"Työläistaustainen opiskelija on yhä yliopistossa kuin vieraalla maalla" - Oikeasti?

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin käy esille selkeästi, miten nuoret maakuntayliopistojen akateemiset perinteet ovat. Opiskelijoistakin tuntuu ihan samalta kuin amiksessa. Ei siis ihme, että ko opinahjoista valmistuneet eivät ketjussa käsiteltyä ilmiötä tunnista. Tämä ei tietenkään välttämättä ole mitenkään paha asia.

Kukaan ei yleensä kotioloillaan kehuskele, mutta kyllä se vaan kaikista pikkujutuista paljastuu. Itse tajusin, että maailmassa muunkinlaista kuin pikkukunnan lukio kun kävi ilmi, että yksi kaveri oli kirjoittanut pitkän latinan. Kuka ihmeessä nykyään edes lukee latinaa?

Minä luin latinaa aikoinani pikkukaupungin lukiossa ja ihastuin kieleen kovasti. Olisin lukenut lisää yliopistossa, jos siitä olisi ollut mitään hyötyä jatkoa ajatellen, mutta ei ollut.

Tälle jutulle nauroimme makeasti mieheni kanssa. Olemme opiskelleet yliopistossa 80- ja 90-luvuilla. Ei silloin ainakaan ollut merkitystä opiskelijan taustoilla. Ehkä joskus 50- tai 60-luvulla tällaisilla asioilla on ollut merkitystä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin käy esille selkeästi, miten nuoret maakuntayliopistojen akateemiset perinteet ovat. Opiskelijoistakin tuntuu ihan samalta kuin amiksessa. Ei siis ihme, että ko opinahjoista valmistuneet eivät ketjussa käsiteltyä ilmiötä tunnista. Tämä ei tietenkään välttämättä ole mitenkään paha asia.

Kukaan ei yleensä kotioloillaan kehuskele, mutta kyllä se vaan kaikista pikkujutuista paljastuu. Itse tajusin, että maailmassa muunkinlaista kuin pikkukunnan lukio kun kävi ilmi, että yksi kaveri oli kirjoittanut pitkän latinan. Kuka ihmeessä nykyään edes lukee latinaa?

Minä luin latinaa aikoinani pikkukaupungin lukiossa ja ihastuin kieleen kovasti. Olisin lukenut lisää yliopistossa, jos siitä olisi ollut mitään hyötyä jatkoa ajatellen, mutta ei ollut.

Niinpä, hyöty vai sivistys vain hauskuuden tai mielenkiinnon vuoksi.

Maakuntayliopistoissa suurin osa opiskelijoista tulee tai ainakin on tullut aika vaatimattomista oloista, vanhemmat ehkä pikkuvirkamiehiä, tehdastyöntekijöitä tai maanviljelijöitä. Ehkä Helsingin yliopisto tekee pienen poikkeuksen ainakin joidenkin tiedekuntien osalta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Antakaa esimerkki alle 40-vuotiaasta korkeakoulutetusta, joka on syntyisin duunariperheestä ja on Suomessa laajalti tunnettu? Entä alle 50-vuotiaissa? Yli viiskymppisissä on Sarasvuo ja Zysse nuorimmat. 70-80-luvulla opiskelleita.

Ei taida esimerkkiä löytyä.

Löytyy aika monta, mutta miksi heidän pitäisi kuuluttaa duunariperhettään? Jokainen voi googlata tunnettuja ihmisiä ja katsoa heidän taustojaan, sieltähän noita löytyy.

Harvoin myöskään akateemisella alalla( tutkijana) on vielä saavutettu 40 v sellaista tieteellistä näkyvyyttä, että olisi hyvin tunnettu. Nykyään laajasti tunnetuksi pääsee tosi-TV viihteellä, voittamalla jonkun laulukilpailun tai kunnostautumalla politiikassa. Tietääkseni esim Jyrki Kataisen vanhemmat eivät ole akateemisia.

Eihän Katainenkaan ole. Sehän väärensi gradunsa. Opistotasoiset vanhemmat. Liike-elämässä voi myös olla menestynyt jo 40v, esim Rovion jätkät.

Outo väite, että Katainen olisi "väärentänyt"gradunsa, mitä sillä sitten yrität tarkoittaakaan. On tehnyt gradunsa ihan itse.

