Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(
hjälp
27.08.2018 |
Minä ja mieheni olemme alle kolmekymppisiä vanhempia puolivuotiaalle vauvalle. Eletään normaalia elämää eikä mitään arjenhallinnan ongelmia tms. ole. (Eli isovanhemmilla ei ole syytä huoleen) Olemme naimisissa ja etsineet omistusasuntoa. Nyt asunnonetsintä on vähän jäissä, kuin sanattomasta sopimuksesta. Minun ja miehen välit ovat tulehtuneet, olen pahasti stressaantunut enkä pysty nukkumaan kunnolla. Joudun välillä "psyykkaamaan" itseäni näkemään vauvan omana, rakkaana vauvanani, jolle minä olen maailman tärkein ihminen juuri nyt. Syy siihen psyykkaamiseen on tässä:
- Anoppi sekosi vauvastamme heti alussa jo. Olin hormonipäissäni, täysin tuore äiti, en osannut puolustautua. Hän otti lapsen minulta ja lähti näkyvistä vauvan kanssa. Ei palauttanut edes itkevää vauvaa minulle. Ei ole vieläkään KERTAAKAAN antanut lasta syliini - olen joutunut *ottamaan* vauvan esim. kotiin lähtiessä. Anoppi kutsuu minua ainoastaan etunimelläni vauvalle, ei IKINÄ kutsu äidiksi :( Mies nähnyt tätä käytöstä koko ajan, ei näe ongelmaa. Sanoi ettei "halua pahoittaa kenenkään mieltä" - minun mielelläni ei ole väliä.
- Appivanhemmat sanoivat silloin kun vauva oli 1kk että nyt on aika jättää yöhoitoon. "Meidän luona on vauvan hyvä olla". En tietenkään antanut enkä pysty antamaan pitkään aikaan. "Vitsailevat" joka kerta täällä käydessään että mepä otetaankin vauva nyt meille. Tiedän, että kyseessä ei ole puhdas vitsi vaan kokeilevat kepillä jäätä. Minusta tuntuu että he pitävät itseään parempina vauvalle kuin vauvan omat vanhemmat - hyvä hoitaja tukee vauvan suhdetta vanhempiin lyttäämisen sijaan?
- Appiukko sanoi kaikkien kuullen kerran kun lähdin heiltä vauvan kanssa iltatoimiin kotiin, että "ei se *vauvan nimi* tarvitse sinua mihinkään, lähde sinä yksin kotiin kyllä vauva voisi jäädä tänne". Mieheni seisoi vieressä, ei sanonut mitään. Luottamus särähti osittain rikki tuossa tilanteessa.
- Vauvan kanssa on saatava olla ilman minua. Muuta ei lasketa vauvan kanssa olemiseksi. "pitää tottua mummoon ja ukkiin". Väkisin lähtevät pois näköpiiristä, kävelemään ulos vauva sylissä yms. joka kerta kun siellä käydään. Meidän luona eivät kylästele vaan aina on käytävä heillä vaikka täysin terveet, työelämässä olevat keski-ikäiset kyseessä. Vähintään kerran viikossa pitäisi ajaa 50km suuntaansa heille, muuteen tulee harkittua marttyyrin itkua miehen puhelimeen viestien muodossa. "Äidillä on niin ikävä vauvaa", saattaa mies sanoa kun näitä viestejä tulee.
- Jos alkaisimme johonkin taloprojektiin nyt niin se olisi miehen, appiukon ja anopin projekti. Minä kelpaisin sinne raksatöihin koska vauvahan voisi olla silloin anopilla. Haluaisin niin kovasti pois tästä pienestä luukusta jossa nyt asumme mutta pelkään joutuvani kurkkua myöten suohon jos sitoudun taloasioihin nyt.
Tätä ei voinut mitenkään aavistaa ennen lapsen syntymää. Käytös muuttui täysin ja mies taantui. Minun tavoilleni hoitaa vauvaa naureskellaan väheksyvästi ja esimerkiksi toiveeni välttää suubakteerien joutumista vauvan suuhun karieksen takia (eli ei yletöntä naaman suukottelua) on nyt miehen puolen suvun yleinen vitsi. Vauvan kasvot ovat siis märät kuolasta anopin jäljiltä ja hän vain naurahti ja pyöräytti silmiään kun pyysin pusuttelemaan muualle kuin suun ympäristöön.
Vauva tuntuu näiden juttujen jälkeen jotenkin vieraalta ja vatsaani vääntää epävarmuus. Se on tässä kaikkein pahinta.
Kommentit (2146)
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin... edelleen oon sitä mieltä että uusien sääntöjen ilmoittaminen anopille, ja niiden toteutumisen vahtiminen (eli jatkuva taistelu ja vänkääminen anopin kanssa) ei ole yhtään tippaa ap:n hommaa. Se on miehen hommaa.
