Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee mieleeni, että tarinan anoppi on jotenkin sairastunut, masennukseen ehkä, keski-ikään, vaihdevuosiin, mihin lie... kokee jotenkin olevansa olemassa vain vauvan kautta. Lähtökohtaisesti me naiset varmaan emme yritä niinkään tuhota toisiamme, edes miniöitämme, vaan selviytyä jotenkin omassa elämässämme, kehossamme, rooleissamme, päässämme, mielessämme. Lasten itsenäistyminen ja oma vanheminen, ystävien sairastelut, omien

ikääntyneiden vanhempien tilanteet ja maailman muuttuminen syövät naista. Uusi vauva voi viedä tunteet takaisin hetkiin, jolloin oli omat vauvat, jolloin oli nuori ja jolloin uskoi ehkä asioihin joihin enää ei voi uskoa.

Ymmärrän, että pojan itsenäistyminen on välttämätöntä, ja kertomansa perusteella ao on toiminut hämmästyttävän hienosti ja kovin lyhyessä ajassa onnistunut saamaan muutoksia perhedynamiikkaan. Jos stoori on tosi eikä nyyrikkitarinaa, niin toivon, että tasapaino perheeseen ja sukuun löytyy ajan kanssa. Ja anoppini onnistuu löytämään elämäänsä ja avioliittonsa muuta täytettä kuin lapset ja lapsenlapset.

Vaikka anopilla olis mikä, tuo että appi menee siihen mukaan ja suorastaan yllyttää on asiatonta.

Ja ei ne vaihdevuodet ja vanheminen ole mikään syy. Samaa lässytti minunkin anoppini minua simputtaessaan. Nyt olen vaihdevuosissa itse, eikä minusta ole kuoriutunut mitään Quantanamon kiduttajaa.

Vaihdevuodet eivät voi olla selitys/oikeutus sille että kyky arvioida omaa käytöstä katoaa. Kaikki mulle, vauva mulle, kun minä haluan ja oli niin kiva olla äiti silloin omille vauvoille. Kyynärpäätaktiikalla jos ei muuten taivuta, ja käyttämällä aseena tuota ap:n anopinkin "pahaa mieltä". Miniät ja omat lapset vain lattianrakoon kun mummilla hämärtyy todellisuus. Appiukko komppaa jo siksikin koska muuten akka kitisee hänelle kellon ympäri

Toivoisi että naiset kuitenkin yrittäisivät kuitenkin ymmärtää toisia naisia.

Me kaikki tai ainakin useimmat tunnemme pulassa olevia naishahmoja eri ikävaiheissa. Estyneen pikkutytön, nokkavan viisastelijan, koulukiusaaja-teinipissiksen, itsemurhaa hautovan finninaamaopiskelijan, masennukseensa syövän elämässään eksyneen, masentuneen tai yliherkän tuoreen äidin, neuroottisen ja ahdistuneen perheenemännän, vahvuuteensa sairastuneen entisen suorittajan joka enää osaa vain ryypätä ja/tai itkeä, katkeroituneen vanhan naisen. Ja voin kertoa, että keski-ikäkään ei kaikille ole helppoa aikaa.

Ei mulla oikeestaan muuta. Kuin että vihaamalla tätä maailmaa ei rakenneta. Ja että jämptit rajat on eri kuin viha. Viha oikeastaan hämärtää rajoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee mieleeni, että tarinan anoppi on jotenkin sairastunut, masennukseen ehkä, keski-ikään, vaihdevuosiin, mihin lie... kokee jotenkin olevansa olemassa vain vauvan kautta. Lähtökohtaisesti me naiset varmaan emme yritä niinkään tuhota toisiamme, edes miniöitämme, vaan selviytyä jotenkin omassa elämässämme, kehossamme, rooleissamme, päässämme, mielessämme. Lasten itsenäistyminen ja oma vanheminen, ystävien sairastelut, omien

ikääntyneiden vanhempien tilanteet ja maailman muuttuminen syövät naista. Uusi vauva voi viedä tunteet takaisin hetkiin, jolloin oli omat vauvat, jolloin oli nuori ja jolloin uskoi ehkä asioihin joihin enää ei voi uskoa.

