Lue keskustelun säännöt.
"Työläistaustainen opiskelija on yhä yliopistossa kuin vieraalla maalla" - Oikeasti?
02.09.2018 |
Vieläkö muka tehdään jakoa työläisiin ja ei-työläisiin? Eikö tuo jäänyt ummehtuneelle 1900-luvulle? Itse en tiennyt kenenkään opiskelukaverin perheen "työläisstatusta" eikä olisi voinut vähempää edes kiinnostaa. Eihän ne vanhemmat siellä kanssani opiskelleet.
https://yle.fi/uutiset/3-10352417
.
Kommentit (455)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en tiedä yhtään minkälaiset taustat kenelläkään täällä yliopistolla on. Täällä on niin monenlaista kulkijaa ihan laidasta laitaan.
Et lukenut ketjua? Ero ei näy päälle. Se on ihmisellä sisäisenä ulkopuolisuutena ja vierautena. Ei sitä ulkomaillakaan näe, että joku ei ole syntyperäinen, mutta hän itse tietää sen.
Miksi tänne pitää päteä ihmisten, jotka eivät ole siltä työläistaustalta, mikä kompetenssilla siinä nyt arvioidaan muiden sielunmaisemaa?
Et vissiin huomannut, että osa työläistaustaisista on eri mieltä toisten työläistaustaisten kanssa? He vaan haluavat tuoda esiin, että ei ole vain yhtä työläistaustaisen kokemusta vaan monta ja kaikki kokemukset ovat erilaisia. On ikävää, että halutaan lokeroida ja tuoda näkyviin vain yksi kokemus, vaikka kokemuksia on monta. Jokainen omakohtainen kokemus on yhtä tosi, mutta yleistää ei voi. Myös kahden työläistaustaisen on hyväksyttävä toisen erilaiset kokemukset.
Et vissiin huomannut että työläistaustaisten kokemukset ei painotu tasaisesti niin että taustan vaikutuksen huomaavia olisi sama määrä kuin niitä joiden mielestä tausta ei vaikuta mitään. Jos kymmenestä henkilöstä yhdeksän tunnistaa ilmiön, niin kyllä sillä silloin on enemmän painoarvoa kuin yhden mielipiteellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en tiedä yhtään minkälaiset taustat kenelläkään täällä yliopistolla on. Täällä on niin monenlaista kulkijaa ihan laidasta laitaan.
Et lukenut ketjua? Ero ei näy päälle. Se on ihmisellä sisäisenä ulkopuolisuutena ja vierautena. Ei sitä ulkomaillakaan näe, että joku ei ole syntyperäinen, mutta hän itse tietää sen.
Miksi tänne pitää päteä ihmisten, jotka eivät ole siltä työläistaustalta, mikä kompetenssilla siinä nyt arvioidaan muiden sielunmaisemaa?
Täällä on moni työväenluokkainenkin kertonut ettei ole sen kummempaa vierautta kokenut. Saa kai sitä osallistua keskusteluun vaikka ei ole samaa mieltä kuin sinä? Arvioidaanhan täällä ulkopuolisena akateemisten vanhempien lasten saamia oletettuja mahdollisuuksiakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni ja minä olemme pienviljelijäperheistä. Olemme maistereita ja miehellä kaksikin ko. tason tutkintoa. Ja minulla runsaasti työhön liittyvää täydennyskoulutusta. Ei ikinä eikä koskaan olla tähän ongelmaan törmätty. Keksikää parempaa!
Minun ei tarvitse keksiä parempaa, koska minun kokemukseni on toinen. Vanhempani ovat alempaa keskiluokkaa, eivät edes ylioppilaita, mutta itselläni on kaksi maisterin tutkintoa. Olen kokenut suurta vierautta verrattuna moneen opiskelijatoveriini, joilla oli akateemiset kodit. Ehkä suurin ero mikä syntyi olisin se, että minulla kesti 25 vuotta päästä koulutustani vaativiin töihin. Akateemisten lapset pääsivät suoraan valmistuttuaan. Sain heitä parempia arvosanoja, joten älystä ei ollut kyse.
Kesti 25 vuotta päästä alasi töihin? Tuota ei kyllä voi selittää suosinnalla.
