Ne jotka sanovat, ettei isovanhempien tehtävä ole hoitaa lapsia tai auttaa, ovat väärässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokaisella pitää olla turvaverkko, kukas muu kuin omat vanhemmat (jos ovat kunnollisia).

Mutta vanhemmat vanhenee, ja jos normaalin mukaan mennään, kuolevat reilusti ennen lapsiaan. On todennäköistä, että vanhuus väsyttää ja vie veronsa. Aikuisena on ihan hyvä miettiä muitakin turvaverkkoja, ystäviä, sisaruksia jos on, muuta sukua jne.

Ilman muuta on hyvä olla muutakin turvaverkkoa kuin omat vanhemmat.

Mutta ymmärrät varmaan että kun vanhempasi ovat vanhoja, sinä olet heidän turvaverkkonsa ja sinun turvaverkko on siinä vaiheessa omat lapsesi tai sisarusten lapset, kummilapset jne jos olet heihin yhteyttä pitänyt.

Ymmärrän, mutta ei se rajanveto ole aina niin selkeää. Vanhuus tulee pikku hiljaa, eikä tajuakaan kuinka väsynyt ja rasittunut ehkä on, vaikka terveys olisikin ihan okei. Sitten alat ehkä pikku hiljaa rajoittaa lasten lasten hoitoa, et halua kuitenkaan huolestuttaa, lapset suuttuvat ... eli ei ne roolit yhdessä yössä käänny, ja siksi aikuisena olisi tärkeää olla muitakin turvaverkkoja kuin ne vanhenevat vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman velvollisuus lastaan kohtaan päättyy mielestäni siihen, kun lapsi pärjää omillaan ja perustaa perheen. Opiskelijaa mielestäni jonkinlainen velvollisuus on vielä auttaa mahdollisuuksien mukaan.

Sen jälkeen on tottakai mahdollista rakentaa kaksisuuntainen aikuisten välinen tasavertainen ystävyyssuhde, jossa puolin ja toisin välitetään, ollaan kiinnostuneita ja autetaan. Mutta se on sitten kummankin osapuolen käsissä onnistuuko se vai ei.

Olen täysin eri mieltä. Vanhemman velvollisuus on olla lapsen tukena läpi elämän. Eikä niin että ”pidän yhteyksiä jos huvittaa, ohoh, nyt ei huvitakaan, hylkään lapsen”.

Vanhemmuus on ikuinen sitoumus, silloinkin jos lapsi ei aina kohtele vanhempaansa hyvin.

Kyllä! Näiden jotka potkivat lapsensa ulos elämästään kun ne on 18-vuotiaita ei koskaan tulisi hankkia lapsia. Jos tunnet lastasi kohtaan niin vähän ettet halua häntä enää myöhemmin auttaa niin tuskinpa välitit aiemminkaan kovin paljon saatikka loit turvallisen ja rakastavan ilmapiirin kotiin. Hyväksikäyttösuhteet on asia erikseen eli esimerkiksi ne joissa vanhusta käytetään härskisti hyväksi rahallisesti tai muuten. En voisi ikinä kuvitella tilannetta jossa tarvitsisin apua ja oma äitini kieltäytyisi auttamasta sillä perusteella ettei ole hänen velvollisuutensa. Ystävät voivat olla rakkaita, mutta ei yksikään ystävä voi oikeasti ikinä olla niin merkityksellinen kuin ihminen jonka olet itse tähän maailmaan saattanut.

Onneksi nykyaikana ihmiset eivät enää hankia niin paljon lapsia pakosta, ei tule näitä pakkovanhempia jotka hylkäävät lapsensa kun elatusvelvollisuus lakkaa.

Täällä taas ap. Täällä oli ikäluokista keskustelua ja tosiaan minun vanhemmat ovat syntyneet 60 luvun puolenvälin tienoilla. Ovat molemmat aina olleet itsekkäitä ja matkustelleet paljon ja ovat saaneet omilta vanhemmiltaan kaiken. Vietin kesät mummolassa/hoidossa/sukulaisilla kaikki kesät ja varmaan suurimman osan vapaa-ajan, kun he ovat matkustelleet. Tiedän että heidän vanhemmat jopa maksaneet 90 luvun laman lainojakin jne. Ja tässä se kiitos sitten seisoo, omat vanhempansa ovat tehneet kaikkensa heidän eteen ja nyt eivät itse tee mitään "kun ovat hommansa hoitaneet"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllä 80- luvulla ja vielä 90-luvulla oltiin koko kesä mummoilla, ei ole mikään 40-luvun juttu! Ja siis mummot hoiti koko vuoden aina vähintään 1-2 krt viikossa. Hoitamispäiviä tuli parhaillaan koulujen lomat mukaan lukien 12 vkoa ja siihen 40-50 irtopäivää päälle.