Ymmärrän, että pojan itsenäistyminen on välttämätöntä, ja kertomansa perusteella ao on toiminut hämmästyttävän hienosti ja kovin lyhyessä ajassa onnistunut saamaan muutoksia perhedynamiikkaan. Jos stoori on tosi eikä nyyrikkitarinaa, niin toivon, että tasapaino perheeseen ja sukuun löytyy ajan kanssa. Ja anoppini onnistuu löytämään elämäänsä ja avioliittonsa muuta täytettä kuin lapset ja lapsenlapset.

Vaikka anopilla olis mikä, tuo että appi menee siihen mukaan ja suorastaan yllyttää on asiatonta.

Ja ei ne vaihdevuodet ja vanheminen ole mikään syy. Samaa lässytti minunkin anoppini minua simputtaessaan. Nyt olen vaihdevuosissa itse, eikä minusta ole kuoriutunut mitään Quantanamon kiduttajaa.

Vaihdevuodet eivät voi olla selitys/oikeutus sille että kyky arvioida omaa käytöstä katoaa. Kaikki mulle, vauva mulle, kun minä haluan ja oli niin kiva olla äiti silloin omille vauvoille. Kyynärpäätaktiikalla jos ei muuten taivuta, ja käyttämällä aseena tuota ap:n anopinkin "pahaa mieltä". Miniät ja omat lapset vain lattianrakoon kun mummilla hämärtyy todellisuus. Appiukko komppaa jo siksikin koska muuten akka kitisee hänelle kellon ympäri

Toivoisi että naiset kuitenkin yrittäisivät kuitenkin ymmärtää toisia naisia.

Me kaikki tai ainakin useimmat tunnemme pulassa olevia naishahmoja eri ikävaiheissa. Estyneen pikkutytön, nokkavan viisastelijan, koulukiusaaja-teinipissiksen, itsemurhaa hautovan finninaamaopiskelijan, masennukseensa syövän elämässään eksyneen, masentuneen tai yliherkän tuoreen äidin, neuroottisen ja ahdistuneen perheenemännän, vahvuuteensa sairastuneen entisen suorittajan joka enää osaa vain ryypätä ja/tai itkeä, katkeroituneen vanhan naisen. Ja voin kertoa, että keski-ikäkään ei kaikille ole helppoa aikaa.

Ei mulla oikeestaan muuta. Kuin että vihaamalla tätä maailmaa ei rakenneta. Ja että jämptit rajat on eri kuin viha. Viha oikeastaan hämärtää rajoja.

Niin. Minusta sen vanhemman äidin eli anopin pitäisi ennen kaikkea ymmärtää nuorta äitiä eli miniää. Miniä on elämässään täysin uudessa tilanteessa ja tarvitsee aikaa, rauhaa ja tukea.

Ei vaatimuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee mieleeni, että tarinan anoppi on jotenkin sairastunut, masennukseen ehkä, keski-ikään, vaihdevuosiin, mihin lie... kokee jotenkin olevansa olemassa vain vauvan kautta. Lähtökohtaisesti me naiset varmaan emme yritä niinkään tuhota toisiamme, edes miniöitämme, vaan selviytyä jotenkin omassa elämässämme, kehossamme, rooleissamme, päässämme, mielessämme. Lasten itsenäistyminen ja oma vanheminen, ystävien sairastelut, omien

ikääntyneiden vanhempien tilanteet ja maailman muuttuminen syövät naista. Uusi vauva voi viedä tunteet takaisin hetkiin, jolloin oli omat vauvat, jolloin oli nuori ja jolloin uskoi ehkä asioihin joihin enää ei voi uskoa.

