Lue keskustelun säännöt.
Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(
hjälp
27.08.2018 |
Minä ja mieheni olemme alle kolmekymppisiä vanhempia puolivuotiaalle vauvalle. Eletään normaalia elämää eikä mitään arjenhallinnan ongelmia tms. ole. (Eli isovanhemmilla ei ole syytä huoleen) Olemme naimisissa ja etsineet omistusasuntoa. Nyt asunnonetsintä on vähän jäissä, kuin sanattomasta sopimuksesta. Minun ja miehen välit ovat tulehtuneet, olen pahasti stressaantunut enkä pysty nukkumaan kunnolla. Joudun välillä "psyykkaamaan" itseäni näkemään vauvan omana, rakkaana vauvanani, jolle minä olen maailman tärkein ihminen juuri nyt. Syy siihen psyykkaamiseen on tässä:
- Anoppi sekosi vauvastamme heti alussa jo. Olin hormonipäissäni, täysin tuore äiti, en osannut puolustautua. Hän otti lapsen minulta ja lähti näkyvistä vauvan kanssa. Ei palauttanut edes itkevää vauvaa minulle. Ei ole vieläkään KERTAAKAAN antanut lasta syliini - olen joutunut *ottamaan* vauvan esim. kotiin lähtiessä. Anoppi kutsuu minua ainoastaan etunimelläni vauvalle, ei IKINÄ kutsu äidiksi :( Mies nähnyt tätä käytöstä koko ajan, ei näe ongelmaa. Sanoi ettei "halua pahoittaa kenenkään mieltä" - minun mielelläni ei ole väliä.
- Appivanhemmat sanoivat silloin kun vauva oli 1kk että nyt on aika jättää yöhoitoon. "Meidän luona on vauvan hyvä olla". En tietenkään antanut enkä pysty antamaan pitkään aikaan. "Vitsailevat" joka kerta täällä käydessään että mepä otetaankin vauva nyt meille. Tiedän, että kyseessä ei ole puhdas vitsi vaan kokeilevat kepillä jäätä. Minusta tuntuu että he pitävät itseään parempina vauvalle kuin vauvan omat vanhemmat - hyvä hoitaja tukee vauvan suhdetta vanhempiin lyttäämisen sijaan?
- Appiukko sanoi kaikkien kuullen kerran kun lähdin heiltä vauvan kanssa iltatoimiin kotiin, että "ei se *vauvan nimi* tarvitse sinua mihinkään, lähde sinä yksin kotiin kyllä vauva voisi jäädä tänne". Mieheni seisoi vieressä, ei sanonut mitään. Luottamus särähti osittain rikki tuossa tilanteessa.
- Vauvan kanssa on saatava olla ilman minua. Muuta ei lasketa vauvan kanssa olemiseksi. "pitää tottua mummoon ja ukkiin". Väkisin lähtevät pois näköpiiristä, kävelemään ulos vauva sylissä yms. joka kerta kun siellä käydään. Meidän luona eivät kylästele vaan aina on käytävä heillä vaikka täysin terveet, työelämässä olevat keski-ikäiset kyseessä. Vähintään kerran viikossa pitäisi ajaa 50km suuntaansa heille, muuteen tulee harkittua marttyyrin itkua miehen puhelimeen viestien muodossa. "Äidillä on niin ikävä vauvaa", saattaa mies sanoa kun näitä viestejä tulee.
- Jos alkaisimme johonkin taloprojektiin nyt niin se olisi miehen, appiukon ja anopin projekti. Minä kelpaisin sinne raksatöihin koska vauvahan voisi olla silloin anopilla. Haluaisin niin kovasti pois tästä pienestä luukusta jossa nyt asumme mutta pelkään joutuvani kurkkua myöten suohon jos sitoudun taloasioihin nyt.
Tätä ei voinut mitenkään aavistaa ennen lapsen syntymää. Käytös muuttui täysin ja mies taantui. Minun tavoilleni hoitaa vauvaa naureskellaan väheksyvästi ja esimerkiksi toiveeni välttää suubakteerien joutumista vauvan suuhun karieksen takia (eli ei yletöntä naaman suukottelua) on nyt miehen puolen suvun yleinen vitsi. Vauvan kasvot ovat siis märät kuolasta anopin jäljiltä ja hän vain naurahti ja pyöräytti silmiään kun pyysin pusuttelemaan muualle kuin suun ympäristöön.
Vauva tuntuu näiden juttujen jälkeen jotenkin vieraalta ja vatsaani vääntää epävarmuus. Se on tässä kaikkein pahinta.
