ero 15 v jälkeen. Syy: mies tyytyi ja se sitten myös näkyi suhteessa

Vela -72 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä tyytyjät on alinta pohjasakkaa. 👎

En itse tuomitsisi heitä niin heppoisesti.

Jos mies ei koskaan saa naista johon voisi ihastua niin ainoa ratkaisu on madaltaa kriteerejä niin paljon kunnes nainen kiinnostuu.

Väitän että moni nainen on täysin tietämätön miehen todellisista tunteista.

Mies siis alkaa oikeaan parisuhteeseen naisen kanssa, josta tietää, että ei voisi koskaan edes ihastua tähän. Ja sen sijaan että olisi asiasta rehellinen ja antaisi naiselle mahdollisuuden päättää itse haluaako olla parisuhteessa noilla ehdoilla, mies salaa asian ja ilmeisesti vielä teeskentelee tuntevansa lämpimiä tunteita, koska nainen menee kerran halpaan eikä aavista mitään. Ja tällaista epärehellistä hyväksikäyttäjää sinä et tuomitsisi heppoisesti?

Ihan mielenkiinnosta, kuinka kusipäisesti ihmisen pitää mielestäsi toista kohdella, ennen kuin tuomitset hänen käytöksensä?

Tapojeni vastaisesti myönnän, että sä olet aivan oikeassa.

Mä olen luvannut itselleni, että en aio enää koskaan tyytyä keneenkään ja sen seurauksena olenkin saanut pakkeja yksi toisensa perään ja ollut jo pitkään vastentahtoisesti yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama kokemus minulla. Onneksi ymmärsin lopettaa suhteen vuoden jälkeen. Tulin siihen tulokseen, että seuraava saa olla kyllä todella minuun rakastunut mies, että lähden suhteeseen. Tai sitten olen mieluummin yksin.

Aika moni nainen saisi oikeasti rakastuneen miehen mutta eivät sellaista ota koska naisille on tärkeämpää saada hyvätasoinen mies.

Harvoin saa kuulla että nainen listaisi tärkeimmiksi kriteereiksi sen että mies olisi naisesta kiinnostunut vaan nainen luettelee että miehen pitää olla pitkä ja komea ja hyvässä työssä, tuollainen mies ei rakastu niin helposti.

Mistä näitä oikeasti rakastuneita miehiä löytää?

Nämä on niitä miehiä joille sinä annat pakit jo heti ekoilla treffeillä tai sitten myöhemmin ihan lyhyen tapailun jälkeen "kun et vain tunne sitä jotain"

Jaa, niinkö meinaat? Entäs jos mies antoi pakit minulle? :)

Juu, ihan sama, olen ollut onnellisesti mieheni kanssa jo yli 20 vuotta ja kumpikaan meistä ei ole vain paremman puutteessa toisen kanssa eli tyytynyt toiseen. En ottanut ensimmäistä tai toista, en edes kolmatta tai neljättä miestä, jonka kanssa tapailin tai seurustelin nuorena. Vaikka en heistä elämänkumppania ottanut, niin en ole heille tai kenellekään tästä tilivelvollinen.

Kaksikymmentäkolme vuotiaana eteeni tuli mies, jota oli mukava katsoa, joka katsoi minuun kauniisti, puhui, kuunteli, välitti ja tykkäsi. Kertaakaan hänen kanssa ollessani en ole tuntenut, että olisin hänelle vain joku, vaan jopa riidellessämme tunnen, että hän välittää minusta ja paljon. Tiedän, että hän huolehtisi minusta vaikka mikä tulisi ja saman teen minäkin pyytelemättä.

Myös lapsemme ovat hyvin tasapainoisia ja rakastettuja teinejä, jotka eivät jätä asioita puolitiehen. Sitähän se tyytyminen on, asioiden kesken jättämistä, välinpitämättömyyttä ja laiskuutta. Tyytyjä ei arvosta itseään ja ei ole sinut itsensä kanssa, joten miten hän voisi olla parisuhteessaan ja elämässään yhtään sen parempi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä enemmän ikää tulee sitä selvemmin sen tajuaa, että molemminpuolinen tunneyhteys ja kipinä on aivan elintärkeä asia parisuhteessa. Millään muulla ei ole yhtä paljon merkitystä, ei ulkonäöllä, ei ammatilla, ei rahalla. Ei ne miehet naista pelkän ulkonäön perusteella valitse, eikä naiset rahan tai aseman perusteella. Kun joku ihminen kolahtaa, niin kyllä sen huomaa ja tuntee. Jos keskinäistä yhteyttä ja tunnetta ei ole, mikään maailman panostaminen ja elintaso ei auta. Ja motivaatio kestää vaikeita aikoja ja suhteen kipukohtia on aivan eri kuin jonkun ihmisen kanssa, joka on ihan sama, kunhan on joku. Olen itse tyytynyt ja minuun on tyydytty ja voin sanoa kokemuksesta, että se on 100% kummallekin osapuolelle ajanhaaskausta. Yksin ei sentään ole koko ajan sitä tunnetta, että ei riitä, ei ole arvokas ja haluttava, tai että olisi parempi/onnellisempi jossain aivan muualla jonkun muun kanssa.

