Miten te vanhat ihmiset (60+) voitte elää sen kanssa, että elämää ei ole jäljellä kovin paljoa?

REPS*

En ole yli 60, mutta vanhempanahan ei tarvitse pelätä, että kuolee nuorena :) Kolmekymppisenäkin voi nimittäin kuolla ja kyse on silloin jostain ei-luonnollisesta syystä. 6-kymppinen tietää eläneensä jo ainakin kaksinkertaisesti pidempään kuin 3-kymppisenä kuollut ja saattaa hyvin elää vielä 90-vuotiaaksikin.

Sitä paitsi onnellisuus yleensä kasvaa iän ja kokemuksen myötä, joten ei ole syytä kadehtia nuorempia. Tämän hetken 60-vuotiaat ovat saaneet elää mm. ihanan lapsuuden ainakin siinä mielessä, ettei ollut internetiä ja somea. Sellaista luksusta ei suoda enää kellekään.

Ei ahdista. Olen saanut elää hyvän elämän. On koko elämän kestänyt onnellinen liitto, aikuiset lapset, lapsenlapsia ja terveyskin hyvä. Harrastan ja liikun säännöllisesti. On velaton koti täällä ja ulkomailla. Voin matkustaa milloin mieli tekee ja ostaa mitä haluan. Ikääntymisessä on mielestäni vain hyviä puolia, enkä haluaisi olla yhtään nuorempi.

Vierailija kirjoitti:

Eikö ahdista?

Älä järkyty: valitettavasti sulla ja monella muulla nuoremmalla saattaa olla vähemmän elämää jäljellä, kuin

meillä 60+:lla. Elämä ei ole aina oikeudenmukaista.

Eihän kukaan tiedä, paljonko on aikaa jäljellä. Sulla voi olla vähemmän kuin mun äidillä (76).

Olen pitkäikäistä sukua, mummoni kuoli hilkkua vaille satavuotiaana, ukkini 96-vuotiaana. Äitini on edelleen hyvin aktiivinen ja hyväkuntoinen. Mutta saatan kuolla huomenna vaikka kolarissa tai hukkumalla tai verisuonen katkeamiseen. Kuten sinäkin, tai lapsesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua ei ahdista ajatus siitä että voin kuolla vaikka huomenna, koska se tapahtuisi niin äkkiä ja sitä ei osaisi odottaa. Sen sijaan ahdistava ajatus, että olisin joskus vaikka 90 ja näin ollen varma siitä, että aika käy vähiin. Nyt jo kolmekymppisenä hirvittää, miten nopeasti elämä oikeastaan valuu eteenpäin.

Ap

Suosittelen terapiaa tms., jos kovasti ahdistaa. Kuolemanpelko haittaa elämästä nauttimista, olen sen huomannut mm. äitini kohdalla, joka on pelännyt kuolemaa lähes koko ikänsä, mittarissa kohta 94 vuotta..

Tsemppiä sulle asian kanssa, tuosta ahdistuksesta voi päästä,eroon. Äitini sen mulle tartutti, mutta pääsin kuoleman kanssa sinuiksi siinä nelikymppisenäkin itse suuren kriisin ja terapian myötä.

En ole edes ajatellut tämän olevan epänormaalia. Kuten aloituksesta näkyy, jotenkin oletan vanhenevia ihmisiä ahdistavan koko ajan. Olen alkuelämäni, noin 25-vuotiaaksi asti toivonut kuolemaa pian, ja nyt kun elämä on alkanut maistua, onkin tullut tällaisia ajatuksia.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minua ei ahdista ajatus siitä että voin kuolla vaikka huomenna, koska se tapahtuisi niin äkkiä ja sitä ei osaisi odottaa. Sen sijaan ahdistava ajatus, että olisin joskus vaikka 90 ja näin ollen varma siitä, että aika käy vähiin. Nyt jo kolmekymppisenä hirvittää, miten nopeasti elämä oikeastaan valuu eteenpäin.

Ap

Kyllä se voi olla aika surkea loppu, jos huomenna viisi minuuttia kärvistelee jossain romuttuneessa autossa ja tajuaa, että ohi on. Harva sellaista loppua toivoo, ettei esim. ehdi sanoa mitään tärkeää läheisilleen.

Eihän meillä kellään ole kuin tämä hetki.

Äitini on 86 v. Hän on ikäisekseen ok kunnossa ja asuu kotona. Tulot kohtuullisen hyvät, eli ei taloushuolia. Isä kuoli 3 v sitten. Lasten kanssa hyvät välit.

Äitini on positiivinen ihminen. Tästä huolimatta hän sanoo että voisi kuolla vaikka huomenna. Käsitän tämän niin, että"kaikki on jo nähty / koettu" ja lisäksi oma puoliso ja useimmat ikätoverit ovat jo kuolleet, joten yksinäisyyden tunne on varmaan ajoittain vahva. Terveys tulee huononemaan ei paranemaan.

Näin siis oikeasti vanhan ihmisen näkökulmasta.

No jaa. Mummoni, vaikka maailman ihanin ihminen olikin, alkoi toivoa kuolemaa about 70-vuotiaana. Hänellä oli omien sanojen mukaan hyvä elämä ja onnellisuutta riitti, mitä nyt sota niitti perhettä ja sukua, ja koti piti rajan taakse jättää. Mutta se "joutaisha täält jo lähtee" oli ajoittain rasittavaa kuunneltavaa. Kun hän sit kuitenkin eli 97-vuotiaaksi.

