Jäähy aiheuttaa lapselle saman tyyppisen väkivallan kokemuksen kuin esim. tukistus

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi varastaa tavaran kaupasta, vartija tulee paikalle, ehkä poliisikin. Mikä on rangaistus kotona? Päähän taputtelu ja uusi peli/lelu? Vanhempi maksaa kiltisti varastetun tavaran eikä lapsi saa mitään sanktiota asiasta ja tekee sen myöhemmin uudestaan?

Tämä selittääkin taparikolliset.

Ei rangaistus opeta lapselle mitään hyvästä käytöksestä. Sen sijaan keskustelu ja esim. lapsen tunteiden sanoittaminen opettaa.

Minä sanoitan tunteita laittamalla jäähylle. Huono käytös = rankku eli jäähy. Hyvä käytös palkitaan kehumalla, ei tavaralla.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen suojelu kaikilta negatiivisilta kokemuksilta pienenä ei todellakaan tuota hyvää lopputulosta ja hyviä eväitä aikuisuuteen. On hyvä, että lapsi joutuu kokemaan myös negatiivisia tunteita ja oppii käsittelemään niitä - kuitenkin loppupeleissä turvallisessa ympäristössä. Siksi on hyvä välillä aktivoida myös niitä aivojen osa-alueita, jotka eivät tunnu hyvältä. 

Olen liian paljon nähnyt työelämässä nuoria aikuisia, jotka ovat olleet hyvistä perheistä (mikä on todella hienoa), mutta jotka ovat eläneet todella suojattua elämää. Kun työelämässä tulee sitten takaiskuja, jotka voivat olla tosi inhottaviakin ja epäreiluja, tulee hermoromahdus, koska ei ole tottunut käsittelemään tai edes kohtaamaan mitään ikävää. Olen läheltä nähnyt kaksi tällaista hermoromahdusta. Tiedän myös erään bloggaajankin, jonka kapasiteetti ei kestä mitään negatiivisia ajatuksia eikä faktoja eikä niistä pysty edes keskustella, koska ne tuntuvat hänestä niin pahalta - eikä ole kykyä käsitellä sitä tunnetta, joten sitä paetaan. 

Meillä istutaan jäähyllä ja samalla opetetaan lapselle, että ne pahatkin tunteet menevät ohi ja elämä jatkuu. Kannustetaan, että sä pärjäät kyllä, susta on tähän ja mihin vain. En todella halua, että omasta lapsesta kasvaa tuollainen nösvykkä, koska aikuisuuteen väistämättä kuuluu paljon myös ikäviä kokemuksia.

Paljon yleisempi ongelma on se, että lapsi on elänyt koko elämänsä ajan hyvin turvattomassa ympäristössä, jolloin eväät omaan elämään ponnistamiseen ovat jääneet heikoiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi varastaa tavaran kaupasta, vartija tulee paikalle, ehkä poliisikin. Mikä on rangaistus kotona? Päähän taputtelu ja uusi peli/lelu? Vanhempi maksaa kiltisti varastetun tavaran eikä lapsi saa mitään sanktiota asiasta ja tekee sen myöhemmin uudestaan?

Tämä selittääkin taparikolliset.

Ei rangaistus opeta lapselle mitään hyvästä käytöksestä. Sen sijaan keskustelu ja esim. lapsen tunteiden sanoittaminen opettaa.

Mutta se ei kyllä anna mitään eväitä elämään. Ymmärrät varmaan, ettei kodin ulkopuolella KUKAAN tule sanoittamaan lapsen tunteita tai välttämättä edes niistä välittämään. Miten se lapsi tulee pärjäämään elämässä ja aikuisena, kun et lapselle mitään eväitä siihen anna? Nuoruuskin voi olla todella raskas, jos on tottunut, että kaikki pyörii omien tunteiden ympärillä - ja kun sitten huomaakin, ettei tämä yhteiskunta oikeasti toimi ollenkaan niin.

Totta. Kenties tuo tunteiden ylenpalttinen sanoittaminen ja läsnäolo tuottaa niitä minäminä lapsia jotka esim. polttavat parvekkeella vaikka naapurin vauvat köhisi savua koska MULLA on oikeus, mun tunteet. Tosin lienee ihan ajankohtainen kasvatustapa tähän minäminäselfie-maailmaan.