Ymmärrän, että pojan itsenäistyminen on välttämätöntä, ja kertomansa perusteella ao on toiminut hämmästyttävän hienosti ja kovin lyhyessä ajassa onnistunut saamaan muutoksia perhedynamiikkaan. Jos stoori on tosi eikä nyyrikkitarinaa, niin toivon, että tasapaino perheeseen ja sukuun löytyy ajan kanssa. Ja anoppini onnistuu löytämään elämäänsä ja avioliittonsa muuta täytettä kuin lapset ja lapsenlapset.

Vaikka anopilla olis mikä, tuo että appi menee siihen mukaan ja suorastaan yllyttää on asiatonta.

Ja ei ne vaihdevuodet ja vanheminen ole mikään syy. Samaa lässytti minunkin anoppini minua simputtaessaan. Nyt olen vaihdevuosissa itse, eikä minusta ole kuoriutunut mitään Quantanamon kiduttajaa.

Vaihdevuodet eivät voi olla selitys/oikeutus sille että kyky arvioida omaa käytöstä katoaa. Kaikki mulle, vauva mulle, kun minä haluan ja oli niin kiva olla äiti silloin omille vauvoille. Kyynärpäätaktiikalla jos ei muuten taivuta, ja käyttämällä aseena tuota ap:n anopinkin "pahaa mieltä". Miniät ja omat lapset vain lattianrakoon kun mummilla hämärtyy todellisuus. Appiukko komppaa jo siksikin koska muuten akka kitisee hänelle kellon ympäri

Toivoisi että naiset kuitenkin yrittäisivät kuitenkin ymmärtää toisia naisia.

Me kaikki tai ainakin useimmat tunnemme pulassa olevia naishahmoja eri ikävaiheissa. Estyneen pikkutytön, nokkavan viisastelijan, koulukiusaaja-teinipissiksen, itsemurhaa hautovan finninaamaopiskelijan, masennukseensa syövän elämässään eksyneen, masentuneen tai yliherkän tuoreen äidin, neuroottisen ja ahdistuneen perheenemännän, vahvuuteensa sairastuneen entisen suorittajan joka enää osaa vain ryypätä ja/tai itkeä, katkeroituneen vanhan naisen. Ja voin kertoa, että keski-ikäkään ei kaikille ole helppoa aikaa.

Ei mulla oikeestaan muuta. Kuin että vihaamalla tätä maailmaa ei rakenneta. Ja että jämptit rajat on eri kuin viha. Viha oikeastaan hämärtää rajoja.

Niin. Minusta sen vanhemman äidin eli anopin pitäisi ennen kaikkea ymmärtää nuorta äitiä eli miniää. Miniä on elämässään täysin uudessa tilanteessa ja tarvitsee aikaa, rauhaa ja tukea.

Ei vaatimuksia.

Olen periaatteessa aivan samaa mieltä. Odottaahan aina sopisi, että kokeneempi olisi myös vahvempi.

Vaan kokemus naisena elämisestä nyt jo 55 vuotta on osoittanut, että aina niin ei ole. Olen tavannut monia itseäni nuorempia naisia, jotka ovat ainakin sillä hetkellä olleet itseäni viisaampia ja vahvempia. Ja olen joutunut tilanteisiin, joissa minun on ollut oltava itse viisaampi ja vahvempi kuin se minua vanhempi nainen. Ei se elämä aina vaan mee kaikilla niin selkeästi.. Jos sitten kenelläkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee mieleeni, että tarinan anoppi on jotenkin sairastunut, masennukseen ehkä, keski-ikään, vaihdevuosiin, mihin lie... kokee jotenkin olevansa olemassa vain vauvan kautta. Lähtökohtaisesti me naiset varmaan emme yritä niinkään tuhota toisiamme, edes miniöitämme, vaan selviytyä jotenkin omassa elämässämme, kehossamme, rooleissamme, päässämme, mielessämme. Lasten itsenäistyminen ja oma vanheminen, ystävien sairastelut, omien

ikääntyneiden vanhempien tilanteet ja maailman muuttuminen syövät naista. Uusi vauva voi viedä tunteet takaisin hetkiin, jolloin oli omat vauvat, jolloin oli nuori ja jolloin uskoi ehkä asioihin joihin enää ei voi uskoa.