Kyllä minuakin nuorena ahdistaa se, että saatan olla tälläkin hetkellä tietämättäni kuolemansairas tai jäädä huomenna auton alle. Mutta minkäs teet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua ei ahdista ajatus siitä että voin kuolla vaikka huomenna, koska se tapahtuisi niin äkkiä ja sitä ei osaisi odottaa. Sen sijaan ahdistava ajatus, että olisin joskus vaikka 90 ja näin ollen varma siitä, että aika käy vähiin. Nyt jo kolmekymppisenä hirvittää, miten nopeasti elämä oikeastaan valuu eteenpäin.

Ap

Suosittelen terapiaa tms., jos kovasti ahdistaa. Kuolemanpelko haittaa elämästä nauttimista, olen sen huomannut mm. äitini kohdalla, joka on pelännyt kuolemaa lähes koko ikänsä, mittarissa kohta 94 vuotta..

Tsemppiä sulle asian kanssa, tuosta ahdistuksesta voi päästä,eroon. Äitini sen mulle tartutti, mutta pääsin kuoleman kanssa sinuiksi siinä nelikymppisenäkin itse suuren kriisin ja terapian myötä.

En ole edes ajatellut tämän olevan epänormaalia. Kuten aloituksesta näkyy, jotenkin oletan vanhenevia ihmisiä ahdistavan koko ajan. Olen alkuelämäni, noin 25-vuotiaaksi asti toivonut kuolemaa pian, ja nyt kun elämä on alkanut maistua, onkin tullut tällaisia ajatuksia.

Ap

Edelleen tsemppiä, kannattaa hakea apua, jos et sitä elämäsi ensimmäisen 25v aikana saanut. Siellä omassa päässä se ahdistus on. Keskity omaan ahdistukseen, ei muiden. Joko pakenet omaa ahdistustaan miettimällä muiden ahdistusta tai sitten haluat vaan provosoida. Hyvää syksyä sinulle joka tapauksessa!

Ahdistaa jatkuvasti. On ahdistanut koko elämän. Aika montaa tuntuu oudosti lohduttavan, että nuorenakin voi kuolla.

Olen 72 ja 7 vuotta eläkkeellä ollut. Ei minua asia ahdista, mutta haikealta tuntuu ajatella, että ei näe ehkä lastenlapsien aikuistumista. Nuorin on nyt 3 vuotias.

Olen yrittänyt parhaani työni ja ainokaisen lapseni kasvatuksen ja (kansainvälisen) koulutuksen hankkimisessa, joten mikään ei ehkä harmita. Toki olisin voinut olla tiukempi kasvattaja joissakin asioissa, mutta koska olen lukenut mm. kasvatustiedettä oman alani lisäksi, tiedän, että lapsen huippuarvosanojen vaatiminen rakkautta vastaan on suoranainen rikos ja ainakin kasvtusvirhe, annan sen lepsuuden anteeksi itselleni :D. Tuollaisista lapsistahan tulee ns. suorittajia, jotka eivät osaa nauttia elämästä ja rakastaa ehdoitta muita ihmisiä. Aika monet menestyvät yritysjohtajat kuuluvat tähän kategoriaan. Heille elämä on suoritus. Siis ovat itse asiassa aika säälittäviä, kasvatuksensa uhreja. 

Elämä on juuri sopivan mittainen useimmille. Nautitaan, kun vielä voidaan!

" Jonain päivänä me kaikki kuolemme, mutta kaikkina muina päivinä emme." En nyt muista kenen sanoma tämä on, mutta hyvä elämänohje ihan kaiken ikäisille

Ahdistaa rankasti, että kasvatti lapsesta kusipään. Halusitko kuulla tämän ja nauttia epäonnistumisestani?

Ei kuusikymppinen tiedä, kuinka paljon elämää on jäljellä, yhtään enempää kuin sinäkään, ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua ei ahdista ajatus siitä että voin kuolla vaikka huomenna, koska se tapahtuisi niin äkkiä ja sitä ei osaisi odottaa. Sen sijaan ahdistava ajatus, että olisin joskus vaikka 90 ja näin ollen varma siitä, että aika käy vähiin. Nyt jo kolmekymppisenä hirvittää, miten nopeasti elämä oikeastaan valuu eteenpäin.

Ap

Suosittelen terapiaa tms., jos kovasti ahdistaa. Kuolemanpelko haittaa elämästä nauttimista, olen sen huomannut mm. äitini kohdalla, joka on pelännyt kuolemaa lähes koko ikänsä, mittarissa kohta 94 vuotta..

Tsemppiä sulle asian kanssa, tuosta ahdistuksesta voi päästä,eroon. Äitini sen mulle tartutti, mutta pääsin kuoleman kanssa sinuiksi siinä nelikymppisenäkin itse suuren kriisin ja terapian myötä.

En ole edes ajatellut tämän olevan epänormaalia. Kuten aloituksesta näkyy, jotenkin oletan vanhenevia ihmisiä ahdistavan koko ajan. Olen alkuelämäni, noin 25-vuotiaaksi asti toivonut kuolemaa pian, ja nyt kun elämä on alkanut maistua, onkin tullut tällaisia ajatuksia.

Ap

Voin omasta puolestani kertoa, että ei ahdista. Olen 67-vuotias, terve ja tyytyväinen elämääni. Saan läheltä seurata lasten ja lastenlasten elämää. Mieheni kanssa yhteistä, mukavaa aikaa, nautimme eläkepäivistä. Ei kai ole tarkoituskaan, että eläkeiässä jäätäisiin murehtimaan tulevaa kuolemaa. Sitä päivää ei onneksi moni tiedä, miksi sitä pitäisi murehtia etukäteen?

Vierailija kirjoitti:

Olen 72 ja 7 vuotta eläkkeellä ollut. Ei minua asia ahdista, mutta haikealta tuntuu ajatella, että ei näe ehkä lastenlapsien aikuistumista. Nuorin on nyt 3 vuotias.

Mikset näkisi? Onko sinulla joku sairaus?