Tässä valossa vaikea nähdä miten nää omat vanhemmat ei jaksa yhtäkään tuntia vuodessa. Meillä nyt 10v ollut lapsia ja isovanhempien kiinnostus nolla, auttamissaldo 0 minuuttia.

Huh, kauhistus.  Valtava määrä hoitotyötä vanhenevalle ihmiselle.  En oikein tiedä onko totta.  Oliko ne sen ajan mummot jotain kotirouvia, kun ne pystyi niin paljon lapsenlapsia hoitamaan?  Olitko sä siis itse mummon hoidossa noin paljon vai mistä tiedät noin laskea?  No, onneksi sun lapset saa runsaasti vapaapäiviä lastenhoitamisesta sitten aikanaan kun sinä hoidat niitten lapset tuon saman määrän sitten kun olet vanha nainen. 

Joi tulen auttamaan lapsiani ja paljon! Mutta sun logiikka ei nyt tainnut ymmärtää että ihmettelyn aihe oli ne mun vanhemmat jotka siis oli vanhempia 80-90 luvulla. Ne kahmi kaikki sadattuhannet tunnit apua, rahallista tukea ja muuta avustusta. Vastineeksi tästä avusta eivät ole auttaneet yhtään niitä omia vanhempiaan eivätkä sukupolvien auttamisketjuna sekuntiakaan omia lapsiaan. Minä niitä vanhoja isomummoja eniten autoin.

Jännää että palstalla on ihan OK että yksi sukupolvi perseilee ja ahnehtii mutta niissä ei ole lainkaan vikaa, vikaa on vaan siinä joka asiasta huomauttaa eikä pidä sitä reiluna menona.

Tuttavapiirin pikaotanta: 10 lapsiperheestä vain kahdella on osallistuvat ja välittävät isovanhemmat. Joten ei nämä isovsnhemmat joita lapset & lapsenlapset ei yhtään nappaa, ole kuitenkaan ehkä niin suuri poikkeus...

Ei hyvän tähden , en nyt allekirjoita tuota!  Mikä ihmeen sukupolvi perseilee ja ahnehtii?

Ns. suuret ikäluokat syntyivät sodan jälkeen ja viimeisimmät siinä v. 1948.  Ovat nyt siis 70-vuotiaita.  He ovat niitä, jotka lähtivät hirveän nuorina työelämään,  monilla ei ollut mahdollisuutta päästä pitkälle vievään koulutukseen, suuri osa maalta kotoisin ja tehneet jo lapsesta maatalon töitä.  Jos te olette nyt niitä heidän lapsiansa, niin teillä on ollut miljoona kertaa paremmat mahdollisuudet edetä elämässä.  Teillä on ollut kaikkea mitä olette lapsena ja nuorena tarvinneet.  Vanhempanne ovat teidän takianne käyneet molemmat työssä, teillä on ollut omat kodit ja niissä omat huoneet kaikkine härpäkkeineen.  Olette saaneet ne muotivaatteenne ja festarilippunne, mistä vanhempanne ovat voineet vaan uneksia.  Teitä on viety jopa ulkomaille lomamatkoilla, kotonanne on yleensä ollut auto, millä teitä kuskata, on ollut puhelimet millä soitella kavereille, kaikki se, mitä 70-luvulla ja sen jälkeen syntyneillä yleensä on ollut mahdollista.  Luuletteko, että meillä 50-luvulla syntyneilläkään on ollut juuri mitään noista? 

Minun 70-luvulla syntyneellä lapsellani on ollut kaikki, mitä suinkin olen pystynyt hänelle kustantaman ja tarjoamaan.  Oma hevonen, ratsastusleirit ja -tunnit, polkupyörät (minulla ei ikinä ollut omaa lapsena), joka kesäiset lomamatkat jonnekin, omat stereot ja vehkeet huoneessaan, aina kaikki tarvitsemansa vaatteet ja tarvikkeet, ikinä ei täysin rahatta tarvinnut olla.  Koulutuksen kustansin. 

Mitä ihmettä te täällä oikein rähisette perseilyistä?

Mitkä sadattuhannet tunnit minä ja ikäluokkani olemme muka kahmineet apua, rahallista tukea ja muuta avustusta?  Mistä hiivatista ne on mielestänne tulleet?  Minun vanhempani olivat köyhiä, ei heillä ole ollut auttaa minua yhtään.  En tunne ketään, joka olisi kotoaan kauheasti mitään saanut, totta kai luokkaeroja on ollut aina ja rikkaat on asia erikseen.  Suurin osa meistä on ollut hyvin vaatimatonta väkeä.

