Missä vanhusten omaiset ovat?

Omien vanhustensa hoitamista ei kannata romantisoida tai ihannoida. Minä voisin tehdä niin, mutta en tee. Onnekseni molemmat vanhempani ovat helppoja. Eivät ole mt- eikä päihdeongelmaisia. Eivät aggressiivisia. Eivät edes kohtuuttoman itsepäisiä. Kumpikaan ei ole koskaan tupakoinut, joten mun ei tarvitse pelätä, että he tupakoidessaan polttaisivat koko kämpän. Isällä toimii pää, äidillä toimii jalat. Tällä yhdistelmällä pärjäävät kotona, kun me tyttäret asumme naapurissa ja käymme päivittäin. Lapseni ovat jo aikuisia, mutta nuorempi asuu vielä kotona. Itse en pääse nyt kyynärsauvojeni kanssa kauppaan, joten käytän ostoksiini kotiinkuljetuspalvelua. Kolmena päivänä viikossa huolehdin ateriat vanhemmilleni, siskoni huolehtii neljänä päivänä. Eilen äitini soitti poikani kännykkään ja pyysi tätä hakemaan kaupasta kahvileipää. Poikani oli tuolloin jo nukkumassa, mutta nousi ylös, puki päälleen, kävi mummille kaupassa, tuli kotiin ja meni takaisin nukkumaan. Äitini usein valvoo aamuyöhön ja nukkuu iltapäivään :D 

Mulla ei ole tällä hetkellä nk omaa elämää. Mun pitää olla joka ilta 18:30 vanhempieni luona laittamassa isälle injektiona annettava lääke. Viikonloppuisin taas on mun vuoroni hoitaa vanhempieni ateriatkin, joten viikonloppuisinkaan en ehdi tavata ystäviäni tai harrastaa. Onneksi rakastan ruuanlaittoa ja siinähän viikonloput menevätkin rattoisasti. Tämä ei haittaa, koska ei mulla nyt muutenkaan ole oikein omaa elämää, kun olen vielä sairaslomalla tekonivelleikkauksesta. Onneksi on netti ja sitä kautta voi pitää yhteyttä ystäviin. 

Tilanne voisi kuitenkin olla aivan erilainen. Vaikeammat ja itsepäisemmät vanhemmat. Asuminen kauempana. Kotona asuvia lapsia ja puoliso. Palkkatyö kodin ulkopuolella. Muitakin sairauksia kuin loppuun kulutetut polvet ja lonkat. Ei siskoa, joka osallistuu vanhempien hoitoon, tai poikaa, joka auttaa tarpeen mukaan. Eikä taustalla sairaanhoitajan koulutusta. Mä siis pääsen vielä todella, todella helpolla. Monella muulla tilanne voi olla täysin päinvastainen. 

- Nro 44 - 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harva vanhus tarvitsee hoitoa ja hoivaa, puolesta tekemistä ja puolesta päättämistä. Apua he josku tarvitsevat selvitäkseen omasta arjestaan.

Puolestaan tekemistä ja päättämistä ei täysjärkinen ihminen tarvitse, sitten onkin hankalampaa kun vanhus ei osaa enää katsoa asioita kuin omalta kannaltaan tai ei muuten ymmärrä, että monet asiat ovat muuttuneet hänen nuoruudestaan. Joskus vaan on pakko nätisti ohjata ja tehdäkin toisin, vaikkei vanhus ymmärtäisikään. Sitten on tietenkin ne vanhukset, usein itse muita hoitaneet, jotka eivät suin surminkaan halua olla vaivoiksi (ja ostaisivat kyllä tarvitsemiaan palveluja jos niihin olisi varaa).

Moni vanheneva ihminen tarvitsee erilaista apua, ei joskus, kuten sanoit, ei kuukausia, vaan vuosikymmeniä, alkaen raskaimmista piha-, siivous- ja  vaatehuollon töistä paperi- ja raha-asioiden hoitoon. Tässä vaiheessa autettava on kuitenkin yleensä henkisesti vierkeä ja voi liikkua kodin ulkopuolella ja muutenkin nauttia eläkepäivistään, no, jos hänellä itsellään ei ole autettavaa perheenjäsentä, esim. puolisoa  huolehdittavana.

Myöhemmin kotonaan asuva(t) saattaa tarvita vuosien ajan päivittäista apua pukeutumisessa ja ainakin joskus peseytymisessä, aterioiden laittoa, siitä huolehtimista, että ateriat myös syödään ja lääkkeet otetaan ajallaan ja tietysti kaikki kotityöt ja asioidenhoito päälle. Siinä vaiheessa kun vanhuksen saa viimein hoitokotiin, tämä on usein jo niin muistisairas, että väittää ettei joku tietty henkilö koskaan käy, vaikka tämä kävisi päivittäin.

Näinhän se usein menee ja tuosta kirjoituksesta kyllä myös välittyy välittäminen. Oikeastaan tuota viimeistä kappaletta lukuunottamatta, mitä tarkoitat sillä. Eikö omaisia tarvita enää siinä vaiheessa kun vanhus ei enää muista käyvätkö he päivittäin tai ei tunne onko kävijä lapsi, lastenlapsi vai joku muu.

En ole tuo edellinen kirjoittaja, mutta entisenä sairaanhoitajana (myös vanhustenhuollossa työskennelleenä) ja nyt iäkkäitä vanhempiani työn ohessa kotona hoitavana olen miettinyt tuota asiaa paljon. Muistisairaan vanhuksen yksinäisyys ei poistu sillä, että hänen luonaan vieraillaan. Hän unohtaa koko vierailun heti, kun vierailijat lähtevät. Jos hän ei enää tunnista läheisiään, hän kaipaa puolisoaan, tytärtään tai poikaansa silloinkin, kun tämä istuu hänen sänkynsä vieressä, juttelee ja pitää kädestä kiinni. Tämä on aika raastavaa niin vanhukselle kuin omaisillekin ja ymmärrän hyvin, jos omainen alkaa kokea käyntinsä turhaksi. 