Mies oikeasti tarvitsisi terapiaa päästäkseen jyrä-äidistä irti ja kasvattaakseen pallit. Se kenen pitäisi käydä perheneuvolassa vahvistamassa itseään on mies.Ihan eka homma on tuo että viestinnän hoitaa mies. Vaikka miten reissaa, niin ei haittaa. Mies voi sopia kyläilyt ja tarvittaessa välittää viestin aplle. Ja tätä uutta puhelinkäytäntöä ei missään nimessä saa alkaa perustelemaan ja selittämään (sillä selitykset ja perusteet anoppi saa kaadettua). Anopille vain yksinkertaisesti ILMOITETAAN että tästä hetkestä eteenpäin olemme yhdessä päättäneet, että kaikki kommunikaatio menee miehen kautta. Ja sit myös lopetat puheluihin vastaamisen. Anoppi raivoo joo, mutta se raivo menee sun miehelle, ja se on se ainoa paikka mihin sen kuuluu mennäkin. Sen ei kuulu tulla sulle.
Jos toimimme näin (mikä olisi minun kannalta 10+ ratkaisu!) niin ero on lähes varma. Anoppi vyöryttää poikansa niskaan sellaisen kuorman etten usko että mieheni kestää sitä vaan asettuu EPÄTOIVOISENA äitinsä puolelle. Koska ei näe vaihtoehtoa. Koska hän on siitä eteenpäin vastuussa *hauraan, herkän äitinsä* voinnista. Tuossa tilanteessa nimittäin tulee käyttöön todella kovat keinot: Mieheni on hylännyt äitinsä joka "teki kaikkensa hänen eteen" ja anopin elämänhalu katoaa ja töistä on jäätävä pois ja sydänalaa puristaa niin että on mentävä lääkäriin... elinaikaa tuskin enää kauheasti on... Tuon edessä mieheni ei tule pärjäämään. Jos eroamme niin se rikkoo hänet yhtä lailla kuin minut mutta kyllä se äitikulta tuossa kohtaa voiton vie. Tekisi mieli itkeä kun miettii tuota asiaa.
Tiedän ainakin miltä tulen oman lapseni säästämään - minä olen aikuinen, joka on vastuussa omista tunteistaan. Minä pärjään, siitä ei lapsen tarvitse ikinä ottaa huolta saati tehdä minua säästääkseen vääriä ratkaisuja elämässään.
No joku jo sanoikin että sun miehen tulee kasvattaa pallit. Jos ei onnistu niin tuollainen ukonsurkimus nössö kannattaa tiputtaa elämästään pois myös.
Minä ihan aikuisten oikeasti laittaisin miehen valitsemaan. Vasta jos mies oikeesti tajuaa menettävänsä perheen niin hän muuttuu pakon edessä. Jos ei ole pakkoa, ei tule muutostakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
aivan käsittämättömiä tarinoita. Kunpa joku toimittaja tarttuisi näihin!
Minun äitini on rajaton narsisti. Hän on juurikin samanlainen raivopää jos ei saa tahtoaan läpi. Herjasi miestäni täysin ala-arvoisesti, uhkaili itsemurhalla ja siitä viikon päästä soitteli ihan muina naisina haluanko häneltä yhden taulun.
Ja kaikille muille esittää ihanneäitiä.
Mistä näitä p* anoppeja oikein sikiää?
Vierailija kirjoitti:
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin... edelleen oon sitä mieltä että uusien sääntöjen ilmoittaminen anopille, ja niiden toteutumisen vahtiminen (eli jatkuva taistelu ja vänkääminen anopin kanssa) ei ole yhtään tippaa ap:n hommaa. Se on miehen hommaa.
Mies oikeasti tarvitsisi terapiaa päästäkseen jyrä-äidistä irti ja kasvattaakseen pallit. Se kenen pitäisi käydä perheneuvolassa vahvistamassa itseään on mies.Ihan eka homma on tuo että viestinnän hoitaa mies. Vaikka miten reissaa, niin ei haittaa. Mies voi sopia kyläilyt ja tarvittaessa välittää viestin aplle. Ja tätä uutta puhelinkäytäntöä ei missään nimessä saa alkaa perustelemaan ja selittämään (sillä selitykset ja perusteet anoppi saa kaadettua). Anopille vain yksinkertaisesti ILMOITETAAN että tästä hetkestä eteenpäin olemme yhdessä päättäneet, että kaikki kommunikaatio menee miehen kautta. Ja sit myös lopetat puheluihin vastaamisen. Anoppi raivoo joo, mutta se raivo menee sun miehelle, ja se on se ainoa paikka mihin sen kuuluu mennäkin. Sen ei kuulu tulla sulle.
Jos toimimme näin (mikä olisi minun kannalta 10+ ratkaisu!) niin ero on lähes varma. Anoppi vyöryttää poikansa niskaan sellaisen kuorman etten usko että mieheni kestää sitä vaan asettuu EPÄTOIVOISENA äitinsä puolelle. Koska ei näe vaihtoehtoa. Koska hän on siitä eteenpäin vastuussa *hauraan, herkän äitinsä* voinnista. Tuossa tilanteessa nimittäin tulee käyttöön todella kovat keinot: Mieheni on hylännyt äitinsä joka "teki kaikkensa hänen eteen" ja anopin elämänhalu katoaa ja töistä on jäätävä pois ja sydänalaa puristaa niin että on mentävä lääkäriin... elinaikaa tuskin enää kauheasti on... Tuon edessä mieheni ei tule pärjäämään. Jos eroamme niin se rikkoo hänet yhtä lailla kuin minut mutta kyllä se äitikulta tuossa kohtaa voiton vie. Tekisi mieli itkeä kun miettii tuota asiaa.