Huomaa sen jo mammojen kommenteistakin ja alapeukkujen määrästäkin. Minäminäselfie-mammat vauhdissa.

Ostakaa niille mopot. Ovat yötä myöten poissa silmistä, poissa mielestä. Kyllä poliisit heistä huolehtii.

Kyllä meillä riittää ja tulee aina riittämään keskustelu. Ei tarvi jäähyjä tai muutakaan kuritusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi varastaa tavaran kaupasta, vartija tulee paikalle, ehkä poliisikin. Mikä on rangaistus kotona? Päähän taputtelu ja uusi peli/lelu? Vanhempi maksaa kiltisti varastetun tavaran eikä lapsi saa mitään sanktiota asiasta ja tekee sen myöhemmin uudestaan?

Tämä selittääkin taparikolliset.

Ei rangaistus opeta lapselle mitään hyvästä käytöksestä. Sen sijaan keskustelu ja esim. lapsen tunteiden sanoittaminen opettaa.

Mutta se ei kyllä anna mitään eväitä elämään. Ymmärrät varmaan, ettei kodin ulkopuolella KUKAAN tule sanoittamaan lapsen tunteita tai välttämättä edes niistä välittämään. Miten se lapsi tulee pärjäämään elämässä ja aikuisena, kun et lapselle mitään eväitä siihen anna? Nuoruuskin voi olla todella raskas, jos on tottunut, että kaikki pyörii omien tunteiden ympärillä - ja kun sitten huomaakin, ettei tämä yhteiskunta oikeasti toimi ollenkaan niin.

Totta. Kenties tuo tunteiden ylenpalttinen sanoittaminen ja läsnäolo tuottaa niitä minäminä lapsia jotka esim. polttavat parvekkeella vaikka naapurin vauvat köhisi savua koska MULLA on oikeus, mun tunteet. Tosin lienee ihan ajankohtainen kasvatustapa tähän minäminäselfie-maailmaan.

Jep. Ja vaikka tunteet ovat erittäin tärkeitä, niin kuitenkaan tämä maailma ei pyöri kenenkään tunteiden ympärillä. Terve tapa käsitellä tunteita on hieno taito, jonka opettaminen lapselle on vaikeaa. Moni vanhempi sitä vältteleekin viimeiseen asti ja toimii lapsen jokaisen tunteen mukaisesti ja pahimmillaan juuri suojelee lasta jokaiselta negatiiviselta ikävältä tunteelta. 

Joku valopää tuolla kirjoitti, että lapsesta ei muka välitetä, kun lapsen tunteiden mukaan ei pyöri koko maailma. Ihan pimeä tulkinta, joka kertoo, ettei tämä kyseinen vanhempi edes ymmärrä, mistä tässä asiassa on kyse. On hyvä huomioida, että yhteiskunta rankaisee, jos toimii väärin hyvin laajastikin. Se voi olla aika iso järkytys lapselle tai nuorelle, joka on tottunut, että hänen tunteensa  "sanoitetaan" joka käänteessä ja sitten niitä ei kyllä koulussa, ei sosiaalissa suhteissa - saati työpaikoissa - sanoiteta alkuunkaan vaan kaikki toimii teko - rangaistusperiaatteella. 

Mielestäni kodin tehtävä on antaa lapselle mahdollisimman hyvät rahkeet pärjätä meitä ympäröivässä yhteiskunassa sekä opettaa lasta kestämään painetta, negatiivisia tunteita ja kokemuksia niistä romahtamatta tai lamaantumatta. Opettaa, että elämä jatkuu kyllä ja kaikki on kuitenkin loppupeleissä hyvin. Se jos mikä on lapsesta välittämistä. 

Yrittäkää itse keskustella adhdn kanssa jolla ei pää pelaa yhtään ja korvat ovat koristeena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen suojelu kaikilta negatiivisilta kokemuksilta pienenä ei todellakaan tuota hyvää lopputulosta ja hyviä eväitä aikuisuuteen. On hyvä, että lapsi joutuu kokemaan myös negatiivisia tunteita ja oppii käsittelemään niitä - kuitenkin loppupeleissä turvallisessa ympäristössä. Siksi on hyvä välillä aktivoida myös niitä aivojen osa-alueita, jotka eivät tunnu hyvältä. 