Eihän se yksinäisyys poistu siellä sairaalassa tai tehostetussa asumispalvelussakaan. Onko asuminen ja apu siellä silloin turhaa?

Ei poistukaan. Muistisairaan vanhuksen yksinäisyyttä ei voi poistaa edes hetkellisesti, jos hän ei enää tunnista kaipaamiansa ihmisiä. Asuminen ei toki ole mitenkään turhaa, koska noissa paikoissa kuitenkin joku huolehtii lääkkeistä, syömisistä jne. 

Tässä ketjussakin on useaan otteeseen perusteltu omaisten osallistumattomuutta sillä että se on turhaa kun vanhus ei muista. Eikö se vanhuksesta huolehtiminen siellä asumispalvelu yksikössä ole yhtä turhaa. Ei vanhus läheskään aina muista sitä että on syönyt viistoista minuuttia sitten tai käynyt wc:ssä juuri äsken. Omaisille (jos omaiset käy) vanhus saattaa sanoa että ei ole synyt kokopäivänä mitään ja wc:hin ei pääse ollenkaan. Turhauttavaa se on usein hoitajallekin huolehtia asioista mutta se ei tee huolehtimisesta turhaa. Samoin omaisten kohdalla se että he huolehtivat läheisistä ja käyvät näiden luona voi hyvinkin turhauttaa, mutta merkityksetöntä se ei silti ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harva vanhus tarvitsee hoitoa ja hoivaa, puolesta tekemistä ja puolesta päättämistä. Apua he josku tarvitsevat selvitäkseen omasta arjestaan.

Puolestaan tekemistä ja päättämistä ei täysjärkinen ihminen tarvitse, sitten onkin hankalampaa kun vanhus ei osaa enää katsoa asioita kuin omalta kannaltaan tai ei muuten ymmärrä, että monet asiat ovat muuttuneet hänen nuoruudestaan. Joskus vaan on pakko nätisti ohjata ja tehdäkin toisin, vaikkei vanhus ymmärtäisikään. Sitten on tietenkin ne vanhukset, usein itse muita hoitaneet, jotka eivät suin surminkaan halua olla vaivoiksi (ja ostaisivat kyllä tarvitsemiaan palveluja jos niihin olisi varaa).

Moni vanheneva ihminen tarvitsee erilaista apua, ei joskus, kuten sanoit, ei kuukausia, vaan vuosikymmeniä, alkaen raskaimmista piha-, siivous- ja  vaatehuollon töistä paperi- ja raha-asioiden hoitoon. Tässä vaiheessa autettava on kuitenkin yleensä henkisesti vierkeä ja voi liikkua kodin ulkopuolella ja muutenkin nauttia eläkepäivistään, no, jos hänellä itsellään ei ole autettavaa perheenjäsentä, esim. puolisoa  huolehdittavana.

Myöhemmin kotonaan asuva(t) saattaa tarvita vuosien ajan päivittäista apua pukeutumisessa ja ainakin joskus peseytymisessä, aterioiden laittoa, siitä huolehtimista, että ateriat myös syödään ja lääkkeet otetaan ajallaan ja tietysti kaikki kotityöt ja asioidenhoito päälle. Siinä vaiheessa kun vanhuksen saa viimein hoitokotiin, tämä on usein jo niin muistisairas, että väittää ettei joku tietty henkilö koskaan käy, vaikka tämä kävisi päivittäin.

Näinhän se usein menee ja tuosta kirjoituksesta kyllä myös välittyy välittäminen. Oikeastaan tuota viimeistä kappaletta lukuunottamatta, mitä tarkoitat sillä. Eikö omaisia tarvita enää siinä vaiheessa kun vanhus ei enää muista käyvätkö he päivittäin tai ei tunne onko kävijä lapsi, lastenlapsi vai joku muu.

En ole tuo edellinen kirjoittaja, mutta entisenä sairaanhoitajana (myös vanhustenhuollossa työskennelleenä) ja nyt iäkkäitä vanhempiani työn ohessa kotona hoitavana olen miettinyt tuota asiaa paljon. Muistisairaan vanhuksen yksinäisyys ei poistu sillä, että hänen luonaan vieraillaan. Hän unohtaa koko vierailun heti, kun vierailijat lähtevät. Jos hän ei enää tunnista läheisiään, hän kaipaa puolisoaan, tytärtään tai poikaansa silloinkin, kun tämä istuu hänen sänkynsä vieressä, juttelee ja pitää kädestä kiinni. Tämä on aika raastavaa niin vanhukselle kuin omaisillekin ja ymmärrän hyvin, jos omainen alkaa kokea käyntinsä turhaksi. 

Kyllä vanhus melkein aina ymmärtää, että läsnä on joku läheinen ja nauttii siitä, vaikkei muista, onko se tytär vai tyttären tytär.

Ainakin mun kaverin äiti tunsi kaverini loppuun asti, vaikka hiipui Alzheimerin tautiin. Sen sijaan kaverin veljeä ei tunnistanut.

Tärkeä pointti: kaverini kävi siellä lähes päivittäin ja siksi vanhus tunnisti. Veljensä kävi kuukausien välein ja ei tunnistanut.

Eli tunnistamatta muusta johtuu usein liian harvoista käynneistä.

(Alkoi pitää kaverini puolisoa poikanaan)

Luulen, että sairauden eteneminen aiheuttaa sen, ettei omaisiaan tunnista. Usein läheisen vierailu tekee muistisairaasta levottomankin, varsinkin läheisen pois lähteminen. Toisaalta läheisen visiitti voi jättää positiivisen muistijäljen, hyvän olon, vaikka ei omaisen vierailua muistaisikaan. Ihmiset sairauksineen ovat erilaisia. Kun omaisella on pitkälle edennyt muistisairaus, omaiset käyvät sen tähden, että kokevat sen itse tärkeänä (rakkaus). Näin ajattelisin.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen jo etukäteen murehtinut paljon sitä kuka isäni asioita hoitaa sitten kun hän on vanha. Luulen ettei minusta taida olla siihen. Kun isä ei ole minun ollessani pieni pitänyt minusta huolta vaan jätti minut yksin selviämään äitini kuolemasta ja keskittyi itse ryyppäämään ja sotkemaan raha-asiansa, niin eipä minulla ole mitään kovin suurta intoa isääni hoitaa. Ehkä joidenkin muidenkin kohdalla kyseessä on tällainen välien katkeaminen eikä se vanhus välttämättä näe itse syytä siihen miksi kukaan ei hoida. Ei minunkaan isäni tule koskaan myöntämään omia virheitään eikä näe itsessään mitään vikaa. Omia isovanhempiani hoitaisin oikein mielelläni sitten kun he eivät enää keskenään pärjää sillä he ovat nuoruudessani tarjonneet minulle hyvän ja turvallisen paikan jossa olla ja pitäneet minusta huolta.