Tiedän ainakin miltä tulen oman lapseni säästämään - minä olen aikuinen, joka on vastuussa omista tunteistaan. Minä pärjään, siitä ei lapsen tarvitse ikinä ottaa huolta saati tehdä minua säästääkseen vääriä ratkaisuja elämässään.
Vaikea uskoa, että noin kävisi. Mutta se riski sun on otettava, jos miehesi on noin tonttu. Ethän voi kunnioittaa tuollaista käytöstä ja kunnioituksen puute vie eroon. Ja sitä ennen sinulla on mt-ongelma.
Kyllä siinä käy noin ainakin 80% varmuudella. Mikäli ei käy ja mies valitsee minut ja vauvan niin olen totta puhuen yllättynyt, häkeltynyt ja niin onnellinen ettei sille ole sanoja. Mutta äidin ote pojastaan on todella tiukka - manipulointia on kestänyt koko miehen elämän ajan, anoppi on mestari tekemään itsestään onnettoman uhrin joka vain halusi kaikille hyvää. Näin tämän kuvion osittain jo seurusteluaikana mutten osannut kuvitella ongelman todellista mittakaavaa. Naureskelin välillä kun huomasin että mies muuttui tossuksi äitinsä suhteen vaikka muuten on niin machoa että. Olisinpa tiennyt että ei ole naurun asia. Toisaalta hän käytti vähättelevää puhetapaa äidistään useasti- "se nyt on tuommoinen höppänä, ihan sama minulle". Mikseivät hälärini soineet kun anoppi mökötti KAKSI PÄIVÄÄ sen vuoksi ettei mies viettänyt 26v. syntymäpäiviään lapsuudenkodissa vaan oli minun kanssani reissussa. Siis se ilme, kun menimme heille synttäreiden jälkeen... anopin naama väärinpäin, ryhti lysyssä, ääni naristen tokaisi "Eipä näkynyt, syntymäpäivänä!" Ja vetäytyi toiseen huoneeseen mököttämään.
Mies on koulittu tuntemaan että hän on VASTUUSSA äitinsä herkistä tunteista ja mitään niin pahaa syntiä ei ole kuin oman äidin mielen pahoittaminen. Miten tuollaisesta ajattelumallista voi päästä omin avuin irti? En osaa kuvitella miestäni terapiassa, puhumassa avoimesti vieraalle. Hän ei ole sellainen, vaikka yrittäisi. Tosin nyt on todellinen pakkotilanne edessä :/
Vierailija kirjoitti:
aivan käsittämättömiä tarinoita. Kunpa joku toimittaja tarttuisi näihin!
Minun äitini on rajaton narsisti. Hän on juurikin samanlainen raivopää jos ei saa tahtoaan läpi. Herjasi miestäni täysin ala-arvoisesti, uhkaili itsemurhalla ja siitä viikon päästä soitteli ihan muina naisina haluanko häneltä yhden taulun.
Ja kaikille muille esittää ihanneäitiä.
Anopin kanssa olisi itseasiassa paljon helpompi toimia jos hän olisi raivopää. Minulle huutaminen, minun solvaaminen yms. olisivat tekoja joiden jälkeen minun olisi helppo puolustella välirikkoa. Mutta kun hän on *niin lämmin ja rakastava mummo* Minä olen pelkkä lattiarätti, sen hän on näyttänyt kyllä, mutta muiden silmissä hänen *pakahduttava rakkautensa mummon mussukkaa kohtaan* painaa vaa'assa enemmän kuin se, ettei hän kunnioita minua lainkaan. Ainakin luulen että muut ihastelevat miten voikaan olla noin rakastava mummo. Haluaa väen vängällä rauhoittaa vauvan itkunkin, ajatella. Säästää miniän voimia! Ymmärtäähän sen, ettei noin innokas mummo mitenkään malta antaa omaa mussukkaansa miniän syliin, on niin rakastunut vauvaan. Voi että. Nyt se lähtikin ulos vauva sylissän, haluaa muodostaa kahdenkeskisen suhteen lapsenlapseen, ihanaa. Miniä voisi kyllä rauhoittua kun seisoskelee noin hermostuneen oloisena ulko-ovella.
En tiedä, ehkä olen tulossa hulluksi mutta tuolta se kaikki tuntuu. Pahimmat tilanteet ovat olleet silloin kun olen käynyt anoppilassa ja paikalla on ollut vain appi ja anoppi ja minä vauvan kanssa. Ulko-oven välistä ilmestyi käsi joka nappasi kaukalon minulta, kuulin vain mutinan "tulehan ukin kainaloon päiväunille". Menin sisään, minulle ei sanottu mitään. Vauva itki makuuhuoneessa sängyllä ukin vieressä. Ukki sanoo "kyllä se rauhoittuu, laita sinä kahvia, ota keksejä kaapista".
Kuulin juoksuaskelia - anoppi punakkana, touhukkaana tulee sängylle ja kumartuu vauvan päälle jalat koukussa vatsansa alla ja suukottaa vauvani naamaa niin että litinä käy. Vauva ääntelee tukahtuneesti.
Otin vauvan, pyyhin syljestä märät kasvot, laitoin vauvan kaukaloon ja lähdin. Olin jostain syystä aivan paskana. Tuon tapauksen jälkeen alkoi minun ruotuun laittaminen ihan toden teolla.
