Lue keskustelun säännöt.
Sairauksien pelko (hypokondria)
15.08.2018 |
Löytyykö täältä ketään muuta, joka kärsii todella pahasta sairauksien pelosta? Itselläni on tällainen ollut jo vuosia, mutta olen pystynyt unohtaa huoleni ja pelko on pysynyt kohtuullisen rajoissa. Nyt kuitenkin ahdistus on riistäytynyt käsistä, koska minulla on muutakin ahdistusta ja stressiä elämässäni ja olen menettänyt muutaman sukulaiseni. Sairauksien pelko hallitsee elämääni. Mietin sairauksia koko ajan ja olen aivan hysteerinen pelosta. Minulla diagnosoitiin paniikkihäiriö nuorempana ja sekin tuli nyt takaisin usean vuoden tauon jälkeen. Kohtauksia tulee melkein joka päivä, joskus parikin kertaa päivässä. Järkeni sanoo, että ne ovat paniikkikohtauksia, mutta pelkään silti hysteerisenä taustalla olevan jokin vakava sydänvika. Olen joutunut mennä jopa päivystykseen kohtauksen takia. Ei siellä mitään vikaa löytynyt, mutta sain lähetteen varuilta ultraan. Nyt olen aivan hysteerinen kauhusta ja aivan varma, että tämä on sydänvika.
Pelkoni saa jo pakko-oireisia piirteitä. Pitää toistella mielessä lukusarjoja ym. Mietin sairauksia koko ajan. Mietin kaikkia tuntemuksiani kehossa koko ajan. Jos löydän yhden oudon mustelman, saan kauhean ahdistuskohtauksen ja henkeä alkaa ahdistaa. En pääse ajatuksistani eroon. En uskalla olla enää yksin kotona. Asun yksin ja varsinkin yöt ovat vaikeita. Viime yönä en uskaltanut alkaa nukkua ollenkaan. Soitin jo tänään yhdestä huolestani terveyskeskukseen, mutta heistä se ei vaikuttanut vakavalta. Nyt mietin, menisinkö yksityiselle ja maksaisin itse kuvauksista ym. että saan mielenrauhan.
En enää kestä tällaista. Auttaako tällaiseen mikään?
Kommentit (216)
Lisään vielä edelliseen viestiini.
Omalla kohdalla on käynyt vieläpä muutaman kerran huono tuuri. Esim.meinasin heittää veivini rutiinileikkauksen komplikaatioihin joitain vuosia sitten. Synnytykseni komplikoitui. Tämmöiset tietyt jutut jää mieleen ja aina vahvistaa hypokondriaa. Ja ne kerrat kun on hakannut päätä tiiliseinään julkisella ja lopulta saanutkin fyysisille oireilleen diagnoosin. Kaikki nuo jutut liittyy omaan hypokondriaan siten, että pelkäisin tulla ns.kaapista ulos lääkärille. Pelkäisin, että siitä päivästä saakka kaikki "todellisetkin" terveysongelmat vaan kuitattaisiin hypokondrialla ja mitään ei tutkittaisi. Itse ainakin sekoaisin tuollaisessa tilanteessa.
Te jotka olette ns.tulleet sieltä kaapista ulos, miten olette kokeneet tämän? Otetaanko teitä enää vakavasti?
Itselläni kun hypokondriaan liittyy erittäin vahvasti pelko siitä, että joku vakava sairaus todettaisiin liian myöhään. Sairaus, joka olisi ollut parannettavissa, jos olisin saanut aiemmin tietyt tutkimukset teetettyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
KIvaa että ketju on pysynyt aktiivisena ja tänne on löytänyt uusia jäseniä!
Kuulostaa tutulta kaikki tuo: oireet, joita epäilen kuolemaan johtavaksi sairaudeksi (mikään muu vaihtoehto ei "kelpaa"), pelko siitä, että lääkärissä jotain olennaista jää huomaamatta ja siksi sairauteni löydettäisiin liian myöhään, kuolemisen pelko, uutisten luvun välttely (koska AINA törmää johonkin juttuun siitä, kuinka "päänsärky olikin aivokasvain, löydettiin liian myöhään"), jo teini-iässä alkanut tämäntyyppinen oireilu, itkuisuus ja eristäytyminen...