Onko yhteiskunnan velvollisuus välittää ihmisistä jotka itse ovat sotkeneet asiansa ja joilla ei ole läheisiä jotka välittää.

Mikäli tähän palstaan on uskominen niin juuri siksihän niitä lapsia tehdään että hoitavat sitten kun itse on vanha.

Me muutimme vanhemmillemme. Tämä on aika rankkaa. Huomaan, että kotihoito luistaa tehtävistään koko ajan sanomalla mulle, että sinä varmaan voitkin hakea tämän puuttuvan lääkkeen, sinä varmaan huolehdit siitä ja tästä asiasta. Ennen he tekivät nämä itse.

Ja minä en ole omaishoitaja. Tulimme tänne vain siksi, että asioiden hoito on lähellä helpompaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omakohtaisesti voin sanoa että yritetty on. Suvun vanhukset eivät missään nimessä suostu muuttamaan kotoaan, vaikka divät siellä pärjää, eikä siihen vanhuksen pieneen taloon mahtuisi koko perheemme (jos haluaisimme jättää työt ja muuttaa työttömiksi autioituvalle maaseudulle).

Kuka laitokseen haluaisikaan asumaan?

Ohis...tuossa ehkä ajateltiin, että vanhukset muuttaisivat lähemmäs lapsiaan. Tai edes työläästä omakotitalosta keskustaan kerrostaloon parempien palveluiden lähelle.

Laitokseen asumaan löytyy kuitenkin myös halukkaita. Yleensä he ovat yksin asuvia selväjärkisiä, joille on sattunut kotona jokin tapaturma kuten paha kaatuminen (esim lonkkamurtuma). Ovat ehkä joutuneet makaamaan lattialla tuskissaan pitkäänkin ennenkuin on tullut apua. He kaipaavat laitosasumisen tuomaa turvaa. 

Oletko ollut hoitolaitoksissa töissä? Minä olen, ja turvasta ne ovat kaukana. Ja inhimillisyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Me muutimme vanhemmillemme. Tämä on aika rankkaa. Huomaan, että kotihoito luistaa tehtävistään koko ajan sanomalla mulle, että sinä varmaan voitkin hakea tämän puuttuvan lääkkeen, sinä varmaan huolehdit siitä ja tästä asiasta. Ennen he tekivät nämä itse.

Ja minä en ole omaishoitaja. Tulimme tänne vain siksi, että asioiden hoito on lähellä helpompaa.

Mitä muuta lääkkeiden hakeminen on kuin asioden hoitamista? Pitääkö kotihoidon huolehtia myös vanhuksen saattamisesta lääkäriin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omakohtaisesti voin sanoa että yritetty on. Suvun vanhukset eivät missään nimessä suostu muuttamaan kotoaan, vaikka divät siellä pärjää, eikä siihen vanhuksen pieneen taloon mahtuisi koko perheemme (jos haluaisimme jättää työt ja muuttaa työttömiksi autioituvalle maaseudulle).

Kuka laitokseen haluaisikaan asumaan?

Ohis...tuossa ehkä ajateltiin, että vanhukset muuttaisivat lähemmäs lapsiaan. Tai edes työläästä omakotitalosta keskustaan kerrostaloon parempien palveluiden lähelle.

Laitokseen asumaan löytyy kuitenkin myös halukkaita. Yleensä he ovat yksin asuvia selväjärkisiä, joille on sattunut kotona jokin tapaturma kuten paha kaatuminen (esim lonkkamurtuma). Ovat ehkä joutuneet makaamaan lattialla tuskissaan pitkäänkin ennenkuin on tullut apua. He kaipaavat laitosasumisen tuomaa turvaa. 

Oletko ollut hoitolaitoksissa töissä? Minä olen, ja turvasta ne ovat kaukana. Ja inhimillisyydestä.

Miltä vanhuksen pitäidi olla turvassa esim. palvelukodissa? Omaisilta? Sairatumiselta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harva vanhus tarvitsee hoitoa ja hoivaa, puolesta tekemistä ja puolesta päättämistä. Apua he josku tarvitsevat selvitäkseen omasta arjestaan.

Puolestaan tekemistä ja päättämistä ei täysjärkinen ihminen tarvitse, sitten onkin hankalampaa kun vanhus ei osaa enää katsoa asioita kuin omalta kannaltaan tai ei muuten ymmärrä, että monet asiat ovat muuttuneet hänen nuoruudestaan. Joskus vaan on pakko nätisti ohjata ja tehdäkin toisin, vaikkei vanhus ymmärtäisikään. Sitten on tietenkin ne vanhukset, usein itse muita hoitaneet, jotka eivät suin surminkaan halua olla vaivoiksi (ja ostaisivat kyllä tarvitsemiaan palveluja jos niihin olisi varaa).

Moni vanheneva ihminen tarvitsee erilaista apua, ei joskus, kuten sanoit, ei kuukausia, vaan vuosikymmeniä, alkaen raskaimmista piha-, siivous- ja  vaatehuollon töistä paperi- ja raha-asioiden hoitoon. Tässä vaiheessa autettava on kuitenkin yleensä henkisesti vierkeä ja voi liikkua kodin ulkopuolella ja muutenkin nauttia eläkepäivistään, no, jos hänellä itsellään ei ole autettavaa perheenjäsentä, esim. puolisoa  huolehdittavana.