Nyt kun luen itse tuon mitä kirjoitin, niin tuntuu todella pahalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"anoppi mökötti KAKSI PÄIVÄÄ sen vuoksi ettei mies viettänyt 26v. syntymäpäiviään lapsuudenkodissa vaan oli minun kanssani reissussa. Siis se ilme, kun menimme heille synttäreiden jälkeen... anopin naama väärinpäin, ryhti lysyssä, ääni naristen tokaisi "Eipä näkynyt, syntymäpäivänä!" Ja vetäytyi toiseen huoneeseen mököttämään."
Olen pahoillani ei ole naurun asia,mutta en vain voi mitään ,että silmieni eteen tulee vanha suomifilmi ja Elsa Turakainen painamassa sydänalaansa.
Mä olen nelikymppinen kolmen teinipojan äiti, ja mahdollisesti tulevaisuudessa tripla-anoppi.... olen lukenut kauhulla tätä ketjua. Olen myös yli 80-vuotiaan äitini ainoa lapsi,ja äitini on kontrolloinut elämääni aina. Ei ikinä ole uskonut, että voisin joskus osata jonkun asian itsekin. Arvaatte, mitä se teki itsetunnolle.
Sai myös minut nuorena epävarmana äitinä uskomaan, ettemme silloisen mieheni kanssa mitenkään pärjää keskenämme, ja uskomatonta kyllä, sai meidät muuttamaan luokseen omakotitalon yläkertaan. Avioerohan siitä tuli, enkä uskonut eksääni, kun hän sanoi yhdeksi syyksi äitini kontrolloinnin.
Yksi hyvä esimerkki oli se, kun olimme menossa naimisiin ja harjoittelemassa kirkossa ja papin luona. Äitini käveli alttarille papin kanssa ja pappi selitti hänelle, miten vihkiminen etenee. Me hääpari olimme aivan sivustakatsojia. Lopulta käskin äitini pihalle odottamaan. En tiedä, miksi ihmeessä hän oli edes mukana.
Vanhemmiten olen tajunnut asian ja ihmetellyt suuresti silloista itseäni. Mutta uskoin aivan vilpittömästi, ettemme pärjää ilman äitini apua. Toivon ja uskon ja tiedän, etten ole samanlainen anoppi. Rakastan lapsiani, mutta he eivät koskaan ole olleet elämäni ainoa tarkoitus ja sisältö. En ylipäätään ole kovinkaan lapsirakas. Kiitos tästä ketjusta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
aivan käsittämättömiä tarinoita. Kunpa joku toimittaja tarttuisi näihin!
Minun äitini on rajaton narsisti. Hän on juurikin samanlainen raivopää jos ei saa tahtoaan läpi. Herjasi miestäni täysin ala-arvoisesti, uhkaili itsemurhalla ja siitä viikon päästä soitteli ihan muina naisina haluanko häneltä yhden taulun.
Ja kaikille muille esittää ihanneäitiä.
Anopin kanssa olisi itseasiassa paljon helpompi toimia jos hän olisi raivopää. Minulle huutaminen, minun solvaaminen yms. olisivat tekoja joiden jälkeen minun olisi helppo puolustella välirikkoa. Mutta kun hän on *niin lämmin ja rakastava mummo* Minä olen pelkkä lattiarätti, sen hän on näyttänyt kyllä, mutta muiden silmissä hänen *pakahduttava rakkautensa mummon mussukkaa kohtaan* painaa vaa'assa enemmän kuin se, ettei hän kunnioita minua lainkaan. Ainakin luulen että muut ihastelevat miten voikaan olla noin rakastava mummo. Haluaa väen vängällä rauhoittaa vauvan itkunkin, ajatella. Säästää miniän voimia! Ymmärtäähän sen, ettei noin innokas mummo mitenkään malta antaa omaa mussukkaansa miniän syliin, on niin rakastunut vauvaan. Voi että. Nyt se lähtikin ulos vauva sylissän, haluaa muodostaa kahdenkeskisen suhteen lapsenlapseen, ihanaa. Miniä voisi kyllä rauhoittua kun seisoskelee noin hermostuneen oloisena ulko-ovella.
En tiedä, ehkä olen tulossa hulluksi mutta tuolta se kaikki tuntuu. Pahimmat tilanteet ovat olleet silloin kun olen käynyt anoppilassa ja paikalla on ollut vain appi ja anoppi ja minä vauvan kanssa. Ulko-oven välistä ilmestyi käsi joka nappasi kaukalon minulta, kuulin vain mutinan "tulehan ukin kainaloon päiväunille". Menin sisään, minulle ei sanottu mitään. Vauva itki makuuhuoneessa sängyllä ukin vieressä. Ukki sanoo "kyllä se rauhoittuu, laita sinä kahvia, ota keksejä kaapista".
Kuulin juoksuaskelia - anoppi punakkana, touhukkaana tulee sängylle ja kumartuu vauvan päälle jalat koukussa vatsansa alla ja suukottaa vauvani naamaa niin että litinä käy. Vauva ääntelee tukahtuneesti.
Otin vauvan, pyyhin syljestä märät kasvot, laitoin vauvan kaukaloon ja lähdin. Olin jostain syystä aivan paskana. Tuon tapauksen jälkeen alkoi minun ruotuun laittaminen ihan toden teolla.
