Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ne jotka sanovat, ettei isovanhempien tehtävä ole hoitaa lapsia tai auttaa, ovat väärässä.
29.07.2018 |
Itseäni harmittaa todella paljon lapseni ja itsenikin puolesta, kun vanhempani eivät ole kiinnostuneita lapsestani. Hän on jo 4 v ja alkaa itsekkin ymmärtämään tämän. Harmittaa, kun eivät pidä yhteyttä, ei kutsu kylään ja muiden lapset leikkipuistossa kertoilee mummoista ja papoista. Oma lapseni ei ole koskaan mummon kanssa mitään tehnyt ja miehenikin vanhemmat asuvat kaukana, eivätkä ole myöskään kiinnostuneita. Ja siis mielestäni isovanhempien kuuluu auttaa ja ihan sillä perusteella, että ovat vanhempiani. Jos eivät olisi lapsenlapsia halunnut, eikä auttaa, niin olisi ihan alunperin jättänyt minutkin tekemättä. Ja vanhempani ovat n. 55v, että vielä jaksavat, tosin kun esim. Yli 70v, niin eriasia sekin. Ja nyt en tarkoita avulla hyväksikäyttöä tai joka viikko lapsi hoitoon, vaan aivan normaalia kanssakäymistä lapsenlapsen kanssa. Jos lapsia tekee, niin kyllä pitäisi jo tietää, että suurella todennäköisyydellä sinustakin tulee isovanhempi.
Kommentit (566)
Oma äitini on viimeisiä suuria ikäluokkia. Hän vihasi omaa äitiään, joka taas omissa silmissäni oli ihana mummo.
Taustaksi hieman: mummoni jäi aika pian sotien jälkeen leskeksi, ehti tehdä kaksi lasta ennenkuin vaarini kuoli sodassa saamiinsa vammoihin. Mummo joutui menemään töihin elättääkseen lapsensa, mikä ei ollut vielä ihan tavallista tuohon aikaan. Äitini ja hänen pikkuveljensä olivat milloin minkäkin sukulaisen nurkissa "hoidossa" eli tosiasiassa ilmaisena kotiapuna. Tuohon aikaanhan lapsetkin tekivät talon töitä.
No, mummo sitten niihin aikoihin kun äiti aikuistui löysi uuden miehen ja saattoi jäädä kotiin taas. Hänellä oli paljon aikaa minulle ja siskoilleni ja olimme paljon hänen hoidossaan. Tottakai minulle jäi sellainen kuva, että oli osallistuva ja ihana. Äitini taas kantoi katkeruutta mummon kuolemaan saakka omasta menetetystä lapsuudestaan.
Oma äitini taas omasta näkökulmastani sai paljon apuja äidiltään pikkulasten kanssa ja tuntuu kiittämättömältä. Äitini on auttanut minua lasteni kanssa kyllä, mutta on katkeran oloinen ja vaatii kiitollisuutta ja jatkuvasti muistuttelee kuinka omistautuva hän on. Nyt kun lapseni ovat jo teinejä, eikä heitä isovanhemmat kiinnosta kuin kohteliaisuudesta, hekin saavat osansa syyllistämistä. Minua taas kiukuttaa marttyyriasenne.
Sellaista se on, kaikilla on oma painolastinsa ja näkökulmansa, jonka läpi asioita katselee. Saa nähdä, mistä omat lapset aikanaan minua "inhoavat".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oma äitini on viimeisiä suuria ikäluokkia. Hän vihasi omaa äitiään, joka taas omissa silmissäni oli ihana mummo.
Taustaksi hieman: mummoni jäi aika pian sotien jälkeen leskeksi, ehti tehdä kaksi lasta ennenkuin vaarini kuoli sodassa saamiinsa vammoihin. Mummo joutui menemään töihin elättääkseen lapsensa, mikä ei ollut vielä ihan tavallista tuohon aikaan. Äitini ja hänen pikkuveljensä olivat milloin minkäkin sukulaisen nurkissa "hoidossa" eli tosiasiassa ilmaisena kotiapuna. Tuohon aikaanhan lapsetkin tekivät talon töitä.
No, mummo sitten niihin aikoihin kun äiti aikuistui löysi uuden miehen ja saattoi jäädä kotiin taas. Hänellä oli paljon aikaa minulle ja siskoilleni ja olimme paljon hänen hoidossaan. Tottakai minulle jäi sellainen kuva, että oli osallistuva ja ihana. Äitini taas kantoi katkeruutta mummon kuolemaan saakka omasta menetetystä lapsuudestaan.