Kommentit (2146)
Vierailija kirjoitti:
Meillä anoppi yritti syöttää munapasteijaa väkisin muna-allergiselle, kun "saa se maistaa". Ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun ärähdin anopille ja kaikkien kuullen, että "Uskallappas antaa, niin sä oit sitten se, joka valvoo lapsen kanssa yön, kun koko kroppa on täynnä kutisevaa ihottumaa ja silmät muurautuu umpeen, sä myös saat soittaa ambulanssin, mikäli allergia pahenee hengitysteihin". Loukkaantui, mutta ei antanut pasteijaa ja sen jälkeen on uskonut ilman ärähtelyjä. Että niin tietäviä nuo anopit on, kun "on mulla omiakin lapsia ollut ja hyvä mun pojasta tuli" mantraa jaksetaan hokea.
Meillä ”keksittyjä” olivat mm kissa-allergia ja refluksi. Minä vaan keksin nämä. Ilmeisesti mulla on joku Munchhausen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Anoppi ja appi näyttivät heidän rajoja. Sitä tässä ketjussa on kehuttu. Vai onko vain miniän oikeus? Anopin kanssa tulee toimeen mutta joka anoppi haluaa edes hieman kunnioitusta. Äiteinä kokeneita, nähneitä. Onko se pois miniältä antaa joskus "periksi"? Poikalapset valitsevat lopulta oman äidin. muista se kun nyt hurraat
Mistähän sua pitäis erityisesti kunnioittaa ? - Ei ainakaan asenteesta. Miksi aikuisen poikasi pitäisi valita sinut? Vuodekumppaniksi vai? Olet kyllä kipeä...
Minä ja mieheni saamme olla mukana lastemme ja lastenlastemme elämässä, mutta se johtuu vain siitä, että me kunnioitamme heitä emmekä vaadi. Oma anoppikokemus viimeistään opetti, miten miniämet ja vävyt otetaan vastaan: kunnioituksella, arvostamalla lapsen kumppanivalintaa. - Oma anoppi katsoi kuin kissan tuomaa rottaa, kun poikansa vei näytille tyttöystävän. Oli suhtauminen sekä yllätys että pettymys pojallekin, koska hän oli varma, että "äiti tykkää sinusta" kun olin kiltti ja hyvätapainen. Vaan eipä tykännyt...
Kyllä, koen saavani kunnioitusta, kun lapsenlapset uskotaan hoiviimme. Ja kyllä, uskon luottamuksen johtuvan siitä, ettemme kyseenalaista lastemme ja heidän puolisoidensa päätöksiä omien lastensa suhteen vaan arvostamme ja tuemme heidän kasvatustyötään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppi ja appi näyttivät heidän rajoja. Sitä tässä ketjussa on kehuttu. Vai onko vain miniän oikeus? Anopin kanssa tulee toimeen mutta joka anoppi haluaa edes hieman kunnioitusta. Äiteinä kokeneita, nähneitä. Onko se pois miniältä antaa joskus "periksi"? Poikalapset valitsevat lopulta oman äidin. muista se kun nyt hurraat
Mistähän sua pitäis erityisesti kunnioittaa ? - Ei ainakaan asenteesta. Miksi aikuisen poikasi pitäisi valita sinut? Vuodekumppaniksi vai? Olet kyllä kipeä...
Minä ja mieheni saamme olla mukana lastemme ja lastenlastemme elämässä, mutta se johtuu vain siitä, että me kunnioitamme heitä emmekä vaadi. Oma anoppikokemus viimeistään opetti, miten miniämet ja vävyt otetaan vastaan: kunnioituksella, arvostamalla lapsen kumppanivalintaa. - Oma anoppi katsoi kuin kissan tuomaa rottaa, kun poikansa vei näytille tyttöystävän. Oli suhtauminen sekä yllätys että pettymys pojallekin, koska hän oli varma, että "äiti tykkää sinusta" kun olin kiltti ja hyvätapainen. Vaan eipä tykännyt...
Kyllä, koen saavani kunnioitusta, kun lapsenlapset uskotaan hoiviimme. Ja kyllä, uskon luottamuksen johtuvan siitä, ettemme kyseenalaista lastemme ja heidän puolisoidensa päätöksiä omien lastensa suhteen vaan arvostamme ja tuemme heidän kasvatustyötään.
.