Myöhemmin kotonaan asuva(t) saattaa tarvita vuosien ajan päivittäista apua pukeutumisessa ja ainakin joskus peseytymisessä, aterioiden laittoa, siitä huolehtimista, että ateriat myös syödään ja lääkkeet otetaan ajallaan ja tietysti kaikki kotityöt ja asioidenhoito päälle. Siinä vaiheessa kun vanhuksen saa viimein hoitokotiin, tämä on usein jo niin muistisairas, että väittää ettei joku tietty henkilö koskaan käy, vaikka tämä kävisi päivittäin.

Näinhän se usein menee ja tuosta kirjoituksesta kyllä myös välittyy välittäminen. Oikeastaan tuota viimeistä kappaletta lukuunottamatta, mitä tarkoitat sillä. Eikö omaisia tarvita enää siinä vaiheessa kun vanhus ei enää muista käyvätkö he päivittäin tai ei tunne onko kävijä lapsi, lastenlapsi vai joku muu.

En ole tuo edellinen kirjoittaja, mutta entisenä sairaanhoitajana (myös vanhustenhuollossa työskennelleenä) ja nyt iäkkäitä vanhempiani työn ohessa kotona hoitavana olen miettinyt tuota asiaa paljon. Muistisairaan vanhuksen yksinäisyys ei poistu sillä, että hänen luonaan vieraillaan. Hän unohtaa koko vierailun heti, kun vierailijat lähtevät. Jos hän ei enää tunnista läheisiään, hän kaipaa puolisoaan, tytärtään tai poikaansa silloinkin, kun tämä istuu hänen sänkynsä vieressä, juttelee ja pitää kädestä kiinni. Tämä on aika raastavaa niin vanhukselle kuin omaisillekin ja ymmärrän hyvin, jos omainen alkaa kokea käyntinsä turhaksi. 

Eihän se yksinäisyys poistu siellä sairaalassa tai tehostetussa asumispalvelussakaan. Onko asuminen ja apu siellä silloin turhaa?

Ei poistukaan. Muistisairaan vanhuksen yksinäisyyttä ei voi poistaa edes hetkellisesti, jos hän ei enää tunnista kaipaamiansa ihmisiä. Asuminen ei toki ole mitenkään turhaa, koska noissa paikoissa kuitenkin joku huolehtii lääkkeistä, syömisistä jne. 

Tässä ketjussakin on useaan otteeseen perusteltu omaisten osallistumattomuutta sillä että se on turhaa kun vanhus ei muista. Eikö se vanhuksesta huolehtiminen siellä asumispalvelu yksikössä ole yhtä turhaa. Ei vanhus läheskään aina muista sitä että on syönyt viistoista minuuttia sitten tai käynyt wc:ssä juuri äsken. Omaisille (jos omaiset käy) vanhus saattaa sanoa että ei ole synyt kokopäivänä mitään ja wc:hin ei pääse ollenkaan. Turhauttavaa se on usein hoitajallekin huolehtia asioista mutta se ei tee huolehtimisesta turhaa. Samoin omaisten kohdalla se että he huolehtivat läheisistä ja käyvät näiden luona voi hyvinkin turhauttaa, mutta merkityksetöntä se ei silti ole.

Uskoisin, että tuolla on useimmat tarkoittaneet, että muistisairaista vanhusta voi hoitaa joku muukin kuin omainen. Jos muistisairas ei tunnista enää tytärtään vaan pitää tätä vieraana ihmisenä, on tosiasiassa ihan sama, vaikka vanhusta hoitaisi joku muu kuin tytär. Hoivaa ja huolenpitoa toki tarvitaan, mutta onko muistisairaan näkökulmasta merkitystä, onko ko henkilö omainen (jota hän pitää vieraana) vai joku ammattilainen. 

Moni on kuitenkin kommentoinut omista kokemuksistaan, että vaikka muistisairas ei tunnistakaan täysin, kokee kuitenkin omaisen jollain tavalla läheiseksi. Kun mä olen puhunut muistisairaasta, joka ei tunnista enää omaisiaan, olen tarkoittanut juuri sitä vaihetta muistisairaalla, jolloin se oma tytärkin on vanhukselle täysin vieras ihminen. En väitä, että omaisten vierailut olisivat tässäkään tapauksessa turhia, mutta ymmärrän sen, jos omaiset itse kokevat ne turhiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omakohtaisesti voin sanoa että yritetty on. Suvun vanhukset eivät missään nimessä suostu muuttamaan kotoaan, vaikka divät siellä pärjää, eikä siihen vanhuksen pieneen taloon mahtuisi koko perheemme (jos haluaisimme jättää työt ja muuttaa työttömiksi autioituvalle maaseudulle).

Kuka laitokseen haluaisikaan asumaan?

Ohis...tuossa ehkä ajateltiin, että vanhukset muuttaisivat lähemmäs lapsiaan. Tai edes työläästä omakotitalosta keskustaan kerrostaloon parempien palveluiden lähelle.

Laitokseen asumaan löytyy kuitenkin myös halukkaita. Yleensä he ovat yksin asuvia selväjärkisiä, joille on sattunut kotona jokin tapaturma kuten paha kaatuminen (esim lonkkamurtuma). Ovat ehkä joutuneet makaamaan lattialla tuskissaan pitkäänkin ennenkuin on tullut apua. He kaipaavat laitosasumisen tuomaa turvaa. 

Oletko ollut hoitolaitoksissa töissä? Minä olen, ja turvasta ne ovat kaukana. Ja inhimillisyydestä.

Olen ja olen ollut myös kotihoidossa. Kysehän onkin tällaisen yksinoloa pelkäävän vanhuksen turvattomuuden tunteesta. He kokevat, että hoitolaitoksessa on sentään jotain henkilökuntaa. Kotonahan ei ole ketään. Heidän kuvitelmansa eivät aina vastaa todellisuutta, mutta koska taustalla on pelko ja turvattomuuden tunne, he ajattelevat laitoshoidon olevan pienempi paha kuin yksin asuminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harva vanhus tarvitsee hoitoa ja hoivaa, puolesta tekemistä ja puolesta päättämistä. Apua he josku tarvitsevat selvitäkseen omasta arjestaan.