Itse asiassa minun lapseni sukupolvi on nyt ensimmäinen, joka oikeasti tavallisella työläistaustallakin tulee saamaan kunnon perintöjä.  Se tarkoittaa niitä omakotitaloja ja kesämökkejä ja kenties selkeää rahaakin. 

Minkä kukaan yhteiskunnallisille muutoksille mahtaa?  Maatalousyhteiskuntaa ei enää ole.  Ei ole niitä maalaismummoloita, joissa lapsi voi viettää koko kesänsä.  Mummoilla on kuukauden kesäloma.  Tiedän kyllä, että jotkut viettävät senkin lapsenvahtina.  Kaikenlaisia ihanteellisia kuvia täällä kyllä voidaan maalailla, mutta minkä voimme sille, että ne hyvin harvoin on toteutettavissa. 

Suurten ikäluokkien yksi suuri yhteiskunnallinen saavutus on kunnalliset päiväkodit.  Ennen niitä äitien työssäkäyminen oli kaikin tavoin hankalaa, lapsia vietiin minne mihinkin.  Minun anoppini kaitsi lastani yhden vuoden, kun menin töihin.  Helppoa ei ollut sekään, minun piti viedä lapsi anopille aamulla viideltä kolmen kilometrin päähän joko pyörällä tai talvella pulkassa vetäen.  Sitten palasin takaisin saman matkan ja vielä lisää yksi kilometri linkkipysäkille.  Illalla sama juttu toisinpäin.  Seuraavana vuonna lapseni pääsi sitten päiväkotiin ja raahasin häntä linja-autossa mennen tullen.  Voi mitä perseilyä!

Lapsenlapsian i olen hoitanut takuulla enemmän kuin mummot keskimäärin.  Jos minun lapseni tulisi minulle tuota sinun soopaasi suoltamaan, saisi hävetä.  Onneksi ei ole noin tyhmä.

Mitä tää dorka mummo horisee? Mitkä festariliput ja muotivaatteet? Se että sun lapsilla oli kermaperse-elämä ei tarkoita että kaikilla oli. Tunnen paljon 70-luvun lapsia ja meno oli ihan helvetin karua selkäsaunoineen ja alkkisvanhempineen.

Mutta aina marttyyrimummo ketjussa olla pitää.

No en kyllä tuntenut yhtään alkkisvanhempia omassa ikäluokassani.  Oikeasti en.  Mutta ainahan on sitä porukkaa, mitä nykyään kai sanotaan wt-väeksi.  Mutta en kyllä yleistä noin karkeasti.  Ehkä isoissa kaupungeissa on sitä porukkaa sitten enemmän.  Suurin osa lasteni kavereistakin oli ihan normaaleista perheistä, rikkaita ei heistä ollut kukaan.

  Ilmeisesti tässä nyt syytökset menevät näin:  oli vanhemmat, jotka syntyivät joskus sodan jälkeen.  Olivat itsekkäitä, eivätkä hoitaneet lapsiaan, vaan hoidattivat ne omilla vanhemmillaan.  Eivät antaneet rahaa eivätkä mitään, vaan käyttivät kaikki tulonsa omiin tarpeisiinsa.  Nyt heidän lapsillaan on lapsia.  Ja nämä itsekkäät ja ilkeät vanhemmat eivät hoida nyt niitä lapsenlapsia.  Siis ovat tehneet kaiken tässä elämässään väärin ja omien lastensa epäeduksi.   

Miksi minä en tunne tällaisia ketään?  Päinvastoin tunnen vanhempia, jotka jo ihan liikaakin ovat silottaneet lastensa tietä.  Puhutaan jopa curling-vanhemmuudesta.

Olen samaa mieltä. Omat appivanhempani eivät ole millään tavalla kiinnostuneita lapsistamme, nuorempaa eivät ole ikinä edes nähneet. Omien vanhempieni kanssa olemme viikottain tekemisissä. Nyt 4-vuotias on alkanut ihmettelemään, onko iskällä isää tai äitiä, kun minullakin on hänen mummunsa ja pappansa. Eniten tämä tietysti sattuu mieheeni, josta tuntuu surulliselta, ettei omat vanhemmat ole kiinnostuneita omasta lapsestaan ja lapsenlapsistaan millään tavalla. Omalta kohdalta en pystyisi ajattelemaan, että yhtäkkiä vain unohtaisin lasteni olemassaolon heidän aikuistuttuaan. Minun rakkaitani he ovat niin kauan kuin minussa henki pihisee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä oo paljon kummankaan vanhempia näkynyt näillä markeilla. Ei tarvisi edes vahtia, kunhan edes kävisivät tai soittaisivat. Säälin lapsiani kun eivät opi tuntemaan heitä. Itselläni aivan ihanat lapsuusmuistot mummolasta. Onneksi on lapsillani isomummot edes. Heitä käydäänkin auttamassa. Hädän hetkellä ovat auttaneet lasten hoidossa.

