Selittäkää mulle, miten ihminen voi "hukata itsensä" parisuhteessa, tai jopa lasten kanssa ollessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei ap

Sä kysyit, että selittäkää, miten joku voi "hukata itsensä". No täällä kaikki selittää, mutta sinä vaan intät, että sinulle ei ole käynyt niin.

Hyvä sulle, mutta kun kaikilla ei ole asiat yhtä hyvin. Kuten joku sanoi, kasvatuksesta, genetiikasta, elämäntilanteesta tms. asiasta johtuen ihmiset reagoi ja toimii tilanteissa eri tavoin. Usein ihan tyhmästitikin. Mutta niin vaan voivat hukata itsensä, sitähän sinä kysyit.

Kukaan ei ole edelleenkään vastannut sitä että miten se käytännössä tapahtuu. Se on aika epämääräinen termi.

Miten voi olla ajattelematta edes välillä omia asioita? En minä kotitöitä tehdessä kykene siihen että ajattelisin koko ajan pyykkejä tai imuria tai paistuvaa jauhelihaa. 

Enkä jaksa aamusta iltaan tehdä koko ajan jotain tähdellistä. Jos joku vaatisi minulta jatkuvaa passaamista niin en minä sitä jaksaisi. Enkä jaksa ajatella koko ajan toisten asioita, oletan että sekä mies että lapset hoitaa myös itse jotain asioita ettei minulla ole ne kaikki metatyöt.

ap

Mielestäni annoin tuolla pari ihan konkreettista esimerkkiä. Maratonille treenaaminen, pianon soiton opettelu tai uuden ammatin opiskelu ei onnistu vain ajattelemalla niitä pyykkejä laittaessa. 

Ihan ulkopuolelta. Osa tosiaan uppoutuu äitiyteen niin täysin ettei mikään entinen tunnu enää mahdolliselta. Toiset taas saavat asiat jotenkin luistamaan. Eikö tuo yksi surffarinainen harjoittele kesän kisoihin ja kotona on toinen, nyt joku nelikuukautinen lapsi. Itsekin jatkoin tutkijan työtäni äitiyslomien aikana: lapset nukkuvat pitkiä päiväunia, silloin voi tehdä mitä haluaa. Jotenkin tällaiset dikotomiat: jos on perhe, sinulla ei ole omaa aikaa, jos taas ei ole perhettä saat tehdä mitä haluat 24/7 on hieman hassuja. Jos ajatellaan, että läheiset ihmiset ympärillä ovat paras peili ihmiselle hänestä itsestään, voisi ajatella, että yksinäinen sinkku vasta hukassa itsensä kanssa on.

Niin. Tässä taas oikein hyvä esimerkki täydellisestä empatiakyvyttömyydestä. Joillalin nyt ei vain ole energiaa vauva-aikana sen yhden vapaatunnin aikana tehdä tutkimusta. Kun jotkut meistä tarvitsevat myös lepoa ja siihen se oma aika sitten meneekin. Tokihan täydellisillä ihmisillä on vuorokaudessa tuntitolkulla aikaa treenata maratoneille ja tehdä väikkäreitä, kun nukkua ei tarvitse ollenkaan.

Tässä kai olikin kyse siitä, että kykeneekö tekemään itselleen tärkeitä juttuja ja elämään perheessä. Ja ne itselle tärkeät jutut yleensä tuo energiaa ei vie. Jos itselle on tärkeää pitää sosiaalista verkostoa yllä, sen tunnin somettaa, joku toinen nukkuu, joku haluaa siivota... Mutta hukkaatko sinä itsesi perheesi vuoksi? Se musta kuulostaa aika huolestuttavalta, aikaa voi allokoida eri tavoin eri elämän tilanteissa mutta tuskin kenenkään tarvitsee itseään hukata kokonaan. t se tutkija joka nyt joutuu hyppäämään muualle.