Näyttö menee melkein rikki kun niin tykkäsin tästä kommentista! ❤ Ihana anoppi!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun anoppi & appi syötti omalle koiralleen kerran suklaata... Sanottiin kyllä että myrkyllistä mutta pitäähän koirankin saada maistaa :(
Tuo on täydellinen esimerkki siitä, kun henkilö saa itse mielihyvää siitä kun voi antaa jotain toiselle, mutta häntä ei itse asiassa kiinnosta pätkääkään mitä toinen puoli on mieltä asiasta. Ihan sama vaikka koira kuolee suklaaseen, kunhan vain saa itsekkäästi tyydytettyä sen oman tarpeen, että saa antaa koiralle suklaata.
Sama kuin nää pullasorsien syöttäjät, joita ei kiinnosta pätkääkään, ettei ne linnunluut kehity pullalla kun tarttis matoja :(
Otin hiljattain avioeron pitkällisestä liitosta, jossa mies oli kanssa äidin ja isin tossun alla oleva reppana. Muuten olisi menetellyt toisin ja olisin jatkossakin tukenut häntä, mutta viimeiset vuodet mies käyttäytyi suoranaisen vihamielisesti ja hyökkäävästi minua kohtaan, jos laitoin jotain rajoja rajattomien vanhempiensa pöllöilyille.
Hän ilmeisesti jotenkin kuvitteli, että kun minä olin kiva ja reilu hänelle, jota omat vanhempansakin kohtelevat maan matosena, olen vielä häntäkin vähempiarvoisempi. Mies myös lopulta avoimesti haukkui minua vanhempiensa kanssa, joka oli jo todella absurdia.
Jälkikäteen ajateltuna mies olisi pitänyt palauttaa vanhemmillensa jo aikoja sitten. No tuli nyt nähtyä, mihin se johtaa jos tuollaista alkaa katselemaan.
Toivottavasti kukaan muu ei tee samaa virhettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppi ja appi näyttivät heidän rajoja. Sitä tässä ketjussa on kehuttu. Vai onko vain miniän oikeus? Anopin kanssa tulee toimeen mutta joka anoppi haluaa edes hieman kunnioitusta. Äiteinä kokeneita, nähneitä. Onko se pois miniältä antaa joskus "periksi"? Poikalapset valitsevat lopulta oman äidin. muista se kun nyt hurraat
Miksi miniän pitäisi antaa kenenkään kävellä ylitseen ja päästää määräilemään omasta elämästään?
Ei ole kysymys ylitsekävelystä jos mummukin kaipaa tilaa, ja tutustua hänen lapsenlapseen. Miniä voi sen ajan tehdä muuta, levätä ym. Anopin silmä useasti tarkka vauvan mielialoille, vaan miniä ei halua kuunnella koska voi olla väärässä. Nuori äiti on liian varma ja uskoo "vaistoaan" joka ei ole viellä kehittynyt. Onpa juhlan paikka kun miniä rikkonut toisen perheen. Mummu on iloinen/ innoissaan, viettää aikaa hänen lapsenlapsen kanssa. tuskin anteeksipyytää sitä keltään
Miten voisi luottaa ihmiseen, joka yrittää syöttää vauvalle sieniä ja ties mitä muuta vastoin vanhempien tahtoa?
Joka ikiseen suupalaan ja leikkiin ym. ei ole tarve pyytää "lupia". Miniä voi luottaa, huomaa itsekin että omaa päätä on sallittu käyttää. Terve, ei dementiaa ym. anoppi tietää mitä vauvoille voi antaa. (onhan hänelläkin lapsia) Kaikkeen ei ole tarve puuttua ja sanoa "viimeistä sanaa". Tulet huomaamaan, oikukas miniä on vaikea asia koko perheelle, lapsi vaistoaa pienetkin asiat ja kärsii kun "aikuiset aina riitelevät"
Alle vuoden ikäinen vauva ruokitaan ikäkauden ja neuvolan ohjeiden mukaan. Sitä vauvalle sopivaa ja kotona totuteltua ruokavaliota noudattavat kaikki, jotka vauvaa sattuvat ruokkimaan, myös anopit. Perheen ulkopuoliset, satunnaiset hoitajat, kuten anopit, eivät omine nokkineen ala säheltää nuoruusmuistojensa mukaisia ruokavalioita muiden vauvoille.