Koskettaa kuinka ikääntyneet isomummot (sodan kokenut sukupolvi) ovat valmiita auttamaan perheitä, mutta heidän lapsensa - itsekkäät suuret ikäluokat - eivät ole. Tämä kertoo kaiken.

  Miksei se ihana isomummo kasvattanut lapsiaan paremmin? 

Näissä keskusteluissa kukaan, ei kukaan koskaan ikinä näe mitään vikaa omassa toiminnassaan, eikä oman sukupolvensa tavoissa. Omille isovanhemmille riittää ymmärrystä, mutta omille vanhemmille. Se on jotenkin kylmäävää. Se näkyy kevyemmässä muodossa jo siinä, että lapselleen nimeä miettivälle ei omien vanhempien ikäpolven suosikkinimet kelpaa, mutta isovanhempien kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Näissä keskusteluissa kukaan, ei kukaan koskaan ikinä näe mitään vikaa omassa toiminnassaan, eikä oman sukupolvensa tavoissa. Omille isovanhemmille riittää ymmärrystä, mutta omille vanhemmille. Se on jotenkin kylmäävää. Se näkyy kevyemmässä muodossa jo siinä, että lapselleen nimeä miettivälle ei omien vanhempien ikäpolven suosikkinimet kelpaa, mutta isovanhempien kyllä.

Se on ihan luonnollista sukupolvien kiertoa, että edellistä ja seuraavaa sukupolvea on vaikeampi ymmärtää kuin kauempana olevia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä keskusteluissa kukaan, ei kukaan koskaan ikinä näe mitään vikaa omassa toiminnassaan, eikä oman sukupolvensa tavoissa. Omille isovanhemmille riittää ymmärrystä, mutta omille vanhemmille. Se on jotenkin kylmäävää. Se näkyy kevyemmässä muodossa jo siinä, että lapselleen nimeä miettivälle ei omien vanhempien ikäpolven suosikkinimet kelpaa, mutta isovanhempien kyllä.

Se on ihan luonnollista sukupolvien kiertoa, että edellistä ja seuraavaa sukupolvea on vaikeampi ymmärtää kuin kauempana olevia.

Voi olla, mutta sen voisi myös käsittää, ettei se ole reilua. Ei nähdä malkaa omassa silmässä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä keskusteluissa kukaan, ei kukaan koskaan ikinä näe mitään vikaa omassa toiminnassaan, eikä oman sukupolvensa tavoissa. Omille isovanhemmille riittää ymmärrystä, mutta omille vanhemmille. Se on jotenkin kylmäävää. Se näkyy kevyemmässä muodossa jo siinä, että lapselleen nimeä miettivälle ei omien vanhempien ikäpolven suosikkinimet kelpaa, mutta isovanhempien kyllä.

Se on ihan luonnollista sukupolvien kiertoa, että edellistä ja seuraavaa sukupolvea on vaikeampi ymmärtää kuin kauempana olevia.

Luulevatko nämä nykypäivän nuoret vanhemmat olevansa sitten omien lastensa mielestä aivan ihania, ilman vian häivää? Sitten aikanaan he saavat kuulla olleensa niitä ahneita kusipäitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä keskusteluissa kukaan, ei kukaan koskaan ikinä näe mitään vikaa omassa toiminnassaan, eikä oman sukupolvensa tavoissa. Omille isovanhemmille riittää ymmärrystä, mutta omille vanhemmille. Se on jotenkin kylmäävää. Se näkyy kevyemmässä muodossa jo siinä, että lapselleen nimeä miettivälle ei omien vanhempien ikäpolven suosikkinimet kelpaa, mutta isovanhempien kyllä.

Se on ihan luonnollista sukupolvien kiertoa, että edellistä ja seuraavaa sukupolvea on vaikeampi ymmärtää kuin kauempana olevia.

Voi olla, mutta sen voisi myös käsittää, ettei se ole reilua. Ei nähdä malkaa omassa silmässä. 

