Miten te vanhat ihmiset (60+) voitte elää sen kanssa, että elämää ei ole jäljellä kovin paljoa?

Mistä sinä tiedät, paljonko heillä on elämää jäljellä? Mummini eli 99-vuotiaaksi täysjärkisenä, fiksuna ja hauskana.

Sinä voit heittää lusikan nurkkaan huomenna - kuten me kaikki muutkin. Iästäsi huolimatta.

Totta puhuen, kun täytin kuusikymmentä, hätkähdin sitä ajatusta, että elämää ei enää voi olla kovin paljoa jäljellä. Siinä vaiheessa vähän ahdisti. Nyt olen jo tottunut ajatukseen. Olen vielä hyvävointinen ja onnellisesti naimisissa. Yritän ottaa päivän kerrallaan.

Ahdistaisi enemmän, jos olisin nuori ja notkuisin vauvapalstalla kyselemässä aivan h..vetin tyhmiä kysymyksiä. Onneksi ei ollut nettiä kun olin nuori, kaikkitietävä mehupillin läpi tuijottava suurfilosofi ;).

Täytin juuri 60.  Meidän aikanamme nuoruus oli melko ankeaa ja köyhää.

Hyviäkin aikoja toki ollut.

Joitain suunnitelmia 10 vuoden päähän on tehty.

Loppuun asti haluaisin asua omillani, pärjätä enimmäkseen ilman apua.

Kamalimpia stereotypioita mitä olen kuullut, kun 40 -vuotiaat  haluavat ottaa kaiken irti.  Mielestäni elämä ja ilo on juuri siinä hetkessä mitä eletään.

Tallella ikä elettynä.

Vierailija kirjoitti:

Näissä yhteyksissä puhutaan aina täysillä elämisestä. Voisiko joku vähän avata, mitä täysillä eläminen kohdallasi tarkoittaa?

Sitä, että teen hyvin suurelta osin sitä mitä huvittaa. Nautin tilanteista, sekä niistä jotka ovat aivan uusia, että sellaisista, joissa olen ollut aikaisemmin eri roolissa. Esim. nuorena jonkun vanhemman seurassa käynyt jonkun keskustelun, jonka nyt huomaan käyväni sen vanhemman asemassa. Samalla huomaan, mikä maailmassa on pysynyt samana, mikä on muuttunut. Maailmassa ja minussa.

Osaan suhtautua asioihin rennommin kuin nuorena. Tiedän, mikä ei ole niin tärkeää ja mikä on.

Harrastan sellaisia asioita joista pidän, talous ei ole enää sellainen rajoite kuin joskus nuorempana. Liikunnasta saan paljon iloa, hiihtämisestä, kuntosalista, kävelylenkeistä. Ja moottoripyöräilystä, jonka aloitin viitisentoista vuotta sitten uudelleen.

Työtehtävät ovat mukavampia nykyään. Elämä on yleensäkin paljon mukavampaa kuin puolet nuorempana.

Kuolema tulee aikanaan. Itse asiassa vaikka se tulisi huomenna, voin sanoa että olen elänyt onnellisen elämän.

Vierailija kirjoitti:

Täytin juuri 60.  Meidän aikanamme nuoruus oli melko ankeaa ja köyhää.

Hyviäkin aikoja toki ollut.

Joitain suunnitelmia 10 vuoden päähän on tehty.

Loppuun asti haluaisin asua omillani, pärjätä enimmäkseen ilman apua.

Kamalimpia stereotypioita mitä olen kuullut, kun 40 -vuotiaat  haluavat ottaa kaiken irti.  Mielestäni elämä ja ilo on juuri siinä hetkessä mitä eletään.

Itse olen tosiaan 60+ eikä ainakaan minun elämäni ollut ankeaa - köyhää? En muista olleeni murheellinen. 70-luku oli ihan parasta aikaa elää nuoruuttaan.

Ennemminkin ahdistaa se, että joutuisi elämään yli kasikymppiseksi.

Vierailija kirjoitti:

En ole yli 60, mutta vanhempanahan ei tarvitse pelätä, että kuolee nuorena :) Kolmekymppisenäkin voi nimittäin kuolla ja kyse on silloin jostain ei-luonnollisesta syystä. 6-kymppinen tietää eläneensä jo ainakin kaksinkertaisesti pidempään kuin 3-kymppisenä kuollut ja saattaa hyvin elää vielä 90-vuotiaaksikin.

