Jos on ollut väkivaltainen lapsuus!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, se tekee joistain tilanteista aika hankalia. Uhmaikäisen väkivaltaista käytöstä on esimerkiksi todella vaikea sietää. Joutuu tekemään tosissaan töitä, jotta omat reaktiot pysyisivät hallinnassa.

Alapeukutatko sille, että teen töitä ollakseni parempi vanhempi kuin mitä omat vanhempani? Pitäisikö mielestäsi minun hakata kiukkuista uhmaikäistä takaisin? Mieti nyt hyvä ihminen! Minä myönnän rehellisesti, että tämä on minulle haastavaa.

Ei rankaiseminen ole sama asia kuin kosto tai pahantahtoisuus.

Nykyään ollaan sitä mieltä, että rankaisuiden kehittelyn sijaan vanhemman tulisi suunnata enemmän energiaansa siihen miten hän voisi pyrkiä tukemaan lapsen tunneilmaisun kehittymistä tasapainoiseen suuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, se tekee joistain tilanteista aika hankalia. Uhmaikäisen väkivaltaista käytöstä on esimerkiksi todella vaikea sietää. Joutuu tekemään tosissaan töitä, jotta omat reaktiot pysyisivät hallinnassa.

Alapeukutatko sille, että teen töitä ollakseni parempi vanhempi kuin mitä omat vanhempani? Pitäisikö mielestäsi minun hakata kiukkuista uhmaikäistä takaisin? Mieti nyt hyvä ihminen! Minä myönnän rehellisesti, että tämä on minulle haastavaa.

Ei rankaiseminen ole sama asia kuin kosto tai pahantahtoisuus.

Nykyään ollaan sitä mieltä, että rankaisuiden kehittelyn sijaan vanhemman tulisi suunnata enemmän energiaansa siihen miten hän voisi pyrkiä tukemaan lapsen tunneilmaisun kehittymistä tasapainoiseen suuntaan.

Sitten kun lapsen tunneilmaisu ei kehitykään niin, että lapsi tottelisi niin rangaistusten vastustaja on pulassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, se tekee joistain tilanteista aika hankalia. Uhmaikäisen väkivaltaista käytöstä on esimerkiksi todella vaikea sietää. Joutuu tekemään tosissaan töitä, jotta omat reaktiot pysyisivät hallinnassa.

Alapeukutatko sille, että teen töitä ollakseni parempi vanhempi kuin mitä omat vanhempani? Pitäisikö mielestäsi minun hakata kiukkuista uhmaikäistä takaisin? Mieti nyt hyvä ihminen! Minä myönnän rehellisesti, että tämä on minulle haastavaa.

Ei rankaiseminen ole sama asia kuin kosto tai pahantahtoisuus.

Nykyään ollaan sitä mieltä, että rankaisuiden kehittelyn sijaan vanhemman tulisi suunnata enemmän energiaansa siihen miten hän voisi pyrkiä tukemaan lapsen tunneilmaisun kehittymistä tasapainoiseen suuntaan.

Sitten kun lapsen tunneilmaisu ei kehitykään niin, että lapsi tottelisi niin rangaistusten vastustaja on pulassa.

No, sinun lapsesi ei varmaan voi kovin hyvin, jos osaat ainoastaan rangaista. Moni osaa käyttää kasvattajana vaihtelevasti erilaisia menetelmiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, se tekee joistain tilanteista aika hankalia. Uhmaikäisen väkivaltaista käytöstä on esimerkiksi todella vaikea sietää. Joutuu tekemään tosissaan töitä, jotta omat reaktiot pysyisivät hallinnassa.

Alapeukutatko sille, että teen töitä ollakseni parempi vanhempi kuin mitä omat vanhempani? Pitäisikö mielestäsi minun hakata kiukkuista uhmaikäistä takaisin? Mieti nyt hyvä ihminen! Minä myönnän rehellisesti, että tämä on minulle haastavaa.

Ei rankaiseminen ole sama asia kuin kosto tai pahantahtoisuus.

Nykyään ollaan sitä mieltä, että rankaisuiden kehittelyn sijaan vanhemman tulisi suunnata enemmän energiaansa siihen miten hän voisi pyrkiä tukemaan lapsen tunneilmaisun kehittymistä tasapainoiseen suuntaan.

Sitten kun lapsen tunneilmaisu ei kehitykään niin, että lapsi tottelisi niin rangaistusten vastustaja on pulassa.

No, sinun lapsesi ei varmaan voi kovin hyvin, jos osaat ainoastaan rangaista. Moni osaa käyttää kasvattajana vaihtelevasti erilaisia menetelmiä.

No tietenkin käytetään eri menetelmiä. Mutta kyse on siitä, että monet haluavat poistaa rangaistukset ja jopa laajemmin kaiken pakon sieltä menetelmävalikoimasta.