Nyt kun luen itse tuon mitä kirjoitin, niin tuntuu todella pahalta.
Minunkin on pakko kysyä niinkuin usea on jo tainnut kysyä: ketkä muut, keiden muiden silmissä?
Kenenkään muun mielipiteen ei pidä vaikuttaa tekemisiisi kuin sinun (ja miehesi tietty koskien lapsen asioita).
Jokainen normaali ihminen joka teidän elämää katsoo ymmärtää, että perhe pitää laittaa edelle, ei sukulaiset. Ei kukaan ajattele että kauhea äiti kun haluaa hoitaa lastansa, ihana mummo kun haluaa omia sukulaislapsen.
Vierailija kirjoitti:
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
aivan käsittämättömiä tarinoita. Kunpa joku toimittaja tarttuisi näihin!
Minun äitini on rajaton narsisti. Hän on juurikin samanlainen raivopää jos ei saa tahtoaan läpi. Herjasi miestäni täysin ala-arvoisesti, uhkaili itsemurhalla ja siitä viikon päästä soitteli ihan muina naisina haluanko häneltä yhden taulun.
Ja kaikille muille esittää ihanneäitiä.
Anopin kanssa olisi itseasiassa paljon helpompi toimia jos hän olisi raivopää. Minulle huutaminen, minun solvaaminen yms. olisivat tekoja joiden jälkeen minun olisi helppo puolustella välirikkoa. Mutta kun hän on *niin lämmin ja rakastava mummo* Minä olen pelkkä lattiarätti, sen hän on näyttänyt kyllä, mutta muiden silmissä hänen *pakahduttava rakkautensa mummon mussukkaa kohtaan* painaa vaa'assa enemmän kuin se, ettei hän kunnioita minua lainkaan. Ainakin luulen että muut ihastelevat miten voikaan olla noin rakastava mummo. Haluaa väen vängällä rauhoittaa vauvan itkunkin, ajatella. Säästää miniän voimia! Ymmärtäähän sen, ettei noin innokas mummo mitenkään malta antaa omaa mussukkaansa miniän syliin, on niin rakastunut vauvaan. Voi että. Nyt se lähtikin ulos vauva sylissän, haluaa muodostaa kahdenkeskisen suhteen lapsenlapseen, ihanaa. Miniä voisi kyllä rauhoittua kun seisoskelee noin hermostuneen oloisena ulko-ovella.
En tiedä, ehkä olen tulossa hulluksi mutta tuolta se kaikki tuntuu. Pahimmat tilanteet ovat olleet silloin kun olen käynyt anoppilassa ja paikalla on ollut vain appi ja anoppi ja minä vauvan kanssa. Ulko-oven välistä ilmestyi käsi joka nappasi kaukalon minulta, kuulin vain mutinan "tulehan ukin kainaloon päiväunille". Menin sisään, minulle ei sanottu mitään. Vauva itki makuuhuoneessa sängyllä ukin vieressä. Ukki sanoo "kyllä se rauhoittuu, laita sinä kahvia, ota keksejä kaapista".
Kuulin juoksuaskelia - anoppi punakkana, touhukkaana tulee sängylle ja kumartuu vauvan päälle jalat koukussa vatsansa alla ja suukottaa vauvani naamaa niin että litinä käy. Vauva ääntelee tukahtuneesti.
Otin vauvan, pyyhin syljestä märät kasvot, laitoin vauvan kaukaloon ja lähdin. Olin jostain syystä aivan paskana. Tuon tapauksen jälkeen alkoi minun ruotuun laittaminen ihan toden teolla.
Nyt kun luen itse tuon mitä kirjoitin, niin tuntuu todella pahalta.
Minunkin on pakko kysyä niinkuin usea on jo tainnut kysyä: ketkä muut, keiden muiden silmissä?
Kenenkään muun mielipiteen ei pidä vaikuttaa tekemisiisi kuin sinun (ja miehesi tietty koskien lapsen asioita).Jokainen normaali ihminen joka teidän elämää katsoo ymmärtää, että perhe pitää laittaa edelle, ei sukulaiset. Ei kukaan ajattele että kauhea äiti kun haluaa hoitaa lastansa, ihana mummo kun haluaa omia sukulaislapsen.
Minulla on ilmeisesti hiljalleen ajatukset vääristyneet tässä koko hommassa kun oikeasti mietin että kaikki hyväksyvät sokeina idiootteina tuon touhun. Sukulaiset, naapurit, keitä nyt paikalla onkaan. Toisaalta ei kukaan ole ikinä puuttunutkaan, mitenkään. Vaikka olen juossut anoppia kiinni, kun hän yrittää paniikissa hyssyttää niin kovasti itkevää vauvaa että vauva kakoo jo. Paniikki siis siitä että joutuu minulle luovuttamaan *oman mussukkansa*. Kaikki ovat olleet vaiti kun anoppi tai appi on sanonut vauvalle "ethän sinä kotiin halua, juu, et halua, huomaahan sen ilmeestä, heh heh". Ja sitä jatkuvaa, JATKUVAA pilkallista hymähtelyä kun esimerkiksi mainitsen jotain sormiruokailuun liittyvää. Nuo jutut ovat yleisiä naurunaiheita. "Kyllä oli ennen hiiiieman eri ote vauvojen kanssa... kyllä sinun olisi hyvä täällä, vai mitä kulta!" ja pusuja, pusuja, suulle, huulille, kaikkialle, koko ajan.
