Lue keskustelun säännöt.
Isyysloma ja mies lähti matkoille
11.08.2018 |
Mieheni on parhaillaan isyyslomalla, vauvamme on kohta 7 viikkoa vanha. Mies päätti kuitenkin lähteä matkoille, eilen iltapäivällä lähti kaverinsa kanssa melkein viikoksi kalareissulle pohjoiseen. Hän on aktiivinen kalastuksen harrastaja, joten sinänsä tuossa reissussa ei ole mitään erikoista, on käynyt joka kesä saman kaverinsa kanssa pohjoisessa kalassa. Mutta eipä kysynyt minulta tai vauvalta, että onko ok lähteä nyt, eli ei todellakaan yhdessä sovittu että voi mennä sinne matkalle. Ilmoitti vain, että lähtee juuri nyt, koska tuolla kaverilla on juuri nyt loma, ja siksi reissu ei ollut mahdollinen muulloin. Olen vihainen ja katkera siitä että vain lähti. En tiedä miten antaa anteeksi kun palaa tai että pitääkö edes. Neuvoja?
Kommentit (756)
Meillä oli miehellä viiden viikon autotalliloma lapsen synnyttyä. Hänet sai kyllä soittamalla auttamaan aina pariksi minuutiksi kerrallaan, mutta ei se ihan hirveästi lohduttanut, kun oli yksin ympäri vuorokauden kiinni itkuisassa vauvassa. Olin lisäksi kovissa kivuissa sektion jäljiltä ja tarvitsin apua vauvan nostamiseen, en päässyt vauva sylissä edes nojatuoliin imettämään tai pois siitä.
Heti sairaalasta kotiutumisen jälkeen mies muutti olohuoneen sohvalle nukkumaan ja suuttui aina, kun herätin hänet nostamaan vauvan rinnalle. Aika pian aloinkin nostella vauvaa kivuista huolimatta, koska en jaksanut kuunnella huutoa. Yöt jäivätkin kokonaan minun vastuulleni siitä eteenpäin, koska työssäkäyvän piti saada levätä. Nukuin monen kuukauden ajan 2-3 tunnin yöunia vartin pätkissä ja olin ihan zombi. Vauva oli todella vaativa ja itkuinen ensimmäiset kuusi kuukautta, ja minä olin ihan epätoivoinen ja kuolemanväsynyt. Kerran ravistelin vauvaa, kun se ei millään lopettanut itkemistään. Luojan kiitos mitään ei oletettavasti käynyt, mutta säikähdin tuota todella kovin. Miestä ei edes se liikuttanut.
Käytiin pariterapiat, pyydettiin perheneuvolasta apua ja itkuisasta vauvasta kuoriutui iloinen taapero. Mies oli hoitovapaalla, mutta tuijotti lähinnä televisiota päivät ja jätti yöt edelleen minulle. Mikään ei saanut miestä ottamaan vastuuta lapsesta, joten erottiin vihdoin lapsen ollessa hieman alle kaksi vuotta. Ero oli elämäni paras päätös! Elämäni yksinhuoltajana on niin paljon helpompaa ja mukavampaa kuin ilkeän kiviriipan kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asioita voi ratkaista muutenkin kuin eroamalla. Ero riistää lapselta isän etäiseksi ainiaaksi (eikä vain viikon kalareissuksi).. Eli äiti, juttele miehesi kanssa kunnolla rauhallisesti, kirjoita vaikka kirje. Kerro syyttelemättä, miltä sinusta tuntui ja mitä koit kun hän lähti. Miehet eivät ihan oikeasti vain tajua näitä juttuja, ovat usein ihan hukassa meidän monimutkaisten ihanien naisten kanssa! Siunausta :)
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli miehellä viiden viikon autotalliloma lapsen synnyttyä. Hänet sai kyllä soittamalla auttamaan aina pariksi minuutiksi kerrallaan, mutta ei se ihan hirveästi lohduttanut, kun oli yksin ympäri vuorokauden kiinni itkuisassa vauvassa. Olin lisäksi kovissa kivuissa sektion jäljiltä ja tarvitsin apua vauvan nostamiseen, en päässyt vauva sylissä edes nojatuoliin imettämään tai pois siitä.