Ymmärrän, että pojan itsenäistyminen on välttämätöntä, ja kertomansa perusteella ao on toiminut hämmästyttävän hienosti ja kovin lyhyessä ajassa onnistunut saamaan muutoksia perhedynamiikkaan. Jos stoori on tosi eikä nyyrikkitarinaa, niin toivon, että tasapaino perheeseen ja sukuun löytyy ajan kanssa. Ja anoppini onnistuu löytämään elämäänsä ja avioliittonsa muuta täytettä kuin lapset ja lapsenlapset.

Vaikka anopilla olis mikä, tuo että appi menee siihen mukaan ja suorastaan yllyttää on asiatonta.

Ja ei ne vaihdevuodet ja vanheminen ole mikään syy. Samaa lässytti minunkin anoppini minua simputtaessaan. Nyt olen vaihdevuosissa itse, eikä minusta ole kuoriutunut mitään Quantanamon kiduttajaa.

Vaihdevuodet eivät voi olla selitys/oikeutus sille että kyky arvioida omaa käytöstä katoaa. Kaikki mulle, vauva mulle, kun minä haluan ja oli niin kiva olla äiti silloin omille vauvoille. Kyynärpäätaktiikalla jos ei muuten taivuta, ja käyttämällä aseena tuota ap:n anopinkin "pahaa mieltä". Miniät ja omat lapset vain lattianrakoon kun mummilla hämärtyy todellisuus. Appiukko komppaa jo siksikin koska muuten akka kitisee hänelle kellon ympäri

Toivoisi että naiset kuitenkin yrittäisivät kuitenkin ymmärtää toisia naisia.

Me kaikki tai ainakin useimmat tunnemme pulassa olevia naishahmoja eri ikävaiheissa. Estyneen pikkutytön, nokkavan viisastelijan, koulukiusaaja-teinipissiksen, itsemurhaa hautovan finninaamaopiskelijan, masennukseensa syövän elämässään eksyneen, masentuneen tai yliherkän tuoreen äidin, neuroottisen ja ahdistuneen perheenemännän, vahvuuteensa sairastuneen entisen suorittajan joka enää osaa vain ryypätä ja/tai itkeä, katkeroituneen vanhan naisen. Ja voin kertoa, että keski-ikäkään ei kaikille ole helppoa aikaa.

Ei mulla oikeestaan muuta. Kuin että vihaamalla tätä maailmaa ei rakenneta. Ja että jämptit rajat on eri kuin viha. Viha oikeastaan hämärtää rajoja.

Ymmärrys on tässä se avainsana ja voisin lisätä kunnioituksen. Jos se pyrkimys ymmärtää olisi kaksisuuntaista, ongelmia olisi varmasti paljon vähemmän! Ideaalitilanne tietysti olisi saada suhde, jossa osapuolet tukisivat toisiaan erilaisissa vaikeuksissa ja iloitsisivat saavutuksista yhdessä.

Mutta kuka ihan oikeasti jaksaa olla epätasa-arvoisen suhteen yksinkertainen ja säälittävä osapuoli, nöyrtyvä kynnysmatto aina vaan? Eivät kaikki myöskään ole niin vahvoja, että jaksaisivat jättää kaiken kuran huomiotta, koska toisella on vaikeaa. Miksi sen masentuneen, yliherkän äidin täytyy lisätä omaa masennustaan vain helpottaakseen katkeroituneen, keski-ikäisen naisen oloa? Viha ei varmasti ole ratkaisu, mutta ei sitä ole yksisuuntaisuuskaan.