Ennen oli tavallista tuntea herravihaa alemmissa tuloluokista käsin... Ja osittain yhä. Esim. anoppini alemmuudentunteet leviävät käsiin suhteessa akateemisiin vanhempiini. Akateemisia on pidetty ties minä hienostelijoina ym.

Jos kotona on ollut em. asenneilmapiiri, voi ihan oikeasti olla vaikea sopeutua opiskelijana. Opinnot voi olla ristiriidassa oman identiteetin kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Dai kirjoitti:

DI-linjalla ketään kiinnosta vanhempien tausta. Osaaminen ratkaisee.

DI -linjaa ei ihan voi pitää akateemisuuden malliesimerkkinä. Kyseessähän on tyypillinen ala, jonne ensimmäisen polven akateeminen ajautuu. Naisista tulee sitten provinssiyliopiston kautta joku opettaja.

Mikä sitten on oikea akateeminen ja millä perusteilla? Helsinkiläisen vanhan sivistyssuvun vesa, lääkäri tai filosofi? Kuinkahan monta prosenttia heitä on akateemisista? 

Vierailija kirjoitti:

Maakuntayliopistoissa suurin osa opiskelijoista tulee tai ainakin on tullut aika vaatimattomista oloista, vanhemmat ehkä pikkuvirkamiehiä, tehdastyöntekijöitä tai maanviljelijöitä. Ehkä Helsingin yliopisto tekee pienen poikkeuksen ainakin joidenkin tiedekuntien osalta. 

Näinhän minäkin taannoin todistelin. Suurin osa opiskelukavereistani oli ei-akateemisista kodeista. Vastaukseksi tuli lukuisia alapeukutuksia:). 

Vierailija kirjoitti:

Tälle jutulle nauroimme makeasti mieheni kanssa. Olemme opiskelleet yliopistossa 80- ja 90-luvuilla. Ei silloin ainakaan ollut merkitystä opiskelijan taustoilla. Ehkä joskus 50- tai 60-luvulla tällaisilla asioilla on ollut merkitystä?

Kommenttisi vaatisi että kertoisit, oletko duunaritaustainen? Koska kyse on näiden omasta kokemuksesta, ei siitä, miten muut ovat nähneet heidät. Ristiriita ja identiteettikriisi voi olla ihmisellä sisällä, vaikka hän ei osaa tai halua tuoda sitä julki. Eihän kyse ollut, ettei opinnot suju.

Välttämättä identiteetti on jopa esteenä korkeampaan koulutukseen hakemiselle, jos kotona on arvostettu vain käytännön osaamista, ei lukutoukkia. Silloin omaksuu nämä asenteet, eikä hahmota lainkaan, että voisi myös kouluttautua.

Tunnen paljon tällaisia, jotka ovat hakeutuneet amikseen, ja nelikymppisinä kouluttautuneet, jos vielä ovat voineet. Monelle ei enää mahdollista.

Vaikka teoriassa on mahdollista hakeutua opintoihin, eihän se ole todellisuudessa mahdollista, jos ei itse saa tukea, tai jopa saa halveksuntaa. On todella vaikea lähteä tieten ulos omasta perheestään ja ystäväpiiristään, joutua suljetuksi ulos omasta yhteisöstään, koska muut kokevat sinut nyt vieraaksi.

Sitten taas sen uuden yhteisön koet itse vieraaksi, et tunne sääntöjä, et puhu edes samaa kieltä, kun pitää äkkiä hävittää murre ja opetella sivistyssanat ja yleiskieli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tälle jutulle nauroimme makeasti mieheni kanssa. Olemme opiskelleet yliopistossa 80- ja 90-luvuilla. Ei silloin ainakaan ollut merkitystä opiskelijan taustoilla. Ehkä joskus 50- tai 60-luvulla tällaisilla asioilla on ollut merkitystä?

Kommenttisi vaatisi että kertoisit, oletko duunaritaustainen? Koska kyse on näiden omasta kokemuksesta, ei siitä, miten muut ovat nähneet heidät. Ristiriita ja identiteettikriisi voi olla ihmisellä sisällä, vaikka hän ei osaa tai halua tuoda sitä julki. Eihän kyse ollut, ettei opinnot suju.