Heti sairaalasta kotiutumisen jälkeen mies muutti olohuoneen sohvalle nukkumaan ja suuttui aina, kun herätin hänet nostamaan vauvan rinnalle. Aika pian aloinkin nostella vauvaa kivuista huolimatta, koska en jaksanut kuunnella huutoa. Yöt jäivätkin kokonaan minun vastuulleni siitä eteenpäin, koska työssäkäyvän piti saada levätä. Nukuin monen kuukauden ajan 2-3 tunnin yöunia vartin pätkissä ja olin ihan zombi. Vauva oli todella vaativa ja itkuinen ensimmäiset kuusi kuukautta, ja minä olin ihan epätoivoinen ja kuolemanväsynyt. Kerran ravistelin vauvaa, kun se ei millään lopettanut itkemistään. Luojan kiitos mitään ei oletettavasti käynyt, mutta säikähdin tuota todella kovin. Miestä ei edes se liikuttanut.
Käytiin pariterapiat, pyydettiin perheneuvolasta apua ja itkuisasta vauvasta kuoriutui iloinen taapero. Mies oli hoitovapaalla, mutta tuijotti lähinnä televisiota päivät ja jätti yöt edelleen minulle. Mikään ei saanut miestä ottamaan vastuuta lapsesta, joten erottiin vihdoin lapsen ollessa hieman alle kaksi vuotta. Ero oli elämäni paras päätös! Elämäni yksinhuoltajana on niin paljon helpompaa ja mukavampaa kuin ilkeän kiviriipan kanssa.
Niin ja kun minua kuitenkin syyllistetään siitä, että valitsin miehen väärin: Lapsi oli todellakin kummankin toivoma ja tekemällä tehty. Ennen lasta emme joutuneet ikinä tappelemaan kotitöistä tai raha-asioista, vaan ne menivät itsestään tasapuolisesti. Mies oli aina innostunut sukulaislapsista ja jaksoi leikkiä heidän kanssaan, työnjaosta lapsen saamisen jälkeen juteltiin paljon ja oltiin siitä yhtä mieltä. Muutenkin mies oli pikemminkin huomaavainen kuin itsekäs, mutta kaikki muuttui lapsen synnyttyä.
Vierailija kirjoitti:
Ei ihme, että avioeritilastot kukoistavat, kun jokaiseen ruttuun vastaus on avioero.
Jos miestä ei kiinnosta alullepanemansa vauva ,eikä edes vaimon hyvinvointi, niin eipä siinä ole eväitä yhteiselämään. Poissaolon ymmärtäisi jos kyseessä olisi pakollinen työjuttu tms, mutta ettei muka voi yhtä kertaa jättää jotain typerää harrastusmenoa väliin esikoisensa takia, niin kyllä on typerä ja huono kumppani kyseessä. Tämä se on lopputulos kun pojilta ei vaadita nuorena mitään ja kaikki järjestetään valmiiksi. Kasvaa näitä itsekkäitä parisuhteeseen kykenemättömiä miehiä ja huonoja isiä. Jätä se sika ap.
Niin ap sanoi miehelleen, että tuntee olonsa epävarmaksi, kaipaa miehensä tukea, on väsynyt yöimetyksistä ja toivoo ettei mies lähde viikoksi reissuun isyyslomalla.
Lisäksi ap sanoo ettei olisi koskaan tehnyt miehen kanssa lasta, jos olisi t iennyt tämän lähtevän reissuun kuten ennenkin lapsen synnyttyä.
Kuinka moni palstalainen mies olisi silti lähtenyt reissuun?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä kaikki "kamalat" miehet on teidän mammojen kasvattamia. Naiset jatkuvasti jaksavat toitottaa äidin tärkeästä asemasta ja miten äiti on lapselle ykkönen. Niin ottakaapa vastuu sitten näistä huonosti kasvatetuistakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäisestä heppulista tässä nyt puhutaan? Entä Minkälaisia nämä hänen kaverinsa ovat, jos vastasyntyneen isän vikittelivät reissuun? Ovatko lapsellisia vai lapsettomia? Entäs appivanhemmat, oliko heille täysin ok, että poju lähtee kaloja narraamaan jättäen perheensä kotiin pärjäilemään?