Okei. Näin me ihmiset olemme erilaisia, kun toiset tekevät ainoastaan itseään miellyttäviä asioita ja toiset tekevät paljon myös perheen eteen. Eihän tässä sen kummemmasta ole kysymys. En ole tajunnut, että esim lapsen harrastus olisi sellainen, jonka takia vanhemman ei tarvitse tehdä yhtäkään epämieluista juttua, vaan niistä voi noin vain kieltäytyä, jos ei satu huvittamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, saatat olla perusitsekäs ihminen, joka ei kertakaikkiaan ymmärrä, että jotkut toiset uhraavat itsensä muiden hyväksi. Usein tämä tapahtuu a) parisuhteessa, jossa nainen rupeaa miellyttämään miedtään kaikin tavoin niin, että aina asettaa tämän tarpeet etusijalle, ja/tai b) äitiyttä toteuttaessaan, jolloin lapsen/lasten tarpeet menevät aina itsen edelle.

Lopputuloksena uupuminen, henkinen pahoinvointi, katkeruus, itsensä kadottamnen.

Joo, niin varmaan on, vaikka kyllä omasta mielestäni myös laitan toisten tarpeita omieni edelle, mutta kyllä sitä tekee myös mieheni, se kuuluu parisuhteeseen ja vanhemmuuteen. Joskus joudun menemään lasten harrastukseen vaikka ei todellakaan huvittaisi, mutta teen sen koska tiedän että se on lapsille tärkeää, se on vaan normaalia elämää, eikä se saa mua hukkaamaan itseäni mitenkään.

Miten jonkun miestä pitää niin paljon miellyttää koko ajan? En minä tunne yhtään miestä joka kaipaisi mitään 24/7 miellyttämistä vaimoltaan, kummatkin hoitavat omat hommansa, auttavat toista tarvittaessa ja sillä selvä, myös lapset auttavat kotitöissä tarpeen vaatiessa. Ei siinä kenenkään tarvitse kynnysmatoksi heittäytyä kun sitä ei kukaan edes vaadi.

ap

Ehkä ymmärrät tuon miellyttämisen nyt jotenkin väärin. Ei se ole mitään palvelemista tai palvomista, vaan pieniä asioita, jotka vaikuttavat merkittävästi ja monin tavoin. Esimerkiksi voit myöntyö talon rakennusprojektiin, koiraan tai kolmanteen lapseen, vaikkei niin tulenpalavaa halua itsellä olisikaan. Tai juhlapyhät ja lomat vietetään sukulaisten luona. Tai lapsi alkaa harrastaa jääkiekkoa. Tai mies haluaa itse harrastaa, joten se sitoo sinua enemmän lastenhoitoon. Tai mies luo uraa, jossa sinunkin pitää edustaa. Tai mies haluaa kesämökin tai purjeveneen tai uima-altaan. Tai hevosen. Tällaisia asioita on paljon.

Ok. Eli mies päättää yksin kaikista avioliiton asioista joista yleensä pariskunnat sopii yhdessä. Miksi joku siihen suostuu? Kyllähän vaimollakin on sitten niitä omia juttuja, harrastuksia ja sukulaisia, ura ja hankintoja.

ap

Etkö osaa lukea vai oletko yksinkertainen? Ei ole kyse siitä, että mies päättää yksin kaikesta, vaan että yksikin myönnytys voi vaikuttaa elämään aika paljon. Esim joku hevonen tai jääkiekkoharrastus vie hitosti aikaa ja energiaa ja rahaa. 

Juuri sen takia se pitää olla yhteinen päätös. 

ap

No tottakai pitää olla yhteinen päätös. Se ei silti vielä tarkoita sitä, että molemmat haluavat sitä asiaa täsmälleen yhtä paljon ja että kumpikaan ei muutaman vuoden jälkeen siihen sitoutumiseen voi uupua. Jos miehelle on tärkeä se jääkiekkoharrastus ja haluaa poikansakin harrastavan, voit siihen myöntyä muiden mieliksi, vaikka se ei oma toiveesi ja unelmasi olekaan. Sitten siihen rumbaan meneekin hetken päästä kaikki vapaa-aikasi, vaikka se ei ollut ollenkaan tarkoitus eikä edes huvita. Ei tuollaisia päätöksiä ja lupauksia niin vain pyörretä "kun ei huvita", vaan se hoidetaan vain kunnialla ja tingitään mieluummin sitten niistä omista jutuista jos uuvuttaa. Onko tosiaan ihan käsittämätön kuvio? 

