Syitä alhaiseen lapsilukuun palstalaisten keskuudessa - miksi juuri sinä olet jättänyt lapset hankkimatta tai hankkinut vain yhden lapsen?

En tiennyt kuinka vaativaa vanhempana olo on.

Nuorempana ei koskaan ollut talousasiat niin hyvin että olisi kannattanut (olin aviossa ja molemmat olimme opiskelijoita) silloin tulikin mietittyä lasten hankintaa... Eron jälkeen kun meni muutama vuosi, niin huomasin että oikeastaan en haluakaan lapsia. Ja kavereiden kokemuksia seuranneena olen tyytyväinen että ei tullut tehtyä. Nyt olenkin jo liian vanha siihen ruljanssiin...

Yhden lapsen jälkeen tuntui siltä, että tämä riittää meille. Etukäteen kuviteltiin, että halutaan neljä lasta. Ikinä ei ole kaduttanut eikä tuntunut siltä, että oltaisiin jääty jostain paitsi. Elämä on ollut mukavaa ja rauhallista yhden lapsen kanssa.

Puolisoni pelasi vuosikausia ”en halua lapsia ihan vielä, ensi vuonna voisi alkaa yrittää” -peliä, ja sitten kun vihdoinkin halusi lapsia, niitä ei niin vaan tullutkaan. Olin 39 kun sain ainokaiseni.

Ei kiinnosta kuunnella kitinää ja pyyhkiä räkäisiä nokkia. Lisäksi lapset syövät rahaa valtavat määrät ja vievät aikaa aivan liikaa.

Minulla on yksi lapsi. Erosin lapsen isästä, koska hän on alkoholisti, lapsi oli tuolloin 1v. En ole löytänyt uutta miestä, vaikka erosta on jo useampi vuosi. En oikeastaan pode vauvakuumetta ja sinänsä nautin yksilapsisesta elämästä. Kuitenkin todennäköisesti haluaisin toisen lapsen, jos olisin hyvässä parisuhteessa. En halua hankkia toista lasta yksin ainakaan vielä, koska koen etten jaksaisi kohdata yh-odottajaan kohdistuvia paineita ja halveksuntaa ja ihmettelyä.

Yksi lapsi on ja enempää ei tunnu tulevan, yritystä yhteensä 12 vuotta. Hoitoihin ei haluta. Onneksi saimme edes yhden.

Yksi lapsi, koska en jaksa enempää enkä halua että kotona koko ajan lapset kinastelee, en halua uhrata kaikkea aikaani lapsille. Näin on täydellistä. Ja ennen kuin joku kohta sanoo että ainoa lapsi on yksinäinen niin kerron että lapsen samanikäiset serkut asuvat tuossa vieressä ja ovat läheisiä ihan kuin sisarukset. 

Vierailija kirjoitti:

Lapsesta on liikaa stressiä, huolta ja vastuuta. Kodista katoaa kaikki rauha. Ja ainakin pk-seudulla on liian kallista elää useamman lapsen kanssa (asuminen), ellei sitten tienaa useita tuhansia kuussa. En luota, että yhteiskunnalta saa tukea tarvittaessa (kroonisesti sairas lapsi, erityislapsi, käytösongelmat ).

Osoittaa kirjoittajalta poikkeuksellista kypsyyttä, että pystyy ajattelemaan asiaa näin monelta kantilta. Minä elän tällaisessa kuviossa. Nimittäin meidän lapsemme on erityislapsi ja voi hyvää päivää, miten paljon byrokratiaa tähän kaikkeen liittyy! Arki lapsen kanssa on haastavaa, avun hakemiseen liittyy sadoittain täytettyjä kaavakkeita, tuntikausien palaveerausta poliklinikoilla.. Monesti mietin, miten tällaista voi kukaan jaksaa. Minun tietysti on pakko ja lapseni parhaan vuoksi jaksan taistella. Kun haaveilee lapsista, on hyvä pitää mielessä, että kaikki ei välttämättä menekään niinkuin "Strömsössä". Sairaan lapsen perhe joutuu ennennäkemättömään myllyyn ja sitten kysytään ekstravoimia, joka ikinen päivä, aamusta iltaan, yötä päivää..

En tykkää lapsista. Mies halusi edes yhden, siihen sitten taivuin. Raskaus oli helppo mutta synnytys hyvin vaikea, meinattiin kuolla sekä lapsi että minä. Olin toimintakyvytön lähes koko äitiysloman ajan, ja suhde lapseen syntyi oikeastaan vasta kauan sen jälkeen.