Sen sijaan itse pyrin aina ensisijaisesti varaamaan ajan julkiselle puolelle (pl.gyne ja ihotautil.), koska luotan julkiseen puoleen enemmän: paradoksaalisesti pelkään, että jotain jää huomaamatta, mutta en kuitenkaan halua ns. turhia tutkimuksia varmuuden vuoksi. Julkisella puolella tiedän, että minua ei lähetetä kalliisiin kuvantamisiin, ellei oikeasti ole aihetta. Olen siis myös useimmiten kertonut tk-lääkärille, että minulla on tällaisia ja tällaisia oireita ja olen niistä hirveän huolissani, pelkään syöpää tms.
Tämän olen kokenut todella hyvänä, koska tällöin lääkäri on voinut lyhyesti, mutta tyhjentävästi kertoa, miksi tietyt tutkimukset riittävät sulkemaan jonkin sairauden pois ja millaisia oireita pitäisi lisäksi olla, jotta jonkin sairauden epäily tulisi kyseeseen. Yksi lääkäri on sanoittanut sen, että tietenkin jokainen oire on tutkittava asianmukaisesti vakavampien sairauksien poissulkemiseksi. Vastaanottoajalla ei tietenkään ole ollut aikaa sitten käsitellä psyykkistä puolta, mutta yleensä lääkärikäynti itsessään helpottaa huolta...kunnes tulee uudet oireet ja uusi pelko. Tästä syystä minulla on ollut hoitokontakti psyk.sh:n kanssa, mutta valitettavasti hän muutti, joten pitäisi solmia hoitosuhde johonkin uuteen ihmiseen ja se on aina raskasta.
Tässä siis omat vinkkini:
- säännöllinen hoitokontakti julkisen puolen psyk.sh, joka voi ottaa kantaa oireiluun ja jonka kanssa käsitellä psyykkistä puolta
- chilikarkit tai blistexin menthol-huulirasva, joka kihelmöi huulilla -> vie huomion pois esim. sykkeen tarkkailusta
- kirja: kerrasta poikki: vapaaksi pakko-oireista
- kalanmaksaöljy auttaa minulla tuohon lisälyöntisyyteen (mutta ei sykkeen kohoamiseen). En tiedä miksi, oli plaseboa tai ei, niin mulla toimii.
Ap, oletko saanut asiallista tietoa lääkäriltä sairaudestasi? Entä olisiko jokin vertaistukiryhmä juuri sinun sairaudestasi kärsiville? Vrt. endometrioosiyhdistys, josta voi saada ns. tukihenkilön.
Minulla raskaus edelleen sujunut kivasta, vauva liikkuu paljon. Juuri nyt ei akuuttia huolta mistään oireista, mutta sen tilalla on epämääräinen, sanoittamaton huoli siitä, että pian tapahtuu jotakin ihan hirveää, josta ei voi mitenkään ihminen selvitä. Onko muilla näin? Eli jos sairauteen liittyvä pakonomainen ajattelu helpottaa, tilalle tulee epämääräinen, voimakaskin huolen tunne.
37
37 jatkaa: kommentoin vielä tuota julkisen puolen palveluiden käyttämistä. Olen välillä hirveän ahdistunut siitäkin, että kuormitan terveydenhuoltoa "turhilla" vaivoillani ja peloillani. Tämän olen ratkaissut ajattelemalla, että Suomessa on tehty arvoratkaisu, jonka mukaan kaikilla on oikeus hoitoon julkisella puolella ja ns. ilmaiseksi. Aika ajoin käydään julkista keskustelua siitä, pitäisikö ns. itseaiheutettuja sairauksia hoitaa (pakko-oireet eivät tietenkään ole itseaiheutettuja, en sano sitä, mutta käytän nyt tuota käsitettä, kun sitä keskusteluissakin käytetään) ja yleensä päädytään siihen, että ei voida tehdä sellaista jakoa, joka olisi perusteltu. Esimerkiksi monesti ajatellaan, että ylipaino, tupakointi ja muut päihteet aiheuttavat erinäisiä sairauksia ja niitä ei tulisi hoitaa julkisin varoin. Voidaan tällöin kysyä, pitäisikö urheiluvammoja hoitaa jne...