Minä olen elänyt lapsuuteni henkisen ja fyysisen väkivallan keskellä. Jo silloin päätin, että jos koskaan minulla on lapsia, niin eivät tule samaa kokemaan. Näin on myös käynyt, ja hyvin on mennyt 15 vuotta äitinä. Olen mielestäni onnistunut kasvattamaan luottavaisia ja tasapainoisia lapsia/teinejä :)

Minulla oli väkivaltainen koti. Omat lapseni onnistuin saamaan aikuiseksi ilman minkäänlaista väkivaltaa. En ole ollut terapiassa, mutta poikittain kirjoja olen lukenut, keskustellut ystävieni kanssa, kirjoittanut ja muutenkin prosessoinut menneisyyttä.

Vanhemmilleni olen antanut anteeksi, vaikka en koskaan voi hyväksyä tekojaan.

pinottain ei poikittain

47/46

En lukenut muita vastauksia eli voi tulla toistoa, mutta joka tapauksessa:

Kasvatusmallit on usein sisäistetty omasta lapsuudesta, eli on melkoisenkin suuri mahdollisuus että lähtisit hakemaan mahdollisiin ongelmatilanteisiin samaa ratkaisua kuin olet itse kokenut lapsuudessasi vanhemmiltasi. Tätä pystyy kuitenkin kehittämään, ja ihan jo se että tiedostat väärän käytösmallin auttaa muuttamaan tai pienentämään riskiä vastaavasta omalla kohdallasi. Suosittelisin kuitenkin käymään juttelemassa ammattilaisella, jos vielä et ole sitä tehnyt. Heiltä kuitenkin tulisi löytyä malleja käytöksen muuttamiseen, ja osaavat auttaa siinä tätä palstaa paremmin.

Mun äiti sano et ketä rakastaa sitä rankasee. Väkivaltaa on kun mun lapset alkaa tappelee. Voi se olla joskus et ne rankasee mut haluun sanon luvan. 

Aloitukseen vastaten: kyllä lapsuuden kokemukset voivat vaikuttaa omaan väkivaltaisuuteen vanhempana, vaikka asian tiedostaisikin.

Kasvoin väkivaltaisen isän ja välinpitämättömän äidin lapsena. Sisaruksenikin kokivat väkivaltaa ja opimme jo pienenä käyttämään sitä myöskin itse. Päätin nuoruusiässä, etten tule käyttämään minkäänlaista väkivaltaa lapsiani kohtaan, kun niitä hankin. Lopulta kun sain pari lasta, niin huomasin eteen tulevan tilanteita, joissa toimin ennen kuin aivoni ehtivät mukaan. Kovakourainen ote kädestä, lapsen painaminen matolle, pieni potkaisu tai nipistäminen.. aina jotain kerkesi tapahtua, kun tajusin, että eihän näin voi tehdä! Tajusin täysin, että lapsena opitut mallit toistuvat niissä tilanteissa, joissa oma kontrolli hetkeksi katoaa.

Rupesin opettelemaan toimintamalleja, joissa en reagoi ihan heti ja väkivaltatilanteita ei pääse tapahtumaan. Väkivaltaisuuteni loppui ja yritän kaikin keinoin opetella uusia tapoja kasvattaa lapsiani. Välillä tulee vihan ja raivon tunteita lasta kohtaan - he kyllä osaavat välillä olla todella ärsyttäviä. Mutta lapsen kasvattaminen pelolla ei  tule kysymykseen. Olen saanut kärsiä siitä itse yllin kyllin. Mitä luulette, kunnioitanko vanhempiani sen jälkeen, mitä he minulle tekivät? Kunnioittivatko he minua ollessani lapsi? En mitenkään älyä ajatusmallia, että lapsen täytyy oppia kunnioittamaan vanhempiaan - ja sitä vanhemmat lapselta vaativat väkivallan uhalla?

Vierailija kirjoitti:

En lukenut muita vastauksia eli voi tulla toistoa, mutta joka tapauksessa:

Kasvatusmallit on usein sisäistetty omasta lapsuudesta, eli on melkoisenkin suuri mahdollisuus että lähtisit hakemaan mahdollisiin ongelmatilanteisiin samaa ratkaisua kuin olet itse kokenut lapsuudessasi vanhemmiltasi. Tätä pystyy kuitenkin kehittämään, ja ihan jo se että tiedostat väärän käytösmallin auttaa muuttamaan tai pienentämään riskiä vastaavasta omalla kohdallasi. Suosittelisin kuitenkin käymään juttelemassa ammattilaisella, jos vielä et ole sitä tehnyt. Heiltä kuitenkin tulisi löytyä malleja käytöksen muuttamiseen, ja osaavat auttaa siinä tätä palstaa paremmin.