Tottakai ap pärjää vauvan kanssa, pakkohan se on pärjätä, mutta minun mies ei olisi lähtenyt. Ei hän olisi voinut olla ikimaailmassa pois yhdenkään meidän vauvamme luota, jo työpäiväkin tuntui olevan liian pitkä aika. Varsinkin tuollainen seitsenviikkoinen vauva on aivan ihana pieni hymyilevä ja hellyyttävä tapaus, joka tuntuu katsovan maailmaa hyvin tarkkaan ja ymmärtävän paljon.
Jos siis mies laittaa jonkun joka vuotisen ryyppy-kalareissun vauvan hymyn eteen, niin en laittaisi hänelle viestin viestiä, enkä vastaisi puheluihin. Olkoon mies siellä jossakin ihan rauhassa sitten.
En oikeasti osaa edes kuvitella mitä tekisin, sillä jo ajatuksenakin tilanne on ihan mahdoton. En tunne yhden yhtä miestä, joka olisi voinut noin tehdä.
Esimerkki kajahtaneesta vaimokkeesta. Kutsuu miestään nimellä "heppuli" ja "poju" eli muodostaa mieheensä äiti-lapsi suhteen, great.
Vauva on tietenkin "Varsinkin tuollainen seitsenviikkoinen vauva on aivan ihana pieni hymyilevä ja hellyyttävä tapaus, joka tuntuu katsovan maailmaa hyvin tarkkaan ja ymmärtävän paljon. " joo, no vauva on sellainen rutiinihoitotoimenpiteitä vaativa itkevä käärö, joka ei kauheen mielenkiintoinen ole. Eri asia kun lapsi kasvaa ja ottaa kontaktia, kohta sen voikin viedä jo kalaan.
"joka vuotisen ryyppy-kalareissu" taas on erämaan rauhaa parhaillaan, ilman viinaksia kulkemista luonnon rauhassa, vesien varrella ja kauniita loivia heittoja vuolaaseen virtaan missä sielu lepää ja mieli rauhoittuu. Kun kalan kanssa temuaa niin muuta ei kaipaa, ei vaativaa akkaa tai kiireistä työpäivää, ei itkeviä kakaroita tai uteliaita naapureita. Nuotiolla tuijotan tuleen ja hiillostan kalaa, nukun ulkosalla kaukana kavala maailma ja kännykän kenttä, annan unen tulla.
Vai ei vauva ole mielenkiintoinen? Luuletko sinä, että lapsi ottaa kontaktia ihmiseen, jota ei tunne ollenkaan? Siinä käy niin, että sinä yrität saada lasta lähtemään kanssasi, mutta lapsi menee piiloon äidin selän taakse. Ikävä kyllä oma mies oli samanlainen kuin sinä ja siinä vaiheessa, kun mies halusi tehdä jotain lasten kanssa, lapset eivät halunneet lähteä miehen mukaan. Omaa isääni lapset eivät kiinnostaneet missään vaiheessa, isä on aina ollut minulle ihan vieras. Ei me edes jutella.
Jaa viidessä päivässä, just just mikä vauhko eukko.
Tiettyjen miesten ei tarvitse lisääntyä niin saadaan nämä metsäläisgeenit pikkuhiljaa poistettua geenipoolista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nämä kaikki "kamalat" miehet on teidän mammojen kasvattamia. Naiset jatkuvasti jaksavat toitottaa äidin tärkeästä asemasta ja miten äiti on lapselle ykkönen. Niin ottakaapa vastuu sitten näistä huonosti kasvatetuistakin.
Tämä on niin totta. Olen niin monissa perheissä nähnyt vallitsevat kaksoistandardit ja erot tyttöjen ja poikien kasvatuksessa. Hyvin usein poikia paapotaan eikä heiltä vaadita oikein mitään, pelataan päivät pleikkaa ja illat huidellaan kylillä. Tytöt kasvatetaan kurissa ja nuhteessa ja on kotityöt ja kotiintuloajat.. Vanhemmat kasvattakaa lapsenne tasa-arvoisesti.