Siispä kaikkia hoidetaan tiettyihin ominaisuuksiin katsomatta. Myös meillä on oikeus käyttää julkista terveydenhuoltoa.
37
Eikö tuo ole vain puhdasta pelkoa? Jos teidät todettaisiin ikuisesti 100 prosenttisesti terveiksi, niin sitten kehittäisitte jonkun muun pelon. Pelosta teidän pitää päästä eroon, ei sairauksien pelosta.
Vierailija kirjoitti:
Eikö tuo ole vain puhdasta pelkoa? Jos teidät todettaisiin ikuisesti 100 prosenttisesti terveiksi, niin sitten kehittäisitte jonkun muun pelon. Pelosta teidän pitää päästä eroon, ei sairauksien pelosta.
Lyhyesti: ei ole kyse siitä.
37
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö tuo ole vain puhdasta pelkoa? Jos teidät todettaisiin ikuisesti 100 prosenttisesti terveiksi, niin sitten kehittäisitte jonkun muun pelon. Pelosta teidän pitää päästä eroon, ei sairauksien pelosta.
Lyhyesti: ei ole kyse siitä.
37
Eikö ole kyse samasta ilmiöstä kuin riippuvuudesta? Esim. Kun paranee ahmimisestä, niin riippuvuus siirtyy urheiluhulluuteen.
Näinhän ihmismieli toimii. Niin kauan kuin ei luota, että elämä kantaa, niin kauan löytää mörköjä joka paikasta. Suurin märkö voittaa.
(Pahoittelen, en ole lukenut kuin aloituksen ja muutaman muun kommentin)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö tuo ole vain puhdasta pelkoa? Jos teidät todettaisiin ikuisesti 100 prosenttisesti terveiksi, niin sitten kehittäisitte jonkun muun pelon. Pelosta teidän pitää päästä eroon, ei sairauksien pelosta.
Lyhyesti: ei ole kyse siitä.
37
Eikö ole kyse samasta ilmiöstä kuin riippuvuudesta? Esim. Kun paranee ahmimisestä, niin riippuvuus siirtyy urheiluhulluuteen.
Näinhän ihmismieli toimii. Niin kauan kuin ei luota, että elämä kantaa, niin kauan löytää mörköjä joka paikasta. Suurin märkö voittaa.
(Pahoittelen, en ole lukenut kuin aloituksen ja muutaman muun kommentin)
Hmm. En ole kyllä kuullut peloista kärsiviltä/lääkäreiltä/lukenut, että pelon (fobian) tai pakko-oireen kohde vaihtuisi, jos yhden kohteen/oireen "selättää" tai siihen saa helpotusta. Pelon kohteet ovat usein hyvin spesifejä (esim. joku pelkää korkeita paikkoja, mutta ei ahtaita, eikä pelon kohde vaihdu ahtaanpaikankammoon, jos saa helpotusta korkean paikan pelkoonsa). Samoin ajatuspainotteinen pakko-oire ei muutu pakkotoiminnoiksi. Riippuvuuksista en tiedä.
Ainakin minulla on oikeasti "isompia" pelkoja kuin sairastuminen. Pelkään, kuten jokainen ihminen, että läheisilleni tapahtuu jotain kamalaa. Tämä ei kuitenkaan invalidisoi arkeani, kuten ei useimmilla ihmisillä. En mieti sitä aktiivisesti silloinkaan, kun pakko-oireinen ajatteluni on helpottunut (hetkellisesti).