Minusta on niin helppoa ja yksinkertaista ruokkia hoitoon saatu vauva vanhempiensa ohjeiden mukaan. Ihan tarpeeksi jännitystä, kun yrittää lämmittää aterian sopivaksi, ettei ole kuumaa tai liian kylmää :) Sienet syön itse...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppi ja appi näyttivät heidän rajoja. Sitä tässä ketjussa on kehuttu. Vai onko vain miniän oikeus? Anopin kanssa tulee toimeen mutta joka anoppi haluaa edes hieman kunnioitusta. Äiteinä kokeneita, nähneitä. Onko se pois miniältä antaa joskus "periksi"? Poikalapset valitsevat lopulta oman äidin. muista se kun nyt hurraat
Mistähän sua pitäis erityisesti kunnioittaa ? - Ei ainakaan asenteesta. Miksi aikuisen poikasi pitäisi valita sinut? Vuodekumppaniksi vai? Olet kyllä kipeä...
Minä ja mieheni saamme olla mukana lastemme ja lastenlastemme elämässä, mutta se johtuu vain siitä, että me kunnioitamme heitä emmekä vaadi. Oma anoppikokemus viimeistään opetti, miten miniämet ja vävyt otetaan vastaan: kunnioituksella, arvostamalla lapsen kumppanivalintaa. - Oma anoppi katsoi kuin kissan tuomaa rottaa, kun poikansa vei näytille tyttöystävän. Oli suhtauminen sekä yllätys että pettymys pojallekin, koska hän oli varma, että "äiti tykkää sinusta" kun olin kiltti ja hyvätapainen. Vaan eipä tykännyt...
Kyllä, koen saavani kunnioitusta, kun lapsenlapset uskotaan hoiviimme. Ja kyllä, uskon luottamuksen johtuvan siitä, ettemme kyseenalaista lastemme ja heidän puolisoidensa päätöksiä omien lastensa suhteen vaan arvostamme ja tuemme heidän kasvatustyötään.
.
Näyttö menee melkein rikki kun niin tykkäsin tästä kommentista! ❤ Ihana anoppi!
Kiitos :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulee mieleeni, että tarinan anoppi on jotenkin sairastunut, masennukseen ehkä, keski-ikään, vaihdevuosiin, mihin lie... kokee jotenkin olevansa olemassa vain vauvan kautta. Lähtökohtaisesti me naiset varmaan emme yritä niinkään tuhota toisiamme, edes miniöitämme, vaan selviytyä jotenkin omassa elämässämme, kehossamme, rooleissamme, päässämme, mielessämme. Lasten itsenäistyminen ja oma vanheminen, ystävien sairastelut, omien
ikääntyneiden vanhempien tilanteet ja maailman muuttuminen syövät naista. Uusi vauva voi viedä tunteet takaisin hetkiin, jolloin oli omat vauvat, jolloin oli nuori ja jolloin uskoi ehkä asioihin joihin enää ei voi uskoa.
Ymmärrän, että pojan itsenäistyminen on välttämätöntä, ja kertomansa perusteella ao on toiminut hämmästyttävän hienosti ja kovin lyhyessä ajassa onnistunut saamaan muutoksia perhedynamiikkaan. Jos stoori on tosi eikä nyyrikkitarinaa, niin toivon, että tasapaino perheeseen ja sukuun löytyy ajan kanssa. Ja anoppini onnistuu löytämään elämäänsä ja avioliittonsa muuta täytettä kuin lapset ja lapsenlapset.
En kirjoita aika lailla koskaan vauvapalstalle, vaikka palstaa aktiivisesti luen. Mutta nyt kolahti jotenkin kunnolla. Ap:lle paljon tsemppiä ja kaikille vastaavanlaisissa tilanteissa oleville suosittelen asettamaan rajat ja määrittelemään suhteen jämäkästi, mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Kun asiat kasaantuvat liian isoiksi, niitä on hankala purkaa ja kertyneestä katkeruudesta on todella vaikeaa päästä eroon.
Puhun ihan kokemuksesta. Meillä oli appivanhempien kanssa pienimuotoista rajojen ylittelyä jo ennen lasta ja niistä toisinaan pienesti pahoitin mieleni ja välillä miehen kanssa asiasta kiisteltiinkin. Kaiken kaikkiaan ajattelin kuitenkin saaneeni kivat ja mukavat appivanhemmat, joskin arvomaailmaltaan osin hyvin erilaiset.
Raskausaika muutti kuitenkin asiat pahempaan suuntaan. Mulla oli monesta syystä vaikea raskaus, mutta sympatian sijaan sain epäuskoa ja vähättelyä osakseni. Samoin appivanhemmat kyllä tarjoutuivat auttamaan, kunhan he saivat päättää miten ja millä tavalla, minun tai mieheni toiveilla ei ollut mitään väliä. Kilttinä ihmisenä pahoitin mieleni näistä asioista hiljaa itsekseni ja itkin monena iltana pahaa oloani. Silti ajattelin olevani epäkiitollinen ja kauhea ihminen, kun hehän vain haluavat auttaa.
