Lue keskustelun säännöt.
Tuntematon henkilö jonka olette nähneet vain kerran ja joka on jäanyt mieleen
Minulla on useampia, mutta aloitetaan tällä:
Asuin Englannissa v.1982. Olin 20+. Näin uimahallin kahviossa tytön joka istui kavereittensa kanssa ja joka oli aivan samannäköinen kuin olin itse ollut 14 vuotisena ja jopa pukeutui myös samoin. Tuijotin etempää suu auki. Tyttö huomasi ja katsoi pari kertaa minua ja kaikki eleetkin oli kuin minulla 14 veenä. En ole ikinä unohtanut ja vieläkin joskus, kuten tänään, tulee mieleen
Kommentit (1130)
Kauniita naisia näkee nykyään niin paljon, etteivät ne jää niin mieleen. Pitää jotenkin muutenkin tilanteen loksahtaa kohdalleen. Pyöräilen paljon ja pitkiä matkoja (malliin 200km päivässä). Jostain syystä retkillä näitä mieleenpainuvia tapauksia tulee joskus.
Viimeksi tässä helteillä poljin maaseudulla sellaista järven läpi menevää pengertien, siltojen ja kallioisten saarien yhdistelmää. Sitten näin melko kaukana yhden saaren rantakalliolla yksin bikineissä pitkän todella jäntevän näköisen mutta muodokkaan naisen, joka juuri oli venyttelemässä tai jotain sellaista. Oikeasti se oli sen verran kaukana, ettei edes nähnyt kunnolla näitä asioita, mutta silti se jotenkin paloi verkkokalvoille ja mieleen totaalisesti, kun tuollaisessa karussa syrjäisessä ympäristössä tuli tuollainen näky vastaan. Tulee sellainen ajatus, että nainen on jotain mielenkiintoisempaa kuin normaali "bimbo", joka on jossain esiintymisrannalla. Katselin tietysti koko sen sillan ylityksen ajan ja minusta hän katsoi takaisin...
Vuosia sitten vähän vastaavanlaisessa syrjäisessä Järvi-Suomen paikassa, missä sattuu siinä järven ylityksessä olemaan kaksi maantien levähdyspaikkaa melkein vierekkäin, pysähdyin niistä ensimmäiselle. Lähtiessäni juuri kun ajoin sen jälkimmäisen levähdyspaikan ohi, niin sieltä lähti vastakkaiseen suuntaan tilanteen vuoksi ikuisesti mieleen jäänyt pyöräretkeilijänainen (pyörästä ja tavaramäärästä näkee mistä kyse). Jäi mieleen... millä todennäköisyydellä törmää retkipyöräilevään yksinäiseen kauniiseen naiseen todella syrjässä ja yhtäaikaa vierekkäisillä levähdyspaikoilla. Vähän harmittaa etten ajanut tauolle siihen jälkimmäiseen levähdyspaikkaan, jossa olisime tietysti jutelleet, heittäneet vaatteet pois ja menneet uimaan järveen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Odottelin 80-luvulla Hakaniemessä kaveriani ja joutessani katselin jotain näyteikkunaa.
Oli syystä tai toisesta jotenkin surkea olo ja niinpä pelästyin todella kun viereeni
tupsahti jostain likainen alkoholisti, jolla roikkui yrjöä rintapielessään loilottaen suureen ääneen: ÄLÄ ITHKE TOISTHEN THAVOIN,THIE ON AVOIN!
Ja: SHINÄ SANOT, ETTÄ MINÄ OLEN SHIKA, MUTHA NÄKISITHPÄ VELJENI!
Yrjöstä huolimatta alkoi jotenkin naurattaa tämä heppu ja tuli oikeastaan ihan huvittunut olo, sillä eihän hän vaarallinen tai pahantahtoinen ollut, ihan hauska omalla tavallaan, miesparka.