Itse asiassa on. Siksi olen sanonut että meillä ei sitten jääkiekkoa harrasteta jos oletetaan että minä osallistuisin siihen jotenkin. Voin autolla viedä jonnekin, mutta mielellään saavat mennä itse pyörällä tai mies hoitaa jos kerran hän tykkää siitä hommasta. Kyllä mulla halkeis pää kökkiä jossain hikisellä hallilla monta kertaa viikossa ja olla myymässä jotain makkaroita. Sinnekin kun jotenkin joutuisin, niin tasan varmaan ajattelisin omia asioitani ja harrastaisin omia juttujani edelleen, ne pitäisi sitten vaan sovittaa aikatauluihin. Myös lapset voi jäädä pois harkoista jos vanhemmat ei ehdi kuskaamaan.

ap

Hahaa, tuossahan juuri on se ansa. Laitat ensin ehdot, että et osallistu. Mutta autolla voit joskus viedä jonnekin. Sitten pian päädytään siihen tilanteeseen, että kuskaat treeneihin pari kertaa viikossa, kun mies ei nyt juuri ehtinytkään. Sitten kuskailet pian naapurinkin lapsia. Sitten jossain vaiheessa päädytään tilanteeseen, että se naapurin lapsien äiti sanoo, että ensi lauantaina on sitten makkaranmyynti ja sinne tarvitaan apua ja kaikkien pitää vuorollaan osallistua. Miehellä omat menot sovittuna, kun töissä on nyt vähän kiirettä. Mies lupaa osallistua taas enemmän kun työkiireet hellittävät ja pyytää että pyörittäisit rumbaa vielä hetken. Tosiaanko haistatat pitkät lapsen harrastukselle, vaikka siihen jo annoit luvan ja kaikki harrastuskamat on hankittu jne?

 

Mä olen muuten melkein kaikesta eri mieltä ap:n kanssa, mutta tässä asiassa kyllä samaa mieltä. Siinä vaiheessa, jos mulle alkaa luiskahtaa vastuita, joiden ei alun perin pitänyt kuulua mulle, se asia otetaan heti käsittelyyn. Ei jäädä odottelemaan että miehen kiireet hellittää, vaan sen miehen nyt vaan on järjestettävä menonsa niin, että pystyy hoitamaan asiat, jotka on vastuulleen ottanut.

No tässähän sitten on kyse siitä, miten paljon kukin on valmis joustamaan. Itse en kovin helpolla voisi sanoa omalle lapselle, että nyt loppuu tärkeä harrastus, kun on omia menoja ja isä ei ehdi kuskaamaan. Mutta tyylinsä kullakin.

 

Kyllä se olisi miehen vastuulla sanoa se asia lapselle, jos ei kykene lupauksiaan pitämään. Ihme vastuun te jotkut naiset otatte miehenne lupauksista ja tekemisistä.

 

Näillä naisilla on miesvauvat puolisona. Mies aloittaa harrastuksen lapsen kanssa ja kun ei ennätä sitä jatkaa, nainen kertoo lapselle, että nyt harrastus loppuu... ring ring, eikö mikään kello soi! :D

Niin saatiinhan tämä taas naisen syyksi :D Näin nyt kuitenkin joillakin tapahtuu varsinkin sellaisilla ihmisillä, joilla ei ole kristallipalloa esim miehen työkiireiden tai sairastumisien varalta. Älkää kysykö, jos vastaus ei miellytä. Elämä ei ole aina täydellistä, ainakaan meillä taviksilla. Teillä voi elo olla sitten jotain muuta.

Edelleen, mies on vastuussa siitä, ettei pidä itse antamiaan lupauksia. Onko sillä miehellä niin kiire, ettei pysty edes selittämään lapselle itse asiaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei ap

Sä kysyit, että selittäkää, miten joku voi "hukata itsensä". No täällä kaikki selittää, mutta sinä vaan intät, että sinulle ei ole käynyt niin.