Oma äitini taas omasta näkökulmastani sai paljon apuja äidiltään pikkulasten kanssa ja tuntuu kiittämättömältä. Äitini on auttanut minua lasteni kanssa kyllä, mutta on katkeran oloinen ja vaatii kiitollisuutta ja jatkuvasti muistuttelee kuinka omistautuva hän on. Nyt kun lapseni ovat jo teinejä, eikä heitä isovanhemmat kiinnosta kuin kohteliaisuudesta, hekin saavat osansa syyllistämistä. Minua taas kiukuttaa marttyyriasenne.
Sellaista se on, kaikilla on oma painolastinsa ja näkökulmansa, jonka läpi asioita katselee. Saa nähdä, mistä omat lapset aikanaan minua "inhoavat".
Juuri näin. Jokainen sukupolvi toimii edellisen virheiden ja onnistumisten pohjalta. Ja väkisin ne vaikuttavat koko sukupolvien ketjuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.
Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.
Vierailija kirjoitti:
Biologisesti isovanhempien tarkoitus nimenomaan ON auttaa lastenhoidossa. Tämän voi huomata esim siitä, että kun on tarkasteltu kirkonkirjoja viideltä viimeiseltä vuosisadalta, voidaan tulla siihen tulokseen, että jokainen lapsenlapsi pidentää isoäitinsä elinikää vuodella, ja isoisänsä elinikää puolella vuodella.
(Omien lapsien teko taas on raskasta, ainakin äideille: jos saa lapsia, muttei lapsenlapsia, jokainen poikalapsi lyhentää äitinsä ikää vuodella. Tytöt eivät lyhennä ja isien eliniässä ei näy eroja verrattuna lapsettomiin miehiin.).
Tämän takia on vaihdevuodet. Autetaan lapsenlapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
1, koen asian sillä tavalla, että he ovat minut tähän maailmaan tehnyt ja halunnut, joten tiesivät jo joku päivä tulevansa isovanhemmiksi. Ihan yhtälailla, kun minä tiedän että joku päivä minusta tulee mahdollisesti isoäiti ja se on minun velvollisuus auttaa ja hoitaa tarvittaessa.
Minä taas koen asian sillä tavalla, että kun lapsi on 18, minun velvollisuuteni loppuvat. Jos siinä vaiheessa ollaan vielä puheväleissä, niin asioistahan voidaan tilanteen mukaan neuvotella.
Pelottavaa, että teitä 18-vuotispäivänä "velvollisuuksista" irtisanoutuvia vanhempia näyttää olevan paljon.
Minun lapseni on nyt 23-vuotias, mutta edelleen koen etuoikeudekseni olla mukana hänen elämässään, auttamassa arkipäivän ongelmissa (puhelimitse, koska asuu eri paikkakunnalla opiskelemassa, ja silloin kun hän tuntee apua tarvitsevansa eli itse sitä pyytää). Autan myös taloudellisesti, vaikka ei olisi pakko eikä lapseni sitä koskaan pyydä, sillä haluan. Opiskelijoiden elämä on vedetty niin ahtaalle, että kaikki apu vanhemmilta on enemmän kuin tarpeen..
Kun lapsellani on lapsia, en näe syytä lopettaa auttamista silloin kun apua tarvitaan. Ei siksi, että kokisin sen velvollisuudeksi, vaan siksi, että haluan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
1, koen asian sillä tavalla, että he ovat minut tähän maailmaan tehnyt ja halunnut, joten tiesivät jo joku päivä tulevansa isovanhemmiksi. Ihan yhtälailla, kun minä tiedän että joku päivä minusta tulee mahdollisesti isoäiti ja se on minun velvollisuus auttaa ja hoitaa tarvittaessa.
Minä taas koen asian sillä tavalla, että kun lapsi on 18, minun velvollisuuteni loppuvat. Jos siinä vaiheessa ollaan vielä puheväleissä, niin asioistahan voidaan tilanteen mukaan neuvotella.
Pelottavaa, että teitä 18-vuotispäivänä "velvollisuuksista" irtisanoutuvia vanhempia näyttää olevan paljon.
Minun lapseni on nyt 23-vuotias, mutta edelleen koen etuoikeudekseni olla mukana hänen elämässään, auttamassa arkipäivän ongelmissa (puhelimitse, koska asuu eri paikkakunnalla opiskelemassa, ja silloin kun hän tuntee apua tarvitsevansa eli itse sitä pyytää). Autan myös taloudellisesti, vaikka ei olisi pakko eikä lapseni sitä koskaan pyydä, sillä haluan. Opiskelijoiden elämä on vedetty niin ahtaalle, että kaikki apu vanhemmilta on enemmän kuin tarpeen..