Olen liian paljon nähnyt työelämässä nuoria aikuisia, jotka ovat olleet hyvistä perheistä (mikä on todella hienoa), mutta jotka ovat eläneet todella suojattua elämää. Kun työelämässä tulee sitten takaiskuja, jotka voivat olla tosi inhottaviakin ja epäreiluja, tulee hermoromahdus, koska ei ole tottunut käsittelemään tai edes kohtaamaan mitään ikävää. Olen läheltä nähnyt kaksi tällaista hermoromahdusta. Tiedän myös erään bloggaajankin, jonka kapasiteetti ei kestä mitään negatiivisia ajatuksia eikä faktoja eikä niistä pysty edes keskustella, koska ne tuntuvat hänestä niin pahalta - eikä ole kykyä käsitellä sitä tunnetta, joten sitä paetaan. 

Meillä istutaan jäähyllä ja samalla opetetaan lapselle, että ne pahatkin tunteet menevät ohi ja elämä jatkuu. Kannustetaan, että sä pärjäät kyllä, susta on tähän ja mihin vain. En todella halua, että omasta lapsesta kasvaa tuollainen nösvykkä, koska aikuisuuteen väistämättä kuuluu paljon myös ikäviä kokemuksia.

Paljon yleisempi ongelma on se, että lapsi on elänyt koko elämänsä ajan hyvin turvattomassa ympäristössä, jolloin eväät omaan elämään ponnistamiseen ovat jääneet heikoiksi.

Ja mitenköhän turvattomuus liittyy jäähyyn? Turvattomuutta luo juuri se, että lasta suojellaan kaikelta. Sitten, kun jotain ikävää tapahtuu, lapsi ei selviä siitä. 

On todella turvallista lapsen huomata, että vaikka jäähystä tulee paha mieli niin elämä jatkuu, lapsi siitä selvisi, kaikki on hyvin ja äiti rakastaa ihan niinkuin ennenkin. Lapsen ei tarvitse pelätä negatiivisia tunteita vaan uskaltaa kohdata ne rohkeasti, koska on kapasiteettiä selvitä niistä. 

Fakta on kuitenkin se, että viimeistään koulussa teiltä loppuu kyky ja mahdollisuudet suojata sitä lasta kaikilta ikäviltä kokemuksilta. Se on iso järkytys lapselle huomata, ettei kukaan sitten "sanoitakaan" hänen tunteita ja se jos mikä luo turvattomuutta. Lapsi on heikko ja yksin siinä tilanteessa. 

Jos pitäisi valita, niin kyllä minä mieluummin haluaisin että minua tukistettaisiin kuin että joutuisin jollekin passiivis-aggressiiviselle jäähylle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi varastaa tavaran kaupasta, vartija tulee paikalle, ehkä poliisikin. Mikä on rangaistus kotona? Päähän taputtelu ja uusi peli/lelu? Vanhempi maksaa kiltisti varastetun tavaran eikä lapsi saa mitään sanktiota asiasta ja tekee sen myöhemmin uudestaan?

Tämä selittääkin taparikolliset.

Ei rangaistus opeta lapselle mitään hyvästä käytöksestä. Sen sijaan keskustelu ja esim. lapsen tunteiden sanoittaminen opettaa.

Mutta se ei kyllä anna mitään eväitä elämään. Ymmärrät varmaan, ettei kodin ulkopuolella KUKAAN tule sanoittamaan lapsen tunteita tai välttämättä edes niistä välittämään. Miten se lapsi tulee pärjäämään elämässä ja aikuisena, kun et lapselle mitään eväitä siihen anna? Nuoruuskin voi olla todella raskas, jos on tottunut, että kaikki pyörii omien tunteiden ympärillä - ja kun sitten huomaakin, ettei tämä yhteiskunta oikeasti toimi ollenkaan niin.

Ja miten raskas nuoruus onkaan, kun on huomannut ettei kukaan välitä tipan tippaa! Kuten ei välittänyt lapsuudessakaan.

Ei noilla yökaudet mopoilla rälläävillä vapaasti elävillä nuorilla kovin raskasta näytä olevan. Vanhemmille on raskasta poliisien puuttuminen kullannuppujen aiheuttamiin häiriöihin ja metelöintiin.