Synnytyksen jälkeen alkoi sitten neuvojen satelu ja meidän vanhemmuutemme (epäsuora) arvostelu oikein kunnolla. Kaikki asiat, jotka vähänkään poikkesivat siitä, miten he olivat asiat aikoinaan tehneet, olivat suurennuslasin alla. Jos sanoimme yhtään vastaan, olimme heidän mukaansa liian herkkänahkaisia ja epävarmoja vanhemmuudestamme (?!).
*jatkuu*
Sisältö jatkuu mainoksen alla
*jatkoa*
Naurettavinta oli, että kun sitten luin kauhea anoppi -ketjuja niin ajattelin, että eihän miehen vanhemmat sittenkään kovin kamalia ole, koska he kuitenkin pyrkivät olemaan kivoja ja taustalla on huoli ja halu auttaa. Edelleen tunsin olevani pääsyyllinen tilanteeseen ja omaan ahdistukseeni ja pahaan mieleen, ja samoin mies tunsi olevansa vastuussa kireistä väleistä. Vasta nyt, kun meillä on ollut kaksi aika isoa konfliktia takana ja olemme oikeasti asettaneet rajat, katson sitä touhua vähän eri tavoin ja mietin, miksi ihmeessä suostuimme ottamaan syntipukin viitat itsellemme monen vuoden ajan.
En halua mainita kovin tunnistettavia esimerkkejä, mutta näitä ketjussa olleita asioita oli meilläkin - asuntomme siivoamista ja sisustamista ilman lupaa, lapselle salaa herkkujen ja hänet kipeiksi tekevien ruokien antamista, luonaan hoidossa pitämistä yli sovittujen aikarajojen, anopilla tämä äidiksi itseään kutsuminen vahingossa, yökylään vänkääminen vauvasta pitäen, pitkähkön imetystaipaleen kritisointi ("kun on liian riippuvainen äidistään sitten" ), juhlien omiminen, meidän arvostelu vaikkapa yliherkiksi ja toisaalta pienestäkin vastaansanomisesta itkeminen ("kun teille ei mikään kelpaa eikä mitään saa sanoa") jne.
Meille ehdottomasti pahinta oli se, että sanomisiimme ei uskottu ja pahimmillaan siitä oli haittaa lapselle, kuten noiden vatsavaivoja aiheuttavien ruokien tapauksessa. Eikä meihin luotettu, että yhtäältä tunnemme lapsemme ja toisaalta osaamme häntä hoitaa ja hänen tarpeisiinsa vastata. Yhden kerran yritimme keskustella tilanteesta ja tuntemuksistamme vakavasti ja asiallisesti, saimme osaksemme melkoista vähättelyä ja solvaamista - sekä anopin itkun. Itkinpä lopulta itsekin. Toisella kerralla emme enää yrittäneet, vaan sanoimme selkeästi, mitä emme hyväksy ja millaisilla ehdoilla kommunikaatio tapahtuu.
Nyt lapsi on reilu parivuotias, hän rakastaa isovanhempiaan ja pitää heihin todella paljon yhteyttä. Meidän vanhempien osalta miehellä on neutraalit, joskin vähän kireähköt välit vanhempiinsa ja itsellä pingoittunut olo ja pidän etäisyyttä. Se ahdistus näiden vuosien aikana on ollut valtavaa. Edes yksi anteeksipyyntö tai pahoittelu kaikkien olisi helpottanut oloani, mutta sitä on turha odottaa, koska heidän näkökulmastaan kaikki ongelmat ovat edelleen meidän syytä. Silti tilanne on paljon parempi kuin ennen ja ehkä vielä vuosien myötä paranee. Sen verran pahoja sanoja on tullut kuultua itsestäni, miehestä, elämäntilanteestamme ja valinnoistamme, että täydellinen sopu tuskin on mahdollista. No, näillä mennään. :D
Pahoittelut tekstimuurista, oli näköjään suuri tarve vuodattaa kaikki tämä paha olo tänne.
Vierailija kirjoitti:
Tulee mieleeni, että tarinan anoppi on jotenkin sairastunut, masennukseen ehkä, keski-ikään, vaihdevuosiin, mihin lie... kokee jotenkin olevansa olemassa vain vauvan kautta. Lähtökohtaisesti me naiset varmaan emme yritä niinkään tuhota toisiamme, edes miniöitämme, vaan selviytyä jotenkin omassa elämässämme, kehossamme, rooleissamme, päässämme, mielessämme. Lasten itsenäistyminen ja oma vanheminen, ystävien sairastelut, omien
ikääntyneiden vanhempien tilanteet ja maailman muuttuminen syövät naista. Uusi vauva voi viedä tunteet takaisin hetkiin, jolloin oli omat vauvat, jolloin oli nuori ja jolloin uskoi ehkä asioihin joihin enää ei voi uskoa.