Olen todella huonosti työllistävältä alalta, josta olenkin vaihtanut jo kaksi kertaa toiselle alalle. Minulla kesti 6 kk saada ensimmäinen pätkätyöpaikka omaa alaani sivuten, ja sen jälkeen pelkkiä lyhyitä pätkiä silloin tällöin. Toisen ammatin jälkeen jonkinlaista uranalkua kunnes taantuma vei nekin työpaikat. Monella opiskelutoverillani oli vuositolkulla pelkkää työttömyyttä koska ylikoulutettu ei pääse edes hanttihommiin. Taustalla ei väliä, alalla oli.
Yksi ero oli aivan selvä: pojat työllistyivät huomattavasti tyttöjä paremmin ilman isompia meriittejä.
Eli hyvät ihmiset. Koettakaa nyt ymmärtää että ei kaikilla ole ankkalampiverkostoja takanaan. Terveisin akateemisen kodin lapsi.
Aina kun puhutaan tästä aiheesta, ajaudutaan puhumaan rahasta, pukeutumisesta, käytöstavoista yms. ulkoisista jutuista.
Kuitenkin se ratkaiseva ero on sisäinen, jossain ehkä tunteiden tasolla. Yhteenkuuluvuuden tunne, jatkuvuuden tunne, ymmärretyksi ja hyväksytyksi tulemisen tunne, jotain tällaista. Oletko aina saanut kotona koulunkäyntirauhan? Onko teillä kotona ollut niin itsestään selvää, että käyt koulua, ettei siitä ole edes käyty suurempaa vääntöä, sulle on vain ilmestynyt kirjoituspöytä, tuoli, kyniä, paperia, koululeikkejä ja ammatteja käsitteleviä lastenkirjoja pienenä ja oikeat koulukirjat ja muut koulukamat sitten isompana? Tiedätkö vanhempiesi koulunkäynnistä, opiskeluajasta; tiedätkö, missä ja mitä he ovat opiskelleet? Voitko keskustella opinnoistani vanhempiesi kanssa? Entä heidän ystäviensä? Ymmärtävätkö vanhempasi, mitä opiskelet? Osaavatko he lausua oppiaineesi nimen ja tietävät, mihin tiedekuntaan se kuuluu - mikä on tiedekunta, mikä on tiede, mitä on tieteellinen tieto verrattuna arkitietoon? Tietävätkö vanhempasi, mikä suurin piirtein on tulevan tutkintosi nimi ja millaisia töitä sillä voi saada? Entä onko sulla itselläsi rento olo mennä yliopistoon, tiedätkö mikä on opettajan, lehtorin ja proffan ero, keneltä pitää kysyä mitäkin, mitä minkäkin paperin alkuun kirjoitetaan, mitkä sanat on arkisia tai muuten huonoja, mitä pidetään töksäyttelynä ja mitä junttina? Jos yliopisto-opiskelu tuntuu alussa vaikealta, opetus kohtuuttomalta, ketä syytät, tyhmyyttäsi vai huonoa opetusta? Häpeätkö, jos et osaa, vai valitatko huonosta opetuksesta? Tunnetko oikeutesi? Uskallatko vaatia niitä? Miltä opiskelu ylipäätään tuntuu: normipuuhalta, pakoretkeltä vai siltä, että olet väärässä paikassa ja paljastut kohta? Jos opiskelukaverisi sattuisivat tulemaan lapsuudenkotiisi käymään, olisiko siellä kaikki heille tuttua ja pystyisivätkö vanhempasi juttelemaan heidän kanssaan hyvin? Onko sulla sellainen olo, että yliopisto on vain oppilaitos muiden joukossa ja jos et valmistu, voit tehdä jotain muuta ja tulla silti vanhempiesi hyväksymäksi? Onko niin, että jos pitkästä maisterinkoulutuksestasi huolimatta saat vain vähän palkkaa, sun ei tarvitse hävetä sitä kotona?
Minulle työläisten lapsena, joka meni yliopistoon, vaikeinta oli päästä eteenpäin epäonnistumisista.
Ystävät kun saivat hylätyt, he muistelivat nauraen, miten heidän vanhempansakin aikoinaan reputtivat. Minulle hylätty arvosana merkitsi, että olen tyhmä. En kertonut hylsyistä kotona.