Puolestaan tekemistä ja päättämistä ei täysjärkinen ihminen tarvitse, sitten onkin hankalampaa kun vanhus ei osaa enää katsoa asioita kuin omalta kannaltaan tai ei muuten ymmärrä, että monet asiat ovat muuttuneet hänen nuoruudestaan. Joskus vaan on pakko nätisti ohjata ja tehdäkin toisin, vaikkei vanhus ymmärtäisikään. Sitten on tietenkin ne vanhukset, usein itse muita hoitaneet, jotka eivät suin surminkaan halua olla vaivoiksi (ja ostaisivat kyllä tarvitsemiaan palveluja jos niihin olisi varaa).

Moni vanheneva ihminen tarvitsee erilaista apua, ei joskus, kuten sanoit, ei kuukausia, vaan vuosikymmeniä, alkaen raskaimmista piha-, siivous- ja  vaatehuollon töistä paperi- ja raha-asioiden hoitoon. Tässä vaiheessa autettava on kuitenkin yleensä henkisesti vierkeä ja voi liikkua kodin ulkopuolella ja muutenkin nauttia eläkepäivistään, no, jos hänellä itsellään ei ole autettavaa perheenjäsentä, esim. puolisoa  huolehdittavana.

Myöhemmin kotonaan asuva(t) saattaa tarvita vuosien ajan päivittäista apua pukeutumisessa ja ainakin joskus peseytymisessä, aterioiden laittoa, siitä huolehtimista, että ateriat myös syödään ja lääkkeet otetaan ajallaan ja tietysti kaikki kotityöt ja asioidenhoito päälle. Siinä vaiheessa kun vanhuksen saa viimein hoitokotiin, tämä on usein jo niin muistisairas, että väittää ettei joku tietty henkilö koskaan käy, vaikka tämä kävisi päivittäin.

Näinhän se usein menee ja tuosta kirjoituksesta kyllä myös välittyy välittäminen. Oikeastaan tuota viimeistä kappaletta lukuunottamatta, mitä tarkoitat sillä. Eikö omaisia tarvita enää siinä vaiheessa kun vanhus ei enää muista käyvätkö he päivittäin tai ei tunne onko kävijä lapsi, lastenlapsi vai joku muu.

En ole tuo edellinen kirjoittaja, mutta entisenä sairaanhoitajana (myös vanhustenhuollossa työskennelleenä) ja nyt iäkkäitä vanhempiani työn ohessa kotona hoitavana olen miettinyt tuota asiaa paljon. Muistisairaan vanhuksen yksinäisyys ei poistu sillä, että hänen luonaan vieraillaan. Hän unohtaa koko vierailun heti, kun vierailijat lähtevät. Jos hän ei enää tunnista läheisiään, hän kaipaa puolisoaan, tytärtään tai poikaansa silloinkin, kun tämä istuu hänen sänkynsä vieressä, juttelee ja pitää kädestä kiinni. Tämä on aika raastavaa niin vanhukselle kuin omaisillekin ja ymmärrän hyvin, jos omainen alkaa kokea käyntinsä turhaksi. 

Eihän se yksinäisyys poistu siellä sairaalassa tai tehostetussa asumispalvelussakaan. Onko asuminen ja apu siellä silloin turhaa?

Ei poistukaan. Muistisairaan vanhuksen yksinäisyyttä ei voi poistaa edes hetkellisesti, jos hän ei enää tunnista kaipaamiansa ihmisiä. Asuminen ei toki ole mitenkään turhaa, koska noissa paikoissa kuitenkin joku huolehtii lääkkeistä, syömisistä jne. 

Tässä ketjussakin on useaan otteeseen perusteltu omaisten osallistumattomuutta sillä että se on turhaa kun vanhus ei muista. Eikö se vanhuksesta huolehtiminen siellä asumispalvelu yksikössä ole yhtä turhaa. Ei vanhus läheskään aina muista sitä että on syönyt viistoista minuuttia sitten tai käynyt wc:ssä juuri äsken. Omaisille (jos omaiset käy) vanhus saattaa sanoa että ei ole synyt kokopäivänä mitään ja wc:hin ei pääse ollenkaan. Turhauttavaa se on usein hoitajallekin huolehtia asioista mutta se ei tee huolehtimisesta turhaa. Samoin omaisten kohdalla se että he huolehtivat läheisistä ja käyvät näiden luona voi hyvinkin turhauttaa, mutta merkityksetöntä se ei silti ole.

Uskoisin, että tuolla on useimmat tarkoittaneet, että muistisairaista vanhusta voi hoitaa joku muukin kuin omainen. Jos muistisairas ei tunnista enää tytärtään vaan pitää tätä vieraana ihmisenä, on tosiasiassa ihan sama, vaikka vanhusta hoitaisi joku muu kuin tytär. Hoivaa ja huolenpitoa toki tarvitaan, mutta onko muistisairaan näkökulmasta merkitystä, onko ko henkilö omainen (jota hän pitää vieraana) vai joku ammattilainen. 

Moni on kuitenkin kommentoinut omista kokemuksistaan, että vaikka muistisairas ei tunnistakaan täysin, kokee kuitenkin omaisen jollain tavalla läheiseksi. Kun mä olen puhunut muistisairaasta, joka ei tunnista enää omaisiaan, olen tarkoittanut juuri sitä vaihetta muistisairaalla, jolloin se oma tytärkin on vanhukselle täysin vieras ihminen. En väitä, että omaisten vierailut olisivat tässäkään tapauksessa turhia, mutta ymmärrän sen, jos omaiset itse kokevat ne turhiksi.