Kun lapsellani on lapsia, en näe syytä lopettaa auttamista silloin kun apua tarvitaan. Ei siksi, että kokisin sen velvollisuudeksi, vaan siksi, että haluan.
Niin, 18v ja vanhempaa voi auttaa ja tukea, jos haluaa. Siinä vaiheessa se vaatii jo siltä aikuiseltakin lapselta irtautumista lapsen roolista ja vastavuoroisuutta.
Omat lapseni ovat jo aikuisia, ja olen heitä etenkin opintojen aikana tukenut. Lapsia olen myös hoitanut ja saanut siitä paljonkin iloa. Mutta suhde on nyt aikuisten välinen ja ihan yhtä lailla voin pyytää lapsiani auttamaan minua. Pelkkä sukulaisuus ei muodosta velvoitetta auttaa, pitää yhteyksiä tai yhtään mitään muutakaan siinä vaiheessa, kun kukaan ei ole enää alaikäinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.
Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.
Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.
En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
1, koen asian sillä tavalla, että he ovat minut tähän maailmaan tehnyt ja halunnut, joten tiesivät jo joku päivä tulevansa isovanhemmiksi. Ihan yhtälailla, kun minä tiedän että joku päivä minusta tulee mahdollisesti isoäiti ja se on minun velvollisuus auttaa ja hoitaa tarvittaessa.
Minä taas koen asian sillä tavalla, että kun lapsi on 18, minun velvollisuuteni loppuvat. Jos siinä vaiheessa ollaan vielä puheväleissä, niin asioistahan voidaan tilanteen mukaan neuvotella.
Pelottavaa, että teitä 18-vuotispäivänä "velvollisuuksista" irtisanoutuvia vanhempia näyttää olevan paljon.
Minun lapseni on nyt 23-vuotias, mutta edelleen koen etuoikeudekseni olla mukana hänen elämässään, auttamassa arkipäivän ongelmissa (puhelimitse, koska asuu eri paikkakunnalla opiskelemassa, ja silloin kun hän tuntee apua tarvitsevansa eli itse sitä pyytää). Autan myös taloudellisesti, vaikka ei olisi pakko eikä lapseni sitä koskaan pyydä, sillä haluan. Opiskelijoiden elämä on vedetty niin ahtaalle, että kaikki apu vanhemmilta on enemmän kuin tarpeen..
Kun lapsellani on lapsia, en näe syytä lopettaa auttamista silloin kun apua tarvitaan. Ei siksi, että kokisin sen velvollisuudeksi, vaan siksi, että haluan.
Voi kun mullakin oli noin ihana äiti!
Mun vanhemmat tosiaan potkas ulos 18v iässä, ja ilmoittivat että heidän velvollisuus loppui nyt ja missään ei sitten enää auteta! Ja pitivät lupauksensa, ikinä eivät auttaneet, yhteydenpito loppui kun seinään, perhejoulut loppui kuin seinään. Alkoivat todiaan kahden liehumaan juhlien ja reissaten.
Kyllä oli karua itse hommata vuokrakämppä, hoitaa yksin muutot uuteen opiskelukaupunkiin, hommata tavarat. Kotoa sain vain repullisrn vaatteita.
Tuon 18v täyttämistn jälkeen en ole saanut vanhemmiltani enää mitään. En yhtään joululshjaa, valmistujaislahjaa, häälahjaa. Lapseni ei yhtään synttärilahjaa, kastelahjaa.
Mun vanhemmat ei ole nähneet kolmesta lapsestani vain yhtä joskus juhlissa.
Eivät halua pitää yhteyttä, eivät tavata lspsenlapsia.
Ihan sama miten täällä puolustelette näitä paskavanhempia mutta ne on läpipaskoja ja mätiä. Eivät jaksaneet välittää tai hoitaa edes lapsena.
Inhoni, vihani ja halveksuntani on niin suurta noihin perseileviin paskahousuihin että mitään muuta en maailmassa halveksi niin paljon kuin noita itsekkäitä paskiaisia. Toivon kituliasta loppua ja helvetin lieskoja noille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.
Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.
Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.
En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.
Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.
Vierailija kirjoitti:
Oma äitini on viimeisiä suuria ikäluokkia. Hän vihasi omaa äitiään, joka taas omissa silmissäni oli ihana mummo.