Ainoastaan hölmö on niin luullut. Sen sijaan nuo kriteerit määrittävät ehdokaspoolin rajat, joista sitten yritetään löytää joku. Siksi ovat ensimmäiset, ja siten tärkeimmät kriteerit. Vaikka yksilö ei tietenkään miellä niitä tärkeimmiksi.

Ja höpöhöpö. Jalkaudu joskus tuonne ulos oikeaan maailmaan ja tutustu oikeisiin ihmisiin, niin huomaat sen, että on paljon kauniita, hoikkia, nuoria naisia, joiden miehet eivät todellakaan ole mitään statusuroksia. Ja samoin huomaat sen, että on paljon menestyneitä, komeita, todellisia alfauroksia, joiden naiset eivät lainkaan näytä huippumalleilta. Silti näissä suhteissa on rakkautta ja sen huomaa siitä, miten pari kohtelee toisiaan, käyttäytyy toistensa seurassa ja katsoo toisiaan. Rakkaus on alitajuista ja se on yksi olemassaolomme suurimpia mysteereitä. Ulkonäköön ja menestykseen voi ihastua ja sitä voi ihailla, mutta rakkauteen se ei riitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monen miehen luulette saavan ykkösvaihtoehdon? Suurin osa "tyytyy" siihen.

Ei tyydy, luuserit tyytyvät.

Ai jokaisella miehellä on supermalli rinnallaan,en ole huomannut.

Jokainen mies itse on ihan supermallin näköinen. Keskenkasvuisten peräkammarin poikien unelmointi kohdistuu supermalleihin... se on jossain iässä vielä ihan normsalia 🙄

Tehän missaatte nyt näillä tasoteorioillanne koko pointin. Ei tietenkään kaikki miehet ole täydellisiä - jämä miehet joutuu tyytymään jämä naisiin. Tyytymistä sekin on, jos joutuu ottamaan oman tasoisensa, jos oma taso ei nyt niin korkea ole. 

Jämämiehet, palstan mukaan alemman tason miehet, siis saavat sittenkin naisia? Minä kun olen elänyt siinä uskossa, ettei heille löydy kumppania. Kyse olikin vain siitä, etteivät he saa kauniita naisia. Kiitos selvennyksestä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ykkösvaihtoehto on nainen, joka ei koita muuttaa minua, on tasapainoinen, jos haluaa jotain tekee itse. Haluan että olemme tasapuoliset kumppanit, niin kotitöiden kuin muidenkin askareiden. Olen tietysti sinkku, koska tälläistä naista ei ole löytynyt. Vaikka osaankin monia remonttihommia ja sun muita, ei tarkota sitä että haluaisin niihin käyttää kaiken aikani, siihen päälle puolet kotitöistä. Olen tullut siihen tulokseen että on parempi olla sinkku kuin nykynaisen orja. Seksiä saa netistä tai rahalla.

Vähän offtopic, mutta jäi ihmetyttämään: Jos se parisuhde jää kiinni vaan naisen kyvyttömyydestä tehdä remonttihommia, etkä jaksa naista opettaa, niin eikö niitä voi vaan ostaa naisen kanssa puoliksi? Jos kerta seksistäkin olet valmis maksamaan niin mikä kynnyskysymys on maksaa satunnaisita remonttihommista tai renkaiden vaihdosta? Jää vähemmän hommaa sitten kummallekin, kun jaettavana on vain kotityöt.

Täällä taas rakkautta elämässään vaille jääneet palstamiehet jankuttavat tasoista ja haukkuvat niin naiset kuin muut miehetkin. Olette te kyllä jännä alakategoria miehelle, olisi kiinnostavaa tehdä tutkimusta teistä joskus.

Nimittäin tosielämässähän ihmiset kohtaa, rakastuu, menee yhteen ja joskus myös eroaa. Se on elämää se. Ymmärrän, että on ulkopuolinen olo, jos vuodesta toiseen seuraa sitä vain vierestä eikä itsellä ole päivässä muuta sisältöä kuin av. Voisiko kuitenkin olla siirtämättä siitä syntyvää vihaa muiden niskoille? Menkää terapiaan, tämä jankuttaminen alkaa olla jo huolestuttavan pakkomielteistä.

Jos naiset eivät valitse juuri sinua, se ei ole niiden naisten vika, eikä niiden valituksi tulleiden miesten vika. Arvaa, kenen vika se on? Aiotko tehdä jotain asialle vai istua av:lla vihaamassa? Sun elämä, sun valinnat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on sama tilanne. Tiedän miehen tyytyneen, ja olen tyytynyt myös itse. Ikävältä tuntuu se, että suhteessa olisi ollut mahdollisuus voimakkaisiin tunteisiin omalta puoleltani, jos mies olisi näyttänyt kiinnostuksensa ja tunteensa, ollut satasella mukana. Käyttäytynyt ystävällisesti, kohteliaasti, arvostavasti. Onhan se selvää, että ihastumisriski johonkuhun toiseen on suuri, kun tilanne on tämä.