Välttämättä identiteetti on jopa esteenä korkeampaan koulutukseen hakemiselle, jos kotona on arvostettu vain käytännön osaamista, ei lukutoukkia. Silloin omaksuu nämä asenteet, eikä hahmota lainkaan, että voisi myös kouluttautua.

Tunnen paljon tällaisia, jotka ovat hakeutuneet amikseen, ja nelikymppisinä kouluttautuneet, jos vielä ovat voineet. Monelle ei enää mahdollista.

Vaikka teoriassa on mahdollista hakeutua opintoihin, eihän se ole todellisuudessa mahdollista, jos ei itse saa tukea, tai jopa saa halveksuntaa. On todella vaikea lähteä tieten ulos omasta perheestään ja ystäväpiiristään, joutua suljetuksi ulos omasta yhteisöstään, koska muut kokevat sinut nyt vieraaksi.

Sitten taas sen uuden yhteisön koet itse vieraaksi, et tunne sääntöjä, et puhu edes samaa kieltä, kun pitää äkkiä hävittää murre ja opetella sivistyssanat ja yleiskieli.

En ole tuo 80-90-luvuilla opiskellut, mutta nyt riitti tämä sosiologituuba.

Eikö yhden maailman tasa-arvoisimman maan, hyvinvointimaan kansalaisilla ole muuta tekemistä kuin vatvoa sitä että yhdessä elämäntilanteessa voi tuntua vähän vieraalta, hui kamala? Ja murrekin on väärä! Koko lähipiirini hylkää minut koska lähdin Punaisen Auringon Duunarit-lahkosta! Ei muuten hylkää. 

Työelämän aloittaminenkin tuntuu usein vaikealta, ensimmäisen lapsen saaminen aiheuttaa identiteettikriisin, ikääntyminen, parisuhde, saatika sitten huoli ilmastonmuutoksesta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tälle jutulle nauroimme makeasti mieheni kanssa. Olemme opiskelleet yliopistossa 80- ja 90-luvuilla. Ei silloin ainakaan ollut merkitystä opiskelijan taustoilla. Ehkä joskus 50- tai 60-luvulla tällaisilla asioilla on ollut merkitystä?

Kommenttisi vaatisi että kertoisit, oletko duunaritaustainen? Koska kyse on näiden omasta kokemuksesta, ei siitä, miten muut ovat nähneet heidät. Ristiriita ja identiteettikriisi voi olla ihmisellä sisällä, vaikka hän ei osaa tai halua tuoda sitä julki. Eihän kyse ollut, ettei opinnot suju.

Välttämättä identiteetti on jopa esteenä korkeampaan koulutukseen hakemiselle, jos kotona on arvostettu vain käytännön osaamista, ei lukutoukkia. Silloin omaksuu nämä asenteet, eikä hahmota lainkaan, että voisi myös kouluttautua.

Tunnen paljon tällaisia, jotka ovat hakeutuneet amikseen, ja nelikymppisinä kouluttautuneet, jos vielä ovat voineet. Monelle ei enää mahdollista.

Vaikka teoriassa on mahdollista hakeutua opintoihin, eihän se ole todellisuudessa mahdollista, jos ei itse saa tukea, tai jopa saa halveksuntaa. On todella vaikea lähteä tieten ulos omasta perheestään ja ystäväpiiristään, joutua suljetuksi ulos omasta yhteisöstään, koska muut kokevat sinut nyt vieraaksi.

Sitten taas sen uuden yhteisön koet itse vieraaksi, et tunne sääntöjä, et puhu edes samaa kieltä, kun pitää äkkiä hävittää murre ja opetella sivistyssanat ja yleiskieli.

En ole tuo 80-90-luvuilla opiskellut, mutta nyt riitti tämä sosiologituuba.

Eikö yhden maailman tasa-arvoisimman maan, hyvinvointimaan kansalaisilla ole muuta tekemistä kuin vatvoa sitä että yhdessä elämäntilanteessa voi tuntua vähän vieraalta, hui kamala? Ja murrekin on väärä! Koko lähipiirini hylkää minut koska lähdin Punaisen Auringon Duunarit-lahkosta! Ei muuten hylkää. 

Työelämän aloittaminenkin tuntuu usein vaikealta, ensimmäisen lapsen saaminen aiheuttaa identiteettikriisin, ikääntyminen, parisuhde, saatika sitten huoli ilmastonmuutoksesta. 