Ilman muuta oma lapsuus vaikuttaa. Mutta ei sitä tarvitse sortua yhtä huonoihin ratkaisuihin kuin vanhemmat. Minun lapsuudenkodissa oli hyvin tiuka kuri. Saatiin remmistä, istutettiin pöydässä syömässä lautaset tyhjäksi. Eniten kuitenkin vahingoitti äidin mielivaltaisuus: löi ja huusi kun oli sillä tuulella, syytä ei tarvinnut juurikaan olla, se keksittiin.Opiskelemaan lähdettyäni en paljon pitänyt yhteyttä lapsuuden kotiin enkä miettinyt lapsuuttani. Oma lapsuus pulpahti mieleen kun sain omia lapsia, oikeastaan ensimmäisen kerran tajusin kuinka kehno äiti oli ollut sortuessaan henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan. Ja ilman muuta päätin etten samaan sorru. Muutaman kerran uhmaikäisen ja myöhemmin teini-ikäisen kanssa suutuin niin, että lyöminen oli lähellä mutta sain pidäteltyä tuonkin. Teinien kanssa huudettiin, mutta käytiin riidat läpi kun rauhoituttiin japyydettiin anteeksi puolin ja toisin. Omaan äitiini minulla on varsin etäiset välit, kuuntelen häntä mutten kerro omasta elämästäni kuin pintaa. Omien, täysi-ikäisten lasteni kanssa meillä on hyvin läheiset välit, soittavat opiskelukaupungeistaan iloistaan ja suruistaan ja käyvät säännöllisesti lapsuudenkodissaan. Ei niitä omien vanhempien virheitä tarvitse toistaa, jokainen sukupolvi voi kehittää ne omat virheensä ja toivoa, että minun virheistä on jäänyt pienemmät haavat lapsiini kuin omien vanhempieni virheistä minuun.

Vierailija kirjoitti:

Aloitukseen vastaten: kyllä lapsuuden kokemukset voivat vaikuttaa omaan väkivaltaisuuteen vanhempana, vaikka asian tiedostaisikin.

Kasvoin väkivaltaisen isän ja välinpitämättömän äidin lapsena. Sisaruksenikin kokivat väkivaltaa ja opimme jo pienenä käyttämään sitä myöskin itse. Päätin nuoruusiässä, etten tule käyttämään minkäänlaista väkivaltaa lapsiani kohtaan, kun niitä hankin. Lopulta kun sain pari lasta, niin huomasin eteen tulevan tilanteita, joissa toimin ennen kuin aivoni ehtivät mukaan. Kovakourainen ote kädestä, lapsen painaminen matolle, pieni potkaisu tai nipistäminen.. aina jotain kerkesi tapahtua, kun tajusin, että eihän näin voi tehdä! Tajusin täysin, että lapsena opitut mallit toistuvat niissä tilanteissa, joissa oma kontrolli hetkeksi katoaa.

Rupesin opettelemaan toimintamalleja, joissa en reagoi ihan heti ja väkivaltatilanteita ei pääse tapahtumaan. Väkivaltaisuuteni loppui ja yritän kaikin keinoin opetella uusia tapoja kasvattaa lapsiani. Välillä tulee vihan ja raivon tunteita lasta kohtaan - he kyllä osaavat välillä olla todella ärsyttäviä. Mutta lapsen kasvattaminen pelolla ei  tule kysymykseen. Olen saanut kärsiä siitä itse yllin kyllin. Mitä luulette, kunnioitanko vanhempiani sen jälkeen, mitä he minulle tekivät? Kunnioittivatko he minua ollessani lapsi? En mitenkään älyä ajatusmallia, että lapsen täytyy oppia kunnioittamaan vanhempiaan - ja sitä vanhemmat lapselta vaativat väkivallan uhalla?

Kiitos, tämä oli rehellinen ja hyvä kuvaus elämästäsi. Olet onnistunut hienosti kehittämään toimintamallejasi. Tuo aikalisän ottaminen vaikeassa tilanteessa kuulostaa erittäin järkevältä toiminnalta.

Nostetaan ketjua.

Vierailija kirjoitti:

En lukenut muita vastauksia eli voi tulla toistoa, mutta joka tapauksessa:

Kasvatusmallit on usein sisäistetty omasta lapsuudesta, eli on melkoisenkin suuri mahdollisuus että lähtisit hakemaan mahdollisiin ongelmatilanteisiin samaa ratkaisua kuin olet itse kokenut lapsuudessasi vanhemmiltasi. Tätä pystyy kuitenkin kehittämään, ja ihan jo se että tiedostat väärän käytösmallin auttaa muuttamaan tai pienentämään riskiä vastaavasta omalla kohdallasi. Suosittelisin kuitenkin käymään juttelemassa ammattilaisella, jos vielä et ole sitä tehnyt. Heiltä kuitenkin tulisi löytyä malleja käytöksen muuttamiseen, ja osaavat auttaa siinä tätä palstaa paremmin.