Meillä sama tilanne. On tosin aina käyttäytynyt ystävällisesti, kohteliaasti ja arvostavasti. Mutta ei se riitä. Alussa kipuili sen kanssa että "jotain puuttuu " ja "tunteita ei ole tarpeeksi " ja erottiin. Sitten tahtoi takaisin. Nyt ehkä ajattelen, ettei olisi pitänyt ottaa. Läheisyyttä on, hellyyttä on, mutta ei koskaan puhu rakkaudesta. Enkä minäkään alun torjutuksi tulemisen jälkeen uskalla edes rakastaa. Luulen, että on tyytynyt.

Meillä täysin sama. Kipuili tulisen rakkauden puuttumista ja erottiin, mutta palattiin kuitenkin myöhemmin yhteen. Ei olisi pitänyt. Meillä kyllä sanoo rakastavansa mutta minä en usko enkä pysty varmaan koskaan uskomaan. Hellyyttä ja läheisyyttä on, seksiä vain harvoin. Välillä mietin, miltä tuntuisi olla "oikeassa" avioliitossa jossa on molemminpuolista rakkautta. Se nyt vaan on liian myöhäistä. On pienet lapset eikä uusperhekuviot kiinnosta. Se mitä elämältä halusin on jo menetetty, kun tuli tehtyä lapset miehelle joka ei rakasta.

Vierailija kirjoitti:

Jos mies on oikeasti vain tyytynyt johonkin naiseen niin se tarkoittaa sitä että kyseessä on mies johon nainenkin on vain tyytynyt.  

AAMEN.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monen miehen luulette saavan ykkösvaihtoehdon? Suurin osa "tyytyy" siihen.

Ei tyydy, luuserit tyytyvät.

Ai jokaisella miehellä on supermalli rinnallaan,en ole huomannut.

Ja supermalli on jokaisen miehen ykkösvaihtoehto? Etkö näyttäisi vähän huvittavalta, 20 cm lyhyempänä sitä supermallia?

Supermalleista haaveilevat jonnet, eivät miehet.

Miksi tämä keskustelu meni näin ulkonäkökeskeiseksi? Minä en ainakaan asiaa ymmärtänyt ulkonäön arvioimisena, vaan henkisenä yhteenkuuluvaisuutena.

Ihminen jää mielellään suhteeseen sellaisen aika hyvän ja luonteeltaan aika sopivan tuntuisen ihmisen kanssa, mutta jos sitten vastaan tuleekin ihan täysin ajatuksiltaan ja luonteeltaan sopiva ihminen, niin mitäs teet? Mitä luultavimmin mieli kääntyy siihen ihan täydellisen tuntuiseen ja entisen suhteen pienet epäkohdat alkavat närästämään. Ulkonäölliset eivät seikat näissä jutuissa välillä paina ollenkaan, vaan luonteiden yhteensopivuus saa korkeamman painoarvon.

Just näin!

Oli jopa jossain, että usein ihminen jonka kanssa petetään on rumempi kuin oma puoliso. Se on se joku muu, kuin ulkonäkö, joka ratkaisee ehkä nuorempana, mutta ei enää vanhempana samalla tavalla.

Ehkä olen jotenkin outo, mutta minusta pitkässä suhteessa on vaiheita, jolloin vain tyydytään ja odotetaan sitä parempaa aikaa. On nykyajan vouhotusta kuvitella,, että sitä voisi olla rakastunut kaiken aikaa. Ei niitä omia lapsiakaan rakasta syvästi silloin, kun ne ovat polttaneet roskakatoksen ja puhkoneet opettajan auton kumit. Mutta silti sitä tietää, että kun tästä on selvitty, ollaan taas perheenä vahvempi.

Elokuvat ja tv-sarjat luovat kuvaa parisuhteesta aina auvoisena ja ihanana, ja yksinkertaisimmat tähän ansaan lankeavat. Niinpä sitten rakastutaan aina seitsemän vuoden jälkeen uuteen ja ihmetellään, kun niitä lapsia on vähän joka liitosta ja tärkeitä parisuhteitakin on takana nelikymppisellä jo kahden käden verran.

Onnistuneen parisuhteen salaisuus on se, että silloinkin kun se toinen on ärsyttävä ja häntä oikeastaan jopa vihaa, pystyy uskomaan siihen, että tämä on vaihe ja kohta on toisin. Yhä harvempi vain jaksaa nykyään mennä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Näkeehän sen jo nykylapsistakin. Luokallinen oppilaita ja lähes jokaisella on jokin erikoisuus ruokavaliosta mutismiin asti. Siinä sitten opettaja miettii, että tuo ei kykene ryhmätöihin, tuo ei kykene esiintymään, tuon kanssa pitää tilata retkelle kasvisruoat, tuota pelottaa metsässä, tuo saa kohtauksen ampiaisista ja tuo toinen taas hämähäkeistä... Ja opettaja juoksee lasten edellä lakaisemassa kaikki esteet syrjään tai muuten vanhemmat haastavat oikeuteen. Kaikilla kun on nykyään vain oikeuksia eikä lainkaan velvollisuuksia. Kaikkia on vain ymmärrettävä, ketään ei saa rangaista tai luokitella erikoiseksi.