Hyvä sulle, mutta kun kaikilla ei ole asiat yhtä hyvin. Kuten joku sanoi, kasvatuksesta, genetiikasta, elämäntilanteesta tms. asiasta johtuen ihmiset reagoi ja toimii tilanteissa eri tavoin. Usein ihan tyhmästitikin. Mutta niin vaan voivat hukata itsensä, sitähän sinä kysyit.

Kukaan ei ole edelleenkään vastannut sitä että miten se käytännössä tapahtuu. Se on aika epämääräinen termi.

Miten voi olla ajattelematta edes välillä omia asioita? En minä kotitöitä tehdessä kykene siihen että ajattelisin koko ajan pyykkejä tai imuria tai paistuvaa jauhelihaa. 

Enkä jaksa aamusta iltaan tehdä koko ajan jotain tähdellistä. Jos joku vaatisi minulta jatkuvaa passaamista niin en minä sitä jaksaisi. Enkä jaksa ajatella koko ajan toisten asioita, oletan että sekä mies että lapset hoitaa myös itse jotain asioita ettei minulla ole ne kaikki metatyöt.

ap

Ai miten käytönnössä "hukataan itsensä". No ensinnäkin, kuten itse sanoitkin, termi on aika epämääräinen, tarkoittanee eri ihmisille hieman eri asioita. Uskoisin, että sillä tarkoitetaan lähinnä sitä, että ei pääse Toteuttamaan kiinostuksen kohteitaan. Eli vaikka niitä miettisikin pyykinpesun lomassa, niin ei kuitenkaan koe elävänsä itsensä näköistä elämää. Auttoiko tämä ymmärtämään?

Joo, kyllä auttoi. Eli ei ole kyse oikesta oman minuuden hukkaamisesta, sen katoamisesta, vaan siitä ettei pysty aina toteuttamaan itseään kuten haluaisi ja koska haluaisi. Onhan se nyt eri asia kuin minuuden hukkaaminen niin ettei tunne enää itseään, ei tiedä mitä haluaa, mitä ne asiat on mitä haluaisi toteuttaa jne.

ap

Kun tarpeeksi kauan olet tilanteessa, jossa muut määrittelevät mikä on "oikein" alat vähitellen uskomaan sitä.

Otetaan ihan tyhmä esimerkki. Pidät suklaasta. Jostain ehkä jopa halvasta merkistä. Ympäristösi halveksii sitä. He opettavat sinua "ymmärtämään" kuinka on olemassa paljon parempia suklaita. Sellaisia, joita sinun kuuluisi syödä ja arvostaa. Sinun ei kuuluisi edes pitää tai syödä sitä sinun lempisukkaata. Sitten sinulle kerotaan mikä on oikea tapa ja paljonko on oikea määrä. Ehkä sinulle annetaan ymmärtää kuinka olisi parempi, ettet edes söisi sitä suklaata. Mansikat olisi raikkaampaa, vähärasvaisempaa, terveellisempää. Kohta olet ihminen joka valikoikin kaupassa suklaan sijaan mansikoita. Vuosien saatossa lempisuklaasi tuotanto on lopetettu. Nyt menet kauppaan ja sinulta kysytään, että valitse itsellesi juuri se herkku joka on se minkä sinä itse valitsisit, jos sinua ei olisi koskaan kukaan muu opettanut valitsemaan niitä "mansikoita". Tietäisitkö enää? Vai uskottelisitko itsellesi, että kyllä sinä ihan oikeasti itse olet aina alkujaan ollut mansikkaihminen, etkä suklaan ystävä ja ottaisit mansikat? Vai minkä suklaan ottaisit? Joutuisitko myöntämään, että sinun on testattava uusia, koska et tiedä? Et ole vuosiin syönyt enää suklaata, vaikka alkujaan rakastit suklaata.