Sillä on hyvin paljon merkitystä vanhukselle onko hoitaja tuttu vai vieras. Tunteeko hän autevan tavat vai ei. Pysyykö hoitaja edes suunnileen samana vai vaihtuuko usein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen jo etukäteen murehtinut paljon sitä kuka isäni asioita hoitaa sitten kun hän on vanha. Luulen ettei minusta taida olla siihen. Kun isä ei ole minun ollessani pieni pitänyt minusta huolta vaan jätti minut yksin selviämään äitini kuolemasta ja keskittyi itse ryyppäämään ja sotkemaan raha-asiansa, niin eipä minulla ole mitään kovin suurta intoa isääni hoitaa. Ehkä joidenkin muidenkin kohdalla kyseessä on tällainen välien katkeaminen eikä se vanhus välttämättä näe itse syytä siihen miksi kukaan ei hoida. Ei minunkaan isäni tule koskaan myöntämään omia virheitään eikä näe itsessään mitään vikaa. Omia isovanhempiani hoitaisin oikein mielelläni sitten kun he eivät enää keskenään pärjää sillä he ovat nuoruudessani tarjonneet minulle hyvän ja turvallisen paikan jossa olla ja pitäneet minusta huolta.

Onko yhteiskunnan velvollisuus välittää ihmisistä jotka itse ovat sotkeneet asiansa ja joilla ei ole läheisiä jotka välittää.

Onhan se, nimenomaan. Suomi on eurooppalainen hyvinvointivaltio, ainakin nimellisesti. Ei ole tapana enää jättää avuttomia nääntymään jonnekin korpeen. Ei, vaikka jotkut sitä niin kovasti toivovatkin.

Minun vanhempani saavat maata kusivaipoissaan yksin. Koko lapsuuteni hakkasivat, alistivat ja nöyryyttivät, sitten 18v ilmoittivat että nyt loppui heidän vastuu ja muutahan pois. Sen jälkeen missään eivät ikinä auttaneet, lapsenlapsia eivät koskaan hoitaneet tai tavanneet, ainoa yhteydenpito haukkumispuhelut mulle pari kertaa vuodessa.

Olis varmaan kannattanut miettiä vanhuuttaan silloin kun hakkasi puolustuskyvytöntä lastaan risulla, remmillä, halolla, mattopiiskalla, mittanauhalla, sähköjohdolla, nyrkillä. Kaiken tuon jälkeen melko kornia odottaa hakatulta lapselta apua vanhuuteensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen jo etukäteen murehtinut paljon sitä kuka isäni asioita hoitaa sitten kun hän on vanha. Luulen ettei minusta taida olla siihen. Kun isä ei ole minun ollessani pieni pitänyt minusta huolta vaan jätti minut yksin selviämään äitini kuolemasta ja keskittyi itse ryyppäämään ja sotkemaan raha-asiansa, niin eipä minulla ole mitään kovin suurta intoa isääni hoitaa. Ehkä joidenkin muidenkin kohdalla kyseessä on tällainen välien katkeaminen eikä se vanhus välttämättä näe itse syytä siihen miksi kukaan ei hoida. Ei minunkaan isäni tule koskaan myöntämään omia virheitään eikä näe itsessään mitään vikaa. Omia isovanhempiani hoitaisin oikein mielelläni sitten kun he eivät enää keskenään pärjää sillä he ovat nuoruudessani tarjonneet minulle hyvän ja turvallisen paikan jossa olla ja pitäneet minusta huolta.

Onko yhteiskunnan velvollisuus välittää ihmisistä jotka itse ovat sotkeneet asiansa ja joilla ei ole läheisiä jotka välittää.

Onhan se, nimenomaan. Suomi on eurooppalainen hyvinvointivaltio, ainakin nimellisesti. Ei ole tapana enää jättää avuttomia nääntymään jonnekin korpeen. Ei, vaikka jotkut sitä niin kovasti toivovatkin.

Kenen velvollisuus on huolehtia siellä korvessa asuvasta ihmisestä josta oikeadtaan kukaan ei tiedä eikä kukasn ole kiinnostunut?

Onko hänellä mitään velvollisuutta itse pitää yhtryttä yhteiskuntaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omakohtaisesti voin sanoa että yritetty on. Suvun vanhukset eivät missään nimessä suostu muuttamaan kotoaan, vaikka divät siellä pärjää, eikä siihen vanhuksen pieneen taloon mahtuisi koko perheemme (jos haluaisimme jättää työt ja muuttaa työttömiksi autioituvalle maaseudulle).

Kuka laitokseen haluaisikaan asumaan?

Ohis...tuossa ehkä ajateltiin, että vanhukset muuttaisivat lähemmäs lapsiaan. Tai edes työläästä omakotitalosta keskustaan kerrostaloon parempien palveluiden lähelle.

Laitokseen asumaan löytyy kuitenkin myös halukkaita. Yleensä he ovat yksin asuvia selväjärkisiä, joille on sattunut kotona jokin tapaturma kuten paha kaatuminen (esim lonkkamurtuma). Ovat ehkä joutuneet makaamaan lattialla tuskissaan pitkäänkin ennenkuin on tullut apua. He kaipaavat laitosasumisen tuomaa turvaa. 

Oletko ollut hoitolaitoksissa töissä? Minä olen, ja turvasta ne ovat kaukana. Ja inhimillisyydestä.

Miltä vanhuksen pitäidi olla turvassa esim. palvelukodissa? Omaisilta? Sairatumiselta?

Vanhuksen pitäisi olla turvassa loukkaantumiselta,  tulipalolta (myös saunassa palamiselta), katoamiselta (karkailevat dementikot), väärältä lääkitykseltä ( kun ottaa itse mitä lääkettä sattuu), pahoinpitelyltä (toisen aggressiivisen potilaan tai uupuneen omaisen) , esimerkiksi.

Minulle kasvaa sarvet päähän näistä "miksi ette itse huolehdi...", joiden kirjoittajat itse eivät ole hoitaneet dementoitunutta omaista päivääkään, eikä yötä. Meidän omaishoidettava oli kerran vuorokauden toisen hoidettavana, niin tuli seuraavana päivänä puhelu "laitospaikka on laitettava heti hakuun".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harva vanhus tarvitsee hoitoa ja hoivaa, puolesta tekemistä ja puolesta päättämistä. Apua he josku tarvitsevat selvitäkseen omasta arjestaan.