Voi luoja mitä terapiaa näiden juttujen kirjoittaminen ylös on!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkan vielä, että äitini on myöhemmin tunnustanut, että "halusi pitää lapset lähellään " ja on kiittänyt minua kun "annoin" heidät hänelle. Äitini antoi minulle lähes identtisen nimen omansa kanssa ja kaikin tavoin toivoi minun toteuttavan hänen unelmiaan. Kun minusta tulikin aivan erilainen, hän sanoi, ettei ole ollut koskaan minusta muuten ylpeä kuin hyvästä ylioppilastodistuksesta ja siitä että sain aikaan lapseni.
Voisiko miehen sisarusten tai heidän puolisoiden kanssa puhua yhtään? Jos en ihan väärin muista, sellaisia oli?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"
Voi luoja mitä terapiaa näiden juttujen kirjoittaminen ylös on!"
No hyvä,että ollaan voitu olla edes jotenkin avuksi.
Olet saanut myös paljon ihan käytännön neuvoja joiden käyttäminen on sinun tilanteessasi kuitenkin liian iso riski näin tulkitsen
Olen positiivisen yllättynyt tästä keskustelusta ,se on pysynyt erittäin asiallisena.
Sinä voit olla menemättä enää miehen vanhempien luokse, he saavat tulla teidän luokse kylään, mutta vain kun miehesi on kotona. Et avaa ovea,jos he ilmestyvät ovelle ilmoittamatta ja sopimatta. Ei joka viikko tarvitse sukulaisia nähdä! Laita puhelin äänettömälle, äläkä vastaa heidän puheluihinsa tai ensimmäiseen viestiin voit ehkä laittaa että et kerkeä vastaamaan puheluihin tai soittoihin, että ottavat yhteyttä mieheen. Sen jälkeen et vastaa mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voisiko miehen sisarusten tai heidän puolisoiden kanssa puhua yhtään? Jos en ihan väärin muista, sellaisia oli?
Yksi miehen veljistä vilkuilee minua ymmärtävästi välillä noissa tilanteissa. Mutta samanlaisia äidin kultia he ovat. Toinen miniä on ollut paljon pahemmissa ongelmissa lastensa kanssa. Hän on aivan näkymätön kun siellä harvoin käy. Ei takuulla "puhuisi pahaa" appivanhemmistaan minulle. Hänen lapsena riehaantuvat TÄYSIN mummolassa, kiipeilevät sohville ja kirkuvat ja koko ajan keksi tms. kädessä. Mummoa naurattaa. Tuo toinen miniä on kasvattanut lapsensa käyttäytymään (heidän kotonaan ovat kivoja, rauhallisia lapsia) ja oikeasti yrittänyt mutta hänellä ei ole _mitään_ auktoriteettia lapsiinsa mummolassa. Anoppi kiljaisee "höpön löpön!" jos kuulee että miniä yrittää vaivihkaa ohjata lapsiaan ja lapset riemastuvat uudestaan. En halua edes kuvitella millainen oli vauva-aika :( he asuivat silloin vielä täällä.
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
aivan käsittämättömiä tarinoita. Kunpa joku toimittaja tarttuisi näihin!
Minun äitini on rajaton narsisti. Hän on juurikin samanlainen raivopää jos ei saa tahtoaan läpi. Herjasi miestäni täysin ala-arvoisesti, uhkaili itsemurhalla ja siitä viikon päästä soitteli ihan muina naisina haluanko häneltä yhden taulun.
Ja kaikille muille esittää ihanneäitiä.
Anopin kanssa olisi itseasiassa paljon helpompi toimia jos hän olisi raivopää. Minulle huutaminen, minun solvaaminen yms. olisivat tekoja joiden jälkeen minun olisi helppo puolustella välirikkoa. Mutta kun hän on *niin lämmin ja rakastava mummo* Minä olen pelkkä lattiarätti, sen hän on näyttänyt kyllä, mutta muiden silmissä hänen *pakahduttava rakkautensa mummon mussukkaa kohtaan* painaa vaa'assa enemmän kuin se, ettei hän kunnioita minua lainkaan. Ainakin luulen että muut ihastelevat miten voikaan olla noin rakastava mummo. Haluaa väen vängällä rauhoittaa vauvan itkunkin, ajatella. Säästää miniän voimia! Ymmärtäähän sen, ettei noin innokas mummo mitenkään malta antaa omaa mussukkaansa miniän syliin, on niin rakastunut vauvaan. Voi että. Nyt se lähtikin ulos vauva sylissän, haluaa muodostaa kahdenkeskisen suhteen lapsenlapseen, ihanaa. Miniä voisi kyllä rauhoittua kun seisoskelee noin hermostuneen oloisena ulko-ovella.