Tämä voi koskea kaikkea. Vaatteita, harrastuksia, arvoja, ajankäyttöä, miesmakua, lasten lukumäärää, asumista, lomanviettoa jne. Yhtäkkiä teet asioita oikein, mutta jotka eivät välttämättä ole niitä joita sisimmässäsi olet.

Olet hiekkalaatikolla tuulipuvussa seisova äiti vaikka oikeasti aikonaan halusit olla korkokengissä seisova bisnesnainen lentokentällä matkalla konferenssiin. Tai kilojaan tarkkaileva nainen, joka suostuu joka päivä seksiin mihen mieliksi, vaikka oikeasti olisit tyytyväinen kirjaa lukiessa sohvalla pulla ja teekuppi vieressä?

Ihmiset kadottavat itsensä, koska heitä manipuloidaan, syyllistetään, heille opetetaan mikä on oikein ja mitä kuuluu tehdä, ohjataan oikeaan suuntaan, vaaditaan jne. Kohta olet niin sekaisin ettet tiedä mikä on sinua ja mikä muiden haluja. Siinä vaiheessa kun et tiedä mikä on sinun omasi ja mikä jonkun toisen halu tiedät hukanneesi itsesi. Siksi monet voivat löytää itsensä, vain kun muiden halut ja vaatimukset eivät ole häiritsemässä niiden omien kuulemista.

Kuulostaa todella hirveältä. Tuota mun on todellakin vaikea ymmärtää että miksi jotkut sitten voivat olla noin toisten vietävissä. Minä olen niin toisenlainen, minä söisin jopa enemmän sitä omaa lempisuklaata ihan vaan piruuttani.

Isäni inhosi tupakkaa koko ikänsä. Kun äitini oli nuori ja oli pulassa isäni kanssa, hän aloitti tupakoinnin. Sehän oli ihan hullua, mutta äiti sanoi että hän oli niin alakynnessä että oli pakko jotain tehdä. Sittenhän hän lähti kyllä koko avioliitosta, ja lopetti sitten tupakanpolton eikä ole sen koommin polttanut, mutta mun mielestä se on ollut jotenkin huvittavaakin, traagisessa tilanteessa. Jos minua yritetään ohjailla ja manipuloida se nostaa minussa kapinahenkeä ja alan tehdä vaikka täysin päinvastoin. Mieheni on myös samanlainen jääräpää. 

On tainnut tässä ketjussakin se mun jääräpäisyys ja se että mua ei niin vaan "opeteta" ajattelemaan tietyllä tavalla, tulla esille kun alapeukkuja sataa ihan jokaiseen asiaan mitä sanon :) Mielenkiintoista. Mikä mussa mahtaa olla se mikä herättää niin paljon vastustusta?

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, saatat olla perusitsekäs ihminen, joka ei kertakaikkiaan ymmärrä, että jotkut toiset uhraavat itsensä muiden hyväksi. Usein tämä tapahtuu a) parisuhteessa, jossa nainen rupeaa miellyttämään miedtään kaikin tavoin niin, että aina asettaa tämän tarpeet etusijalle, ja/tai b) äitiyttä toteuttaessaan, jolloin lapsen/lasten tarpeet menevät aina itsen edelle.

Lopputuloksena uupuminen, henkinen pahoinvointi, katkeruus, itsensä kadottamnen.

Joo, niin varmaan on, vaikka kyllä omasta mielestäni myös laitan toisten tarpeita omieni edelle, mutta kyllä sitä tekee myös mieheni, se kuuluu parisuhteeseen ja vanhemmuuteen. Joskus joudun menemään lasten harrastukseen vaikka ei todellakaan huvittaisi, mutta teen sen koska tiedän että se on lapsille tärkeää, se on vaan normaalia elämää, eikä se saa mua hukkaamaan itseäni mitenkään.