Vierailija kirjoitti:
Miksi jotkut alapeukuttavat näitä tarinoita. jos jollekin on jäänyt joku ihminen mieleen, niin sitten on jäänyt. mitä alapeukutettavaa siinä on.
No jotkut ketjun kommenteista ovat todella negatiiviseen ja ilkeään sävyyn kirjoitettuja. Esim. tuo jossa meinasivat soitella kimeä-ääniselle myyjälle että saisivat naureskella tälle lisää. Oksettavaa.
Vierailija kirjoitti:
Itkin junassa, elämässä oli aika vaikeaa aikaa ja ns. viimeinen niitti aka huono uutinen oli tullut juuri. Kun sitten jäin junasta, minut juoksi kiinni nuorempi poika joka kysyi onko kaikki ok. Minua hävetti ja vastasin vain jotain "joo". Poika sitten jatkoi, että ei tietenkään tarvitse hänelle mitään kertoa, mutta jos haluaisin jollekin puhua niin hän kyllä kuuntelisi. Kun en sitten puhunut niin hän vielä sanoi kaiken kääntyvän hyväksi ja pitää vain jaksaa vaikeuden aikojen yli jne. Jotenkin rauhotuin hänen sanojaan kuunnellessa kun poika oli niin viaton ja selkeästi uskoi sanomisiinsa. Hän vielä kysyi pitääkö minut saattaa jonnekin ja toivotti hyvää päivänjatkoa ja jaksamista elämään.
Ajattelen häntä aina silloin tällöin, tuskin tietää itsekään kuinka paljon ne muutamat lauseet auttoivat.
Mulle on käynyt vastaava , olin poissa tolalta, tosin olin tiellä, jossa poika ikään kuin odotti moottoritien sillalla. Poika oli nuori ja linnunluinen, kasvoilta kaunis, vaaleat kiharat hiukset.
Saatteli melko pitkän matkan, kyseli ja huolehti.
Isäni on kohdannut sellaista, josta en tiedä voinko kertoa, mutta siis hän sai voimakkaan tunteen, että pitää lähteä erääseen paikkaan. Oli joskus 90-luvulla. Siellä odotti henkilö, mutta hän ei uskaltanut mennä perille asti.
Oltiin kavereiden kanssa viettämässä ravintolailtaa. Porukkaan saapui kaunis nainen jonka kanssa juttelin niitä näitä. Aika nopeasti hoksasin että meissä olikin paljon samaa.
Asuttiin samassa kaupunginosassa ja ajateltiin maailmasta sekä mielenkiintoisista kaupungeista just samoin. Yht äkkiä tajusin että olin ollut hänen kanssa Berliinissä ja Roomassa samaan aikaan. Ollaan lennetty samalla koneella meno- ja paluumatkat.
Rooman juttu oli vielä hullumpi. Me oltiin samassa hotellissa. Hän pari kerrosta ylempänä. Kävimme katsomassa samoja nähtävyyksiä samoina päivinä. Vertailimme kännyköillä otettuja kuvia ja kun tarkasti katsottiin löysimme sieltä toisemme. Se oli tosi hullua, mieletöntä.
Kesken kaiken naisen piti lähteä viimeiselle lähijunalle. En kysellyt meiliä, instaa yms koska arvelin että joku kavereistani kuitenkin tuntee hänet. Eipäs tuntenutkaan.
Olen lähdössä nyt lokakuussa Milanoon. Lupaan katsella ympärilleni!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Bussiin tuli semmoinen kaapin kokoinen tatuoitu ja pitkätukkainen hevari letitettyine partoineen, joka piti sylissä pientä röyhelömekkoon puettua tyttöä ja kantoi selässä Disney prinsessareppua. Oli jotenkin niin hellyttävä parivaljakko.