Taustaksi hieman: mummoni jäi aika pian sotien jälkeen leskeksi, ehti tehdä kaksi lasta ennenkuin vaarini kuoli sodassa saamiinsa vammoihin. Mummo joutui menemään töihin elättääkseen lapsensa, mikä ei ollut vielä ihan tavallista tuohon aikaan. Äitini ja hänen pikkuveljensä olivat milloin minkäkin sukulaisen nurkissa "hoidossa" eli tosiasiassa ilmaisena kotiapuna. Tuohon aikaanhan lapsetkin tekivät talon töitä.
No, mummo sitten niihin aikoihin kun äiti aikuistui löysi uuden miehen ja saattoi jäädä kotiin taas. Hänellä oli paljon aikaa minulle ja siskoilleni ja olimme paljon hänen hoidossaan. Tottakai minulle jäi sellainen kuva, että oli osallistuva ja ihana. Äitini taas kantoi katkeruutta mummon kuolemaan saakka omasta menetetystä lapsuudestaan.
Oma äitini taas omasta näkökulmastani sai paljon apuja äidiltään pikkulasten kanssa ja tuntuu kiittämättömältä. Äitini on auttanut minua lasteni kanssa kyllä, mutta on katkeran oloinen ja vaatii kiitollisuutta ja jatkuvasti muistuttelee kuinka omistautuva hän on. Nyt kun lapseni ovat jo teinejä, eikä heitä isovanhemmat kiinnosta kuin kohteliaisuudesta, hekin saavat osansa syyllistämistä. Minua taas kiukuttaa marttyyriasenne.
Sellaista se on, kaikilla on oma painolastinsa ja näkökulmansa, jonka läpi asioita katselee. Saa nähdä, mistä omat lapset aikanaan minua "inhoavat".
Tämä kuvaa hyvin sitä, miksi monelle omat isovanhemmat näkyvät ihanina, omat vanhemmat eivät niinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
:0. Kyllä on monenlaisia hulluja olemassa. Ja ihan näissä nykyäidessäkin kun moni täällä puolustaa hylkääjävanhempia ja sanoo että aion lopettaa kaikki velvoitteet lasta kohtaan kun lapsi on 18.
Keski-euroopan sivistysmaissa olisi pöyristyttävä häpeä olla hoitamatta lapsenlapsia ja auttaa aikuisia lapsiaan. Siellä lastenlasten elämään kuulumaton isovanhempi olisi rupusakkia jota katotaan silmiä pyöritellen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä oo paljon kummankaan vanhempia näkynyt näillä markeilla. Ei tarvisi edes vahtia, kunhan edes kävisivät tai soittaisivat. Säälin lapsiani kun eivät opi tuntemaan heitä. Itselläni aivan ihanat lapsuusmuistot mummolasta. Onneksi on lapsillani isomummot edes. Heitä käydäänkin auttamassa. Hädän hetkellä ovat auttaneet lasten hoidossa.
Koskettaa kuinka ikääntyneet isomummot (sodan kokenut sukupolvi) ovat valmiita auttamaan perheitä, mutta heidän lapsensa - itsekkäät suuret ikäluokat - eivät ole. Tämä kertoo kaiken.
Miksei se ihana isomummo kasvattanut lapsiaan paremmin?
Sodan jälkeen oli aika paljon kaikenlaista tekemistä, eikä lapsille riittänyt aikaa, varsinkin kun niitä piti hankkia perheeseen paljon.
Ja sitten vielä mietit, miksi sodan jälkeen syntyneet lapset voivat tuntua tunnekylmiltä? No daa, joka sukupolvella on ristinsä.
Eivät syntyneet tunnekylmänä, mutta suuret ikäluokat ja 50-60-luvulla syntyneiden lapsuutta varjosti sodan kauhut ja julmuudet, joita heidän vanhempsnsa joutuivat kokemaan.
Siinä vanhemmat eivät pystyneet tunteilemaan tai antamaan hellyyttä lapsilleen, kun ruuasta ja tavarasta oli huutava pula ja oli Suomen jälleenrakentamisen aika. Ja kaikkialla varjosti kylmäsota ja pelko, joka oli joka päiväinen vieras kodissa.
Sen lisäksi lähes kaikissa perheissä, suvussa, naapurissa oli joku menettänyt toisen vanhemman sodassa, kuka oli haavoittunut tai menettänyt järkensä. Eikä juuri hoitoa ja kriisiapua ollut perherlle, vaan oli selvittävä itse.