Sitä paitsi onnellisuus yleensä kasvaa iän ja kokemuksen myötä, joten ei ole syytä kadehtia nuorempia. Tämän hetken 60-vuotiaat ovat saaneet elää mm. ihanan lapsuuden ainakin siinä mielessä, ettei ollut internetiä ja somea. Sellaista luksusta ei suoda enää kellekään.

Muuten olen samaa mieltä, mutta internet on kyllä paljon parempi juttu kuin tiedonhankintakeinot minun nuoruudessani. Olisin joutunut etsimään tuntikausia kirjastosta sellaista tietoa, jonka nykyään löydän sekunneissa. Ja nuoruudessani asioista oli paljon vähemmän näkökulmia, usein vain kaksi vastakkaista. Nyt on saatavilla kaikkea tietoa, niistä pitää vain itse muodostaa kokonaiskuva.

Some nyt on suurimmaksi osaksi turhaa, mutta lähipiirini kanssa viestinnässä whatsapp on kyllä hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti kukaan sen ikäinen ei tuhlaa aikaansa roikkumalla tällä palstalla.

Hahaa! Minä saan tuhlata aikaani ihan niin kuin haluan, ja nautin siitä!

Ei ainakaan juuri nyt ahdista. Pääsin viimein eläkkeelle, joten olen siitä tyytyväinen. Nykyinen työelämä kyvyttömine esimiehineen on todella ikävää. Töihin ei ole tosiaankaan ikävä. Olen kokenut sen "kuolema istuu olkapäällä" -kokemuksenkin jo. Oikeastaan ensimmäisen kerran pelkäsin kuolemaa alle 30-vuotiaana kun ex pahoinpiteli . Siinä sitä tuli tehtyä kauppaakin "jonkun" kanssa, että JOS selviän hengissä, niin... Selvisin siitä, mutta unohdin autuaasti tuon sopimuksen. Sitten kun odotin  syöpäleikkauksen jälkeen patologin vastaanottoaikaa, tunsin olevani juuri kuin "kuolema olkapäällä". Vaikka masennuksen keskellä saattoi miettiä poispääsyäkin, niin kun se konkreettisesti tulee eteen, harva kai siitä riemuitsee. Kasvain oli iso ja aggressiivinen, joten minulla oli aihettakin pelkoon. Kuten jokaisella tuossa tilanteessa. Lisäksi lääkäri joka leikkasi vastasi kysymykseeni elinajastani (ennen leikkausta ym). Aika olisi voinut olla vain puolisen vuotta, riippuen siitä levinneisyydestä. Siitäkin selvisin, ei ollut levinnyt kuin paikallisesti. Mutta kokisinko taas tuollaista kuolemanpelkoa, 14 vuotta myöhemmin? En tiedä.

Näin vanhaksi - kaikesta huolimatta - eläneenä ei voi koko aikaa pelätä sitä kuolemaakaan. Toivoisin kuitenkin, että voisin syntyä uudelleen, vähän helpompaan elämään. Kaikkihan on ainakin minulla takanapäin, mutta monilla tässä iässä ei ole. Tietty naiseus meni syöpälääkityksen mukana, sitä jouduin syömään 7 vuotta. Onneksi en ollut nuorempi, heille tuo on kyllä kurjaa. Kun estrogeeni poistetaan, tulee todellakin reippaat vaihdevuodet. Ynnä muu vanhuuteen liittyvä. Eikä ollut puolisoa, siinä sitä olisi varmaan tullut ongelmia noiden naiseuteen liittyvien asioiden kanssa. Vaikka siis sain pitää rintanikin.

Että tässä sitä vaan päivästä toiseen eletään, tylsää elämää. Jota todella kaipasin syöpävuonna! Kipuja ei ole, paitsi nikamat oireilee kävellessä, joten en sitten kävele. Onnellisuutta kaipaan,, mutta sitä olen muutenkin kokenut vain hetkittäin elämässäni. Jokaisella on polkunsa.

Epämääräisyyden sietokyky liittyy psyykkiseen terveyteen, on siis suojamekanismi, joka suojaa meitä siltä tosiaisialta, että kuolema ei koske minua, ainakaan ihan lähiaikoina, eikä sitä ajattele eikä murehdi sitä.

Kysyjälle vastaus: ei ahdista ( ikä 74 vee)

Olen 48. Ahdistaa aioastaan se että työelämässä pitäisi vielä 20v jaksaa pienellä palkalla ja suurilla työelämän muutoksilla.

