Syitä alhaiseen lapsilukuun palstalaisten keskuudessa - miksi juuri sinä olet jättänyt lapset hankkimatta tai hankkinut vain yhden lapsen?

Akateeminen pätkätyöläinen eli taloudelliset syyt. Ei toivoa vakituisesta työpaikasta ja lapsilauman kanssa olisi liian haastavaa muuttaa jokaisen pätkätyön perässä.

Periaatteessa haluaisin lapsen, mutta mielenterveyteni on heikko. Avioliittoa on takana kymmenen vuotta ihanan miehen kanssa. Hän varmasti ottaisi vastuuta lapsesta, mutta pelkään, ettei pääni kestä edes raskautta. En tiedä olisiko mielenterveysongelmainen hyvä äiti, vaikka muut edellytykset lapsen kasvattamiseen (suht hyvällä mallilla oleva talous, hyvä puoliso jne) ovat ihan kohdillaan. Surettaa, mutta ei voi mitään.

Tällä hetkellä tulevaisuus niin Suomessa kuin muualla euroopassa näyttää suorastaan pelottavalta. Hyvinvointi murenee alta ja islam ottaa kaiken aikaa enemmän jalansijaa. En todellakaan halua jälkeläisiä kokemaan dystopiaa mikä vääjäämättä edessä häämöttää. 

Suurin syy on siis se, että ei ole vakautta yhteiskunnassa, ei voi luottaa jatkuvuuteen (hyvinvointi, terveydenhuolto, koulutus, asuinympäristöt, yhteiskunnalliset rakenteet). Omilla vanhemmilani ei tätä ongelmaa ollut. 

Kun näen pieniä vauvoja päällimmäinen tunne on, että käy sääliksi heitä.

En kestä lapsista aiheutuvaa meteliå. Tarvitsen rauhaa ja omaa aikaa.

Useamman lapsen äitinä voin vaan sanoa, että asiat olivat helppoja silloin kun lapsia on vaan yksi, useamman kanssa kaikki pitää suunnitella toimivaksi ihan siitä lähtien millä rattailla lähdetään vaikka vaan kauppaan...

Koska se yksikin oli vahinko. Äidin terveys onneksi estää edes miettimästä lisälapsia.

saijaijsijaijaijaiii kirjoitti:

Mukava kärsiä sit vanhana, kun ei ole "lasta" auttamassa pikkuasioissa, jota ei kertakaikkiaan pysty tekemään, kun vanha ja hauras... ;)

Tiedän perheen, jossa on 7 lasta. Lapsista 5 asuu samalla paikkakunnalla / tunnin ajomatkan päässä äitinsä kotitalosta. Kun äidin kunto alkoi heiketä, hänet lähetettiin laitokseen.

Olen käynyt katsomassa tätä sukulaisvanhusta pari kertaa hoitokodissa, ja joka kerta hän itkee, että kotiin olisi ihana päästä. Ei edes tiedä, että hänen kotitalonsa on jo myynnissä. Niin sydäntäraapaisevaa nähdä tämä nainen.

Kaikki lapset ovat ”normaaleja” siinä mielessä, että ei mitään huume-/alkoholiongelmia. Heitä ei vain kiinnosta äidin auttaminen.

Eli se tästä argumentista...

saijaijsijaijaijaiii kirjoitti:

Mukava kärsiä sit vanhana, kun ei ole "lasta" auttamassa pikkuasioissa, jota ei kertakaikkiaan pysty tekemään, kun vanha ja hauras... ;)

Mukava kärsiä koko aikuisikänsä siitä ettei elä sen näköistä elämää kuin itse haluaa. Sitten vanhana ja katkerana voi todeta että hei, ainakin joku käy katsomassa kaksi kertaa vuodessa vanhainkodissa.

Vierailija kirjoitti:

Tällä hetkellä tulevaisuus niin Suomessa kuin muualla euroopassa näyttää suorastaan pelottavalta.

Sama syy. Asiat joihin itse voi vaikuttaa, koulutus, työ, taloudellinen turva ym. ei poista yhteiskunnan uhkakuvia. Olemme miehen kanssa akateemisia ja hyvissä ammateissa, joissa palkka hyvä. Meillä olisi edellytykset tarjota koti lapsille, mutta molemmilla on mennyt usko yhteiskuntaan ja sen toimivuuteen. 

Huolettaa terveyspalveluiden saatavuus jo ihan omalla kohdalla tulevaisuudessa, saati sitten lapsen. 

En ole kovin innokkaasti koskaan lasta halunnut, ja nyt endometrioosi-diagnoosin jälkeen en taatusti ala yrittämäänkään lasta.

Edellinen suhde kesti 11 vuotta, nainen ei halunnut lapsia. Nyt olen suhteessa naiseen jonka kanssa ei onnistu osittain iän ja hänen nuoruuden villin seksielämän seurausten takia. Itse haluisin lapsia. M36

Ei tässä ehdi panemaan kun pitää palstailla 

Ihan yksinkertaisesti siitä syystä että kukaan nainen ei anna tilaisuutta päästä edes parisuhteeseen. Pitäisi seurustella pitkään ennen kuin voisi alkaa harkita lapsen saamista ja mulla tuppaa päättymään jutut joko jonnekin 3-4 treffeille tai sitten johonkin 3kk tapailuun..