Olin todella nuori, ehkä 8-vuotias, kun olin äitini kanssa Tampereen Koskiklinikalla lääkärissä. Kävimme vessassa, jossa yhdessä kopissa oli nainen, joka itki lohduttomasti. Äitini kysyi kopin ulkopuolelta useasti, onko naisella kaikki hyvin, mutta hän ei vastannut eikä tullut ulos vessasta, itku jatkui vain vähän hiljaisempana. Tuo itku on jäänyt vahvasti mieleeni, ja mietin edelleen, itkikö nainen mahdollisesti saamaansa diagnoosia tai onkohan enää edes elossa ja onkohan hänellä kaikki hyvin, vaikka en ikinä nähnyt edes hänen kasvojaan. Olen jo melkein kolmekymppinen, ja tilanne tulee vieläkin välillä mieleeni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi jotkut alapeukuttavat näitä tarinoita. jos jollekin on jäänyt joku ihminen mieleen, niin sitten on jäänyt. mitä alapeukutettavaa siinä on.
No jotkut ketjun kommenteista ovat todella negatiiviseen ja ilkeään sävyyn kirjoitettuja. Esim. tuo jossa meinasivat soitella kimeä-ääniselle myyjälle että saisivat naureskella tälle lisää. Oksettavaa.
Ei tuo myyjätarina ollut ilkeään, vaan myötätuntoiseen sävyyn kirjoitettu. Olivat luokkaretkellä, eli olivat lapsia tai korkeintaan teini-ikäisiä. Myyjän kuoleman jälkeen varmaan katuivat, että olivat nauraneet äänelle. Niin ainakin itse asian ajattelin. Sitä paitsi siinä ei kerrottu, oliko myyjän ääni kimeä vai möreä.
Odotin muutama vuosi sitten erään räkälän edustalla kyytiä ja näin terassilla nuoren, todella kauniin ja siististi pukeutuneen naisen. Nainen oli todella humalassa ja kaveerasi paikallisten juoppojen kanssa, jotka vuoron perään kähmivät tätä naista. Oli vielä iltapäivä. Kyllä siinä kävi mielessä, että mitä tuon naisen elämässä on tapahtunut, että on mennyt vetämään päiväkännit tuohon räkälään ja antaa paikallisten juoppojen kähmiä. Ei vaikuttanut ulkoisen olemuksen perusteella ollenkaan miltään pubiruusulta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Prisman käytävällä käveli vastaan vaalea, sinisilmäinen ja huomattavan pitkä nainen. Yleensä en kaupassa kiinnitä ihmisiin huomiota, mutta satuin vilkaisemaan silmiin ja varmaan molemmilla pupillit laajeni. Kävelin ohi leipähyllylle ja kun vilkaisin taakseni kohti poispäin kävelevää naista, hän pysähtyi, vilkaisi taakseen ja hymyili.
Menin sitten kotiin ja keittelin vaimolle päiväkahveet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi jotkut alapeukuttavat näitä tarinoita. jos jollekin on jäänyt joku ihminen mieleen, niin sitten on jäänyt. mitä alapeukutettavaa siinä on.
No jotkut ketjun kommenteista ovat todella negatiiviseen ja ilkeään sävyyn kirjoitettuja. Esim. tuo jossa meinasivat soitella kimeä-ääniselle myyjälle että saisivat naureskella tälle lisää. Oksettavaa.
Ei tuo myyjätarina ollut ilkeään, vaan myötätuntoiseen sävyyn kirjoitettu. Olivat luokkaretkellä, eli olivat lapsia tai korkeintaan teini-ikäisiä. Myyjän kuoleman jälkeen varmaan katuivat, että olivat nauraneet äänelle. Niin ainakin itse asian ajattelin. Sitä paitsi siinä ei kerrottu, oliko myyjän ääni kimeä vai möreä.
Niin, jos olis ilkeäksi tarkoitettu juttu, niin varmaan olisi kertonut missä kaupungissa tapahtui ja milloin, ja kaikki muut yksityiskohdat mistä voi tunnistaa. Tostahan oli hienotunteisesti jätetty pois nuo kaikki.