Vierailija kirjoitti:

Täytin juuri 60.  Meidän aikanamme nuoruus oli melko ankeaa ja köyhää.

Hyviäkin aikoja toki ollut.

Joitain suunnitelmia 10 vuoden päähän on tehty.

Loppuun asti haluaisin asua omillani, pärjätä enimmäkseen ilman apua.

Kamalimpia stereotypioita mitä olen kuullut, kun 40 -vuotiaat  haluavat ottaa kaiken irti.  Mielestäni elämä ja ilo on juuri siinä hetkessä mitä eletään.

Minä täytin 60v kuukausi sitten enkä todellakaan muista, että nuoruuteni olisi ollut ankeaa ja köyhää. Rahaa oli kaikkeen tarpeelliseen ja tarpeettomaan, oman television ostin 18v iässä. Minusta nuoruus 70-luvulla oli varsin mukavaa aikaa, talouskasvua ja hyvän tulevaisuuden odotusta myös keskiluokkaisissa perheissä. Ja kyllä tiedän, että oli työttömyyttä ja väki pakeni Ruotsiin, mutta kyllä me kävimme laivamatkoilla Tukholmassa nykyajan tyyliin.

Ei ahdista.

Olen nyt 64 v. Olen elänyt tähän asti tosi hyvän ja rikkaan elämän, joka on historiallisestakin näkökulmasta sijoittunut hyvään vaiheeseen, pisin yhtäjaksoinen rauhan aika Suomessa. Olen juuri jäänyt eläkkeelle lääkärin työstä eli nähnyt aika paljon kuolemaa läheltä. Minulla on kolme lasta ja kaksi lastenlasta. Elän mielestäni nyt elämäni parasta aikaa, elämäntyö hoidettu kunnialliseen maaliin ja nyt voin iloita seuraavien sukupolvien katselemisesta. Maailma muuttuu nyt niin nopeasti ja sellaiseen suuntaan, että en haluaisikaan jäädä tänne enää moniksi vuosikymmeniksi.

Kuolema, sitten kun se tulee, tuntuu ihan luonnolliselta asialta. Nyt olen vielä aika terve ja nautin tavallisesta arjesta, luonnosta ja kaikesta kauniista. En haluaisi vielä luopua elämästä ja läheisistäni, mutta toisaalta en tiedä kuinka hienot kokemukset odottavat rajan takana.

” Jonakin päivänä minä kuolen, mutta kaikkina muina päivinä minä elän!”

” Jokainen kuolee kerran, mutta se joka pelkää, kuolee joka päivä.”

Ei kai elämän päättyminen ahdista muita kuin uskovaisia?

puotipuksu kirjoitti:

ensinnäkin,kuuskymppinen ei ole vanha,kahdeksankymmentäyhdeksdän v on vanha. Nyky ihminen voi elää 110v. Miski odotella kuolemaa,pitää elää täysillä. Niin on paljon näkemistä kja tekemistä

Odottele ihan issekses vaan,me muut eletään.

Hyvin harva eli melkein ei ketään elä. 110 vuotiaaksi tai edes satavuotiaaksi. Ja sittenkin jos elää niin yli ysikymppiset ovat lähes poikkeuksetta todella hauraita, raihanautuneita, ongelmaisia ja kipeitä.

Vierailija kirjoitti:

Onhan tuota elettyä elämää takana... Ehkäpä siksi ei ahdista?

Niinpä. Suhtautuminen kuolemaan, myös omaan, muuttuu olennaisesti, kun vanhenee. Tätä ei nuori ihminen pysty ymmärtämään, sen tajuaa vasta, kun vanhenee.

Nuoruutta ei ainakaan kannata ihannoida, harvalla se niin ruusuilla tanssimista oli.

Hiukan ahdisti jossain kohtaa, uskon Jumalan vastaavan rukoukseen että sitten kun ei pysty huolehtimaan asioistaan, että pääsee pikaisesti pois.  Nähty on elämän olleen usein kohtuullista, vaikka kuinka lytättiin aikoinaan:  kuinka surkeaa sinulla kaikki tulee olemaan...

Vierailija kirjoitti:

Olen 48. Ahdistaa aioastaan se että työelämässä pitäisi vielä 20v jaksaa pienellä palkalla ja suurilla työelämän muutoksilla.

Itse olen 47 vuotta ja jossain vaiheessa tuntui että olen työelämässäkin jo vanha pieru kun työkemusta alkaa olla 20 vuotta... Sitten tajusin että eihän työurani ole vielä edes puolessa välissä.