En tiedä, ehkä olen tulossa hulluksi mutta tuolta se kaikki tuntuu. Pahimmat tilanteet ovat olleet silloin kun olen käynyt anoppilassa ja paikalla on ollut vain appi ja anoppi ja minä vauvan kanssa. Ulko-oven välistä ilmestyi käsi joka nappasi kaukalon minulta, kuulin vain mutinan "tulehan ukin kainaloon päiväunille". Menin sisään, minulle ei sanottu mitään. Vauva itki makuuhuoneessa sängyllä ukin vieressä. Ukki sanoo "kyllä se rauhoittuu, laita sinä kahvia, ota keksejä kaapista".
Kuulin juoksuaskelia - anoppi punakkana, touhukkaana tulee sängylle ja kumartuu vauvan päälle jalat koukussa vatsansa alla ja suukottaa vauvani naamaa niin että litinä käy. Vauva ääntelee tukahtuneesti.
Otin vauvan, pyyhin syljestä märät kasvot, laitoin vauvan kaukaloon ja lähdin. Olin jostain syystä aivan paskana. Tuon tapauksen jälkeen alkoi minun ruotuun laittaminen ihan toden teolla.
Nyt kun luen itse tuon mitä kirjoitin, niin tuntuu todella pahalta.
Nyt sun on oikeesti ihan ensiks päästävä yli tosta että ajattelet mitä muut ajattelee!
Kirjotin jo tuolla aiemmin omasta anopista. Anoppi näytteli muiden silmissä täydellistä isoäitiä ja mulle tultiin jopa sanomaan täysin ulkopuoliset ihmiset että mun pitäis olla onnellinen kun on niin rakastava mummo että haluaa olla lapsen lapsensa kanssa koko ajan koska siltä se ulkopuolisille näytti.
Todellisuus oli se että anoppi vähätteli ja haukkui mua jatkuvasti, arvosteli mua äitinä ja sai mut tuntemaan itteni mitättömäks. Kun yritin näille anoppia kehuneille ihmisille kertoa totuuden niin totesivat vaan että "hyväähän se vaan tarkottaa". Näille kun anoppi oli selittänyt mun omivan vauvan, en kuulema anna pitää lasta sylissä, kiellän anoppia näkemästä lasta ja muutenkin musta tehtiin "paha miniä". Lopulta uskoin jo itsekin olevani huono äiti ja että lapsen olis parempi muualla kun mun luona.
Viimenen niitti oli viime tammikuussa kun anoppi haukkui mua läskiks mun miehelle. Saattaa kuulostaa tosi vähäpätöiseltä aiheelta suuttua mutta mulle se oli pahinta mitä anoppi vois koskaan sanoa. Vieläkin ihmettelen miten pystyin niin tyynesti toteamaan anopille että mua ei muuten enää haukuta eikä mun ulkonäköä enää kommentoida. Anoppi suuttu ihan silmittömästi ja käski mut pois kotoaan. Paikalla olleet miehen sukulaiset kerrankin näki anopin todellisen minän jonka jälkeen uskoivat että oon nää vuodet puhunut totta.
Jos sua ahdistaa anopin ja apen toiminta niin sun pitää pistää sille stoppi. Jos et halua että anoppi/appi ottaa lapsen sun sylistä niin et anna sitä. Silläkin uhalla että saat marttyyrikohtauksen aikaseks. Jos susta ei tunnu hyvältä viedä lasta anoppilaan, et vie sitä. Sun lapsi, sun säännöt.
Ja jos mies ei tässä asiassa pysty/uskalla nousta vanhempiaan vastaan niin sit se ei nouse. Kuulostaa tosi julmalta, mutta jos sä et puolusta itseäs, ei sitä kukaan muukaan sun puolesta tee.
Meillä mies oli sitä mieltä että asia on mun ja hänen äitinsä välinen joten hän ei siihen puutu. Toisaalta ymmärrän myös miehen puolen, koska on todella raskasta olla oman äidin ja oman puolison välissä. Vähitellen mies on myös ruvennut näkemään äitinsä toiminnan läpi ja ruvennut puolustamaan meidän perhettä.
hjälp kirjoitti:
Minulla on ilmeisesti hiljalleen ajatukset vääristyneet tässä koko hommassa kun oikeasti mietin että kaikki hyväksyvät sokeina idiootteina tuon touhun. Sukulaiset, naapurit, keitä nyt paikalla onkaan. Toisaalta ei kukaan ole ikinä puuttunutkaan, mitenkään.
Toi on todella kiusallinen tilanne sivustaseuraajille, ja taitaa olla meidän kulttuurissa tyypillistä että mielummin ollaan hiljaa ja hymähdellään siinä toivossa, että tilanne menisi nopeasti, sen sijaan että puututaan toisten asioihin ja otetaan riski että nousee meteli. Vauvan äitinä noi tilanteet oli todella nöyryyttäviä, kun anoppi kaikkien edessä käyttäytyy ihan kuin mua ei olisi tai niin kuin olisin tyhmä :(
Olen ihan varma, että moni tilannetta seurannut on mielessään ollut sun puolella, ja osaa laskea 1+1 jos kuulee anopilta, että paha miniä ei halua tulla kylään.
Vierailija kirjoitti:
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kai ap nyt vaan ole ajamassa sinne anoppilaan?
Nyt kuule pysy vahvana ja periksi et anna.En aja! Se on aivan varma. Kyllä tässä on nyt kovat piipussa. En halua joutua mt-asiakkaaksi. Myönnän kuitenkin että jännittää ja oikeastaan vähän pelottaakin katsoa puhelinta. Heillä on ollut niin ehdottoman kova ote minusta, pelkään kyllä mitä tästä seuraa.