37
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei kaikki kohtalotoverit, onpa tuttua juttua.
Itse olen kärsinyt monenlaisista sairaudenpeloista, itseeni ja perheenjäseniin liittyen. Taustalla on lapsuus alkoholisti-isän lapsena - ja aikuisuuskin. Isäni - rakas ja tärkeä ihminen - on elänyt vanhaksi alkoholisminsa kanssa ja aiheuttanut vuosikymmenten aikana monenlaista stressiä ja ahdistusta. Minua myös kiusattiin koulussa kovasti. Voi olla, että nämä syyt ovat osaltaan johtaneet ajoittain melko vaikeaa hypokondriaan.
Olen käynyt Kelan korvaaman terapian ja se on auttanut kyllä, mutta ahdistus on palannut vaikea stressin myötä.
Nyt olen saanut helpotusta - ällistyttävää kyllä - sahrami-luontaistuotteesta. Helpotus on ollut todella merkittävä. Joskus olen syönyt mielialalääkettä, mutta sahrami auttaa paremmin, enkä ole havainnut haittoja. En ala mainostamaan mitään tuotemerkkiä, mutta googlella löytyy useiden eri valmistajien sahrami-luontaistuotteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö tuo ole vain puhdasta pelkoa? Jos teidät todettaisiin ikuisesti 100 prosenttisesti terveiksi, niin sitten kehittäisitte jonkun muun pelon. Pelosta teidän pitää päästä eroon, ei sairauksien pelosta.
Lyhyesti: ei ole kyse siitä.
37
Eikö ole kyse samasta ilmiöstä kuin riippuvuudesta? Esim. Kun paranee ahmimisestä, niin riippuvuus siirtyy urheiluhulluuteen.
Näinhän ihmismieli toimii. Niin kauan kuin ei luota, että elämä kantaa, niin kauan löytää mörköjä joka paikasta. Suurin märkö voittaa.
(Pahoittelen, en ole lukenut kuin aloituksen ja muutaman muun kommentin)
Hmm. En ole kyllä kuullut peloista kärsiviltä/lääkäreiltä/lukenut, että pelon (fobian) tai pakko-oireen kohde vaihtuisi, jos yhden kohteen/oireen "selättää" tai siihen saa helpotusta. Pelon kohteet ovat usein hyvin spesifejä (esim. joku pelkää korkeita paikkoja, mutta ei ahtaita, eikä pelon kohde vaihdu ahtaanpaikankammoon, jos saa helpotusta korkean paikan pelkoonsa). Samoin ajatuspainotteinen pakko-oire ei muutu pakkotoiminnoiksi. Riippuvuuksista en tiedä.
Ainakin minulla on oikeasti "isompia" pelkoja kuin sairastuminen. Pelkään, kuten jokainen ihminen, että läheisilleni tapahtuu jotain kamalaa. Tämä ei kuitenkaan invalidisoi arkeani, kuten ei useimmilla ihmisillä. En mieti sitä aktiivisesti silloinkaan, kun pakko-oireinen ajatteluni on helpottunut (hetkellisesti).
37
Niin se taitaakin olla, että joskus kyse on spesifistä pelosta. Ehkä pakko-oireisuus toimii omalla tavallaan.
Silti olen nähnyt, että jollain ihmisillä se pelko vain siirtyy paikasta toiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihana ketju, kiitos kirjoittajille! Minulla ei ole hypokondriaa ainakaan tuossa määrin mutta nuo edellä mainitut epämääräisemmät ahdistusoireet ovat tuttu riesa. Ja se, että kuvittelee huolehtimisen estävän pahoja asioita tapahtumasta. Pelkään myös sitä Suurta Katastrofia josta ei ihminen selviä. Aina kun menee hyvin, ohimossa tykyttää epäilys. Pilaan elämäni turhalla huolehtimisella ihan itse, tavallaan varmuuden vuoksi. Ymmärrän hyvin teitä muita neurootikkoja vaikka oireeni eivät ihan samoin näykään. Kaikkea hyvää teille!