Samoin esim. kun graduohjaaja oli epäpätevä ja epävarma, peitteli sitä kettuilemalla meille ohjattavilleen, ystävääni vain nauratti ja hän saattoi soittaa tukipuhelun mutsinsa kanssa ja lopulta laittoi jopa palautetta ohjaajasta ylioppilaskunnan koulutuspoliittiselle sihteerille ja tiedekunnan opetuksesta vastaavalle varadekaanille. Minä taas masennuin, ei mulle tullut ensimmäisenä mieleen uhmata ohjaajaa, en mä edes tiennyt, että pitää puhua kopo-sihteerille, saati dekaanille. Mä vain yritin ja yritin noudattaa ohjaajan kohtuuttomia ohjeita ja hinkata gradua hänelle mieleiseksi. Kotona sanoin vain, että kyllä se tutkielma sujuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aina kun puhutaan tästä aiheesta, ajaudutaan puhumaan rahasta, pukeutumisesta, käytöstavoista yms. ulkoisista jutuista.
Kuitenkin se ratkaiseva ero on sisäinen, jossain ehkä tunteiden tasolla. Yhteenkuuluvuuden tunne, jatkuvuuden tunne, ymmärretyksi ja hyväksytyksi tulemisen tunne, jotain tällaista. Oletko aina saanut kotona koulunkäyntirauhan? Onko teillä kotona ollut niin itsestään selvää, että käyt koulua, ettei siitä ole edes käyty suurempaa vääntöä, sulle on vain ilmestynyt
kirjoituspöytä, tuoli, kyniä, paperia, koululeikkejä ja ammatteja käsitteleviä lastenkirjoja pienenä ja oikeat koulukirjat ja muut koulukamat sitten isompana? Tiedätkö vanhempiesi koulunkäynnistä, opiskeluajasta; tiedätkö, missä ja mitä he ovat opiskelleet? Voitko keskustella opinnoistani vanhempiesi kanssa? Entä heidän ystäviensä? Ymmärtävätkö vanhempasi, mitä opiskelet? Osaavatko he lausua oppiaineesi nimen ja tietävät, mihin tiedekuntaan se kuuluu - mikä on tiedekunta, mikä on tiede, mitä on tieteellinen tieto verrattuna arkitietoon? Tietävätkö vanhempasi, mikä suurin piirtein on tulevan tutkintosi nimi ja millaisia töitä sillä voi saada? Entä onko sulla itselläsi rento olo mennä yliopistoon, tiedätkö mikä on opettajan, lehtorin ja proffan ero, keneltä pitää kysyä mitäkin, mitä minkäkin paperin alkuun kirjoitetaan, mitkä sanat on arkisia tai muuten huonoja, mitä pidetään töksäyttelynä ja mitä junttina? Jos yliopisto-opiskelu tuntuu alussa vaikealta, opetus kohtuuttomalta, ketä syytät, tyhmyyttäsi vai huonoa opetusta? Häpeätkö, jos et osaa, vai valitatko huonosta opetuksesta? Tunnetko oikeutesi? Uskallatko vaatia niitä? Miltä opiskelu ylipäätään tuntuu: normipuuhalta, pakoretkeltä vai siltä, että olet väärässä paikassa ja paljastut kohta? Jos opiskelukaverisi sattuisivat tulemaan lapsuudenkotiisi käymään, olisiko siellä kaikki heille tuttua ja pystyisivätkö vanhempasi juttelemaan heidän kanssaan hyvin? Onko sulla sellainen olo, että yliopisto on vain oppilaitos muiden joukossa ja jos et valmistu, voit tehdä jotain muuta ja tulla silti vanhempiesi hyväksymäksi? Onko niin, että jos pitkästä maisterinkoulutuksestasi huolimatta saat vain vähän palkkaa, sun ei tarvitse hävetä sitä kotona?
Kaikilla ihmisillä on monenlaisia tunteita sisällään, mm koulukiusaamisesta tai vanhemman mielenterveyshäiriöistä johtuvia täysin riipumatta perheen taustasta.
Aikuisuuteen kuuluu erilaisuuden tunnustaminen ja siitä huolimatta kokonaisvaltainen vastuunotto omasta elämästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina kun puhutaan tästä aiheesta, ajaudutaan puhumaan rahasta, pukeutumisesta, käytöstavoista yms. ulkoisista jutuista.
Kuitenkin se ratkaiseva ero on sisäinen, jossain ehkä tunteiden tasolla. Yhteenkuuluvuuden tunne, jatkuvuuden tunne, ymmärretyksi ja hyväksytyksi tulemisen tunne, jotain tällaista.
Kaikilla ihmisillä on monenlaisia tunteita sisällään, mm koulukiusaamisesta tai vanhemman mielenterveyshäiriöistä johtuvia täysin riipumatta perheen taustasta.