Ei tällaiset ihmiset pysty parisuhteessa sietämään puolison vaikeuksia tai ongelmia tai kasvukipuja vaan uutta vain kehiin, kun kaikki ei olekaan ruusuista ja ihanaa. Joku sen tällä palstalla tiivisti niin, että haluaa joka aamu herätä miettien, valitsenko tänään tuon miehen vai en. Jokainen päivä on mahdollinen eropäivä, jos se puoliso ei miellytä. Lapsiinkin tämä ulottuu usein ainakin uusperheissä. Se uusi puoliso saa usein valita, nähdäänkö niitä lapsia hänen kodissaan vai ei.

Aikuisista ihmisistä on tullut hemmoteltuja uhmaikäisiä, jotka eivät kykene sitoutumaan mihinkään tai kehenkään yhtä päivää kauemmin.

Ap, hanki oma elämä. Miksi stalkkaat muiden suhteita?

Vierailija kirjoitti:

Ehkä olen jotenkin outo, mutta minusta pitkässä suhteessa on vaiheita, jolloin vain tyydytään ja odotetaan sitä parempaa aikaa. On nykyajan vouhotusta kuvitella,, että sitä voisi olla rakastunut kaiken aikaa. Ei niitä omia lapsiakaan rakasta syvästi silloin, kun ne ovat polttaneet roskakatoksen ja puhkoneet opettajan auton kumit. Mutta silti sitä tietää, että kun tästä on selvitty, ollaan taas perheenä vahvempi.

Elokuvat ja tv-sarjat luovat kuvaa parisuhteesta aina auvoisena ja ihanana, ja yksinkertaisimmat tähän ansaan lankeavat. Niinpä sitten rakastutaan aina seitsemän vuoden jälkeen uuteen ja ihmetellään, kun niitä lapsia on vähän joka liitosta ja tärkeitä parisuhteitakin on takana nelikymppisellä jo kahden käden verran.

Onnistuneen parisuhteen salaisuus on se, että silloinkin kun se toinen on ärsyttävä ja häntä oikeastaan jopa vihaa, pystyy uskomaan siihen, että tämä on vaihe ja kohta on toisin. Yhä harvempi vain jaksaa nykyään mennä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Näkeehän sen jo nykylapsistakin. Luokallinen oppilaita ja lähes jokaisella on jokin erikoisuus ruokavaliosta mutismiin asti. Siinä sitten opettaja miettii, että tuo ei kykene ryhmätöihin, tuo ei kykene esiintymään, tuon kanssa pitää tilata retkelle kasvisruoat, tuota pelottaa metsässä, tuo saa kohtauksen ampiaisista ja tuo toinen taas hämähäkeistä... Ja opettaja juoksee lasten edellä lakaisemassa kaikki esteet syrjään tai muuten vanhemmat haastavat oikeuteen. Kaikilla kun on nykyään vain oikeuksia eikä lainkaan velvollisuuksia. Kaikkia on vain ymmärrettävä, ketään ei saa rangaista tai luokitella erikoiseksi.

Ei tällaiset ihmiset pysty parisuhteessa sietämään puolison vaikeuksia tai ongelmia tai kasvukipuja vaan uutta vain kehiin, kun kaikki ei olekaan ruusuista ja ihanaa. Joku sen tällä palstalla tiivisti niin, että haluaa joka aamu herätä miettien, valitsenko tänään tuon miehen vai en. Jokainen päivä on mahdollinen eropäivä, jos se puoliso ei miellytä. Lapsiinkin tämä ulottuu usein ainakin uusperheissä. Se uusi puoliso saa usein valita, nähdäänkö niitä lapsia hänen kodissaan vai ei.

Aikuisista ihmisistä on tullut hemmoteltuja uhmaikäisiä, jotka eivät kykene sitoutumaan mihinkään tai kehenkään yhtä päivää kauemmin.

Jotain on kyllä mennyt kasvatuksessa todella pahasti pieleen, jos lapsi polttaa roskakatoksia ja puhkoo opettajan auton kumeja. Ja mielestäsi tätä pahempi ongelma on se, jos jollain on erityisruokavalio? Siis mitä ihmettä oikein luin. Nykyajassa on se hyvä puoli, että ymmärretään se, että ihmiset- myös lapset- on yksilöitä ja valinnanvaraa ja vapautta on enemmän. Eihän se tarkoita sitä, että kenekään elämästä tulee automaattisesti helpompaa tai parempaa, haasteet vaan on eri, mutta mennään ihmiskuntana eteenpäin. Väärin tekemisestä, vahingon aiheuttamisesta ja väkivallasta tuleekin rangaista, mutta ei siitä että joku on esimerkiksi vegaani, tai "erikoinen" kuten asian ilmaisit. Nyt on vuosi 2018, ehkä voisi olla paikallaan opetella vähän suvaitsevaisuutta.

tryty kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monen miehen luulette saavan ykkösvaihtoehdon? Suurin osa "tyytyy" siihen.