Tunnen jääneeni aika yksin sairauteni kanssa. Kyseessä on siis munuaissairaus, ja on aika vaikea löytää vertaistukea mistään. Liitolla ei näytä olevan mitään toimintaa tällä paikkakunnalla. Facebookissa olisi joku ryhmä, mutta en ole liittynyt siihen. Lääkäristä on saanut asiallista tietoa, mutta tunnen silti jääneeni yksin. Vastapainona sairauksien pelolle kärsin myös lääkäripelosta. :D Joten jännitän kaikkia käyntejä ja kotiin päästyäni olen jo unohtanut puolet asioista.
Tuo on minullekin tuttua kärsiä lääkärikäyntien aiheuttamasta syyllisyydestä. Koen jotenkin olevani taakaksi ja aiheuttavani liikaa kuluja. Tiedän, ettei ole mitään syytä tuntea syyllisyyttä, mutta en pääse eroon näistä ajatuksista.
ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, ja minullekin on tuttua pelätä hyvinä hetkinä, että jotain kamalaa tulee tapahtumaan. Vaikka en murehtisi ja pelkäisi mitään juuri sillä hetkellä, jossain takaraivossa on silti ahdistus. En osaa kuvailla sanoin, mutta sellainen epämääräinen huoli.
ap.
Onpa ihana, että keskustelua on virinnyt tämänkin vuoden puolella. Helpottaa kun tietää ettei ole yksin tässä veneessä, vaikken tietenkään kenellekkään tätä kammottavaa hypokondriaa toivoisi. Hyviä vinkkejä on tullut. Mm. sahrami oli mielenkiintoinen vinkki. Kiitos siitä!
Sydänoireista ja erityisesti tiheälyöntisyydestä on ollut paljon täällä puhetta. Itselläni ei ole onneksi sitä vaivaa vaan itseasiassa päinvastoin liian hidas syke, minkä vuoksi rytmihäiriöitäni ei voida hoitaa beetasalpaajilla. On riittänyt tieto, että pitäisi olla vaaratonta muljahtelua vaikkakin välillä runsasta. Rytmihäiriöitä vähentää omalla kohdalla: riittävä uni, lihasjumien aukaisu, närästyksen hoito, stressin kontrollointi ja lisäravinteista magnesium ja q10.
Tuosta yleisestä huolen tunteesta: itse usein mietin hyvinä hetkinä, että täytyypä nauttia nyt kun ei tätä varmaan kauaa kestä. Olen tämmöinen peruspessimisti tai noh...omasta mielestä realisti :)
En ole potenut mitään erityisen kovaa syyllisyyttä lääripalveluiden käyttämisestä. Pidän toki typeränä ja resursseja kuluttavana sitä, että joudun ravaaman useita kertoja lääkärissä saman vaivan takia. En ole myöskään sellainen hypokondrikko, joka haluaisi jättää ikävät uutiset kuulematta, päinvastoin. Tuntuu kuin aina valmistautuisin johonkin synkkään kohtaamiseen lääkärin kanssa. Etten sitten varmasti olisi yllättynyt, jos lääkäri sanoo "se on pahalaatuinen kasvain". Tästäkin naurettavaa tekee se, että murehtiminen ja valmistatutuminen ei muuttaisi lopputulosta suuntaan eikä toiseen. Murehtimisella olisin ainoastaan hukannut ne terveetkin hetkeni. Todella typerää tiedän!
Itse olen usein ennen lääkäriä etukäteen panikoinut ja selvittänyt kaikkia kauhuskenaarioita ja diagnosointiin vaadittavia tutkimuksia. Sitten kovasti haluaisin näihin tutkimuksiin, joihin lopulta pääsee niiden useiden käyntien ja toistuvan itsekunnioitusta nakertavan valitusrumban jälkeen. Kuten jo mainitsin, että ongelmalliseksi tilanne muodostuu kun niissä tutkimuksissa sitten usein löytyykin jotain. Ok, ei vielä tähän mennessä sitä pahinta mahdollista tautia, mutta jotain. Siitä syntyy itselle tunne, että katsokaapas nyt lääkärit, en minä näitä oireita kuvitellut.