Aikuisuuteen kuuluu erilaisuuden tunnustaminen ja siitä huolimatta kokonaisvaltainen vastuunotto omasta elämästä.
Kaikilla ihmisillä on monenlaisia ongelmia. Kaikkiin niihin saa Suomessa apua.
Paitsi ei siihen, miltä tuntuu yrittää luokkahyppyä kouluttamattomasta perheestä yliopistopiireihin.
Monissa maissa apua saa. Suomessa ei, koska suomalainen luokkakeskustelu kaahaa etupyörä ilmassa ojaan jo heti alkumetreillä.
Ehkä olisi syytä siirtyä puhumaan maailmantiedon eroista tai jostain perinteen katkeamisesta. Juopon akateemisen lapsi sentään jakaa vanhempansa kanssa saman tieto-opin, ja vaikka vanhempi juo, lapsi on kuitenkin samalla jatkumolla ja käy ne samat tentit, semmat ja publiikit kuin vanhempikin, tällä tavoin löytäen yhteistä heidän välilleen. Mun akateemisessa kaveripiirissä moni juopon lapsi on vienyt loppuun vanhempansa alkoholin takia kariutuneet post doc -haaveet ja uran, jolloin vanhempi on saanut omasta heikosta kohdiksestaan huolimatta mentoroida lastaan. Yhteys on siis jopa vahvistunut.
Mutta tilanteessa, jossa nykyajan duunariperheestä lähdetään akatemiaan, tieto-opilliset lähtökohdat on totaalisen erilaiset ja se kokemusyhteyskin todella menee kertakaikkisen poikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni ja minä olemme pienviljelijäperheistä. Olemme maistereita ja miehellä kaksikin ko. tason tutkintoa. Ja minulla runsaasti työhön liittyvää täydennyskoulutusta. Ei ikinä eikä koskaan olla tähän ongelmaan törmätty. Keksikää parempaa!
Ei pienviljelijä ole työväenluokkaa.
Talollisen lapset on maaseudun herrojen lapsia eivätkä todellakaan työläisluokkaa.
On tutkittu, että talolliset ovat monessa sukupolvessa omistavaa, ja työläisiä ja palkollisia vauraampaa luokkaa. Talollisilla on jo 1800-luvulla ollut varaa kouluttaa lapsensa. Vielä nykyään tunnen talollisia, jotka tyynesti myyvät vähän takametsää, kun lapset tarvitsevat pientä käsirahaa.
Tämä on totta. Suomessa puhutaan todella paljon tuloeroista. Käytännössähän keskiluokkaiset ammatit takaavat kohtuullisen tulotason. Käytännössä meillä on todella vähän upporikkaita sukuja. Varallisuus on kasautunut pääasiassa niihin talollisiin sukuihin, jotka ovat perineet varakkaat vanhempansa monessa polvessa. Sellaista varallisuutta on suurituloisen keskiluokkaisenkaan vaikea kerätä elinaikanaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina kun puhutaan tästä aiheesta, ajaudutaan puhumaan rahasta, pukeutumisesta, käytöstavoista yms. ulkoisista jutuista.
Kuitenkin se ratkaiseva ero on sisäinen, jossain ehkä tunteiden tasolla. Yhteenkuuluvuuden tunne, jatkuvuuden tunne, ymmärretyksi ja hyväksytyksi tulemisen tunne, jotain tällaista.
Kaikilla ihmisillä on monenlaisia tunteita sisällään, mm koulukiusaamisesta tai vanhemman mielenterveyshäiriöistä johtuvia täysin riipumatta perheen taustasta.
Aikuisuuteen kuuluu erilaisuuden tunnustaminen ja siitä huolimatta kokonaisvaltainen vastuunotto omasta elämästä.
Kaikilla ihmisillä on monenlaisia ongelmia. Kaikkiin niihin saa Suomessa apua.
Paitsi ei siihen, miltä tuntuu yrittää luokkahyppyä kouluttamattomasta perheestä yliopistopiireihin.
Monissa maissa apua saa. Suomessa ei, koska suomalainen luokkakeskustelu kaahaa etupyörä ilmassa ojaan jo heti alkumetreillä.