Vierailija kirjoitti:
Ulkonäöstä en tiedä, mutta ajoasu ja kypärä päässä lempäälässä muutama vuosi sitten ajoi hirveässä kaatosateessa ohi moottoripyörällä. Tokaisin kuskille että tossa käy vielä huonosti. Pari minuuttia myöhemmin ajotiella näkyi sen kypärä ja pian kumollaan oleva pyörä. Ja keskikaistalla se mies ja ihmisiä juoksemassa sen avuksi.
En voi ikinä unohtaa sitä tapahtumaa enkä miestä.
Minäkin ajoin siitä ohi heti onnettomuuden jälkeen. Tässä uutinen:
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 9-luvulla reilu kaksikymppisenä isäni kanssa sotaveteraanien ryhmämatkalla joka kesti viikon päivät ja kävimme mm. Petroskoissa. Muistan kun palasimme kantosiipialuksella Kizhin saarelta suuressa turistijoukossa. Turistien joukossa oli tummahiuksinen nuorehko mies jonka kanssa matkan aikana vaihdoimme muutaman katseen. Laivamatkan lähestyessä loppuaan hän hivuttautui viereeni, hymyili ja ojensi minulle pienen muistoesineen. Se oli kuin pikkuruinen kirja-avaimenperä. Osasin muutaman sanan venäjää. Kerroin että olemme Suomesta, Turun lähistöltä ja veteraanimatkalla. Hän sanoi olevansa Kiovasta, siis ukrainalainen. Hän tiesi missä Turku sijaitsee.
En hömelönä keksinyt mitään muuta puhuttavaa koska olin jotenkin niin kipsissä siitä läheisyyden ja tuttuuden tunteesta jonka aistin. Alusta alkaen välillämme oli väreillyt. Astuimme laiturille ja jäimme ryhmäni kanssa rantaan odottamaan bussiamme. Mies istuskeli kaverinsa kanssa melko lähellä, selaili jotain lehteä ja kehon kielestä päättelin että hän olisi mielellään tullut tutustumaan paremmin. Taisimme kumpikin olla liian ujoja. Lopulta he lähtivät kävelemään kaupungille päin, sitä ennen vaihdoimme vielä pitkän katseen. Hän jäi vaivaamaan ajatuksiani pitkäksi aikaa, ja vieläkin muistan sen kipeä suloisen tunteen hänen kävellessään ihmisjoukon mukana näkymättömiin. Tiesin että emme tapaa enää.
Tällaisia kokee joskus, vanhemmiten ehkä harvemmin. Mutta ihana muisto.
Kommenttiani ei sitten kuitenkaan julkaistu tarkistuksen jälkeen, vaikka ihan asiallisen jutun kerroin eikä siinä ollut mitään sopimatonta. Nyt ette saa koskaan tietää.
Tai sitten se julkaistaan todella pitkällä viipeellä.