Wää wää kyllä miehet on hirveitä.
Hassua kun näissä jutuissa naiset aina kuvaavat itsensä enkelimäisiksi otuksiksi. Ikinä mikään ei oo ollut peiliin katsomisen paikka.
Tuttavapiirissä monen perheen ilmapiiri muuttui hirveäksi vauvan synnyttyä. Vaimosta tuli huumorintajuton hirviö. Ja vaikka mies koitti mitä, niin ei kelvannut. Ja kohta ne vaimot oli riidoissa naapurien kanssa ( pitävät meteliä, vauva ei saa nukuttua pihalla) isovanhempien kanssa ( antavat vääriä hoitoneuvoja) ystävien kanssa ( eivät tajua yhtään vauvaperheen arkea) jne.
Mut ikinä vika ei ollut itsessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäisestä heppulista tässä nyt puhutaan? Entä Minkälaisia nämä hänen kaverinsa ovat, jos vastasyntyneen isän vikittelivät reissuun? Ovatko lapsellisia vai lapsettomia? Entäs appivanhemmat, oliko heille täysin ok, että poju lähtee kaloja narraamaan jättäen perheensä kotiin pärjäilemään?
Tottakai ap pärjää vauvan kanssa, pakkohan se on pärjätä, mutta minun mies ei olisi lähtenyt. Ei hän olisi voinut olla ikimaailmassa pois yhdenkään meidän vauvamme luota, jo työpäiväkin tuntui olevan liian pitkä aika. Varsinkin tuollainen seitsenviikkoinen vauva on aivan ihana pieni hymyilevä ja hellyyttävä tapaus, joka tuntuu katsovan maailmaa hyvin tarkkaan ja ymmärtävän paljon.
Jos siis mies laittaa jonkun joka vuotisen ryyppy-kalareissun vauvan hymyn eteen, niin en laittaisi hänelle viestin viestiä, enkä vastaisi puheluihin. Olkoon mies siellä jossakin ihan rauhassa sitten.
En oikeasti osaa edes kuvitella mitä tekisin, sillä jo ajatuksenakin tilanne on ihan mahdoton. En tunne yhden yhtä miestä, joka olisi voinut noin tehdä.
Esimerkki kajahtaneesta vaimokkeesta. Kutsuu miestään nimellä "heppuli" ja "poju" eli muodostaa mieheensä äiti-lapsi suhteen, great.
Vauva on tietenkin "Varsinkin tuollainen seitsenviikkoinen vauva on aivan ihana pieni hymyilevä ja hellyyttävä tapaus, joka tuntuu katsovan maailmaa hyvin tarkkaan ja ymmärtävän paljon. " joo, no vauva on sellainen rutiinihoitotoimenpiteitä vaativa itkevä käärö, joka ei kauheen mielenkiintoinen ole. Eri asia kun lapsi kasvaa ja ottaa kontaktia, kohta sen voikin viedä jo kalaan.
"joka vuotisen ryyppy-kalareissu" taas on erämaan rauhaa parhaillaan, ilman viinaksia kulkemista luonnon rauhassa, vesien varrella ja kauniita loivia heittoja vuolaaseen virtaan missä sielu lepää ja mieli rauhoittuu. Kun kalan kanssa temuaa niin muuta ei kaipaa, ei vaativaa akkaa tai kiireistä työpäivää, ei itkeviä kakaroita tai uteliaita naapureita. Nuotiolla tuijotan tuleen ja hiillostan kalaa, nukun ulkosalla kaukana kavala maailma ja kännykän kenttä, annan unen tulla.
Vai ei vauva ole mielenkiintoinen? Luuletko sinä, että lapsi ottaa kontaktia ihmiseen, jota ei tunne ollenkaan? Siinä käy niin, että sinä yrität saada lasta lähtemään kanssasi, mutta lapsi menee piiloon äidin selän taakse. Ikävä kyllä oma mies oli samanlainen kuin sinä ja siinä vaiheessa, kun mies halusi tehdä jotain lasten kanssa, lapset eivät halunneet lähteä miehen mukaan. Omaa isääni lapset eivät kiinnostaneet missään vaiheessa, isä on aina ollut minulle ihan vieras. Ei me edes jutella.