Ymmärrän, että pojan itsenäistyminen on välttämätöntä, ja kertomansa perusteella ao on toiminut hämmästyttävän hienosti ja kovin lyhyessä ajassa onnistunut saamaan muutoksia perhedynamiikkaan. Jos stoori on tosi eikä nyyrikkitarinaa, niin toivon, että tasapaino perheeseen ja sukuun löytyy ajan kanssa. Ja anoppini onnistuu löytämään elämäänsä ja avioliittonsa muuta täytettä kuin lapset ja lapsenlapset.
Vaikka anopilla olis mikä, tuo että appi menee siihen mukaan ja suorastaan yllyttää on asiatonta.
Ja ei ne vaihdevuodet ja vanheminen ole mikään syy. Samaa lässytti minunkin anoppini minua simputtaessaan. Nyt olen vaihdevuosissa itse, eikä minusta ole kuoriutunut mitään Quantanamon kiduttajaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
*lisäys*
Mun mies oli seurustelun alkuvuodet kiinni vanhemmissaan, mutta kasvoi ja kypsyi nopeasti puolisoksi ja vuosia myöhemmin lapsen myötä isäksi. Olen todella kiitollinen, että ollaan pysytty yhtenä yksikkönä koko ajan ja että mies on ollut mun kanssa samalla sivulla näiden asioiden suhteen. Vähän myös ihmettelen, miten mies osaa olla niin empaattinen ja hyväsydäminen ja miten vanhempansa eivät välillä tunnu edes yrittävän ymmärtää, vaikka he tuon ihanan miehen ovat onnistuneet kasvattamaan.
(ja nyt riitti teksti tältä iltaa, lupaan!)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee mieleeni, että tarinan anoppi on jotenkin sairastunut, masennukseen ehkä, keski-ikään, vaihdevuosiin, mihin lie... kokee jotenkin olevansa olemassa vain vauvan kautta. Lähtökohtaisesti me naiset varmaan emme yritä niinkään tuhota toisiamme, edes miniöitämme, vaan selviytyä jotenkin omassa elämässämme, kehossamme, rooleissamme, päässämme, mielessämme. Lasten itsenäistyminen ja oma vanheminen, ystävien sairastelut, omien
ikääntyneiden vanhempien tilanteet ja maailman muuttuminen syövät naista. Uusi vauva voi viedä tunteet takaisin hetkiin, jolloin oli omat vauvat, jolloin oli nuori ja jolloin uskoi ehkä asioihin joihin enää ei voi uskoa.
Ymmärrän, että pojan itsenäistyminen on välttämätöntä, ja kertomansa perusteella ao on toiminut hämmästyttävän hienosti ja kovin lyhyessä ajassa onnistunut saamaan muutoksia perhedynamiikkaan. Jos stoori on tosi eikä nyyrikkitarinaa, niin toivon, että tasapaino perheeseen ja sukuun löytyy ajan kanssa. Ja anoppini onnistuu löytämään elämäänsä ja avioliittonsa muuta täytettä kuin lapset ja lapsenlapset.Vaikka anopilla olis mikä, tuo että appi menee siihen mukaan ja suorastaan yllyttää on asiatonta.
Ja ei ne vaihdevuodet ja vanheminen ole mikään syy. Samaa lässytti minunkin anoppini minua simputtaessaan. Nyt olen vaihdevuosissa itse, eikä minusta ole kuoriutunut mitään Quantanamon kiduttajaa.