Puolestaan tekemistä ja päättämistä ei täysjärkinen ihminen tarvitse, sitten onkin hankalampaa kun vanhus ei osaa enää katsoa asioita kuin omalta kannaltaan tai ei muuten ymmärrä, että monet asiat ovat muuttuneet hänen nuoruudestaan. Joskus vaan on pakko nätisti ohjata ja tehdäkin toisin, vaikkei vanhus ymmärtäisikään. Sitten on tietenkin ne vanhukset, usein itse muita hoitaneet, jotka eivät suin surminkaan halua olla vaivoiksi (ja ostaisivat kyllä tarvitsemiaan palveluja jos niihin olisi varaa).

Moni vanheneva ihminen tarvitsee erilaista apua, ei joskus, kuten sanoit, ei kuukausia, vaan vuosikymmeniä, alkaen raskaimmista piha-, siivous- ja  vaatehuollon töistä paperi- ja raha-asioiden hoitoon. Tässä vaiheessa autettava on kuitenkin yleensä henkisesti vierkeä ja voi liikkua kodin ulkopuolella ja muutenkin nauttia eläkepäivistään, no, jos hänellä itsellään ei ole autettavaa perheenjäsentä, esim. puolisoa  huolehdittavana.

Myöhemmin kotonaan asuva(t) saattaa tarvita vuosien ajan päivittäista apua pukeutumisessa ja ainakin joskus peseytymisessä, aterioiden laittoa, siitä huolehtimista, että ateriat myös syödään ja lääkkeet otetaan ajallaan ja tietysti kaikki kotityöt ja asioidenhoito päälle. Siinä vaiheessa kun vanhuksen saa viimein hoitokotiin, tämä on usein jo niin muistisairas, että väittää ettei joku tietty henkilö koskaan käy, vaikka tämä kävisi päivittäin.

Näinhän se usein menee ja tuosta kirjoituksesta kyllä myös välittyy välittäminen. Oikeastaan tuota viimeistä kappaletta lukuunottamatta, mitä tarkoitat sillä. Eikö omaisia tarvita enää siinä vaiheessa kun vanhus ei enää muista käyvätkö he päivittäin tai ei tunne onko kävijä lapsi, lastenlapsi vai joku muu.

En ole tuo edellinen kirjoittaja, mutta entisenä sairaanhoitajana (myös vanhustenhuollossa työskennelleenä) ja nyt iäkkäitä vanhempiani työn ohessa kotona hoitavana olen miettinyt tuota asiaa paljon. Muistisairaan vanhuksen yksinäisyys ei poistu sillä, että hänen luonaan vieraillaan. Hän unohtaa koko vierailun heti, kun vierailijat lähtevät. Jos hän ei enää tunnista läheisiään, hän kaipaa puolisoaan, tytärtään tai poikaansa silloinkin, kun tämä istuu hänen sänkynsä vieressä, juttelee ja pitää kädestä kiinni. Tämä on aika raastavaa niin vanhukselle kuin omaisillekin ja ymmärrän hyvin, jos omainen alkaa kokea käyntinsä turhaksi. 

Eihän se yksinäisyys poistu siellä sairaalassa tai tehostetussa asumispalvelussakaan. Onko asuminen ja apu siellä silloin turhaa?

Ei poistukaan. Muistisairaan vanhuksen yksinäisyyttä ei voi poistaa edes hetkellisesti, jos hän ei enää tunnista kaipaamiansa ihmisiä. Asuminen ei toki ole mitenkään turhaa, koska noissa paikoissa kuitenkin joku huolehtii lääkkeistä, syömisistä jne. 

Tässä ketjussakin on useaan otteeseen perusteltu omaisten osallistumattomuutta sillä että se on turhaa kun vanhus ei muista. Eikö se vanhuksesta huolehtiminen siellä asumispalvelu yksikössä ole yhtä turhaa. Ei vanhus läheskään aina muista sitä että on syönyt viistoista minuuttia sitten tai käynyt wc:ssä juuri äsken. Omaisille (jos omaiset käy) vanhus saattaa sanoa että ei ole synyt kokopäivänä mitään ja wc:hin ei pääse ollenkaan. Turhauttavaa se on usein hoitajallekin huolehtia asioista mutta se ei tee huolehtimisesta turhaa. Samoin omaisten kohdalla se että he huolehtivat läheisistä ja käyvät näiden luona voi hyvinkin turhauttaa, mutta merkityksetöntä se ei silti ole.

Uskoisin, että tuolla on useimmat tarkoittaneet, että muistisairaista vanhusta voi hoitaa joku muukin kuin omainen. Jos muistisairas ei tunnista enää tytärtään vaan pitää tätä vieraana ihmisenä, on tosiasiassa ihan sama, vaikka vanhusta hoitaisi joku muu kuin tytär. Hoivaa ja huolenpitoa toki tarvitaan, mutta onko muistisairaan näkökulmasta merkitystä, onko ko henkilö omainen (jota hän pitää vieraana) vai joku ammattilainen. 

Moni on kuitenkin kommentoinut omista kokemuksistaan, että vaikka muistisairas ei tunnistakaan täysin, kokee kuitenkin omaisen jollain tavalla läheiseksi. Kun mä olen puhunut muistisairaasta, joka ei tunnista enää omaisiaan, olen tarkoittanut juuri sitä vaihetta muistisairaalla, jolloin se oma tytärkin on vanhukselle täysin vieras ihminen. En väitä, että omaisten vierailut olisivat tässäkään tapauksessa turhia, mutta ymmärrän sen, jos omaiset itse kokevat ne turhiksi.

Sillä on hyvin paljon merkitystä vanhukselle onko hoitaja tuttu vai vieras. Tunteeko hän autevan tavat vai ei. Pysyykö hoitaja edes suunnileen samana vai vaihtuuko usein.

Tottakai on. Mutta kun nyt lähdetään siitä, että sekä tytär että kotipalvelun hoitaja ovat tälle muistisairaalle yhtä vieraita (koska hän ei enää tunnista tytärtään) , niin usein käyvä kotipalvelun työntekijä on aivan yhtä tuttu kuin olisi usein käyvä tytärkin. Tuo on toki ongelma, että henkilökunta vaihtuu. Toisaalta ongelma on sekin, ettei se tytär todennäköisesti pysty käymään vanhuksen luona niin usein kuin on tarve, joten vanhuksen luona käy kuitenkin myös kotipalvelu. 