Miksi sinua niin kovasti häiritsee tämä kriiseistä ja vierauden tunteesta keskusteleminen. Jos jokainen tuntee niitä jossain yhteydessä, tarkoittaako se, ettei niistä saa yleisesti keskustella? Jos asia ei sinua kiinnosta ja kosketa niin miksi haluat kommentoida?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tälle jutulle nauroimme makeasti mieheni kanssa. Olemme opiskelleet yliopistossa 80- ja 90-luvuilla. Ei silloin ainakaan ollut merkitystä opiskelijan taustoilla. Ehkä joskus 50- tai 60-luvulla tällaisilla asioilla on ollut merkitystä?

Kommenttisi vaatisi että kertoisit, oletko duunaritaustainen? Koska kyse on näiden omasta kokemuksesta, ei siitä, miten muut ovat nähneet heidät. Ristiriita ja identiteettikriisi voi olla ihmisellä sisällä, vaikka hän ei osaa tai halua tuoda sitä julki. Eihän kyse ollut, ettei opinnot suju.

Välttämättä identiteetti on jopa esteenä korkeampaan koulutukseen hakemiselle, jos kotona on arvostettu vain käytännön osaamista, ei lukutoukkia. Silloin omaksuu nämä asenteet, eikä hahmota lainkaan, että voisi myös kouluttautua.

Tunnen paljon tällaisia, jotka ovat hakeutuneet amikseen, ja nelikymppisinä kouluttautuneet, jos vielä ovat voineet. Monelle ei enää mahdollista.

Vaikka teoriassa on mahdollista hakeutua opintoihin, eihän se ole todellisuudessa mahdollista, jos ei itse saa tukea, tai jopa saa halveksuntaa. On todella vaikea lähteä tieten ulos omasta perheestään ja ystäväpiiristään, joutua suljetuksi ulos omasta yhteisöstään, koska muut kokevat sinut nyt vieraaksi.

Sitten taas sen uuden yhteisön koet itse vieraaksi, et tunne sääntöjä, et puhu edes samaa kieltä, kun pitää äkkiä hävittää murre ja opetella sivistyssanat ja yleiskieli.

En ole tuo 80-90-luvuilla opiskellut, mutta nyt riitti tämä sosiologituuba.

Eikö yhden maailman tasa-arvoisimman maan, hyvinvointimaan kansalaisilla ole muuta tekemistä kuin vatvoa sitä että yhdessä elämäntilanteessa voi tuntua vähän vieraalta, hui kamala? Ja murrekin on väärä! Koko lähipiirini hylkää minut koska lähdin Punaisen Auringon Duunarit-lahkosta! Ei muuten hylkää. 

Työelämän aloittaminenkin tuntuu usein vaikealta, ensimmäisen lapsen saaminen aiheuttaa identiteettikriisin, ikääntyminen, parisuhde, saatika sitten huoli ilmastonmuutoksesta. 

En ole sosiologi vaan DI. Omaa kokemusta, ei teoriaa. Paljonko sinulla oli kommentissasi omaa kokemusta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Dai kirjoitti:

DI-linjalla ketään kiinnosta vanhempien tausta. Osaaminen ratkaisee.

DI -linjaa ei ihan voi pitää akateemisuuden malliesimerkkinä. Kyseessähän on tyypillinen ala, jonne ensimmäisen polven akateeminen ajautuu. Naisista tulee sitten provinssiyliopiston kautta joku opettaja.

Mikä sitten on oikea akateeminen ja millä perusteilla? Helsinkiläisen vanhan sivistyssuvun vesa, lääkäri tai filosofi? Kuinkahan monta prosenttia heitä on akateemisista? 

Puhutaan nyt tutkinnoista, joista työllistyy tieteenharjoittajana ei perustutkinnoista, jotka vievät suoraan työmarkkinalle.

Vierailija kirjoitti:

Duunareilla on aika usein hyvin vahva duunari-identiteetti. Siihen kuuluu vahvana näkyvä alentuminen kaikkea herraskaisena pidettyä kohtaan. Ihan avoimesti vittuillaan suvun ainoalle ylioppilaalle että meni siinäkin hyvä työmies hukkaan.

"Aina nenä kirjassa, tuommoinen taivaanrannan maalari. Ei pärjää elämässä jos ei ole hyvä työihminen. Mitä me sinun kanssa tehdään."