Olen samaa mieltä. Etenkin jos mietin noin 20-30v nuorten aikuisten vanhempia, jotka ovat edellisiin sukupolviin verrattuna mielestäni olleet todella paljon enemmän läsnä lapsilleen kuin koskaan historiassa. On tullut lapsentahtisuudet, lapsi on alettu näkemään enemmän yksilönä kuin vaikka vielä 70-80 luvuilla jne. Mutta näköjään siitä on poikinut oletus, että lapsentahtisuuden pitäisi päteä vielä aikuiseen lapseenkin. Ei osata aikuistua kunnolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman velvollisuus lastaan kohtaan päättyy mielestäni siihen, kun lapsi pärjää omillaan ja perustaa perheen. Opiskelijaa mielestäni jonkinlainen velvollisuus on vielä auttaa mahdollisuuksien mukaan.

Sen jälkeen on tottakai mahdollista rakentaa kaksisuuntainen aikuisten välinen tasavertainen ystävyyssuhde, jossa puolin ja toisin välitetään, ollaan kiinnostuneita ja autetaan. Mutta se on sitten kummankin osapuolen käsissä onnistuuko se vai ei.

Olen täysin eri mieltä. Vanhemman velvollisuus on olla lapsen tukena läpi elämän. Eikä niin että ”pidän yhteyksiä jos huvittaa, ohoh, nyt ei huvitakaan, hylkään lapsen”.

Vanhemmuus on ikuinen sitoumus, silloinkin jos lapsi ei aina kohtele vanhempaansa hyvin.

Kyllä! Näiden jotka potkivat lapsensa ulos elämästään kun ne on 18-vuotiaita ei koskaan tulisi hankkia lapsia. Jos tunnet lastasi kohtaan niin vähän ettet halua häntä enää myöhemmin auttaa niin tuskinpa välitit aiemminkaan kovin paljon saatikka loit turvallisen ja rakastavan ilmapiirin kotiin. Hyväksikäyttösuhteet on asia erikseen eli esimerkiksi ne joissa vanhusta käytetään härskisti hyväksi rahallisesti tai muuten. En voisi ikinä kuvitella tilannetta jossa tarvitsisin apua ja oma äitini kieltäytyisi auttamasta sillä perusteella ettei ole hänen velvollisuutensa. Ystävät voivat olla rakkaita, mutta ei yksikään ystävä voi oikeasti ikinä olla niin merkityksellinen kuin ihminen jonka olet itse tähän maailmaan saattanut.

Onneksi nykyaikana ihmiset eivät enää hankia niin paljon lapsia pakosta, ei tule näitä pakkovanhempia jotka hylkäävät lapsensa kun elatusvelvollisuus lakkaa.

Ja mitään välimuotojahan ei ole? Joko potkit 18v pois elämästä tai omistat koko elämäsi aikuisten lasten tarpeiden palvontaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä keskusteluissa kukaan, ei kukaan koskaan ikinä näe mitään vikaa omassa toiminnassaan, eikä oman sukupolvensa tavoissa. Omille isovanhemmille riittää ymmärrystä, mutta omille vanhemmille. Se on jotenkin kylmäävää. Se näkyy kevyemmässä muodossa jo siinä, että lapselleen nimeä miettivälle ei omien vanhempien ikäpolven suosikkinimet kelpaa, mutta isovanhempien kyllä.

Se on ihan luonnollista sukupolvien kiertoa, että edellistä ja seuraavaa sukupolvea on vaikeampi ymmärtää kuin kauempana olevia.

Voi olla, mutta sen voisi myös käsittää, ettei se ole reilua. Ei nähdä malkaa omassa silmässä. 

Olen samaa mieltä. Etenkin jos mietin noin 20-30v nuorten aikuisten vanhempia, jotka ovat edellisiin sukupolviin verrattuna mielestäni olleet todella paljon enemmän läsnä lapsilleen kuin koskaan historiassa. On tullut lapsentahtisuudet, lapsi on alettu näkemään enemmän yksilönä kuin vaikka vielä 70-80 luvuilla jne. Mutta näköjään siitä on poikinut oletus, että lapsentahtisuuden pitäisi päteä vielä aikuiseen lapseenkin. Ei osata aikuistua kunnolla.