Toinen pointti mitä pohdin liittyy tuohon pelon selättämiseen. Vaikka kuinka ymmärrän ne mekanismit lapsuudentraumoineen ym., mitkä ovat tämän hypok. aiheuttaneet, niin se ei enää muuta tilannetta. Jokaisella se pelkotila muodostuu varmaan yksilöllisesti, mutta omalla kohdallani olen 100% varma kyseessä olevan pohjimmiltaan kuolemanpelon. Kuolemanpelko on siitä kinkkinen, että sitä ei voi kohdata/järkeillä samalla tavalla kuin esim.lentopelkoa. Törmäsin tähän ongelmaan jo teininä kun lukiopsykologi totesi, että kukaan ei voi antaa sulle noihin kysymyksiin vastauksia ja jos alat illalla tommosia murehtimaan niin ala vaikka lukemaan aku ankkaa. Vähän samaa viestiä tuli tietenkin siitä psykoterapiastakin. No tuota laput silmillä taktiikkaa sovelsin sitten vuosikausia ja sen ansiosta ahdistus ja pelot ovat salakavalasti moninkertaistuneet. Sen vuoksi juuri aloin kohtaamaan näitä asioita. Hulluimpina hetkinäni olen nyt jopa miettinyt, pitäisikö minun joskus työskennellä vapaaehtoisena saattohoidossa. Haluan tehdä siitä isosta pahasta möröstä (kuolema)itselleni arkisen ja jopa tylsän asian. Tämän myötä uskon hypokondrian myös lievittyvän!
Loppukaneettina sanottakoon ,että olen menettänyt viime vuosina kaksi läheistäni. Molemmat lähtivät yllättäen. En ehtinyt hyvästelemään ja kohtaamaan läheistäni siirtymän hetkellä. Nämä kokemuksetkin ovat varmaan syventäneet tätä soppaa entisestään ja toisaalta lisänneet tarvettani kohdata pelkoni.
Sorry pitkästä viestistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä ketjulaisille kuuluu?
Mulla raskaus edennyt tosi hyvin. Synnytys pelottaa erittäin paljon, mutta olen käynyt pelkopolilla ja se helpotti jonkin verran. Samalla kuitenkin odotan jo tosi kovasti että vauva saapuu. Toivottavasti ei kuitenkaan vielä hetkeen, koska laskettuun aikaan on vielä joitakin viikkoja.
37
Hei kaikille. Nostan keskustelun, jos hypokondrikot vielä löytäisivät tänne. En ole itsekään pitkään aikaan kirjoittanut tähän keskusteluun. En vähään aikaan miettinyt ollenkaan sairauksia, mutta nyt taas ahdistaa. Olen käynyt sairauteni kanssa vuositarkastusta varten labrakokeissa ja pelkään taas, jos löytyy jotain.
37, mitä sinulle ja vauvalle kuuluu? Onko kaikki mennyt hyvin?
ap.
Kiva kun kirjoittelit taas ap! Minusta on erittäin luonnollista ja ymmärrettävää, että vuositarkastus jännittää/ahdistaa/pelottaa, ihan ketä tahansa! Hyvä, että välissä on kuitenkin ollut rauhallisempi jakso.Minullakin on pian tulossa endometrioosiini liittyvä tutkimus ja pelkään, että joudun leikkaukseen. Onneksi raskaus ja nyt imetys varmasti hillitsevät oireita.
Raskaus meni hyvin ja synnytys myös. Pelkoja on ollut edelleen, pelkään nyt mm.aivokasvainta, mutta en hirveästi ehdi asiaa miettimään, ajatukset pääasiassa pyörii vauvan ympärillä, hän on ihana! Minusta on kivaa olla hänen kanssaan kotona.
Vieläkö muut ketjulaiset seuraavat keskustelua? Mitä kuuluu?