Jaa viidessä päivässä, just just mikä vauhko eukko.
Tiettyjen miesten ei tarvitse lisääntyä niin saadaan nämä metsäläisgeenit pikkuhiljaa poistettua geenipoolista.
Samalla kaventuu älykkyysosamäärä niin se on sitä kauhun tasapainoilua näiden rukoilijasirkkaeukkojen kanssa. Uskoisin kyllä luonnollisen valinnan tukevan esittämääsi mielipidettä, en koskisi sinuun onkivavallakaan.
Kyllä on itsekkäitä nämä naiset, jotka eroa harkitsevat ja ehdottavat viikon kalareissun takia. Ei ajatella nykyhetkeä pidemmälle, eikä sitä, mikä olisi lapselle parhaaksi. Viikko ei ole mitään. Pieni kalareissu ei tarkoita sitä, että ei oma perhe kiinnosta miestä. Vähemmän tuntuu teitä erolla uhkailevia se perhe kiinnostavan, kun noin helposti olette sen valmiita rikkomaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli miehellä viiden viikon autotalliloma lapsen synnyttyä. Hänet sai kyllä soittamalla auttamaan aina pariksi minuutiksi kerrallaan, mutta ei se ihan hirveästi lohduttanut, kun oli yksin ympäri vuorokauden kiinni itkuisassa vauvassa. Olin lisäksi kovissa kivuissa sektion jäljiltä ja tarvitsin apua vauvan nostamiseen, en päässyt vauva sylissä edes nojatuoliin imettämään tai pois siitä.
Heti sairaalasta kotiutumisen jälkeen mies muutti olohuoneen sohvalle nukkumaan ja suuttui aina, kun herätin hänet nostamaan vauvan rinnalle. Aika pian aloinkin nostella vauvaa kivuista huolimatta, koska en jaksanut kuunnella huutoa. Yöt jäivätkin kokonaan minun vastuulleni siitä eteenpäin, koska työssäkäyvän piti saada levätä. Nukuin monen kuukauden ajan 2-3 tunnin yöunia vartin pätkissä ja olin ihan zombi. Vauva oli todella vaativa ja itkuinen ensimmäiset kuusi kuukautta, ja minä olin ihan epätoivoinen ja kuolemanväsynyt. Kerran ravistelin vauvaa, kun se ei millään lopettanut itkemistään. Luojan kiitos mitään ei oletettavasti käynyt, mutta säikähdin tuota todella kovin. Miestä ei edes se liikuttanut.
Käytiin pariterapiat, pyydettiin perheneuvolasta apua ja itkuisasta vauvasta kuoriutui iloinen taapero. Mies oli hoitovapaalla, mutta tuijotti lähinnä televisiota päivät ja jätti yöt edelleen minulle. Mikään ei saanut miestä ottamaan vastuuta lapsesta, joten erottiin vihdoin lapsen ollessa hieman alle kaksi vuotta. Ero oli elämäni paras päätös! Elämäni yksinhuoltajana on niin paljon helpompaa ja mukavampaa kuin ilkeän kiviriipan kanssa.
Niin ja kun minua kuitenkin syyllistetään siitä, että valitsin miehen väärin: Lapsi oli todellakin kummankin toivoma ja tekemällä tehty. Ennen lasta emme joutuneet ikinä tappelemaan kotitöistä tai raha-asioista, vaan ne menivät itsestään tasapuolisesti. Mies oli aina innostunut sukulaislapsista ja jaksoi leikkiä heidän kanssaan, työnjaosta lapsen saamisen jälkeen juteltiin paljon ja oltiin siitä yhtä mieltä. Muutenkin mies oli pikemminkin huomaavainen kuin itsekäs, mutta kaikki muuttui lapsen synnyttyä.