Minulla ei ole vielä lapsenlapsia, ehkä joskus on. Lapseni ovat jo aikuisia ja he turvautuvat toisinaan meihin vanhempiin sellaisissa asioissa, joissa me itse emme ole enää samassa iässä tehneet sitä. Tosin suuri syy siihen on ollut koko yhteiskunnan, koko maailman muutos, kaikki ovat nyt koko ajan whatsapp-viestin päässä. Ja se, että asuimme kaukana vanhemmistamme nuorina aikuisina, toisin kuin omat lapsemme. He asuvat lähellä, joskin omillaan. Vaikka mielellämme autamme, pitää välillä katsoa peiliin, että onko tietynlainen avuttomuus kasvatuksesta johtuvaa, laiskuutta vai mitä. Pitää pidätellä itseään, että ei tässä äitiä tarvittaisi. Auttaminen on ok, mutta on myös osattava olla olematta saatavilla kaikkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä keskusteluissa kukaan, ei kukaan koskaan ikinä näe mitään vikaa omassa toiminnassaan, eikä oman sukupolvensa tavoissa. Omille isovanhemmille riittää ymmärrystä, mutta omille vanhemmille. Se on jotenkin kylmäävää. Se näkyy kevyemmässä muodossa jo siinä, että lapselleen nimeä miettivälle ei omien vanhempien ikäpolven suosikkinimet kelpaa, mutta isovanhempien kyllä.

Se on ihan luonnollista sukupolvien kiertoa, että edellistä ja seuraavaa sukupolvea on vaikeampi ymmärtää kuin kauempana olevia.

Luulevatko nämä nykypäivän nuoret vanhemmat olevansa sitten omien lastensa mielestä aivan ihania, ilman vian häivää? Sitten aikanaan he saavat kuulla olleensa niitä ahneita kusipäitä. 

Se on juuri näin. Omien lasten silmissä vanhempi on aina viallinen, kauempana oleva sukupolvi on "puhtoisempi", koska heitä ei tunne samalla tavalla. Omaan vanhempaan peilaa ne ihan kohtuullisetkin pettymykset, joita vanhemman kuuluukin lapselleen välillä tuottaa.

Toisaalta myös omaa lastaan kohtaan ollaan kriittisempiä ja peilataan taas ne omat pettymykset. Vaikka ns "rakastaa ehdoitta" (älytön klisee, ehdoton rakkaus).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä keskusteluissa kukaan, ei kukaan koskaan ikinä näe mitään vikaa omassa toiminnassaan, eikä oman sukupolvensa tavoissa. Omille isovanhemmille riittää ymmärrystä, mutta omille vanhemmille. Se on jotenkin kylmäävää. Se näkyy kevyemmässä muodossa jo siinä, että lapselleen nimeä miettivälle ei omien vanhempien ikäpolven suosikkinimet kelpaa, mutta isovanhempien kyllä.

Se on ihan luonnollista sukupolvien kiertoa, että edellistä ja seuraavaa sukupolvea on vaikeampi ymmärtää kuin kauempana olevia.

Voi olla, mutta sen voisi myös käsittää, ettei se ole reilua. Ei nähdä malkaa omassa silmässä. 

Olen samaa mieltä. Etenkin jos mietin noin 20-30v nuorten aikuisten vanhempia, jotka ovat edellisiin sukupolviin verrattuna mielestäni olleet todella paljon enemmän läsnä lapsilleen kuin koskaan historiassa. On tullut lapsentahtisuudet, lapsi on alettu näkemään enemmän yksilönä kuin vaikka vielä 70-80 luvuilla jne. Mutta näköjään siitä on poikinut oletus, että lapsentahtisuuden pitäisi päteä vielä aikuiseen lapseenkin. Ei osata aikuistua kunnolla.

Minulla ei ole vielä lapsenlapsia, ehkä joskus on. Lapseni ovat jo aikuisia ja he turvautuvat toisinaan meihin vanhempiin sellaisissa asioissa, joissa me itse emme ole enää samassa iässä tehneet sitä. Tosin suuri syy siihen on ollut koko yhteiskunnan, koko maailman muutos, kaikki ovat nyt koko ajan whatsapp-viestin päässä. Ja se, että asuimme kaukana vanhemmistamme nuorina aikuisina, toisin kuin omat lapsemme. He asuvat lähellä, joskin omillaan. Vaikka mielellämme autamme, pitää välillä katsoa peiliin, että onko tietynlainen avuttomuus kasvatuksesta johtuvaa, laiskuutta vai mitä. Pitää pidätellä itseään, että ei tässä äitiä tarvittaisi. Auttaminen on ok, mutta on myös osattava olla olematta saatavilla kaikkeen. 

Hieman samoissa fiiliksissä täällä, omat tyttäreni ovat 20 ja 22v. Toki heitä autan, mutta välillä mietin, että isot lapset, oikeasti. Ehkä sitä on vähän liikaa siloitellut heidän tietään lapsuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä oo paljon kummankaan vanhempia näkynyt näillä markeilla. Ei tarvisi edes vahtia, kunhan edes kävisivät tai soittaisivat. Säälin lapsiani kun eivät opi tuntemaan heitä. Itselläni aivan ihanat lapsuusmuistot mummolasta. Onneksi on lapsillani isomummot edes. Heitä käydäänkin auttamassa. Hädän hetkellä ovat auttaneet lasten hoidossa.