Ja myös naisen ja lapsen asema on muuttunut valtavasti ja 60 vuodesta lapsesta on tullut ihminen, jolle jo laki takaa oikeudet.
Vielä 60-luvulle saakka lapset olivat yleistä työvoimaa, eikä kukaan paheksunut, jos 10v perheen poika oli savotassa, eikä käynyt koulua.
Ei voi kauhalla antaa, jos on lusikalla saanut.
Ja yhtä hyvin voi lapsemme syyttää meitä aikuisena, kuinka yltäkylläistä ja vastuutonta elämää tämän päivän vanhemmat ovat eläneet, kun ovat kulutuksellaan tuhonneet luonnonvarat ja elinympäristön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
1, koen asian sillä tavalla, että he ovat minut tähän maailmaan tehnyt ja halunnut, joten tiesivät jo joku päivä tulevansa isovanhemmiksi. Ihan yhtälailla, kun minä tiedän että joku päivä minusta tulee mahdollisesti isoäiti ja se on minun velvollisuus auttaa ja hoitaa tarvittaessa.
Minä taas koen asian sillä tavalla, että kun lapsi on 18, minun velvollisuuteni loppuvat. Jos siinä vaiheessa ollaan vielä puheväleissä, niin asioistahan voidaan tilanteen mukaan neuvotella.
Pelottavaa, että teitä 18-vuotispäivänä "velvollisuuksista" irtisanoutuvia vanhempia näyttää olevan paljon.
Minun lapseni on nyt 23-vuotias, mutta edelleen koen etuoikeudekseni olla mukana hänen elämässään, auttamassa arkipäivän ongelmissa (puhelimitse, koska asuu eri paikkakunnalla opiskelemassa, ja silloin kun hän tuntee apua tarvitsevansa eli itse sitä pyytää). Autan myös taloudellisesti, vaikka ei olisi pakko eikä lapseni sitä koskaan pyydä, sillä haluan. Opiskelijoiden elämä on vedetty niin ahtaalle, että kaikki apu vanhemmilta on enemmän kuin tarpeen..
Kun lapsellani on lapsia, en näe syytä lopettaa auttamista silloin kun apua tarvitaan. Ei siksi, että kokisin sen velvollisuudeksi, vaan siksi, että haluan.
Voi kun mullakin oli noin ihana äiti! <3
Mun vanhemmat tosiaan potkas ulos 18v iässä, ja ilmoittivat että heidän velvollisuus loppui nyt ja missään ei sitten enää auteta! Ja pitivät lupauksensa, ikinä eivät auttaneet, yhteydenpito loppui kun seinään, perhejoulut loppui kuin seinään. Alkoivat todiaan kahden liehumaan juhlien ja reissaten.
Kyllä oli karua itse hommata vuokrakämppä, hoitaa yksin muutot uuteen opiskelukaupunkiin, hommata tavarat. Kotoa sain vain repullisrn vaatteita.
Tuon 18v täyttämistn jälkeen en ole saanut vanhemmiltani enää mitään. En yhtään joululshjaa, valmistujaislahjaa, häälahjaa. Lapseni ei yhtään synttärilahjaa, kastelahjaa.Mun vanhemmat ei ole nähneet kolmesta lapsestani vain yhtä joskus juhlissa.
Eivät halua pitää yhteyttä, eivät tavata lspsenlapsia.
Voi sinua. :(
Voin ymmärtää katkeruutesi, mutta itsesi ja lastesi vuoksi koeta päästä siitä yli. Uskon että on vaikeaa, mutta ajan kanssa he lakkaavat kummittelemasta mielessäsi ja pääset heistä henkisestikin irti.
Toivottavasti eivät sitten vanhoina ja raihnaisina tule ovellesi kolkuttelemaan apua vaatien.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.
Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.
Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.
En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.
Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.
Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?
Vierailija kirjoitti:
:0. Kyllä on monenlaisia hulluja olemassa. Ja ihan näissä nykyäidessäkin kun moni täällä puolustaa hylkääjävanhempia ja sanoo että aion lopettaa kaikki velvoitteet lasta kohtaan kun lapsi on 18.
Keski-euroopan sivistysmaissa olisi pöyristyttävä häpeä olla hoitamatta lapsenlapsia ja auttaa aikuisia lapsiaan. Siellä lastenlasten elämään kuulumaton isovanhempi olisi rupusakkia jota katotaan silmiä pyöritellen.