Ao?

Hei. Meidän tilanteeseen on ilmennyt sellainen aspekti joka vaatii uudenlaisen tulokulman pohdintaa. Anopilla on mielenterveysongelma. Se on nyt täysin selvää ja varmaa. Olemme jutelleet paljon miehen lapsuudesta ja hänen kertomansa asiat tukevat tuota päätelmää. Äidin kanssa ei ollutkaan ihan helppoa elää. Ei kestänyt pojiltaan minkäänlaista negatiivista itseilmaisua, mökötti päiväkausia putkeen miehen ollessa teini-ikäinen ja ensimmäisiä öitä kavereiden luona. Karkotti mieheni ensimmäisen tyttöystävän epäsuorasti ja on antanut anteeksiantamattoman kylmää kyytiä toiselle miniälleen. Jokin perusluonteeseen asti tunkeutuva persoonallisuushäiriö, joka ei leimaa hänen muuta käytöstään esim työympäristössä?

Mies oli ollut aloitteellinen osapuoli välien katkaisussa. Vanhempansa olivat eilen istuttaneet hänet pöydän ääreen ja kyselleet minun vointiini liittyviä asioita. Olivat kuulemma ystävällisiä ja sanoivat että kärrystä ei tarvitse huolia, se mahtuu kyllä pihaan. Appiukko oli näyttänyt innoissaan kaavapapereita ja ilmoittanut että he olisivat halukkaita "auttamaan taloasiassa" ja lohkomaan omaa tonttiaan meille. Luulen että mies haistoi palaneen käryä tässä vaiheessa.

Appiukko ja anoppi olivat kovasti huolissaan minusta. Aikansa kierreltyään anoppi pamautti että onko minulla ollut mielenterveysongelmia ja olenko koskaan ollut lääkityksellä. Mies vastasi omien sanojensa mukaan "kelläköhän tässä saatana viiraa?" ( :D ) Ihmetteli että jos on noin kova huoli niin miksen ole saanut konkreettista apua koskaan missään, vaan kuumeessakin tarjottu "avuksi" vauvan sylittelyä että minä ehdin siivota rauhassa. Anopille kuulemma kelpasi "kaikenlainen apu" vauva-aikoina. Hän on huomannut että minä vieraannutan heitä lapsenlapsesta ja siksi "tehnyt itseään tykö" enemmän viimeaikoina. Ei noin ole kukaan käyttäytynyt heidän suvussaan aiemmin vaan vauvoista on nautittu yhdessä, isona perheenä. Anopin oma anoppi hoiti miehen nuorimman veljen lähes kokonaan sen jälkeen kun imettäminen oli loppunut ja kiitteli vielä vanhana tästä asiasta. Anoppi oli ajatellut että "jotain samantapaista olisi voinut miettiä". Hän kertoi pyytäneensä vuorotteluvapaan töistä tätä varten ja oli sen saanut. Mies ilmoitti että koko asian voi unohtaa, siitä ei keskustella, kuten ei myöskään appivanhempien tarjoamasta tontista heidän talonsa lähellä. Siitä alkoi minun haukkuminen ja toisen miniän haukkuminen ja miehen itsensä haukkuminen. Sitä millä sanoilla minua haukuttiin, hän ei ole vieläkään suostunut kertomaan. Anoppi oli alkanut lopulta itkeä vuolaasti ja kertonut että tässä on ollut raskaita asioita mielen päällä, koko ajan tuntuu että kello käy. Hänellä on sellaisia oireita jotka viittaavat imusolmukesyöpään. (Millaisiahan ne oireet mahtavat olla tarkalleen?) On menossa lääkäriin asiasta. Mies sanoi että kannattaa mennä "sellaiselle pääkoppa-lääkärille" ihan ensimmäiseksi. Tilanne eskaloitui tämän jälkeen. 

jatkuu

Laitoin eilen illalla viestiä toiselle miniälle. Viestini oli korrekti, ilmaisin selvästi että tässä ei olla nyt haukkumassa ketään mutta täällä on tämmöinen tilanne päällä. Hän vastasi tyylillä "voi harmi, kyllä se siitä" mitä ihmettelin vähän. Ei uskalla kirjoittaa mitä ajattelee?