Koskettaa kuinka ikääntyneet isomummot (sodan kokenut sukupolvi) ovat valmiita auttamaan perheitä, mutta heidän lapsensa - itsekkäät suuret ikäluokat - eivät ole. Tämä kertoo kaiken.

  Miksei se ihana isomummo kasvattanut lapsiaan paremmin? 

Sodan jälkeen oli aika paljon kaikenlaista tekemistä, eikä lapsille riittänyt aikaa, varsinkin kun niitä piti hankkia perheeseen paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä keskusteluissa kukaan, ei kukaan koskaan ikinä näe mitään vikaa omassa toiminnassaan, eikä oman sukupolvensa tavoissa. Omille isovanhemmille riittää ymmärrystä, mutta omille vanhemmille. Se on jotenkin kylmäävää. Se näkyy kevyemmässä muodossa jo siinä, että lapselleen nimeä miettivälle ei omien vanhempien ikäpolven suosikkinimet kelpaa, mutta isovanhempien kyllä.

Se on ihan luonnollista sukupolvien kiertoa, että edellistä ja seuraavaa sukupolvea on vaikeampi ymmärtää kuin kauempana olevia.

Voi olla, mutta sen voisi myös käsittää, ettei se ole reilua. Ei nähdä malkaa omassa silmässä. 

Olen samaa mieltä. Etenkin jos mietin noin 20-30v nuorten aikuisten vanhempia, jotka ovat edellisiin sukupolviin verrattuna mielestäni olleet todella paljon enemmän läsnä lapsilleen kuin koskaan historiassa. On tullut lapsentahtisuudet, lapsi on alettu näkemään enemmän yksilönä kuin vaikka vielä 70-80 luvuilla jne. Mutta näköjään siitä on poikinut oletus, että lapsentahtisuuden pitäisi päteä vielä aikuiseen lapseenkin. Ei osata aikuistua kunnolla.

Minulla ei ole vielä lapsenlapsia, ehkä joskus on. Lapseni ovat jo aikuisia ja he turvautuvat toisinaan meihin vanhempiin sellaisissa asioissa, joissa me itse emme ole enää samassa iässä tehneet sitä. Tosin suuri syy siihen on ollut koko yhteiskunnan, koko maailman muutos, kaikki ovat nyt koko ajan whatsapp-viestin päässä. Ja se, että asuimme kaukana vanhemmistamme nuorina aikuisina, toisin kuin omat lapsemme. He asuvat lähellä, joskin omillaan. Vaikka mielellämme autamme, pitää välillä katsoa peiliin, että onko tietynlainen avuttomuus kasvatuksesta johtuvaa, laiskuutta vai mitä. Pitää pidätellä itseään, että ei tässä äitiä tarvittaisi. Auttaminen on ok, mutta on myös osattava olla olematta saatavilla kaikkeen. 

Hieman samoissa fiiliksissä täällä, omat tyttäreni ovat 20 ja 22v. Toki heitä autan, mutta välillä mietin, että isot lapset, oikeasti. Ehkä sitä on vähän liikaa siloitellut heidän tietään lapsuudessa.

Minulla on pojat ja todellakin mietin sitä, minkä karhunpalveluksen ehkä olen heille äitinä tehnyt... Mutta hienoja nuoria miehiä he ovat. Ja kun minä olen tarvinut apua, he ovat tulleet apuun. Ei kaikki ole menetetty ehkä, vaikka he kysyvätkin vielä neuvoa vähän hassuissa asioissa. Pitääkin kysyä omalta äidiltä, millainen minä olin hänen muistinsa ja näkökulmastaan. Itseälleen sitä on niin armollinen. :D :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä oo paljon kummankaan vanhempia näkynyt näillä markeilla. Ei tarvisi edes vahtia, kunhan edes kävisivät tai soittaisivat. Säälin lapsiani kun eivät opi tuntemaan heitä. Itselläni aivan ihanat lapsuusmuistot mummolasta. Onneksi on lapsillani isomummot edes. Heitä käydäänkin auttamassa. Hädän hetkellä ovat auttaneet lasten hoidossa.

Koskettaa kuinka ikääntyneet isomummot (sodan kokenut sukupolvi) ovat valmiita auttamaan perheitä, mutta heidän lapsensa - itsekkäät suuret ikäluokat - eivät ole. Tämä kertoo kaiken.