Vaihdevuodet eivät voi olla selitys/oikeutus sille että kyky arvioida omaa käytöstä katoaa. Kaikki mulle, vauva mulle, kun minä haluan ja oli niin kiva olla äiti silloin omille vauvoille. Kyynärpäätaktiikalla jos ei muuten taivuta, ja käyttämällä aseena tuota ap:n anopinkin "pahaa mieltä". Miniät ja omat lapset vain lattianrakoon kun mummilla hämärtyy todellisuus. Appiukko komppaa jo siksikin koska muuten akka kitisee hänelle kellon ympäri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee mieleeni, että tarinan anoppi on jotenkin sairastunut, masennukseen ehkä, keski-ikään, vaihdevuosiin, mihin lie... kokee jotenkin olevansa olemassa vain vauvan kautta. Lähtökohtaisesti me naiset varmaan emme yritä niinkään tuhota toisiamme, edes miniöitämme, vaan selviytyä jotenkin omassa elämässämme, kehossamme, rooleissamme, päässämme, mielessämme. Lasten itsenäistyminen ja oma vanheminen, ystävien sairastelut, omien
ikääntyneiden vanhempien tilanteet ja maailman muuttuminen syövät naista. Uusi vauva voi viedä tunteet takaisin hetkiin, jolloin oli omat vauvat, jolloin oli nuori ja jolloin uskoi ehkä asioihin joihin enää ei voi uskoa.
Ymmärrän, että pojan itsenäistyminen on välttämätöntä, ja kertomansa perusteella ao on toiminut hämmästyttävän hienosti ja kovin lyhyessä ajassa onnistunut saamaan muutoksia perhedynamiikkaan. Jos stoori on tosi eikä nyyrikkitarinaa, niin toivon, että tasapaino perheeseen ja sukuun löytyy ajan kanssa. Ja anoppini onnistuu löytämään elämäänsä ja avioliittonsa muuta täytettä kuin lapset ja lapsenlapset.Vaikka anopilla olis mikä, tuo että appi menee siihen mukaan ja suorastaan yllyttää on asiatonta.
Ja ei ne vaihdevuodet ja vanheminen ole mikään syy. Samaa lässytti minunkin anoppini minua simputtaessaan. Nyt olen vaihdevuosissa itse, eikä minusta ole kuoriutunut mitään Quantanamon kiduttajaa.
Quantanamon kiduttaja, lensi iltateet nenästä! Parhaat naurut pitkään aikaan, tiedä jos ne on oikeasti kaikki rajattomia anoppeja...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee mieleeni, että tarinan anoppi on jotenkin sairastunut, masennukseen ehkä, keski-ikään, vaihdevuosiin, mihin lie... kokee jotenkin olevansa olemassa vain vauvan kautta. Lähtökohtaisesti me naiset varmaan emme yritä niinkään tuhota toisiamme, edes miniöitämme, vaan selviytyä jotenkin omassa elämässämme, kehossamme, rooleissamme, päässämme, mielessämme. Lasten itsenäistyminen ja oma vanheminen, ystävien sairastelut, omien
ikääntyneiden vanhempien tilanteet ja maailman muuttuminen syövät naista. Uusi vauva voi viedä tunteet takaisin hetkiin, jolloin oli omat vauvat, jolloin oli nuori ja jolloin uskoi ehkä asioihin joihin enää ei voi uskoa.
Ymmärrän, että pojan itsenäistyminen on välttämätöntä, ja kertomansa perusteella ao on toiminut hämmästyttävän hienosti ja kovin lyhyessä ajassa onnistunut saamaan muutoksia perhedynamiikkaan. Jos stoori on tosi eikä nyyrikkitarinaa, niin toivon, että tasapaino perheeseen ja sukuun löytyy ajan kanssa. Ja anoppini onnistuu löytämään elämäänsä ja avioliittonsa muuta täytettä kuin lapset ja lapsenlapset.Vaikka anopilla olis mikä, tuo että appi menee siihen mukaan ja suorastaan yllyttää on asiatonta.
Ja ei ne vaihdevuodet ja vanheminen ole mikään syy. Samaa lässytti minunkin anoppini minua simputtaessaan. Nyt olen vaihdevuosissa itse, eikä minusta ole kuoriutunut mitään Quantanamon kiduttajaa.
Vaihdevuodet eivät voi olla selitys/oikeutus sille että kyky arvioida omaa käytöstä katoaa. Kaikki mulle, vauva mulle, kun minä haluan ja oli niin kiva olla äiti silloin omille vauvoille. Kyynärpäätaktiikalla jos ei muuten taivuta, ja käyttämällä aseena tuota ap:n anopinkin "pahaa mieltä". Miniät ja omat lapset vain lattianrakoon kun mummilla hämärtyy todellisuus. Appiukko komppaa jo siksikin koska muuten akka kitisee hänelle kellon ympäri
Minun anoppini ei ollut miehelleni ikinä mitenkään kummoinen äiti. Jotenkin hän ei edes hahmottanut, että lapsensa ovat irrallisia ihmisiä. Hän ei esim koskaan keskustellut mieheni kanssa, ei edes tiennyt, mitä tämä opiskeli! Mistä haaveili, mistä piti, mitä ajatteli.