37
Miten te olette löytäneet puolison? ei minua ole yksikään jaksanut katsella kun ahdistun milloin mistäkin.
Kyllä mun miestä joskus ärsyttää ihan hirveästi, mut eipä hänkään ole täydellinen😂
37
Liityn keskusteluun. Kovin vähän löytyy keskustelua tästä ongelmasta, joka tilastojen mukaan vaivaa aika montaa suomalaista.
Itse olen hypokondrikko ja ollut sitä varmasti lapsesta saakka. Vanhempani sairastuivat molemmat vakavasti lapsuudessani ja tämä vei ns. turvallisuuden tunteen ja luoton siihen että elämä kantaa. Lapsena tarkkailin itseäni paljon. Teini-iässä alkoivat fobiat: turvonnut imusolmule oli imusolmukesyöpä ja jännityspäänsärky aivokasvain ym. Kävin myös tuolloin psykoterapiassa kuolemanpelon vuoksi, johon muuten uskon molempien pelkojeni (sairaudet ja lentäminen) liittyvän. En nimittäin pelkää muuta kuin vakavia yleensä kuolemaan johtavia sairauksia. Olen nimittäin vanhempieni kautta nähnyt ihmisen voivan jatkaa ainakin tyydyttävää elämää pitkäaikaisesta liikkumistakin rahoittavasta sairaudesta huolimatta.
Nyt tilanteeni on se että olen päälle kolmekymppinen äiti. Minulla on käytännössä aina enemmän tai vähemmän joku sairauden pelko päällä. Vuosi sitten oli aika paha tilanne kun itkin kolme päivää hysteerisenä että munasarjakivut olivat syöpää. Maksoin itseni kipeäksi ja kävin yksityisellä magneetissa. Elämäni parhaiten käytetyt rahat. Vastaukset sai heti ja muutama harmiton kysta ja välilevyvaivaahan siellä vain oli. Tämä on kuitenkin suurin ongelmani. Kun sairastan oikeastkin refluksitautia,joka aiheuttaa kaikenlaisia kipuja ja tuntemuksia. Sitten minulla on myös ajoittain runsasta kammiolisälyöntisyyttä, jonka kardiologi on todennut vaarattomaksi. Tämän lisäksi on kaikkia kolotuksia ja kutinoita ym. tuntuu aina olevan. Hypokondrikkona oletan vaan aina kaikkien oireiden kertovan siitä pahimmasta mahdollisesta. Joudun alituisesti muistuttamaan itseäni joskus lukemastani viisaudesta, että kaikkia ihmisiä kolottaa ja sattuu. Hypokondrikot vaan fokusoituvat näihin tuntemuksiin ja luulevat olevansa yksin kolotuksineen.
Nojoo tutkimuksissa olen ajoittain ravannut liikaakiin ja lääkärit joskus tuputtaneet mielenterveystoimiston numeroa. Ahdistukseen olen syönyt lääkkeitä joskus. Eivät mitenkään radikaalisti auttaneet tähän hypokondriaan. Omalla kohdalla eniten on auttanut se, että olen alkanut kohtaamaan pelkoani. Olen esim. lukenut paljon riipaisevaa kirjallisuutta kuoleman kokemuksista ja tehnyt näin tästä teemasta itselleni arkipäiväisempää. Tämä on hieman auttanut.
En ole kuitenkaan parantunut. Tällä hetkellä pelkään yläselkäjumieni aiheuttamaa lamauttavaa pistävää kipua sydänvaivaksi ja intiimikipujani peräsuolisyöväksi. Tekisi melkein mieli nauraa, mutta ei kyllä oikeasti sitten kuitenkaan naurata. Tämä pelko invalidisoi ja sen aiheuttana stressi on lopulta se mikä aiheuttaa pelkäämiämme sairauksia. Ironinen noidankehä siis.
Toivottavasti keskustelu kävisi vielä aktiivisena. Vertaistukea haeskelen minäkin.