Lapsi on kiltti ja helppo, mutta hänellä eräs vaiva, joka aiheuttaa paljon työtä myös minulle, koska minun pitää kulkea lapsen kanssa joka paikassa. Lapsen harrastuksistakaan en voi lähteä omille teilleni vaan minun on jäätävä aina odotustilaan siltä varalta, että lapsi tarvitsee minua. Pyrin ylläpitämään lapsella niin monipuolista ja virikkeellistä elämää kuin mahdollista, hoitaa lapsen kaverisuhteita, saattaa häntä erilaisten harrastusten pariin, käydä kaikenlaisissa lastentapahtumissa jne., mutta hän siis aina tarvitsee näihin aikuisen mukaan. Se sitoo minua todella paljon. Mies on vuorotöissä, joten minun kontolleni tämä homma kaatui.

Toiseen lapseen ei todellakaan riitä rahkeet. Toivoisin joskus, että saisin olla vapaa ja olisin jättänyt lapsen tekemättä. Tuliko tarpeeksi rehellisesti?

En ole löytänyt miestä, joka olisi halunnut kanssani lapsia. Ja niin kovaa halua ei itsellänikään ole ollut, että yksin olisin alkanut lasta hankkimaan. Nyt on jo iänkin puolesta liian myöhäistä.

Ei ole lapsia vielä (ikää 27v). Kohta melkein pitäisi alkaa päättämään hankkiako vai ei.. Yksi voisi olla kiva, olen itsekin ainoa lapsi.

Ahdistaa vaan mitä kaikkea täälläkin on saanut lukea. raskauspahoinvointi, kropan muuttuminen pysyvästi lihavaksi/löysäksi, repeäminen persetta myöden, valvominen, itku, huuto, eritteet, miehen suhtatuminen (mitäs jos muuttaa mieltään ja ottaa hatkat stna!), mitä jos lapsi on vammainen, milloin saan omaa aikaa jne jne....

Itsellä on myös mielenterveysongelmia ja minun on tosi vaikea kestää esim. vastoinkäymisiä tai valvomista. Olisi varmaa kersalla kiva lapsuus kun äiti poraisi itse joka välissä. :/

Kaikki on yhden kanssa nyt täydellistä. Vauvana nukkui tosi hyvin niin yö-kuin päiväunet, emme todella tiedä mitään valvomisesta. Lapsi on terve ja nokkela. Auttavia käsiä tulee ovista ja ikkunoista joten meillä on runsaasti sekä omaa-että parisuhdeaikaa. On jo 3v. Ei kyllä houkuttais alottaa taas alusta.

Satavarmasti kaikki olisi sen toisen lapsen kanssa toisin. Ei pysty :)

Kukaan ei halua lisääntyä mun kanssa.

Ei ole motivaatiota ryhtyä tekemään tosissaan työtä kaiken sen eteen, mitä minun pitäisi saada tehtyä ennen kuin hankkisin lapsen:

- Alkaa etsiä kumppania, käydä läpi kaikki tapailut, seurustelut, yhteen muutto. Uuvuttaa jo valmiiksi eikä ole mitään takeita, että löytäisin koskaan ketään tai että mahdollinen suhde edes päätyisi lastenhankkimiseen asti.

- Etsiä hyvä terapeutti, käydä läpi vuosien terapia, jotta saisin paranneltua ensin omat haavani, joiden takia en voisi koskaan olla hyvä äiti (tai kumppani sille toiselle vanhemmalle).

- Löytää vakityö, tai edes saavuttaa jotenkin sellainen elämäntilanne, että voi suunnitella elämää pidemmälle kuin 6 kk eteenpäin kerrallaan. Vaatisi luultavasti kouluttautumista kokonaan uudelle alalle.

Että siinä olisi alkajaisiksi töitä 5-10 vuodeksi ennen kuin pääsisin edes aloittelemaan varsinaista raskauden yrittämistä. Kai mulla olisi halua ja voimia ryhtyä kaikkeen tähän, jos oikeasti haluaisin sen lopputuloksen?

Miksikö?

Kukaan ei ole halunnut kanssani edes seurustella, joten luonnollisesti ei ole lapsia.

Haluaisinko? Tietenkin joskus se oli kaukainen unelma, mutta nyt kun ikää on en enää mieti asiaa.

Tiesin jo lapsena, etten halua lapsia. Se oli aivan yhtä kirkas tieto kuin se, että minun nimeni on "Aino". Näin kohta nelikymppisenä naisena olen edelleen tietoinen, etten halua lapsia (ja että nimeni on "Aino). 

Eiköhän tällä pallolla ole jo tarpeeksi ihmisiä...

Tuleeko Iltalehteen vai Iltasanomiin, ja meneekö kopiot valtioneuvostoon kanssa?

En pidä lapsista.