Laita anopin numero estoon puhelimelta niin ei tuu viestejä.
Tekisi kovasti mieli tehdä noin. Mikä rauha siitä seuraisi, tosin vain hetkeksi. Sen jos teen niin minut leimataan täysin hulluksi kontrolloivaksi miniäksi joka "vieraannuttaa" lapsenlapsen isovanhemmistaan. Kun ei tätä ongelmaa näe muut kuin minä, anopin toinen miniä (joka TODELLA arka. Viestii ymmärrystä nopeilla vilkaisuilla minuun noissa tilanteissa) ja minun vähäiset äiti-kontaktini. Miesväki täysin aivovammaisia tämän tilanteen tulkinnassa.
Otat eston siksi aikaa pois, kun kutsut heidät kylään. Sitten kun kyläily on suoritettu niin laita esto takaisin.
Itse tein näin.
Oikeasti.
Älä nyt missään nimessä, ikipäivänä, kutsu niitä mielin määrin kylään. Kohta ne asuu teillä ja on raapimassa ovea joka aamu. SITTEN olet todella pulassa. Pidä ne poissa kodistasi, kunnvielä pystyt.
Samoin älä ikimaailmassa ulkoista anoppiviestittlyä miehelle, kun se on noin lapanen. Joudut hirveään välikäteen, kun mies hövelisti lupailee kaiken mitä anoppi keksii pyytää. Jo, kyllä teille voi tulla viikoksi asumaan. Joo, kyllä vauva voi olla koko joulunajan anoppilassa.
Ja sitten asia on jo sovittu, mieshän lupasi.
Mitä jos lapsia olisi kaksi? Jaksaisiko mummi vielä siinäkin vaiheessa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kai ap nyt vaan ole ajamassa sinne anoppilaan?
Nyt kuule pysy vahvana ja periksi et anna.En aja! Se on aivan varma. Kyllä tässä on nyt kovat piipussa. En halua joutua mt-asiakkaaksi. Myönnän kuitenkin että jännittää ja oikeastaan vähän pelottaakin katsoa puhelinta. Heillä on ollut niin ehdottoman kova ote minusta, pelkään kyllä mitä tästä seuraa.
Laita anopin numero estoon puhelimelta niin ei tuu viestejä.
Tekisi kovasti mieli tehdä noin. Mikä rauha siitä seuraisi, tosin vain hetkeksi. Sen jos teen niin minut leimataan täysin hulluksi kontrolloivaksi miniäksi joka "vieraannuttaa" lapsenlapsen isovanhemmistaan. Kun ei tätä ongelmaa näe muut kuin minä, anopin toinen miniä (joka TODELLA arka. Viestii ymmärrystä nopeilla vilkaisuilla minuun noissa tilanteissa) ja minun vähäiset äiti-kontaktini. Miesväki täysin aivovammaisia tämän tilanteen tulkinnassa.
Otat eston siksi aikaa pois, kun kutsut heidät kylään. Sitten kun kyläily on suoritettu niin laita esto takaisin.
Itse tein näin.Oikeasti.
Älä nyt missään nimessä, ikipäivänä, kutsu niitä mielin määrin kylään. Kohta ne asuu teillä ja on raapimassa ovea joka aamu. SITTEN olet todella pulassa. Pidä ne poissa kodistasi, kunnvielä pystyt.
Samoin älä ikimaailmassa ulkoista anoppiviestittlyä miehelle, kun se on noin lapanen. Joudut hirveään välikäteen, kun mies hövelisti lupailee kaiken mitä anoppi keksii pyytää. Jo, kyllä teille voi tulla viikoksi asumaan. Joo, kyllä vauva voi olla koko joulunajan anoppilassa.
Ja sitten asia on jo sovittu, mieshän lupasi.
Se on muuten juuri näin. Anoppi varmaan sekoaisi onnesta kun tajuaisi että tapaamisista yms. päättääkin hänen poikansa :D toisin sanoen hän itse siis. Tiedän että mies olisi tuossa kohtaa aivan solmussa. Anopin tyyli sopia asioista kun on lähinnä ilmoitusluontoinen. "Nyt kyllä on nähtävä mussukka! :) Laitan tänään lasagnen, saunoaki voisitte! Kymmenen aikaan täällä on ok." Jos mies vastaa tuohon että ei sovi tms. niin sehän laitetaan sopimaan. "Syön varmaan yksin sitten! :( Pesin saunanki teitä varten. Olisipa tiennyt ettette tulekaan :(" ja tämä uppoaa mieheen kuin veitsi voihin. Kerta toisensa jälkeen. Yökylä-jankutus saavuttaisi myös täysin uudet sfäärit. Tuntuu aivan naurettavalta, törkeän epäreilulta että mies laittaa minut kiemurtelemaan äitinsä kanssa että itse välttyy tuottamasta pettymystä.
Alue: Aihe vapaa
Vaikea uskoa, että noin kävisi. Mutta se riski sun on otettava, jos miehesi on noin tonttu. Ethän voi kunnioittaa tuollaista käytöstä ja kunnioituksen puute vie eroon. Ja sitä ennen sinulla on mt-ongelma.