Alaikäisten paikka on kotona öisin, ei kylillä mopon kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen suojelu kaikilta negatiivisilta kokemuksilta pienenä ei todellakaan tuota hyvää lopputulosta ja hyviä eväitä aikuisuuteen. On hyvä, että lapsi joutuu kokemaan myös negatiivisia tunteita ja oppii käsittelemään niitä - kuitenkin loppupeleissä turvallisessa ympäristössä. Siksi on hyvä välillä aktivoida myös niitä aivojen osa-alueita, jotka eivät tunnu hyvältä. 

Olen liian paljon nähnyt työelämässä nuoria aikuisia, jotka ovat olleet hyvistä perheistä (mikä on todella hienoa), mutta jotka ovat eläneet todella suojattua elämää. Kun työelämässä tulee sitten takaiskuja, jotka voivat olla tosi inhottaviakin ja epäreiluja, tulee hermoromahdus, koska ei ole tottunut käsittelemään tai edes kohtaamaan mitään ikävää. Olen läheltä nähnyt kaksi tällaista hermoromahdusta. Tiedän myös erään bloggaajankin, jonka kapasiteetti ei kestä mitään negatiivisia ajatuksia eikä faktoja eikä niistä pysty edes keskustella, koska ne tuntuvat hänestä niin pahalta - eikä ole kykyä käsitellä sitä tunnetta, joten sitä paetaan. 

Meillä istutaan jäähyllä ja samalla opetetaan lapselle, että ne pahatkin tunteet menevät ohi ja elämä jatkuu. Kannustetaan, että sä pärjäät kyllä, susta on tähän ja mihin vain. En todella halua, että omasta lapsesta kasvaa tuollainen nösvykkä, koska aikuisuuteen väistämättä kuuluu paljon myös ikäviä kokemuksia.

Paljon yleisempi ongelma on se, että lapsi on elänyt koko elämänsä ajan hyvin turvattomassa ympäristössä, jolloin eväät omaan elämään ponnistamiseen ovat jääneet heikoiksi.

Ja mitenköhän turvattomuus liittyy jäähyyn? Turvattomuutta luo juuri se, että lasta suojellaan kaikelta. Sitten, kun jotain ikävää tapahtuu, lapsi ei selviä siitä. 

On todella turvallista lapsen huomata, että vaikka jäähystä tulee paha mieli niin elämä jatkuu, lapsi siitä selvisi, kaikki on hyvin ja äiti rakastaa ihan niinkuin ennenkin. Lapsen ei tarvitse pelätä negatiivisia tunteita vaan uskaltaa kohdata ne rohkeasti, koska on kapasiteettiä selvitä niistä. 

Fakta on kuitenkin se, että viimeistään koulussa teiltä loppuu kyky ja mahdollisuudet suojata sitä lasta kaikilta ikäviltä kokemuksilta. Se on iso järkytys lapselle huomata, ettei kukaan sitten "sanoitakaan" hänen tunteita ja se jos mikä luo turvattomuutta. Lapsi on heikko ja yksin siinä tilanteessa. 

Sitten kun lapsi menee kouluun, hän osaa jo itsekin sanoittaa omia ja toisten tunteita.

Olen itse äitinä iloinen ja ylpeä siitä, ettei oma lapseni traumatisoidu joka asiasta.  Kavsatuksessa olen keskittynyt paljon siihen, että lapsi on joutunut myös jäähylle, oppinut että yhteiskunta rankaisee kun toimii väärin. Meillä tosin ei olla millään muotoa nipoja eikä todella kasvateta lapsista kritiikittömiä sääntöjen noudattajia vaan omilla aivoilla ajattelevia yksilöitä. Rangaistukset usein tulevat siitä, kun esim. lyö sisarusta tai toimii muuten väärin kanssaihmisiä kohtaan. Tunteet ovat tärkeitä, niitä ei meillä tarvitse piiloitella, mutta lapset on opetettu ajattelemaan, ettei ole olemassa pahoja ja hyviä tunteita vaan kaikki tunteet ovat neutraaleja. Ja tunteet ovat vain tunteita, eivät mikään maailmanloppu tai ihmistä ylenpalttisesti dominoiva asia. Omaa käytöstään voi hallita ja voi myös miettiä, miten päättää toimia. Hyvin on toiminut ja lapset ovat rohkeita ja pelottomia, mutta hyvinkin sydämellisiä ja ihania. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen suojelu kaikilta negatiivisilta kokemuksilta pienenä ei todellakaan tuota hyvää lopputulosta ja hyviä eväitä aikuisuuteen. On hyvä, että lapsi joutuu kokemaan myös negatiivisia tunteita ja oppii käsittelemään niitä - kuitenkin loppupeleissä turvallisessa ympäristössä. Siksi on hyvä välillä aktivoida myös niitä aivojen osa-alueita, jotka eivät tunnu hyvältä. 