"Mitä se on nykyään olevinaan."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näköjään duunariperheiden kasvatit tekee sen eron, akateemisten lapsille se on vähemmän tärkeää. Tämän olen huomannut ennenkin.

Kannattaisi pyrkiä eroon luokka-ajattelusta, jottei jää sen vangiksi.

Minä en enää nykyisin luokkaani huomaa, ellen joudu kasvotusten todella ylimielisten ihmisten kanssa, jotka arvottavat ihmisiä nimenomaan koulutustaustan ja perhetaustan perusteella. Kyllä näitä pinnallisia ihmisiä vain yliopistossa on jonkin verran. Jos et ole törmännyt, niin luultavasti pyörivät eri piireissä tai ovat seurassasi hiljaa. Avaavat suunsa ja kertovat ajatuksistaan vasta siinä vaiheessa, kun pääsevät tylyttämään jotakin ja asettumaan koulutuksensa varjolla toisen yläpuolelle.

Ylimielisimmät ja ilkeimmät kommentit olen saanut duunareilta, kun koulutustaustani on heille selvinnyt. Tietysti olen heidän mielestään ihan turha ja teen turhaa työtä. Ja tottakai saan helposti hyvää palkkaa vain istuskelemalla työpöytäni ääressä koko päivän.

Tässä ehkä kannattaisi erotella duunariperheet ja köyhät perheet. Kaikki duunarit kun ei ole köyhiä (vrt. esim. Jaana Pelkosen "duunaritausta").

En itse tuntenut luokan niinkään vaikuttavan, ehkä siksi että olen itsekin keskiluokkaisesta kodista lähtöisin. En silti huomannut suurta eroa esim. puhetavoissa ja kiinnostuksissa ihmisten keskuudessa. Ehkä matkailu oli se suurin ero - rikkaista ja koulutetuista perheistä tulevilla parikymppisilläkin oli vaikka mitä kaukomaita nähtynä. 

Aloitin itse yliopistossa 2010, ja täytyy kyllä sanoa että minulla oli sopeutumisvaikeuksia taustani vuoksi. Tulen pieneltä paikkakunnalta Itä-Suomesta, ja kyllä se hyppy Helsinkiin oli aika iso. Alkuun oli vaikeaa käyttäytyä odotettujen normien mukaisesti, kun oli tottunut pikkupaikkakunnan junttimeininkiin. Helsinki sinänsä nyt on pieni kaupunki, eikä siihen tottuminen ollut vaikeaa,  mutta kaikkien sellaisten pienten käyttäytymiseen liittyvien yksityiskohtien haltuun ottaminen oli haaste. Yksi iso muutos oli bilettämisessä - idässä meininki oli sitä että kun juodaan, niin vedetään pää täyteen, kun taas Helsingissä piti opetella välttämään näkyvää humaltumista. 

Kyllä tuon ulkopuolisuuden tunteen kokee muuallakin kuin yliopistossa. Voit pukeutua samoin kuin keskiluokka mutta tajuat että et ole samaa yhteiskuntaluokkaa. Joku voisi sanoa että se on alemmuudentunnetta. Ei se kuitenkaan sitä ole koska se liittyy vuorovaikutukseen tasavertaisten kanssa.

Toisaalta on joskus huvittavaa seurata kuin sivusta käsin keskiluokkaa. Varsinkin keskinen keskiluokka etenkin jos on kyse ensimmäisen polven akateemisista ei yllä sivistykseltään luokkansa ulkoisten puitteiden tasolle.

Vierailija kirjoitti:

Ei se ihan noinkaan ole. Kyllä työläistaustaiset on kohtuullisen helppo tunnistaa ainakin, jos lähemmin tutustuu. Joku täällä sanoikin, että kokee, ettei osaa puhua luontevasti sellaisista aiheista, jotka ovat toisille tuttuja jo kotitaustasta. Tottakai sen aistii toisinkin päin: miksihän tuolla ei ole tähän asiaan mitään kantaa. Opiskelukavereilla käydessä eron huomasi myös siinä, millaista ruokaa laittoi kotona, mitä lehtiä tilasi tai millaisia esineitä piti kotonaan.