Ihan hirveän työn ja tuskan takana on päästä seurustelemaan.

Uskon, että syy piilee omassa lapsuudessani. Meitä sisaruksia oli monta ja rahaa ei juuri lainkaan. Kun kohta valmistun opinnoistani, saan vihdoin palkkaa josta jää ylimääräistä itselleni. Olen sen verran itsekäs, että haluan käyttää sen itseeni ja asioihin joista pidän: matkusteluun, ruokaan ja asumiseen. Lasten hankkiminen on hirveä rahareikä ja vie kaiken oman ajan.

Maailma on niin kamala, eriarvoisuus lisääntyy tuoden enemmän ongelmia, ja vaikka olisi ”hyväosainen” lapsi, niin mitä se hyödyttää kun ei voi neljän seinän sisässä kasvaa.

Olen ylihuolehtija-tyyppi, murehdin jo nyt kaikkien murheet ja pelkään läheisilleni tapahtuvan jotain kamalaa, joten samanlaista se olisi lapsenkin kanssa.

Olen jo onnellinen mieheni ja eläinteni kanssa, en kaipaa lasta.  

En jaksaisi enempää kuin yhden. Ensimmäiset vuodet oli raskaita. Nyt lapsi on isompi ja leikkii, piirtää jne. paljon yksin omassa huoneessaan tai on kavereiden kanssa pihalla. Ei huvita aloittaa sitä valvomisrumbaa uudestaan tai roikottaa mukana äidissä kiinni olevaa takiaista. Lapsi on ihana, mutta en jaksa olla vain äiti koko ajan. Mieheni tekee paljon reissutöitä, joten lapsen ja kodin hoito on pääasissa minun hommiani.

En ole tuntenut minkäänlaista halua hankkia lapsia.  Lapset tai vauvat eivät herätä minussa mitään sellaista spontaania ihastuksen tunnetta, mitä esim. kissat. Saatan suorastaan vierastaa lapsia, ovat niin arvaamattomia.

Lisäksi suhtaudun ihmisiin aika valikoivasti eli lähinnä viileän perusasiallisesti muihin kuin niihin, joiden seurasta oikeasti pidän. Lasta en voi kuitenkaan valita, tulee sellainen kuin tulee. Entäs jos en tykkäisikään lapsestani? Mielestäni jokaisella lapsella olisi kuitenkin oikeus olla pidetty ja rakastettu juuri sellaisena kuin on. En ole mitenkään varma, että pystyisin lapselle tarjoamaan rakkautta.

Kokeilin asiaa vielä suostumalla ystäväni lapselle kummiksi, kun hän pyysi. En ole onnistunut luomaan oikein luontevaa suhdetta kummilapseeni, tunnen olevani hänen seurassaan koko ajan jotenkin varuillani ja vaivaantunut.

Toinen aika vanhana avioitunut ja kaksi lasta hankkinut ystäväni väitti, että kyllä lapsen mukana tulee vaaleanpunaiset silmälasit, joiden läpi sitä katsella. Ihan vain lapsiin kohdistuvista väkivaltarikoksista päättelisin, että kaikki eivät saa. Mistä tiedän tulisiko sellaiset minulle? En halua riskeerata.

En muista, että edes lapsena olisin itse haaveissani viettänyt mitään lapsiperhe-elämää, ja mieluummin leikinkin jotain ihan muuta kuin kotia.

Eli jotenkin ajatus on totaalisen vieras. - Minua kyllä kiinnostaisi tarkkailla, miten lapsi vaikkapa oppii kielen ja tutustuu ympäröivään maailmaan, mutta eipä tunnu hyvältä ajatukselta hankkia lasta tuollaiseksi tieteelliseksi koekappaleeksi lähinnä.

Taivuin silloisen puolison tahtoon. En ole mikään emotyyppi, joten myöhemmin olisin jäänyt lapsettomaksi, vajaat parikymmentä vuotta sitten lapset olivat normi etenkin naisille, joten tein yhden "pois alta". Rakas on.

Mies olisi halunnut enemmänkin, joten tiet veivät eri suuntaan; sittemmin avioiduin velamiehen kanssa ja exällä on toivomansa suurperhe uuden vaimonsa kanssa.

vaimo ei halua

Ekan synnytyksessä ei mennyt kaikki hyvin. Ja sitten terveydenhuollon suhtautuminen oli lähinnä "mitäs läksit, oma vika". Ei mitään tietoa niistä puheista, että "jos jotain käy, niin se korjataan".

Helvetinmoisen tappelun takana oli saada apua. Ja jos en olisi oikeasti vaatimalla vaatinut ja kieltäytynyt välillä lähtemästä vastaanotolta pois niin mitään apua en olisi saanut.

Nyt kun olen about kunnossa, ja tiedän totuuden siitä mitä tapahtuu, jos jotain käy, niin en todellakaan ottaa riskiä ja tee toista.

Alunperin piti siis tehdä kaksi.