Euroopassa muualla perhekulttuuri on paljon tiiviimpi kuin täällä. Kotoa ei muuteta välttämättä ennenkuin perustetaan oma perhe jne. Lapset ovat pienestä pitäen osa yhteisöä, perheet ovat isoja jne. Siinä se apu tulee aika luontevasti, suuntaan ja toiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 Joo ei tarvii olettaa, että auttaisin heitä sitten vanhanakaan. Vaikka luultavasti olen liian kiltti heitä hylkäämään ja päädyn heitä auttamaan kuitenkin
Mustanaamion kosto on kaamea.
Elleivät vanhempani auta minua lastenhoidossa (pyyteettömästi ja rakkaudella), minä en auta heitä enää kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua :-)
Onneksi sinulla on omatunto ja ainakin jollakin tasolla näytät ymmärtävän, että lastesi hoito ja kasvatus kuuluu vain sinulle.
Toivottavasti omat lapsesi, antamasi esimerkin seurauksena jo osaavat huolehtia ilman katkeruutta omasta jälkikasvustaan ja hoitavat vastavuoroisesti sinua siinä vaiheessa kun tulet vanhaksi.
Siis minkä ihmeen takia aikuisten lasten pitäisi auttaa vanhoja tai sairaita vanhempiaan?
Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta he ovat haistelleet paskavaippojasi, pesseet persettäsi, putsanneet puklailujasi, kärsineet uhmaikäsi ja murrosikäiset vittumaisuutesi, ohjanneet sinua oikeaan suuntaan ja huolehtineet sinusta ainakin sen 18 vuotta.
Ehkä olisi aika antaa jotakin takaisinpäin siinä vaiheessa kun he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua.
Kohdallasi tosin se kasvatus ei näytä tuottaneen kovinkaan hyvää hedelmää.
Meistä osa on jo syntyessään jossain määrin tunnevammaisia :-(
Todennäköisesti isovanhemmat, joita lastenlapset eivät yhtään kiinnosta, eivät ole kovin hyviä vanhempiakaan olleet.
Minun on vaikea kuvitella, että lakkaisin välittämästä lapsestani heti, kun hän saa omia lapsia. Jos välitän lapsestani, haluan toki olla mukana hänen elämässään ja rakastan myös hänen lapsiaan, omia lapsenlapsiani. Jos on tarpeen, heitä hoidankin, mutta ainakin olen läsnäoleva mummu: otan yökylään, käytän reissuilla, käyn synttäreillä. Jos niin halutaan. Ellei haluta, olen kyllä surullinen.
Oma äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut lapsenlapsistaan, on juurikin tuollainen valokuvamummi. Ei hän meistä lapsistakaan kiinnostunut ollut kun olimme pieniä, enemmänkin olimme se välttämätön paha joka täytyy olla että täyttää normit, enemmän häntä kiinnosti oma ulkonäkö, miesten huomio (vaikka oli koko isän elinajan naimisissa), se miltä kaikki näyttää ulospäin.
Tuon itsekkään omanapaisuuden ketjun haluan katkaista.
Ja ymmärräthän, että omat lapsesi voivat kokea tuollaisen liiaksi tuppautumiseksi nuoren perheen elämään? Ja sinä tulet surulliseksi ja katkeraksi siitä. Tai omat lapsesi saattavat muuttaa toiselle puolelle maapalloa ja näette kerran viidessä vuodessa. Tai ihan mitä vaan muuta, minkä vuoksi yhteydenpito voi olla harvaa tai olematonta.
Ei voi ajatella niin, että toimii täysin eri lailla kuin omat vanhemmat, ja silloin kaikki menee hyvin. Siksi on tärkeintä elää vähän "itsekkäästi" sen näköistä elämää, jossa voi olla tyytyväinen. Niin ne muutkin tekevät. Jos siihen kuuluu yhteisöllisyys, josta kaikki osapuolet nauttivat, mikäs sen mukavampaa. Mutta sen varaan ei voi laskea.
Ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta. Tuleeko lapsenlapsia, muuttavatko maapallon toiselle puolelle tai mitä hyvänsä. Mutta jos joskus saan lapsenlapsia jotka ovat järjellisen matkan päässä, olen valmis osallistumaan heidän elämäänsä. En usko että lapsen perhe kokee sen liialliseksi tuppautumiseksi, jos he itse saavat määritellä tuon osallistumisen laadun ja rajat. Jos minut suljetaan kokonaan pois, tietenkin olen surullinen, sillä rakastan lastani ja haluan olla osa hänen elämäänsä. Jos hän kuitenkin valitsee toisin, sitten se on niin.