Miehesi ei vain kestänyt vastuuta sinun kanssa. Itkuinen vauva ja kivulias avuton nainen, siitä tuli hänelle liian vaikeaa henkisesti ja käytännössä, ero oli paras ratkaisu. Ehkä miehesi oli heikko yksilö eli ei mitään suojeluvaistoa tai hermoja selviytyä kun tilanne on kaaos. Nuorten parien kannattaa mennä vaikka värikuula-ammuntaan niin näkee miten puoliso käyttäytyy kun on räiskettä ja vauhtia. Jos puoliso laukoo sinua surutta visiiriin niin älä ainakaan lisäänny hänen kanssaan.
Äitix2 kirjoitti:
Asioita voi ratkaista muutenkin kuin eroamalla. Ero riistää lapselta isän etäiseksi ainiaaksi (eikä vain viikon kalareissuksi).. Eli äiti, juttele miehesi kanssa kunnolla rauhallisesti, kirjoita vaikka kirje. Kerro syyttelemättä, miltä sinusta tuntui ja mitä koit kun hän lähti. Miehet eivät ihan oikeasti vain tajua näitä juttuja, ovat usein ihan hukassa meidän monimutkaisten ihanien naisten kanssa! Siunausta :)
Tuollaisesta isästä ei ole lapselle mitään iloa. Itsekkäälle äijälle potku persuuksiin vaan. Miten yksinkertainen on ihminen, joka ei ymmärrä mitä varten on isyyslomalla? Millaista ihmistä ei oma tuore vauva kiinnosta? Itsekästä ja keskenkasvuista vastuunpakoilijaa, joka vieläpä on rikollinen syyllistyessään etuisuuspetokseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka nämä tulee monesti naisille yllätyksenä, niin siellä taustalla on aina kuitenkin ollut jotain, yleensä toinen nainen/mies + persoonallisuushäiriö. Ei kukaan tervejärkinen lähde isyyslomalla kalastamaan tai muuten vain pitkille matkoille, lapsi menee jo luontaisesti etusijalle. Usein ulkopuoliset näkee näiden unelmien isien pimeän puolen. Mm. kaverini mies lähti ulkomaille isyyslomalla, ja kaveri itki mulle kuinka mies muka yhtäkkiä muuttui synnytyksen jälkeen. Sivulliset näki kuinka mies oli muutenkin paljon poissa kotoa ja käveli kaupungilla muiden naisten kanssa. Ja kaverini tunnusti vuosia myöhemmin kuinka tämä mies oli haukkunut tätä rumaksi raskausaikana ja poikansa oli kuulemma myös ruma limainen kitisijä synnyttyään, ja ei halunnut tätä edes syliinsä. Älkää siskot valehdelko itsellenne, että mies muuttuu yhtäkkiä kun lapsen saa.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on itsekkäitä nämä naiset, jotka eroa harkitsevat ja ehdottavat viikon kalareissun takia. Ei ajatella nykyhetkeä pidemmälle, eikä sitä, mikä olisi lapselle parhaaksi. Viikko ei ole mitään. Pieni kalareissu ei tarkoita sitä, että ei oma perhe kiinnosta miestä. Vähemmän tuntuu teitä erolla uhkailevia se perhe kiinnostavan, kun noin helposti olette sen valmiita rikkomaan.
Kalastusreissu on vaan tietty miehen vastuuttomuuden ja itsekkyyden huipentuma. Patempi apn on korjata virheensä ja erota mokomasta kalastajasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli miehellä viiden viikon autotalliloma lapsen synnyttyä. Hänet sai kyllä soittamalla auttamaan aina pariksi minuutiksi kerrallaan, mutta ei se ihan hirveästi lohduttanut, kun oli yksin ympäri vuorokauden kiinni itkuisassa vauvassa. Olin lisäksi kovissa kivuissa sektion jäljiltä ja tarvitsin apua vauvan nostamiseen, en päässyt vauva sylissä edes nojatuoliin imettämään tai pois siitä.