Se että ei saa ykkösihastustaan ei tarkoita, että tyytyy. Kakkos- ja kolmosihastukset on ihania hekin <3 Se on tyytymistä, jos menee naimiisiin, vaikka ei ole ihastunut ollenkaan.

Minä en ymmärrä tuota ykkös-, kakkos- ja kolmosihastusta. En ole koskaan ollut tilanteessa, jossa minulla olisi ollut rivi miehiä, joista sitten lähden valitsemaan, että "tuo on ykkösihastukseni, sen haluan". Ja sitten se ykkönen olisikin halunnut jonkun muun ja olisin joutunut tyytymään kakkoseen. Parisuhteeni ovat alkaneet siitä, että olen tavannut ihmisen, joka on herättänyt kiinnostukseni. Hän on ollut "ykkönen", se joka on saanut perhoset vatsaan ja jonka tekstarit ovat tuoneet hymyn huulille jne. Joskus ihastuminen on loppunut lyhyeen, kun on osoittautunut, että emme sovikaan yhteen, mutta ilman tuota ihastumisvaihetta en näkisi mitään syytä alkaa edes tapailla. Ei siinä mieti hughgranteja, kun joku mies vie "jalat alta".

Minulla oli rivi, neljä tyyppiä oli samaan aikaan kiinnostunut minusta samaan aikaan, ja minäkin mietin useampaa samaan aikaan  :) Tätä et ehkä tule ikinä ymmärtämään, mutta kerron lyhyesti, miten se aika usein meillä uskovaisilla menee. Koita lukea avoimin mielin, vaikket ymmärtäisikään.

Me ajatellaan, että avioliitto on hyvä asia, ja se on se mihin tähdätään, avoliitto ei ole vaihtoehto. Kun ollaan tietyssä iässä (n. 20-25), se on hyvin aktiivistä kumppaninetsintäaikaa. Olin opiskelijaporukassa, jossa oli n. 100 tuonikäistä nuorta aikuista, lähes puolet miehiä. Se vakava (ja hauska myös:) etsintä ja haku päällä oli käsinkosketeltavaa, kun jengi koitti löytää itselleen sopivinta. 

Koska meillä oli suht sama ajatus- ja arvomaailma ja elämänkatsomus aika sama kaikilla, se jo helpotti paljon. Tärkeää oli sen lisäksi, että mahdollinen kumppani oli tietenkin ihastuttava, mutta myös järjellä mietittiin: sovittaisko me  luonteidemme puolesta. Se oli niin konkreettista, että juttelimme ihan ääneenkin muutaman miespuolisen kaverini kanssa, että olisko meistä pariksi, no ehkei ole, tuumattiin  molemmat, jatketaan kavereina, ja niin on jatkettukin. 

Miten sitten päädyin juuri omaan mieheeni ja hän minuun? Pitkä tarina, mutta vietimme aikaa yhdessä (oli pienempi jengi tuon ison porukan sisällä) aika paljon ja siinä se sitten kolahti. Usko tai älä, yksi noista eniten minuun ihastuneista tuli oikein kädestä pitäen onnittelemaan miestäni, kun ekan kerran näki että menimme käsi kädessä ehtoolliselle :) Näin rehdisti se parhaimmillaan toimii uskovaisilla. Alle vuoden sisällä oltiin naimisissa, nyt oltu vuosikymmeniä. Ja häitä oli ihan hirveästi noina vuosina, parhaina viikonloppuina oli kolmet, ihan työstä kävi kiertäminen.

Jotenkin puistattaa, hyh. Lähtökohtana se, että oman lahkon sisältä pitää joku valita ja muuten ei ole niin tarkkaa, voidaan vaikka porukalla miettiä että kuka ottaa kenet.

Puistattele rauhassa, jos siltä tuntuu. Ei tietenkään PIDÄ valita tietyn porukan sisältä, mutta se on kätevää, kun ollaan samanmielisiä monessa asiassa. Mutta tällä "metodilla" on tullut kymmeniä onnellisia pariskuntia, onko sekin puistattavaa? n. 25-vuodessa eroprosentti on huomattavasti pienempi kuin yleensä, eikä johdu siitä ettemme "saisi" erota. Veikkaan että näemme keskimääräistä enemmän vaivaa liittomme eteen, ja se lisää onnea kellä tahansa. Eli onko väliä, vaikka olisimmekin porukalla miettineet, kun lopputulos kuitenkin on hyvä :D ? Tottakai kemiat merkkaa meilläkin, ei ollut vaikeaa löytää puolisoa, jonka kanssa ne löytyi.