Miehen veli soitti kuitenkin miehelle ja syy sille, miksi heidän lastensa vierailut mummolassa ovat loppuneet, selvisi. Viimeisin vierailu (appivanhemmat painostivat lasten vanhemmat menemään lomalle paikkaan X kahdestaan, jotta lapset voivat olla heillä) päättyi ennen sovittua ajankohtaa. Miehen veli ja tämä toinen miniä ajoivat kolme päivää lomailtuaan takaisin sillä lapset eivät soittaneet sovittuja puhelujaan iltaisin, vaan mummo antoi heidän puhua ainoastaan omasta puhelimestaan ja vanhempi lapsista oli kysynyt nopeasti viimeisimmän puhelun aikana että tuletteko kohta hakemaan. 

Mummo oli ottanut lasten yhteisen puhelimen pois sillä halusi viettää "mummoaikaa". Perusteli että vanhempia stressaa jatkuvat turhat soitot. Vanhemman lapsen mukaan ensin oli ollut tosi kivaa ja olivat käyneet kalassa yms. mutta tämän alkuinnostuksen jälkeen mummo ja ukki olivat "käskeneet paljon". (Voin kuvitella mitä tarkoittaa lapsen kielellä) Miehen veljeltä herui ymmärrystä. Puhuivatkin pitkään lapsuudenaikaisia asioitaan, niiden avaaminen ei tunnu sopivalta vaikka teksti on anonyymia. 

Meillä on tallissa nyt monta ikea-kassillista umpimähkään valittuja tavaroita miehen kotoa, kaksi vanhaa polkupyörää, työkaluja joista osa on rikki, veikkaan että mies paiskonut niitä kärryyn. Alamme purkamaan kamppeita tänään. Anopin sisällä uinunut it-velho on herännyt, hän on oppinut lähettämään linkkejä copy-pastella. Minun puhelimeen on tullut tänään kattava tietopaketti mm. vieraannuttamisesta ja linkki addressiin jossa penätään isovanhemmille juridisia oikeuksia lapsenlapsiinsa. Nyt on esto päällä. 

Meillä on kuitenkin aika mukavaa. Ilmapiiri on erilainen kuin ennen, mies on levollinen, sulkenut puhelimensa. Lähdemme sieneen koko porukka. Asiaa olisi paljon enemmän, en muista kaikkia älyttömyyksiä tältä istumalta. Rauhallista sunnuntaita, olette olleet korvaamaton tukijoukko. 

Myös sinulle, rajaton anoppi, joka kirjoittelit noita metsä vastaan niin kuin sinne huutaa - juttuja. 

Seuraavaksi kannattaakin odotella sitten lastensuojelun yhteydenottoa. Koska ilmoitus on aivan varmasti seuraava askel.

Voi elämä! Mies on varmasti salaa halunnut tätä välienselvittelyä vuosia... Älä ota tätä soppaa henkilökohtaisesti ap, sinä et ole tehnyt mitään väärää! Samaa kyytiä ollut kaikille.