Heti sairaalasta kotiutumisen jälkeen mies muutti olohuoneen sohvalle nukkumaan ja suuttui aina, kun herätin hänet nostamaan vauvan rinnalle. Aika pian aloinkin nostella vauvaa kivuista huolimatta, koska en jaksanut kuunnella huutoa. Yöt jäivätkin kokonaan minun vastuulleni siitä eteenpäin, koska työssäkäyvän piti saada levätä. Nukuin monen kuukauden ajan 2-3 tunnin yöunia vartin pätkissä ja olin ihan zombi. Vauva oli todella vaativa ja itkuinen ensimmäiset kuusi kuukautta, ja minä olin ihan epätoivoinen ja kuolemanväsynyt. Kerran ravistelin vauvaa, kun se ei millään lopettanut itkemistään. Luojan kiitos mitään ei oletettavasti käynyt, mutta säikähdin tuota todella kovin. Miestä ei edes se liikuttanut.
Käytiin pariterapiat, pyydettiin perheneuvolasta apua ja itkuisasta vauvasta kuoriutui iloinen taapero. Mies oli hoitovapaalla, mutta tuijotti lähinnä televisiota päivät ja jätti yöt edelleen minulle. Mikään ei saanut miestä ottamaan vastuuta lapsesta, joten erottiin vihdoin lapsen ollessa hieman alle kaksi vuotta. Ero oli elämäni paras päätös! Elämäni yksinhuoltajana on niin paljon helpompaa ja mukavampaa kuin ilkeän kiviriipan kanssa.
Niin ja kun minua kuitenkin syyllistetään siitä, että valitsin miehen väärin: Lapsi oli todellakin kummankin toivoma ja tekemällä tehty. Ennen lasta emme joutuneet ikinä tappelemaan kotitöistä tai raha-asioista, vaan ne menivät itsestään tasapuolisesti. Mies oli aina innostunut sukulaislapsista ja jaksoi leikkiä heidän kanssaan, työnjaosta lapsen saamisen jälkeen juteltiin paljon ja oltiin siitä yhtä mieltä. Muutenkin mies oli pikemminkin huomaavainen kuin itsekäs, mutta kaikki muuttui lapsen synnyttyä.
Tämä on oikeasti niin pelottava tarina. Oliko miehesi koskaan kanssasi kun esim sairastit? Millaisia piirteitä miehessä pitää etsiä ja millaisia vältellä ettei löydä itseään tästä tilanteesta? Pakkohan joitain vihjeitä on olla..
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on itsekkäitä nämä naiset, jotka eroa harkitsevat ja ehdottavat viikon kalareissun takia. Ei ajatella nykyhetkeä pidemmälle, eikä sitä, mikä olisi lapselle parhaaksi. Viikko ei ole mitään. Pieni kalareissu ei tarkoita sitä, että ei oma perhe kiinnosta miestä. Vähemmän tuntuu teitä erolla uhkailevia se perhe kiinnostavan, kun noin helposti olette sen valmiita rikkomaan.
Samaa mieltä. Vallankäyttöä pohjimmiltaan, oma herkkä hipiä menee lapsen edun edelle. Se hänelle suotakoon. Tiedoksi, että toiselle ääneen sanottu sana ero, vähentää heti puolison kiintymystä erolla uhkailevaan puolisoon. Olette edelleen yhdessä mutta ette enää koskaan varauksetta.
Vierailija kirjoitti:
Kysyin aloituksessani, että millä pystyn antamaan tämän anteeksi vai pitääkö edes. Olisi jollain siihen neuvoa? Ja jos pitäisi yrittää antaa anteeksi, niin millä unohtaa katkeruus miehen matkasta? Ap.
Käräytä mies kelaan, niin jää viikolta isyysrahat saamatta. Pikku näpäytys.
Mitähän työnantaja tykkää tommosesta omasta lomasta, jos on sinne ilmoittanut olevansa isyyslomalla.
Ilmoita Kelalle. Ei ole oikeutta isyysrahaan, kun ei kerran ole lapsensa kanssa. Onpa itsekäs mies sulla. Yök! Isyysraha ja isyysvapaa ei ole tarkoitettu ylimääräiseksi lomaksi töistä, vaan lapsen kanssa olemiseen.
Joka on lisäksi parisuhteessa lähinnä ystäviensä kanssa... kalakavereita nääs :D