Mutta ehkä parasta olisi minunkin ollut mennä vain baariin etsimään kumppania, ei niin puistattavaa ;)

Täällä on taas ymmärretty asia aivan eri tavalla kuin se oli. Aloituksen naisen mies ei KOSKAAN OLLUTKAAN RAKASTUNUT. Kyse ei ollut mistään kiihkon laantumisesta pitkässä suhteessa. 

Vierailija kirjoitti:

tryty kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monen miehen luulette saavan ykkösvaihtoehdon? Suurin osa "tyytyy" siihen.

Se että ei saa ykkösihastustaan ei tarkoita, että tyytyy. Kakkos- ja kolmosihastukset on ihania hekin <3 Se on tyytymistä, jos menee naimiisiin, vaikka ei ole ihastunut ollenkaan.

Minä en ymmärrä tuota ykkös-, kakkos- ja kolmosihastusta. En ole koskaan ollut tilanteessa, jossa minulla olisi ollut rivi miehiä, joista sitten lähden valitsemaan, että "tuo on ykkösihastukseni, sen haluan". Ja sitten se ykkönen olisikin halunnut jonkun muun ja olisin joutunut tyytymään kakkoseen. Parisuhteeni ovat alkaneet siitä, että olen tavannut ihmisen, joka on herättänyt kiinnostukseni. Hän on ollut "ykkönen", se joka on saanut perhoset vatsaan ja jonka tekstarit ovat tuoneet hymyn huulille jne. Joskus ihastuminen on loppunut lyhyeen, kun on osoittautunut, että emme sovikaan yhteen, mutta ilman tuota ihastumisvaihetta en näkisi mitään syytä alkaa edes tapailla. Ei siinä mieti hughgranteja, kun joku mies vie "jalat alta".

Minulla oli rivi, neljä tyyppiä oli samaan aikaan kiinnostunut minusta samaan aikaan, ja minäkin mietin useampaa samaan aikaan  :) Tätä et ehkä tule ikinä ymmärtämään, mutta kerron lyhyesti, miten se aika usein meillä uskovaisilla menee. Koita lukea avoimin mielin, vaikket ymmärtäisikään.

Me ajatellaan, että avioliitto on hyvä asia, ja se on se mihin tähdätään, avoliitto ei ole vaihtoehto. Kun ollaan tietyssä iässä (n. 20-25), se on hyvin aktiivistä kumppaninetsintäaikaa. Olin opiskelijaporukassa, jossa oli n. 100 tuonikäistä nuorta aikuista, lähes puolet miehiä. Se vakava (ja hauska myös:) etsintä ja haku päällä oli käsinkosketeltavaa, kun jengi koitti löytää itselleen sopivinta. 

Koska meillä oli suht sama ajatus- ja arvomaailma ja elämänkatsomus aika sama kaikilla, se jo helpotti paljon. Tärkeää oli sen lisäksi, että mahdollinen kumppani oli tietenkin ihastuttava, mutta myös järjellä mietittiin: sovittaisko me  luonteidemme puolesta. Se oli niin konkreettista, että juttelimme ihan ääneenkin muutaman miespuolisen kaverini kanssa, että olisko meistä pariksi, no ehkei ole, tuumattiin  molemmat, jatketaan kavereina, ja niin on jatkettukin. 

Miten sitten päädyin juuri omaan mieheeni ja hän minuun? Pitkä tarina, mutta vietimme aikaa yhdessä (oli pienempi jengi tuon ison porukan sisällä) aika paljon ja siinä se sitten kolahti. Usko tai älä, yksi noista eniten minuun ihastuneista tuli oikein kädestä pitäen onnittelemaan miestäni, kun ekan kerran näki että menimme käsi kädessä ehtoolliselle :) Näin rehdisti se parhaimmillaan toimii uskovaisilla. Alle vuoden sisällä oltiin naimisissa, nyt oltu vuosikymmeniä. Ja häitä oli ihan hirveästi noina vuosina, parhaina viikonloppuina oli kolmet, ihan työstä kävi kiertäminen.

Jotenkin puistattaa, hyh. Lähtökohtana se, että oman lahkon sisältä pitää joku valita ja muuten ei ole niin tarkkaa, voidaan vaikka porukalla miettiä että kuka ottaa kenet.

Puistattele rauhassa, jos siltä tuntuu. Ei tietenkään PIDÄ valita tietyn porukan sisältä, mutta se on kätevää, kun ollaan samanmielisiä monessa asiassa. Mutta tällä "metodilla" on tullut kymmeniä onnellisia pariskuntia, onko sekin puistattavaa? n. 25-vuodessa eroprosentti on huomattavasti pienempi kuin yleensä, eikä johdu siitä ettemme "saisi" erota. Veikkaan että näemme keskimääräistä enemmän vaivaa liittomme eteen, ja se lisää onnea kellä tahansa. Eli onko väliä, vaikka olisimmekin porukalla miettineet, kun lopputulos kuitenkin on hyvä :D ? Tottakai kemiat merkkaa meilläkin, ei ollut vaikeaa löytää puolisoa, jonka kanssa ne löytyi.