Läheskään kaikki hoitoalan ammattilaiset mielenterveyspuolella eivät ota vakavasti, jos kerrot pohtivasi tällaisia asioita. Väkivallasta puhuminen voi ahdistaa ammattilaisiakin, joten sopivaa keskustelukumppania voi joutua hakemaan.

Olen samaa mieltä, että kotikasvatus vaikuttaa omiin kasvatustapoihin. Miettikää, millainen vaikutus on henkistä väkivaltaa tekevällä vanhemmalla aikuista lastaan kohtaan, kun lapsi perustaa omaa perhettä. Etäisyyttä olisi hyvä ottaa väkivaltaiseen vanhempaan ennen perheen perustamista. Silloin saa rauhassa käsiteltyä vaikeita asioita ja kerättyä itsetuntoa vastustamaan kaltoinkohtelua. Vanhemman ohjaisin terapiaan. Perhettäni en hänen lähelleen veisi ennenkun on täysin varmaa, että käytös on muuttunut ja hän myös ymmärtää tekonsa.

Pystyy olemaan erilainen. Ihan pari kertaa oli jotain kiukunpuuskaa mutta ei vakavaa.

Olen ollut lempeä äiti vaikka oma äiti oli väkivaltainen.

Täällä jotka ovat kommentoineet ettei tukistaminen tai piiskaaminen ole väkivaltaa. Ihan sata varmasti on. Myös lain mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Väkivaltainen lapsuus" tarkoittaa perheväkivaltaa. Jos sinua on joskus tukistettu tms. niin se ei ole perheväkivaltaa.

Puhun nyt hakkaamisesta, ihon polttamisesta tupakalla ja vyöllä lyömisestä. Kuulostaako normaalilta :)

Ap

Lapsuuteni oli tuollainen ja päätin katkaista sukupolvien kierteen. En ole koskaan käyttänyt väkivaltaa nyt jo aikuisiin lapsiini. Fiksu pärjää puhumalla.

Vierailija kirjoitti:

Aloitukseen vastaten: kyllä lapsuuden kokemukset voivat vaikuttaa omaan väkivaltaisuuteen vanhempana, vaikka asian tiedostaisikin.

Kasvoin väkivaltaisen isän ja välinpitämättömän äidin lapsena. Sisaruksenikin kokivat väkivaltaa ja opimme jo pienenä käyttämään sitä myöskin itse. Päätin nuoruusiässä, etten tule käyttämään minkäänlaista väkivaltaa lapsiani kohtaan, kun niitä hankin. Lopulta kun sain pari lasta, niin huomasin eteen tulevan tilanteita, joissa toimin ennen kuin aivoni ehtivät mukaan. Kovakourainen ote kädestä, lapsen painaminen matolle, pieni potkaisu tai nipistäminen.. aina jotain kerkesi tapahtua, kun tajusin, että eihän näin voi tehdä! Tajusin täysin, että lapsena opitut mallit toistuvat niissä tilanteissa, joissa oma kontrolli hetkeksi katoaa.

Rupesin opettelemaan toimintamalleja, joissa en reagoi ihan heti ja väkivaltatilanteita ei pääse tapahtumaan. Väkivaltaisuuteni loppui ja yritän kaikin keinoin opetella uusia tapoja kasvattaa lapsiani. Välillä tulee vihan ja raivon tunteita lasta kohtaan - he kyllä osaavat välillä olla todella ärsyttäviä. Mutta lapsen kasvattaminen pelolla ei  tule kysymykseen. Olen saanut kärsiä siitä itse yllin kyllin. Mitä luulette, kunnioitanko vanhempiani sen jälkeen, mitä he minulle tekivät? Kunnioittivatko he minua ollessani lapsi? En mitenkään älyä ajatusmallia, että lapsen täytyy oppia kunnioittamaan vanhempiaan - ja sitä vanhemmat lapselta vaativat väkivallan uhalla?

Asian kanssa ei myöskään tarvi jäädä yksin eikä odottaa siihen hetkeen kun jotain voi sattua. Esimerkiksi ensi ja turvakotiliitolta löytyy perheväkivaltaan kohdistuvaa apua jossa etsitään keinoja tunteiden hallintaan ja vaikeisiin tilanteisiin.

Tyhmät ihmiset on väkivaltaisia, puuttuu järki. En ole koskaan lyönyt ketään ja minua ei ole koskaan lyöty. Olen kohta 60v nainen. Ihminen voi valita käytöksensä. Ihminen joka lyö muita on pelkkä sekoilija. Ei hallitse omaa itseään. Semmosen sekoilijan pitäis pysyä kaukana muista ihmisistä.