Olen liian paljon nähnyt työelämässä nuoria aikuisia, jotka ovat olleet hyvistä perheistä (mikä on todella hienoa), mutta jotka ovat eläneet todella suojattua elämää. Kun työelämässä tulee sitten takaiskuja, jotka voivat olla tosi inhottaviakin ja epäreiluja, tulee hermoromahdus, koska ei ole tottunut käsittelemään tai edes kohtaamaan mitään ikävää. Olen läheltä nähnyt kaksi tällaista hermoromahdusta. Tiedän myös erään bloggaajankin, jonka kapasiteetti ei kestä mitään negatiivisia ajatuksia eikä faktoja eikä niistä pysty edes keskustella, koska ne tuntuvat hänestä niin pahalta - eikä ole kykyä käsitellä sitä tunnetta, joten sitä paetaan. 

Meillä istutaan jäähyllä ja samalla opetetaan lapselle, että ne pahatkin tunteet menevät ohi ja elämä jatkuu. Kannustetaan, että sä pärjäät kyllä, susta on tähän ja mihin vain. En todella halua, että omasta lapsesta kasvaa tuollainen nösvykkä, koska aikuisuuteen väistämättä kuuluu paljon myös ikäviä kokemuksia.

Paljon yleisempi ongelma on se, että lapsi on elänyt koko elämänsä ajan hyvin turvattomassa ympäristössä, jolloin eväät omaan elämään ponnistamiseen ovat jääneet heikoiksi.

Ja mitenköhän turvattomuus liittyy jäähyyn? Turvattomuutta luo juuri se, että lasta suojellaan kaikelta. Sitten, kun jotain ikävää tapahtuu, lapsi ei selviä siitä. 

On todella turvallista lapsen huomata, että vaikka jäähystä tulee paha mieli niin elämä jatkuu, lapsi siitä selvisi, kaikki on hyvin ja äiti rakastaa ihan niinkuin ennenkin. Lapsen ei tarvitse pelätä negatiivisia tunteita vaan uskaltaa kohdata ne rohkeasti, koska on kapasiteettiä selvitä niistä. 

Fakta on kuitenkin se, että viimeistään koulussa teiltä loppuu kyky ja mahdollisuudet suojata sitä lasta kaikilta ikäviltä kokemuksilta. Se on iso järkytys lapselle huomata, ettei kukaan sitten "sanoitakaan" hänen tunteita ja se jos mikä luo turvattomuutta. Lapsi on heikko ja yksin siinä tilanteessa. 

Sitten kun lapsi menee kouluun, hän osaa jo itsekin sanoittaa omia ja toisten tunteita.

Mitä ihmettä se sun mielestä oikein auttaa? Siellä se sun lapsi sanoittelee muiden tunteita, kun koko koulu ja yhteiskunta ei voisi olla vähempää kiinnostunut sun lapsesi sanoituksista. On hienoa, että tunteet osaa nimetä ja niistä puhua, mutta se nyt on yhtä oleellinen perusperuste kuin omaan takapuolen pyyhkiminen eikä kyllä riitä alkuunkaan antamaan mitään eväitä elämään. Olet tehnyt ehkä sen 5% tarvittavasta työstä kasvatuksellisesti tuossa vaiheessa. 

Ensin katosi maalaisjärki, nyt on kadonnut jo realismikin maailmasta.