Mutta ehkä parasta olisi minunkin ollut mennä vain baariin etsimään kumppania, ei niin puistattavaa ;)

Luulen kuitenkin, että sinä et niiden suhteiden onnellisuutta tiedä. Eroamattomuushan ei siitä kerro. Uskovaisissa piireissä on mun kokemuksen mukaan tapana myös teeskennellä onnellista. Vietin piireissä lapsuuteni ja paljon ulkokultaisempaa väkeä on vaikea löytää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on sama tilanne. Tiedän miehen tyytyneen, ja olen tyytynyt myös itse. Ikävältä tuntuu se, että suhteessa olisi ollut mahdollisuus voimakkaisiin tunteisiin omalta puoleltani, jos mies olisi näyttänyt kiinnostuksensa ja tunteensa, ollut satasella mukana. Käyttäytynyt ystävällisesti, kohteliaasti, arvostavasti. Onhan se selvää, että ihastumisriski johonkuhun toiseen on suuri, kun tilanne on tämä.

Meillä sama tilanne. On tosin aina käyttäytynyt ystävällisesti, kohteliaasti ja arvostavasti. Mutta ei se riitä. Alussa kipuili sen kanssa että "jotain puuttuu " ja "tunteita ei ole tarpeeksi " ja erottiin. Sitten tahtoi takaisin. Nyt ehkä ajattelen, ettei olisi pitänyt ottaa. Läheisyyttä on, hellyyttä on, mutta ei koskaan puhu rakkaudesta. Enkä minäkään alun torjutuksi tulemisen jälkeen uskalla edes rakastaa. Luulen, että on tyytynyt.

Meillä täysin sama. Kipuili tulisen rakkauden puuttumista ja erottiin, mutta palattiin kuitenkin myöhemmin yhteen. Ei olisi pitänyt. Meillä kyllä sanoo rakastavansa mutta minä en usko enkä pysty varmaan koskaan uskomaan. Hellyyttä ja läheisyyttä on, seksiä vain harvoin. Välillä mietin, miltä tuntuisi olla "oikeassa" avioliitossa jossa on molemminpuolista rakkautta. Se nyt vaan on liian myöhäistä. On pienet lapset eikä uusperhekuviot kiinnosta. Se mitä elämältä halusin on jo menetetty, kun tuli tehtyä lapset miehelle joka ei rakasta.

Mikä oli se syy, minkä vuoksi päädyitte pelaamaan yhteen?

Minä en kyllä mielestäni ole pinnallinen vaikka viehätynkin rokkareista. Musiikki on yksi tärkeimmistä asioista elämässäni, ollut aina ja tahtoisin kyllä jakaa sen asian toisen kanssa. Yksi parhaista asioista mitä tiedän, on soittaa muiden kanssa.

N26

Vierailija kirjoitti:

Ehkä olen jotenkin outo, mutta minusta pitkässä suhteessa on vaiheita, jolloin vain tyydytään ja odotetaan sitä parempaa aikaa. On nykyajan vouhotusta kuvitella,, että sitä voisi olla rakastunut kaiken aikaa. Ei niitä omia lapsiakaan rakasta syvästi silloin, kun ne ovat polttaneet roskakatoksen ja puhkoneet opettajan auton kumit. Mutta silti sitä tietää, että kun tästä on selvitty, ollaan taas perheenä vahvempi.

Elokuvat ja tv-sarjat luovat kuvaa parisuhteesta aina auvoisena ja ihanana, ja yksinkertaisimmat tähän ansaan lankeavat. Niinpä sitten rakastutaan aina seitsemän vuoden jälkeen uuteen ja ihmetellään, kun niitä lapsia on vähän joka liitosta ja tärkeitä parisuhteitakin on takana nelikymppisellä jo kahden käden verran.

Onnistuneen parisuhteen salaisuus on se, että silloinkin kun se toinen on ärsyttävä ja häntä oikeastaan jopa vihaa, pystyy uskomaan siihen, että tämä on vaihe ja kohta on toisin. Yhä harvempi vain jaksaa nykyään mennä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Näkeehän sen jo nykylapsistakin. Luokallinen oppilaita ja lähes jokaisella on jokin erikoisuus ruokavaliosta mutismiin asti. Siinä sitten opettaja miettii, että tuo ei kykene ryhmätöihin, tuo ei kykene esiintymään, tuon kanssa pitää tilata retkelle kasvisruoat, tuota pelottaa metsässä, tuo saa kohtauksen ampiaisista ja tuo toinen taas hämähäkeistä... Ja opettaja juoksee lasten edellä lakaisemassa kaikki esteet syrjään tai muuten vanhemmat haastavat oikeuteen. Kaikilla kun on nykyään vain oikeuksia eikä lainkaan velvollisuuksia. Kaikkia on vain ymmärrettävä, ketään ei saa rangaista tai luokitella erikoiseksi.