Eläkkeellä olevan ihmisen on yksinkertaisempaa muuttaa lähemmäs lapsiaan kuin perheellisten työssäkäyvien satojen kilometrien päähän pienelle paikkakunnalle, jossa ei ole töitä. Jos välimatkaa on paljon, ei työssä käyvien ihmisten ole mahdollista poiketa iltaisin auttamassa vanhempiaan. Omien lastensa syyllistämisen monet ikäihmiset osaavat ymmärtämättä tilanteeseen liittyviä faktoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omakohtaisesti voin sanoa että yritetty on. Suvun vanhukset eivät missään nimessä suostu muuttamaan kotoaan, vaikka divät siellä pärjää, eikä siihen vanhuksen pieneen taloon mahtuisi koko perheemme (jos haluaisimme jättää työt ja muuttaa työttömiksi autioituvalle maaseudulle).

Kuka laitokseen haluaisikaan asumaan?

Ohis...tuossa ehkä ajateltiin, että vanhukset muuttaisivat lähemmäs lapsiaan. Tai edes työläästä omakotitalosta keskustaan kerrostaloon parempien palveluiden lähelle.

Laitokseen asumaan löytyy kuitenkin myös halukkaita. Yleensä he ovat yksin asuvia selväjärkisiä, joille on sattunut kotona jokin tapaturma kuten paha kaatuminen (esim lonkkamurtuma). Ovat ehkä joutuneet makaamaan lattialla tuskissaan pitkäänkin ennenkuin on tullut apua. He kaipaavat laitosasumisen tuomaa turvaa. 

Oletko ollut hoitolaitoksissa töissä? Minä olen, ja turvasta ne ovat kaukana. Ja inhimillisyydestä.

Olen ja olen ollut myös kotihoidossa. Kysehän onkin tällaisen yksinoloa pelkäävän vanhuksen turvattomuuden tunteesta. He kokevat, että hoitolaitoksessa on sentään jotain henkilökuntaa. Kotonahan ei ole ketään. Heidän kuvitelmansa eivät aina vastaa todellisuutta, mutta koska taustalla on pelko ja turvattomuuden tunne, he ajattelevat laitoshoidon olevan pienempi paha kuin yksin asuminen.

Tämä on yksi vanhusten liittyvistä suurista harhoista että vanhus olisi laitoshoidossa tai yhteisöllisessä asumisessa jotenkin turvasssa yksinäisyydeltä, sairastumisrlta, kaatumisilta, avuttomuudelta jne. Todellisuudessahan se ei niin mene. Kotona monia vaaratekijöitä voidaan ennaltaehkäistä vähintään yhtähyvin kuin esim. palvelutaloissa. Palvelutalossa asuva vahus voi kaatua, murtaa lonkkansa, sairastua, ikävöidä läheisiään. Kokee olonsa usein turvattomaksi vieraassa ympäristösdä jossa ympärillä on vieraita ihmisiä. Osa muista vanhuksista saattaa käyttäytyä agressiivisesti, huutaa lähes taukoamatta, olla levottomattomia jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omakohtaisesti voin sanoa että yritetty on. Suvun vanhukset eivät missään nimessä suostu muuttamaan kotoaan, vaikka divät siellä pärjää, eikä siihen vanhuksen pieneen taloon mahtuisi koko perheemme (jos haluaisimme jättää työt ja muuttaa työttömiksi autioituvalle maaseudulle).

Kuka laitokseen haluaisikaan asumaan?

Ohis...tuossa ehkä ajateltiin, että vanhukset muuttaisivat lähemmäs lapsiaan. Tai edes työläästä omakotitalosta keskustaan kerrostaloon parempien palveluiden lähelle.

Laitokseen asumaan löytyy kuitenkin myös halukkaita. Yleensä he ovat yksin asuvia selväjärkisiä, joille on sattunut kotona jokin tapaturma kuten paha kaatuminen (esim lonkkamurtuma). Ovat ehkä joutuneet makaamaan lattialla tuskissaan pitkäänkin ennenkuin on tullut apua. He kaipaavat laitosasumisen tuomaa turvaa. 

Oletko ollut hoitolaitoksissa töissä? Minä olen, ja turvasta ne ovat kaukana. Ja inhimillisyydestä.

rt

Miltä vanhuksen pitäidi olla turvassa esim. palvelukodissa? Omaisilta? Sairatumiselta?

Vanhuksen pitäisi olla turvassa loukkaantumiselta,  tulipalolta (myös saunassa palamiselta), katoamiselta (karkailevat dementikot), väärältä lääkitykseltä ( kun ottaa itse mitä lääkettä sattuu), pahoinpitelyltä (toisen aggressiivisen potilaan tai uupuneen omaisen) , esimerkiksi.

Minulle kasvaa sarvet päähän näistä "miksi ette itse huolehdi...", joiden kirjoittajat itse eivät ole hoitaneet dementoitunutta omaista päivääkään, eikä yötä. Meidän omaishoidettava oli kerran vuorokauden toisen hoidettavana, niin tuli seuraavana päivänä puhelu "laitospaikka on laitettava heti hakuun".

Tulipaloita laitoksissa ei ole oikeastaan kukasn turvassa sen paremmin kuin laitoksessakaa. Hälytysjärjestelmät toki laitoksissa ovat asian mukaisia, mutta niin ne voi olla kotonakin. Laitoksissa myös huolehditaan siitä että muitisairaan vahuksen saatavilla ei ole välineitä joilla hän tulipalon voi aiheuttaa (toki vanhukset välillä ovat niin kekseliäitä että onnidtuvat silti).

Kaatumisia tapahtuu laitoksissakin eikä niiltä voi kokonasn välttyä. Suurempaa haitaa koituu siitä kun liikkuminrn estetään.

Miksi sgressiivinen omainen ei päädisi laitokseen jos hän sinne haluaa tulla. Lidäksi laitoksessa asuu toennäköisesti agressiivisia vanhuksia.