Kesällä 1980 olin kesätöissä Lapissa aivan pohjoisessa. Sain järkyttävän mahataudin ja jouduin sairaalaan. Lähin pieni sairaala oli etelämpänä, oliskohan ollut Muoniossa silloin, en varma, ja sinne piti mennä taksilla eikä ollut lyhyt matka. Se oli sellainen vanha puutalo jos oikein muistan. Sairaala oli niin täynnä että minun sänky oli käytävällä ja kaikki näki minut kun ohi kävelivät. Olin tosi surkeassa kunnossa ja tiputuksessa ja oli ikävä perhettäni Etelä-Suomessa ja ajattelin sitä että kauheaa kun kukaan ei voi tulla minua katsomaan, eikä tietenkään kännyjä ollut että olisi voinut soittakaan. Yhtäkkiä viereeni ilmestyi ihana hymyilevä mies, jolla oli niin kauniit kiiltävät silmät, olisiko ollut nelikymppinen (itse olin 19 v ja kaikki yli 30 veet näyttivät silloin tosi vanhoilta, hah) ja kysyi: "Hei, mitäs sinä täällä teet?" Ja istui viereen. "Jos olisin tiennyt että sinä olet täällä niin olisin tuonut ison kukkakimpun." Olin aivan hämmästynyt. Sitten mies sanoi: "Odotapas, tulen kohta takaisin." Meni ehkä varttitunti ja tuli takaisin mukanaan valtavan iso kukkakimppu puutarhakukkia. Olin aivan hämmästynyt. Juttelimme, piti kädestä, toi juomista ja sanoi että kyllä minä paranen pian. Mies ei sanonut kuka on kun kysyin. Lähti parin tunnin päästä vierestäni, suoraan ulos (olin pääkäytävällä ja näin ulko-oven) ja minun olo lähti paranemaan siitä. Seuraavana aamuna pääsin jo sairaalasta pois ja taas taksilla pohjoiseen. Mukanani oli se mahtava kukkakimppu (isoin mitä ikinä saanut) ja kun menin ulos katselin vähän sivuilleni ja vähän pelotti jos näkisin mistä kukkapenkistä ne oli poimittu, mutten nähnyt . En ole ikinä unohtanut. Kuka oli mies ja mistä tuli ja miksi toi minulle kukkia? Ei näyttänyt olevan kenenkään muun potilaan vieras. Minulle hän oli kuin enkeli.
AP
Jäi sanomatta että se junapostaus missä oli "lottovoittaja" oli minun.
AP
Vierailija kirjoitti:
Kommenttiani ei sitten kuitenkaan julkaistu tarkistuksen jälkeen, vaikka ihan asiallisen jutun kerroin eikä siinä ollut mitään sopimatonta. Nyt ette saa koskaan tietää.
Tai sitten se julkaistaan todella pitkällä viipeellä.
Ei minunkaan, ilmeisesti sana mustaihoinen oli liikaa. Onhan täällä muittenkin ulkonäköjä kuvailtu tarkkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eräällä rannalla toissakesänä eräs mies oli parkkeerannut farmariautonsa rannan suuntaan sellaiselle penkereelle, soitti autossa kitaraa ja vieressä oli jokin keitin, ja joi omakeittämäänsä kahvia ja nautti elämästä. Vaihdoimme jopa pari sanaa, olisin halunnut tutustua. Se mies oli sellainen oman elämänsä nuuskamuikkunen.
öö... tai sitten se oli lähtenyt aivan normaalille eräpiknikille, jonka jälkeen palasi kotiinsa elämään aivan tavallista yritysjohtajan elämää.
Kyllä ihmiset voivat olla sitten typeriä ja kaikkea kuvittelevia.
No se mielikuvitushan näissä monissa kohtaamisissa on tietysti mukana. Moni täydellinen mielikuva särkyisi jos olisi jonkin aikaa toisen kanssa samassa porukassa. Esim. nämä nuoret kuvankauniit adonikset. Jollain heistä voi olla outo kimittävä ääni, toinen haisee pahalle, kolmas on itsekeskeinen ym...
Kun on kohdannut vain kerran, mikään inhimillinen ei ole päässyt sotkemaan täydellistä mielikuvaa.
Samalla tavalla tuosta miehestä kirjoittaneelle oli jäänyt voimakas mielikuva, joka perustuu vain siihen kuvaan ja tunnelmaan, jonka tilanne oli jättänyt hänen mieleensä.
Ajatelkaa jos joku tunnistaisi täällä itsensä!
AP
Vuosia sitten eräässä espoolaisessa kirjastossa oli tiskin takana nuori mies, jolla oli järjettömän pitkät silmäripset, varmaan lähemmäs 10 cm. Näyttivät aidoilta, joten kyseessä oli varmaan jokin sairaus tai mutaatio.
Äitini näki myös tämän miehen käydessään kirjastossa samoihin aikoihin, mutta hän ei kuulunut kirjaston vakituiseen henkilökuntaan enkä nähnyt häntä enää toiste.