Ei tällaiset ihmiset pysty parisuhteessa sietämään puolison vaikeuksia tai ongelmia tai kasvukipuja vaan uutta vain kehiin, kun kaikki ei olekaan ruusuista ja ihanaa. Joku sen tällä palstalla tiivisti niin, että haluaa joka aamu herätä miettien, valitsenko tänään tuon miehen vai en. Jokainen päivä on mahdollinen eropäivä, jos se puoliso ei miellytä. Lapsiinkin tämä ulottuu usein ainakin uusperheissä. Se uusi puoliso saa usein valita, nähdäänkö niitä lapsia hänen kodissaan vai ei.

Aikuisista ihmisistä on tullut hemmoteltuja uhmaikäisiä, jotka eivät kykene sitoutumaan mihinkään tai kehenkään yhtä päivää kauemmin.

Siis miten joku kasvissyönti tai mutismi liittyy? Sehän on vain HYVÄ,että oppilaita huomioidaan myös yksilötasolla eikä kohdella kuin karjaa. Kyllä niitä kasvissyöjälapsia on ennenkin ollut,ovat vaan eläneet leivällä ym.koulupäivän sitten kun ei ole ollut kasvisruokaa tarjolla. Tähän se menisi jos tarjottaisiin vain lihaa,luuletko että kasvissyöjät alkaisivat syödä lihaa sitten?

Ehei. Mutismikin on ihan oikea sairaus/häiriö jolle lapsi ei voi mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä enemmän ikää tulee sitä selvemmin sen tajuaa, että molemminpuolinen tunneyhteys ja kipinä on aivan elintärkeä asia parisuhteessa. Millään muulla ei ole yhtä paljon merkitystä, ei ulkonäöllä, ei ammatilla, ei rahalla. Ei ne miehet naista pelkän ulkonäön perusteella valitse, eikä naiset rahan tai aseman perusteella. Kun joku ihminen kolahtaa, niin kyllä sen huomaa ja tuntee. Jos keskinäistä yhteyttä ja tunnetta ei ole, mikään maailman panostaminen ja elintaso ei auta. Ja motivaatio kestää vaikeita aikoja ja suhteen kipukohtia on aivan eri kuin jonkun ihmisen kanssa, joka on ihan sama, kunhan on joku. Olen itse tyytynyt ja minuun on tyydytty ja voin sanoa kokemuksesta, että se on 100% kummallekin osapuolelle ajanhaaskausta. Yksin ei sentään ole koko ajan sitä tunnetta, että ei riitä, ei ole arvokas ja haluttava, tai että olisi parempi/onnellisempi jossain aivan muualla jonkun muun kanssa.

Ainoastaan hölmö on niin luullut. Sen sijaan nuo kriteerit määrittävät ehdokaspoolin rajat, joista sitten yritetään löytää joku. Siksi ovat ensimmäiset, ja siten tärkeimmät kriteerit. Vaikka yksilö ei tietenkään miellä niitä tärkeimmiksi.

Ja höpöhöpö. Jalkaudu joskus tuonne ulos oikeaan maailmaan ja tutustu oikeisiin ihmisiin, niin huomaat sen, että on paljon kauniita, hoikkia, nuoria naisia, joiden miehet eivät todellakaan ole mitään statusuroksia. Ja samoin huomaat sen, että on paljon menestyneitä, komeita, todellisia alfauroksia, joiden naiset eivät lainkaan näytä huippumalleilta. Silti näissä suhteissa on rakkautta ja sen huomaa siitä, miten pari kohtelee toisiaan, käyttäytyy toistensa seurassa ja katsoo toisiaan. Rakkaus on alitajuista ja se on yksi olemassaolomme suurimpia mysteereitä. Ulkonäköön ja menestykseen voi ihastua ja sitä voi ihailla, mutta rakkauteen se ei riitä.

a) Eikä ole. Selitys on miltei aina todella selkeä, jos opit heistä perusasiat. Ruma mies + kaunotar = rikas/status mies. 

b) Juuri noin sanottiin, lainaamassasi kommentissa, joten tuo ei ole mitenkään vastaväite.

Vierailija kirjoitti:

Täällä taas rakkautta elämässään vaille jääneet palstamiehet jankuttavat tasoista ja haukkuvat niin naiset kuin muut miehetkin. Olette te kyllä jännä alakategoria miehelle, olisi kiinnostavaa tehdä tutkimusta teistä joskus.

Tuo olettamus varmaan auttaa sinua  sivuuttamaan muitten kommentit, eli oman illuusion ja hattaran ylläpitämisessä, ettei tarvitsisi nähdä maailmaa sellaisena kun se oikeasti on. Eihän täällä ole kuin yksi tuommoinen, M35, ja hän on teidän puolellanne kaikessa.