista myös miehen lapset kuuluu perheeseen. En koe mitään tarvetta tuputtaa kellekään siihen omaan mielikuvaan perheestä ketään / poistaa siitä ketään. Siinähän nyt jo varmasti mennään metsään ja lujaa.
Sitten tähän erityislasten vanhemmuuteen, eroihin ja uusiin liittoihin. Itse jäin aikanaan kolmen pienen lapsen yh-äidiksi, yksi lapsista erityislapsi. Olin AIVAN poikki, sumussa taplasin väsyneenä vain päivästä toiseen. En todellakaan voi sanoa että olisin ollut mikään hyvä äiti tuolloin lapsilleni. Mutta uuden suhteen, nykyään avioliiton, myötä elämä on ollut helpompaa. On joku jonka kanssa jakaa arkea ja joku joka tukee ja rakastaa. Myös lapset tulevat hyvin puolisoni kanssa toimeen ja meillä on nyt takuulla takana tasaisempia vuosia kuin koskaan ns. ydinperhe tai yh-aikoina. Ja tätä turvallista ja tasaista arkea lapset tarvitsevat. Ja varsinkin erityislapseni.
Olisihan se ihanaa kun jokainen osaisi valita kerralla oikein sen puolison, tehdä ne lapset ja elää yhdessä hautaan saakka. Valitettavasti se ei vaan aina näin mene ja silloin täytyy tehdä valintoja. Itse olen jonkinlaisessa uusperhe-kokoonpanossa myös elänyt äitini kuoltua ollessani lapsi. En koe saaneeni perhemuodosta mitään traumoja vaikka en kyllä isäni tuolloisesta puolisosta välittänyt pätkääkään. Itseasiassa jo tuolloin lapsena koin asian niin että isän onnellisuus tuossa suhteessa oli vain plussaa koko perheelle, verraten surun ja yksinäisyyden kanssa taistelemiseen.
Harvinaisen fiksu ja tasapainoinen kirjoitus ollakseen av-mammalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.
Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.
Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.
Ap
Avioerolapsena sanoisin asian niin päin, että tuleeko sinusta lapsen silmin ikinä perhettä hänelle...
Lapsen silmin isän uudesta kumppanista ei tule ikinä perhettä. Hän on kiusaaja ja välttämätön paha. Näin useimmissa tietämissäni tapauksissa.
Vierailija kirjoitti:
Lapsen silmin isän uudesta kumppanista ei tule ikinä perhettä. Hän on kiusaaja ja välttämätön paha. Näin useimmissa tietämissäni tapauksissa.
Sittenhän tunne on molemminpuolinen...
Ero köyhdyttää etenkin etävanhemman osan saavaa vanhempaa, tietysti. Samoilla tuloilla pitäisi nyt maksaa kaksi asuntoa.
Alue: Aihe vapaa
En ole horoskoopiltani neitsyt.
Täytyy sanoa, että minusta on vähän hassua, jos ajattelet, että maapallolle näkyvien tähtien ja planeettojen asento taivaankannella sinä hetkenä, kun vauva pusertuu ulos äidin synnytyskanavasta, vaikuttaa ihmisen luonteeseen ja elämänkulkuun (horoskooppiuskomus), mutta lapsuuden mullistavat kokemukset, kuten vanhempien avioero ei? Itse en ole taikauskoinen, joten en pysty ottamaan horoskooppeja millään lailla vakavasti.
Kyllähän se nyt ihan oikeasti tutkimuksistakin tiedetään, että ero vaikuttaa lapseen negatiivisesti, noin yleistäen. Ei silloin tietenkään, jos kotona on lapselle fyysisesti tai henkisesti täysin turvatonta. Aina ei ole vaihtoehto olla eroamatta, ja vaikka olisi, vanhemmat ovat ihmisiä ja tekevät paskoja päätöksiä, tai hyviä päätöksiä itsensä, paskoja lapsen kannalta. Sellaista elämä on, mutta ei ole syytä kieltää tosiasioita.,
Minusta tuntuu, että tarpeesi kieltää tieteellinen tieto lapsen kehityspsykologiasta kumpuaa siitä, että oma lapsuutesi on ollut vaikea vaikka sinulla oli ydinperhe. Sanoit minulle, että luultavasti minulla olisi samoja ongelmia, vaikka olisin kasvanut ydinperheessä (josta sekä minä että terapeuttini ovat oleellisilta osin eri mieltä).
Minä puolestani voisin väittää sinulle, että sinun ongelmasi saattaisivat olla vieläkin pahempia, jos vanhempasi ovat eronneet.
Näetkös? Voimme mutuilla suuntaan tai toiseen. Mutta tutkimalla saadaan oikeaa, yleistettävissä olevaa tietoa. Tässä toiseen ketjuun linkattu hyvä artikkeli, jos tahdot tutustua aiheeseen lisää.
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/09/25/lapsi-ei-unohda-vanhempiensa-e…