Hyvä että asia tuli ilmi. Toivottavasti anoppi pääsee jossain vaiheessa tarvitsemaansa hoitoon - ehkä jos vaikka appi voisi auttaa. Vaikka appi taitaa olla oman äitinsä latistaa tossu, kuvio jatkuu ja vaikea siihen on havahtua. Mutta toivotaan parasta. Kun aikaa ei voi viettää lastensa perheiden kanssa, on anopin ehkä pakko hankkia jotain harrastuksia ja vaikka tutustua joihinkin tervepäisiin uusiin ystävättäriin

Niin, anopin ei tartte miettiä omia mielenterveysongelmia kun huseeraa & projisoi ongelmat suhun :(

Kaikkea hyvää ap:lle ja perheelle, toistenne tuki ja yhdessäolo on voimaa. Onneksi on kissa pöydällä tässä vaiheessa kun tilanne ei ole lähtenyt lapasesta vaan teidän omissa käsissä. Toinen miniä varmaan on ollut niin kiitollinen kun huomio on teissä niin pysyy matalalla poterossaan, onneksi miehen veli on suora.

Se toinen miniä pelkää varmaan tosissaan sitä teidän anoppia! Lasua ehkä varoo. Mulla muutama tuttu jotka eivät uskalla sanoa yhtään kenellekkään mitään vastaan lapsiin liittyvissä asioissa. Pelkäävät siis ihan tosissaan sanoa mielipiteensä ja miten he toimivat kotona.

Anoppi tarvitsee psyykkistä apua, mutta jos on fyysisiä oireita, nekin pitää kuitenkin sulkea pois ettei ole vakavampaa.

Vierailija kirjoitti:

Seuraavaksi kannattaakin odotella sitten lastensuojelun yhteydenottoa. Koska ilmoitus on aivan varmasti seuraava askel.

Tämä tuli mullekin mieleen. :( Mutta onneksi, ONNEKSI, tämä tapahtui nyt ettekä ehtineet rakentaa taloa appivanhempien naapuriin. Ihan selkäpiitä karmi toi mummon suunnitelma vuorotteluvapaasta, huh huh.

Siis anoppi oli teiltä kysymättä jäämässä vuorotteluvapaalle voidakseen viettää päivänsä vauvanne kanssa? Huh huh!

Hyvä että miehesi saa tukea myös veljeltään. Tämä kokemus voi jopa lähentää heitä entisestään. Ja tosi ikävää, että toinen miniä on noin peloissaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seuraavaksi kannattaakin odotella sitten lastensuojelun yhteydenottoa. Koska ilmoitus on aivan varmasti seuraava askel.

Tämä tuli mullekin mieleen. :( Mutta onneksi, ONNEKSI, tämä tapahtui nyt ettekä ehtineet rakentaa taloa appivanhempien naapuriin. Ihan selkäpiitä karmi toi mummon suunnitelma vuorotteluvapaasta, huh huh.

Milloinkahan meinasi kertoa ap:lle ja miehelle tästä suunnitelmastaan? Sairasta, niin sairasta.

Heh, minäkin olen saanut sähköpostiini muistutuksia tuosta isovanhempien oikeudet -lakihankkeesta. Minulle asia tosin tietysti esitettiin ikään kuin sellainen laki olisi jo varma ja sitova.

Vieraannuttaminen muuten tarkoitta jo tutun henkilön sulkemista pois lapsen elämästä. Ei kaksi kuukautta vanhalla vielä ole muita läheisiä kuin omat vanhemmat ja mahdilliset sisarukset. Häntä ei siis voi vieraannuttaa isovanhemmista, ja jos hän ei juurikaan tutustu heihin, niin ei voi vieraannuttaa jatkossakaan.

Hiukan ihmettelen ketjun anopin puolella olevia kommentteja.

Ei meidän suurinpiirtein normaalien anoppien tarvitse pelätä välien katkaisemista. Kun mokataan, niin pyydetään anteeksi ja toivottavasti saadaan. Tiedostan itse, että omat neuvolan neuvoni ovat vanhentuneita. Tosin en syyllistä itseäni omien lasteni kasvatuksesta, parhaani silti tein.

Mukavaa syksyä aapeen perheelle!

Siis mikä on tuollainen häiriö joka saa toimimaan noin? Onko narsisti vai jotain muuta?