Niinpä. Oppiaineeni syksyiset rapujuhlat ja keväinen vapunvietto. Hyvät pöytätavat oli kyllä opetettu, mutta ei meidän työläisperheessä oltu ikinä maistettu rapuja. Opiskelutovereilta piti sitten kysellä neuvoja, että mihin ja miten tätä veistä käytetään. Eikä meidän työläisvappuun kuuluneet lakitukset ja piknikit, kun ensimmäinen lakki sukuun tuli vasta minun ylppäreissäni. "Akateeminen vappukin" piti opetella seuraamalla, että miten opiskelutoverit sitä vappua oikein viettivät. Näitä pieniä asioita.

Meillä oli kyllä iso kirjahylly täynnä laatu kirjallisuutta ja seinillä tauluja, ja taidenäyttelyissä, teatterissa ja konserteissa käytiin, mutta ei meillä ollut mitään taidekokoelmaa, eikä suvussa ollut kirjailijoita eikä säveltäjiä eikä näyttelijöitä eikä muitakaan "joo, se on minun kummisetäni" tunnettuja politiikan tai kulttuurin vaikuttajia.  

"En ole tuo 80-90-luvuilla opiskellut, mutta nyt riitti tämä sosiologituuba.

Eikö yhden maailman tasa-arvoisimman maan, hyvinvointimaan kansalaisilla ole muuta tekemistä kuin vatvoa sitä että yhdessä elämäntilanteessa voi tuntua vähän vieraalta, hui kamala? Ja murrekin on väärä! Koko lähipiirini hylkää minut koska lähdin Punaisen Auringon Duunarit-lahkosta! Ei muuten hylkää. 

Työelämän aloittaminenkin tuntuu usein vaikealta, ensimmäisen lapsen saaminen aiheuttaa identiteettikriisin, ikääntyminen, parisuhde, saatika sitten huoli ilmastonmuutoksesta. "

Ensimmäinen fiksu kirjoitus. Itseäni akateemisena työläisten lapsena ärsyttää suunnattomasti myös tämä, että pitäisi aina jotenkin uhriutua joka tilanteessa. Aivan kun kaikki päätökset pitäisi tehdä taustan perusteella, ei muuten pidä. Urheilla voi ja opiskella sivistystä tasan niin paljon, kun kukin haluaa. Ihmiset vaan yleisesti ottaen haluavat olla niin erilaisia, kuulua johonkin erityisryhmään ja olla jotenkin erilaisia. "Parasta" erilaistumista olen nähnyt, kun joku nainen on jostain Afganistanista tai Afrikasta oleva akateeminen. Tällöin vähintään pitää tarjota kaikki ilmaiseksi ja mikään ei saa maksaa, mitään, koska on eri värinen iho ja tullaan niin spessumaasta. Nämä kaikki spessujen spessu akateemiset hakevat aina jonkun syyn hakeutua valtion elätiksi. Ihonväri masentaa, tausta masentaa, vanhempien ammatit masentaa, ulkokuori masentaa, opinnot masentaa, vaatteet masentaa ja ylipäätänsä vaan masentaa, kun masentaa ja jonku muun pitää maksaa se masennus heille. Masennuksen kelkkaan hyppäsi niin moni opiskelijakaverini yliopistolla, heti kun ei jaksanut hakea esim. kesätyötä sen enempää, kyllä sossu maksoi yliopistolla vuokrat, sähkön ja ruuan. Vaikka oikeasti ne kesäsossurahat meni heti viinaan ja vaatteisiin, ja sitten taas masensi. Yliopisto kun on ilmainen, niin se on hyvä vaihtoehto monelle, joka ei nyt oikeasti tiedä, edes mitä haluaa elämältä. Se on ilmainen vaihtoehto ja mielestäni kaikkiista huonoin vaihtoehto, mitä tehdä, jos ei tiedä mitä tehdä. Tämä on niin kuin joku neuvostoliitto, jossa kaikki menee yliopistoon ja kaikki on akateemisia ja oikeasti suurimmalle osalle ei ole töitä sieltä suunnalta. Ehkä sitä vaan täytyy uhrautua tieteen alttarille, jos edes se 5% akateemisista menee tutkimuksen puolelle ja keksii jotain hienoa. Valitettavasti 95% akateemista on vaan taakaksi yhteiskunnalle ja tuo  5% älykkäimmistä tekee kaiken meidän muiden puolesta.