En käsitä, miksi monet kuvittelevat että vaihtoehtoja on vain kaksi: olet täysin välinpitämätön ja itsekäs isovanhempi tai sitten tuppautuva anoppi. Kun siinä välissä on se laaja ja monikirjoinen normaalin, molempia osapuolia tyydyttävän kanssakäymisen kenttä. Olin kuvitellut, että valtaosa osaisi olla normaalisti tekemisissä niin lastensa, lastenlastensa kuin vanhempiensakin kanssa. Mutta ei näköjään.
Pointti onkin siinä, että se minkä lapsesi kokee sopivaksi määräksi osallistumista voi tuntua sinusta vähäiseltä, tai liioilta vaatimuksilta tms. Koska ihmisillä on tietyt odotukset ja mallit mielessään ja jos todellisuus ei vastaa niihin, tulee pettymyksiä. Ihan niinkuin itse olet pettynyt omaan äitiisi (enkä minä kyseenalaista onko se oikeutettua). Molempia osapuolia aidosti tyydyttävää ei välttämättä oikeasti ole.
Ja siksi ei kannata edes yrittää? Hanskat naulaan ja lapsenlapset vain kuvina jääkaapin ovessa?
Taidat nyt hieman ylireagoida. Tottakai voi ja kannattaa yrittää, mutta täytyy myös ymmärtää, että voimme lopulta vaikuttaa vain omaan tapaamme toimia ja suhtautua. Ja vaikka olisi vaikea suhde omiin vanhempiin (itsellänikin on, ja kipuilen sen kanssa), on ihan hedelmällistä miettiä niitä lähtökohtia, mistä se oma vanhempi on toiminut kuten on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen käynyt ahkerasti auttamassa pojan perhettä. Kun vauva syntyi, asuin siellä kuukauden verran, vaikka miniä yritti kainostella, että ei ole tarpeen. Kyllä vaan oli, siellä sain laittaa pojalle lempiruokia ja kanniskella vauvaa. Myöhemmin olen runsaasti ohjannut ja opastanut nuorta perhettä, ostanut heille tarpeellisia tavaroita ja auttanut lastenkasvatuksessa. Olen tehnyt heille selväksi sen, että koska olen jos kerran ollut äitinä,niin osaan tämän homman ja asiat on syytä tehdä niin kuin minä sanon. tehtäväni on hoitaa ja auttaa, nuoren perheen tehtävänä on antaa minulle tilaa hoitaa ja totella kasvatusasioissa, jotta ollaan samoilla linjoilla.
Pojan perhe sanoo, että apua ei kaivata,mutta näenhän minä itse, että ei siellä lapsen kanssa pärjätä ilman minua. Iloisia ovat kuitenkin, kun on isoäiti, jolla on aikaa ja halua olla osa perhettä. Vähintään kolme kertaa viikossa käyn, nyt kesälomalla joka päivä ja koputtelen ovelle niin pitkään, että tulevat avaamaan.
Mikähän lienee motivaatiosi tämän sepustukseen? Osoittaa että auttaminen on p*rseestä ja kannattaa olla kiitollinen jos ei saa apua, koska kaikki mummot ovat noin rajattomia?
Minulla onkin anoppi, joka kertoo auttavansa mielellään jos on tarve ja kunnioittavansa meidän rajoja. Olemme kertoneet millaista apua kaipaisimme,sitä pyytäneet ja saaneet. Viettää mielellään aikaa lastenlasten kanssa jos vaan on aikaa ja vointi hyvä,pitää heidän seurastaan. Onnekas olen.
Tarinan opetus on se, että samalla tavalla kuin ap voi vaatia isovanhempia avuksi, niin myös isovanhemmilla on oikeus päättää, miten sitä apua annetaan. Ei voi kuvitella, että saa määrätä sekä vanhempiaan että lapsiaan toimimaan haluamallaan tavalla. Jos vaatii apua, niin ymmärtää, että auttaja asettaa avulle rajat. Joskus tullaan autettavan varpaille eikä aina ole kiva saada apua, mutta isovanhemmille ei sovi sanoa EI, jos ap:n tavoin vaatii apua.
Provo yrittää ilmeisesti kertoa, että normaali vuorovaikutus lasten ja vanhempien välillä on mahdotonta.
Surullista, jos tuo on joidenkin elämässä totta. Mutta voin kertoa, että toisinkin voi elää. Toista voi rakastaa niin, että ymmärtää normaalin kanssakäymisen rajat. Apua voi antaa ja saada vastavuoroisesti. Asioista voidaan keskustella.