Ehkä olisi syytä siirtyä puhumaan maailmantiedon eroista tai jostain perinteen katkeamisesta. Juopon akateemisen lapsi sentään jakaa vanhempansa kanssa saman tieto-opin, ja vaikka vanhempi juo, lapsi on kuitenkin samalla jatkumolla ja käy ne samat tentit, semmat ja publiikit kuin vanhempikin, tällä tavoin löytäen yhteistä heidän välilleen. Mun akateemisessa kaveripiirissä moni juopon lapsi on vienyt loppuun vanhempansa alkoholin takia kariutuneet post doc -haaveet ja uran, jolloin vanhempi on saanut omasta heikosta kohdiksestaan huolimatta mentoroida lastaan. Yhteys on siis jopa vahvistunut.
Mutta tilanteessa, jossa nykyajan duunariperheestä lähdetään akatemiaan, tieto-opilliset lähtökohdat on totaalisen erilaiset ja se kokemusyhteyskin todella menee kertakaikkisen poikki.
Mikä on semma tai publiikki? Emme koskaan puhuneet opiskeluajoista puolin tai toisin. Juoppo toisen alan ihminen ei mentoroi ketään. Mutta kiitos kun kerroit taas miten tieto-oppia, kokemusta ja post-doc-haaveita jaettiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni ja minä olemme pienviljelijäperheistä. Olemme maistereita ja miehellä kaksikin ko. tason tutkintoa. Ja minulla runsaasti työhön liittyvää täydennyskoulutusta. Ei ikinä eikä koskaan olla tähän ongelmaan törmätty. Keksikää parempaa!
Ei pienviljelijä ole työväenluokkaa.
Talollisen lapset on maaseudun herrojen lapsia eivätkä todellakaan työläisluokkaa.
On tutkittu, että talolliset ovat monessa sukupolvessa omistavaa, ja työläisiä ja palkollisia vauraampaa luokkaa. Talollisilla on jo 1800-luvulla ollut varaa kouluttaa lapsensa. Vielä nykyään tunnen talollisia, jotka tyynesti myyvät vähän takametsää, kun lapset tarvitsevat pientä käsirahaa.
Ei se nyt ihan noin ole. Tai ei sinne päinkään. Metsää ei noin vain myydä ja milloin vain. Eikä sellaista sanaa enää edes ole, että talollinen. Huomaa kyllä, että ei ole kyllä omakohtaista kokemusta siitä mistä nyt selität. Mutta teille asiantuntijoille on turha sanoa yhtään mitään, koska jokatapauksessa tiedätte millaista elämä on missä tahansa ja kenellä tahansa.
Päätehakkuu ikäinen metsä ei tarvitse kuin yhteyden oton puunostajaan. Metsänomistus on melkein riskitöntä varmaa tuloa. Jopa niin että voittoja kulutetaan turhin yli-invedtoiheihin metsäteihin joille ei ole todellisuudessa puunkorjuun kannalta mitään todellista tarvetta.
Tämä on lähinnä huonoa itsetuntoa - vaikka työläistaustainen itse tuntisi olonsa huonoksi ei tarkoita että kukaan muu näkisi hänen poikkeavan joukosta mitenkään. Leuka pystyyn vaan, muutkin on siellä ensimmäsinä vuosina enemmän tai vähemmän pihalla - myös meistä keskiluokkaisista. Tiedän kun opetan yliopistossa työkseni.
Tulee mieleen miten ennen omaa väitöskaronkkaani sukulainen tuli kysymään onko hän ainoa ei-akateeminen tilaisuudessa. Pitipä oikein miettiä kun ei oikeasti kiinnosta ystävissä heidän koulutuksensa taso vaan ihan muut asiat. Eipä ollut juu, lähellekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän yliopistossa edes puhuta kenekään kanssa. Opiskelut hoidetaan kotona, joskus saattaa olla joku lyhyt luento, jos siihen on myönnetty rahaa. Lukio-opinnot valmistavat itsenäiseen opiskeluun, toivottavasti.
Hävettää puolestasi luokkayhteiskunta-asenteellisuutesi AP. Suomalainen yliopisto on perustamisestaan saakka ollut sivistysyliopisto jonne Mikael Karvajasta lähtien talonpoikainen kansa ja myöhemmin teollistumisen myötä työläinen on ollut tervetullut. Sivistä itseäsi sen verran että käsität minkälaiseen yliopistoon olet tullut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minä ainakaan. Ei duunariperhetausta vaikuta mihinkään. Vanhemmat ovat kovapalkkaisia ammattilaisia, putkimies ja maalari.
Koska työläistaustaisten kokemukset eroavat toisistaan paljonkin, voi kai kysyä, mikä osuus kokemuksiin on ihmisen omalla persoonalla, luonteella, asenteella...