  Miksei se ihana isomummo kasvattanut lapsiaan paremmin? 

Sodan jälkeen oli aika paljon kaikenlaista tekemistä, eikä lapsille riittänyt aikaa, varsinkin kun niitä piti hankkia perheeseen paljon.

Nii-in. Väärin on tehty silloinkin ja virheitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä oo paljon kummankaan vanhempia näkynyt näillä markeilla. Ei tarvisi edes vahtia, kunhan edes kävisivät tai soittaisivat. Säälin lapsiani kun eivät opi tuntemaan heitä. Itselläni aivan ihanat lapsuusmuistot mummolasta. Onneksi on lapsillani isomummot edes. Heitä käydäänkin auttamassa. Hädän hetkellä ovat auttaneet lasten hoidossa.

Koskettaa kuinka ikääntyneet isomummot (sodan kokenut sukupolvi) ovat valmiita auttamaan perheitä, mutta heidän lapsensa - itsekkäät suuret ikäluokat - eivät ole. Tämä kertoo kaiken.

  Miksei se ihana isomummo kasvattanut lapsiaan paremmin? 

Sodan jälkeen oli aika paljon kaikenlaista tekemistä, eikä lapsille riittänyt aikaa, varsinkin kun niitä piti hankkia perheeseen paljon.

Ja sitten vielä mietit, miksi sodan jälkeen syntyneet lapset voivat tuntua tunnekylmiltä? No daa, joka sukupolvella on ristinsä.

Vierailija kirjoitti:

Täällä taas ap. Täällä oli ikäluokista keskustelua ja tosiaan minun vanhemmat ovat syntyneet 60 luvun puolenvälin tienoilla. Ovat molemmat aina olleet itsekkäitä ja matkustelleet paljon ja ovat saaneet omilta vanhemmiltaan kaiken. Vietin kesät mummolassa/hoidossa/sukulaisilla kaikki kesät ja varmaan suurimman osan vapaa-ajan, kun he ovat matkustelleet. Tiedän että heidän vanhemmat jopa maksaneet 90 luvun laman lainojakin jne. Ja tässä se kiitos sitten seisoo, omat vanhempansa ovat tehneet kaikkensa heidän eteen ja nyt eivät itse tee mitään "kun ovat hommansa hoitaneet"

Luuletko tosiaan mummosi hoitaneen sinua riemusta kiljuen. Ei, vaan muuta vaihtoehtoa ei ollut, koska kunnallinen päivähoito tuli voimaan asteittain 80-90-luvulla ja juuri sen äidit ajattelivat, ettei tulevat sukupolvet tarvitse kokea samaa mitä he ovat itse kokeneet, vaikka hoidoksi riitti, kun mummot huusi syömään ja lapset oli oman onnensa nojassa, eikä virikehoitoa tunnettu.

Olen jutellut näiden ihmisten kanssa, jotka olivat mummoja 60-90-luvulla ja heitä kaikkia yhdistää, kuinka raskas oli naisen osa, kun kotitöitä helpottavia koneita ei ollut ja lähes kaikilla mummoilla nivelet, polvet ovat kuluneet raskaassa työssä ja saaneet elinikäiset säryt ja kivut. Ja jokaisella on ollut joku unelma, jonka olivat halunneet tehdä tai kokea. Usein oli jonkun kirjan lukeminen tai jokin käsityö, mutta siihen ei aikaa ollut ja nyt vanhana kun sitä aikaa olisi, näkö on mennyt tai sormet ei enää taivu, kun elämä on ollut niin työntäyteinen, eikä itselle ollut aikaa.

Suuresti ihmettelen, tätäkö tämän päivän nuoret naiset ihannoivat ja haluavat saman kohtalon äidilleen ja itselleen.

Poliittiset päättäjät ovat jo vuosikymneniä halunnut tarjota yhteiskunnan varoilla tukea suoraan perheelle, järjestämällä vanhemmille tuettua pitkiä perhevapaita, jopa 3v asti kotona, alakoululaisille iltapv.kerhot, työelämässä sairaan lapsen hoidon, pitkät vuosilomat jne. joista äitimme ja isoäitimne eivät edes osanneet unelmoida.

Ap. tapaiset vaatimukset ja toiveet ovat selvä viesti poliittisille päättäjille romuttaa nykyiset perhepalvelut ja siirtää ne perheiden kannettavaksi ja nainen nyrkin ja hellan väliin.

Ja ennen lapset tehtiin paljon nuorempana, kuin nykyään ja mummot olivat nuoria, yleensä 40-50v, mutta nykyään isovanhemmat ovat lähes poikkeuksetta työelämässä lähes 70v.