Todella kammottavan kuvan suomalaisten perheiden tilasta antavat nämä ketjun viestit. Ei ihme, että pahoinvointia ja masennusta on niin paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
1, koen asian sillä tavalla, että he ovat minut tähän maailmaan tehnyt ja halunnut, joten tiesivät jo joku päivä tulevansa isovanhemmiksi. Ihan yhtälailla, kun minä tiedän että joku päivä minusta tulee mahdollisesti isoäiti ja se on minun velvollisuus auttaa ja hoitaa tarvittaessa.
Minä taas koen asian sillä tavalla, että kun lapsi on 18, minun velvollisuuteni loppuvat. Jos siinä vaiheessa ollaan vielä puheväleissä, niin asioistahan voidaan tilanteen mukaan neuvotella.
Pelottavaa, että teitä 18-vuotispäivänä "velvollisuuksista" irtisanoutuvia vanhempia näyttää olevan paljon.
Minun lapseni on nyt 23-vuotias, mutta edelleen koen etuoikeudekseni olla mukana hänen elämässään, auttamassa arkipäivän ongelmissa (puhelimitse, koska asuu eri paikkakunnalla opiskelemassa, ja silloin kun hän tuntee apua tarvitsevansa eli itse sitä pyytää). Autan myös taloudellisesti, vaikka ei olisi pakko eikä lapseni sitä koskaan pyydä, sillä haluan. Opiskelijoiden elämä on vedetty niin ahtaalle, että kaikki apu vanhemmilta on enemmän kuin tarpeen..
Kun lapsellani on lapsia, en näe syytä lopettaa auttamista silloin kun apua tarvitaan. Ei siksi, että kokisin sen velvollisuudeksi, vaan siksi, että haluan.
Voi kun mullakin oli noin ihana äiti! <3
Mun vanhemmat tosiaan potkas ulos 18v iässä, ja ilmoittivat että heidän velvollisuus loppui nyt ja missään ei sitten enää auteta! Ja pitivät lupauksensa, ikinä eivät auttaneet, yhteydenpito loppui kun seinään, perhejoulut loppui kuin seinään. Alkoivat todiaan kahden liehumaan juhlien ja reissaten.
Kyllä oli karua itse hommata vuokrakämppä, hoitaa yksin muutot uuteen opiskelukaupunkiin, hommata tavarat. Kotoa sain vain repullisrn vaatteita.
Tuon 18v täyttämistn jälkeen en ole saanut vanhemmiltani enää mitään. En yhtään joululshjaa, valmistujaislahjaa, häälahjaa. Lapseni ei yhtään synttärilahjaa, kastelahjaa.Mun vanhemmat ei ole nähneet kolmesta lapsestani vain yhtä joskus juhlissa.
Eivät halua pitää yhteyttä, eivät tavata lspsenlapsia.
Ihan sama miten täällä puolustelette näitä paskavanhempia mutta ne on läpipaskoja ja mätiä. Eivät jaksaneet välittää tai hoitaa edes lapsena.
Inhoni, vihani ja halveksuntani on niin suurta noihin perseileviin paskahousuihin että mitään muuta en maailmassa halveksi niin paljon kuin noita itsekkäitä paskiaisia. Toivon kituliasta loppua ja helvetin lieskoja noille.
Oletko edes yrittänyt miettiä, miksi näin tapahtui? Millaisia heidän omat vanhempansa olivat esimerkiksi heidän näkökulmastaan (ei siis sinun). Millaista painolastia he kantavat mukanaan omasta lapsuudestaan?
En puolustele tällä ketään, mietin vain.
Alue: Aihe vapaa
Tuo on joskus totta! Eräällä tutulla oli just huonot vanhemmat ja aika huonot lähtökohdat (omien kertomusten mukaan) niin tämä tuttu on jotenkin jumahtanut teinivaiheeseen, hakee siis huomioo ja hyväksyntää hyvin lapsekkain tempauksin. On minäminä ihminen ja pettymykset (jos joku ei heti miellytä tai suostu hänen tahtoonsa) ottaa todella raskaasti ja draamat kuuluu jokapäiväiseen elämään. Hirveästi kaipaa sitä "normaalia" perhe elämää, että vanhemmat/sisarukset auttaa ja käyvät viikottain kylässä ja muuta kivaa, joulut on pahinta aikaa.
Tavallaan surullista kun noin mennyt. :( ja ku tuosta on vaikee auttaa pois ku eihä ketään voi pakottaa.