Anopilla oli itsellä selkeät kösitykset miten olisi pitänyt olla. Ja härskeintä oli se oman edun tavoittelu ja rahallisen hyödyn tavoittelu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppi ja appi näyttivät heidän rajoja. Sitä tässä ketjussa on kehuttu. Vai onko vain miniän oikeus? Anopin kanssa tulee toimeen mutta joka anoppi haluaa edes hieman kunnioitusta. Äiteinä kokeneita, nähneitä. Onko se pois miniältä antaa joskus "periksi"? Poikalapset valitsevat lopulta oman äidin. muista se kun nyt hurraat
Miksi miniän pitäisi antaa kenenkään kävellä ylitseen ja päästää määräilemään omasta elämästään?
Ei ole kysymys ylitsekävelystä jos mummukin kaipaa tilaa, ja tutustua hänen lapsenlapseen. Miniä voi sen ajan tehdä muuta, levätä ym. Anopin silmä useasti tarkka vauvan mielialoille, vaan miniä ei halua kuunnella koska voi olla väärässä. Nuori äiti on liian varma ja uskoo "vaistoaan" joka ei ole viellä kehittynyt. Onpa juhlan paikka kun miniä rikkonut toisen perheen. Mummu on iloinen/ innoissaan, viettää aikaa hänen lapsenlapsen kanssa. tuskin anteeksipyytää sitä keltään
Miten voisi luottaa ihmiseen, joka yrittää syöttää vauvalle sieniä ja ties mitä muuta vastoin vanhempien tahtoa?
Joka ikiseen suupalaan ja leikkiin ym. ei ole tarve pyytää "lupia". Miniä voi luottaa, huomaa itsekin että omaa päätä on sallittu käyttää. Terve, ei dementiaa ym. anoppi tietää mitä vauvoille voi antaa. (onhan hänelläkin lapsia) Kaikkeen ei ole tarve puuttua ja sanoa "viimeistä sanaa". Tulet huomaamaan, oikukas miniä on vaikea asia koko perheelle, lapsi vaistoaa pienetkin asiat ja kärsii kun "aikuiset aina riitelevät"
T: Hirviöanoppi
Oho, joutui sensuuriin kun yritin vastata yhdelle noista rajattomista anopeista mitä tähänkin ketjuun on jokunen kappale eksynyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee mieleeni, että tarinan anoppi on jotenkin sairastunut, masennukseen ehkä, keski-ikään, vaihdevuosiin, mihin lie... kokee jotenkin olevansa olemassa vain vauvan kautta. Lähtökohtaisesti me naiset varmaan emme yritä niinkään tuhota toisiamme, edes miniöitämme, vaan selviytyä jotenkin omassa elämässämme, kehossamme, rooleissamme, päässämme, mielessämme. Lasten itsenäistyminen ja oma vanheminen, ystävien sairastelut, omien
ikääntyneiden vanhempien tilanteet ja maailman muuttuminen syövät naista. Uusi vauva voi viedä tunteet takaisin hetkiin, jolloin oli omat vauvat, jolloin oli nuori ja jolloin uskoi ehkä asioihin joihin enää ei voi uskoa.
Ymmärrän, että pojan itsenäistyminen on välttämätöntä, ja kertomansa perusteella ao on toiminut hämmästyttävän hienosti ja kovin lyhyessä ajassa onnistunut saamaan muutoksia perhedynamiikkaan. Jos stoori on tosi eikä nyyrikkitarinaa, niin toivon, että tasapaino perheeseen ja sukuun löytyy ajan kanssa. Ja anoppini onnistuu löytämään elämäänsä ja avioliittonsa muuta täytettä kuin lapset ja lapsenlapset.Vaikka anopilla olis mikä, tuo että appi menee siihen mukaan ja suorastaan yllyttää on asiatonta.
Ja ei ne vaihdevuodet ja vanheminen ole mikään syy. Samaa lässytti minunkin anoppini minua simputtaessaan. Nyt olen vaihdevuosissa itse, eikä minusta ole kuoriutunut mitään Quantanamon kiduttajaa.
Quantanamon kiduttaja, lensi iltateet nenästä! Parhaat naurut pitkään aikaan, tiedä jos ne on oikeasti kaikki rajattomia anoppeja...
Samat sanat, yksi parhaimmista heitoista av palstalla!!
Meillä anoppi hyppi keiisistä kriisiin ja koki sitten kristillisen herätyksen. Se se vasta kivaa oli kun yhtäkkiä alkoi tulla pitkiä paimenkirjeitä ja elämänohjeita.