Ketjun keskustelu on ihan liian sekavaa, kun yksi puhuu taaperoista ja toinen murrosikäisistä, mutta kumpikaan ei sitä suoraan sano. Seurauksena on valtava määrä ohihuutelua ja väärinymmärryksiä. Sanomattakin selvää, että eri ikäisillä on erilaiset tarpeet ja kyvyt liittyen konfliktitilanteisiin. Se, mikä on sopiva reagointitapa 2-vuotiaan kiukkukohtaukseen, on teinin raivarin kohdalla jo ihan toimimatonta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen suojelu kaikilta negatiivisilta kokemuksilta pienenä ei todellakaan tuota hyvää lopputulosta ja hyviä eväitä aikuisuuteen. On hyvä, että lapsi joutuu kokemaan myös negatiivisia tunteita ja oppii käsittelemään niitä - kuitenkin loppupeleissä turvallisessa ympäristössä. Siksi on hyvä välillä aktivoida myös niitä aivojen osa-alueita, jotka eivät tunnu hyvältä. 

Olen liian paljon nähnyt työelämässä nuoria aikuisia, jotka ovat olleet hyvistä perheistä (mikä on todella hienoa), mutta jotka ovat eläneet todella suojattua elämää. Kun työelämässä tulee sitten takaiskuja, jotka voivat olla tosi inhottaviakin ja epäreiluja, tulee hermoromahdus, koska ei ole tottunut käsittelemään tai edes kohtaamaan mitään ikävää. Olen läheltä nähnyt kaksi tällaista hermoromahdusta. Tiedän myös erään bloggaajankin, jonka kapasiteetti ei kestä mitään negatiivisia ajatuksia eikä faktoja eikä niistä pysty edes keskustella, koska ne tuntuvat hänestä niin pahalta - eikä ole kykyä käsitellä sitä tunnetta, joten sitä paetaan. 

Meillä istutaan jäähyllä ja samalla opetetaan lapselle, että ne pahatkin tunteet menevät ohi ja elämä jatkuu. Kannustetaan, että sä pärjäät kyllä, susta on tähän ja mihin vain. En todella halua, että omasta lapsesta kasvaa tuollainen nösvykkä, koska aikuisuuteen väistämättä kuuluu paljon myös ikäviä kokemuksia.

Paljon yleisempi ongelma on se, että lapsi on elänyt koko elämänsä ajan hyvin turvattomassa ympäristössä, jolloin eväät omaan elämään ponnistamiseen ovat jääneet heikoiksi.

Ja mitenköhän turvattomuus liittyy jäähyyn? Turvattomuutta luo juuri se, että lasta suojellaan kaikelta. Sitten, kun jotain ikävää tapahtuu, lapsi ei selviä siitä. 

On todella turvallista lapsen huomata, että vaikka jäähystä tulee paha mieli niin elämä jatkuu, lapsi siitä selvisi, kaikki on hyvin ja äiti rakastaa ihan niinkuin ennenkin. Lapsen ei tarvitse pelätä negatiivisia tunteita vaan uskaltaa kohdata ne rohkeasti, koska on kapasiteettiä selvitä niistä. 

Fakta on kuitenkin se, että viimeistään koulussa teiltä loppuu kyky ja mahdollisuudet suojata sitä lasta kaikilta ikäviltä kokemuksilta. Se on iso järkytys lapselle huomata, ettei kukaan sitten "sanoitakaan" hänen tunteita ja se jos mikä luo turvattomuutta. Lapsi on heikko ja yksin siinä tilanteessa. 

Sitten kun lapsi menee kouluun, hän osaa jo itsekin sanoittaa omia ja toisten tunteita.

Kuinkahan lapsesi osaa jonkun kuumakallen tunteet sanoittaa tai kun porukassa on a-diagnoosin saanut lapsi joka on hyvinkin impulsiivinen? Taitaa mennä lapsesi hienot sanoitukset sekaisin :D

Ei taida opettajaa kiinnostaa kenenkään jemi-jaminan tunteiden sanoitukset, kun luokassa on 29 muutakin oppilasta ohjattavana ja valvottavana.

Sanoittaako se lapsi myös musiikkia? Millaista musiikkia hän sanoittaa? Tunteiden suuri tulkitsija kuin Janne Tulkki konsanaan.

Mua jotenkin naurattaa se ajatus siitä yksinäisestä lapsesta hämmentyneenä ja pelokkaana siellä luokassa sanoittelemassa muiden ja omiensa tunteita :D kun ei mitää osaa oikeasti tehdä eikä käsitellä.

Tunteisiin......