Miten jonkun miestä pitää niin paljon miellyttää koko ajan? En minä tunne yhtään miestä joka kaipaisi mitään 24/7 miellyttämistä vaimoltaan, kummatkin hoitavat omat hommansa, auttavat toista tarvittaessa ja sillä selvä, myös lapset auttavat kotitöissä tarpeen vaatiessa. Ei siinä kenenkään tarvitse kynnysmatoksi heittäytyä kun sitä ei kukaan edes vaadi.

ap

Ehkä ymmärrät tuon miellyttämisen nyt jotenkin väärin. Ei se ole mitään palvelemista tai palvomista, vaan pieniä asioita, jotka vaikuttavat merkittävästi ja monin tavoin. Esimerkiksi voit myöntyö talon rakennusprojektiin, koiraan tai kolmanteen lapseen, vaikkei niin tulenpalavaa halua itsellä olisikaan. Tai juhlapyhät ja lomat vietetään sukulaisten luona. Tai lapsi alkaa harrastaa jääkiekkoa. Tai mies haluaa itse harrastaa, joten se sitoo sinua enemmän lastenhoitoon. Tai mies luo uraa, jossa sinunkin pitää edustaa. Tai mies haluaa kesämökin tai purjeveneen tai uima-altaan. Tai hevosen. Tällaisia asioita on paljon.

Ok. Eli mies päättää yksin kaikista avioliiton asioista joista yleensä pariskunnat sopii yhdessä. Miksi joku siihen suostuu? Kyllähän vaimollakin on sitten niitä omia juttuja, harrastuksia ja sukulaisia, ura ja hankintoja.

ap

Etkö osaa lukea vai oletko yksinkertainen? Ei ole kyse siitä, että mies päättää yksin kaikesta, vaan että yksikin myönnytys voi vaikuttaa elämään aika paljon. Esim joku hevonen tai jääkiekkoharrastus vie hitosti aikaa ja energiaa ja rahaa. 

Juuri sen takia se pitää olla yhteinen päätös. 

ap

No tottakai pitää olla yhteinen päätös. Se ei silti vielä tarkoita sitä, että molemmat haluavat sitä asiaa täsmälleen yhtä paljon ja että kumpikaan ei muutaman vuoden jälkeen siihen sitoutumiseen voi uupua. Jos miehelle on tärkeä se jääkiekkoharrastus ja haluaa poikansakin harrastavan, voit siihen myöntyä muiden mieliksi, vaikka se ei oma toiveesi ja unelmasi olekaan. Sitten siihen rumbaan meneekin hetken päästä kaikki vapaa-aikasi, vaikka se ei ollut ollenkaan tarkoitus eikä edes huvita. Ei tuollaisia päätöksiä ja lupauksia niin vain pyörretä "kun ei huvita", vaan se hoidetaan vain kunnialla ja tingitään mieluummin sitten niistä omista jutuista jos uuvuttaa. Onko tosiaan ihan käsittämätön kuvio? 

Itse asiassa on. Siksi olen sanonut että meillä ei sitten jääkiekkoa harrasteta jos oletetaan että minä osallistuisin siihen jotenkin. Voin autolla viedä jonnekin, mutta mielellään saavat mennä itse pyörällä tai mies hoitaa jos kerran hän tykkää siitä hommasta. Kyllä mulla halkeis pää kökkiä jossain hikisellä hallilla monta kertaa viikossa ja olla myymässä jotain makkaroita. Sinnekin kun jotenkin joutuisin, niin tasan varmaan ajattelisin omia asioitani ja harrastaisin omia juttujani edelleen, ne pitäisi sitten vaan sovittaa aikatauluihin. Myös lapset voi jäädä pois harkoista jos vanhemmat ei ehdi kuskaamaan.

ap

Hahaa, tuossahan juuri on se ansa. Laitat ensin ehdot, että et osallistu. Mutta autolla voit joskus viedä jonnekin. Sitten pian päädytään siihen tilanteeseen, että kuskaat treeneihin pari kertaa viikossa, kun mies ei nyt juuri ehtinytkään. Sitten kuskailet pian naapurinkin lapsia. Sitten jossain vaiheessa päädytään tilanteeseen, että se naapurin lapsien äiti sanoo, että ensi lauantaina on sitten makkaranmyynti ja sinne tarvitaan apua ja kaikkien pitää vuorollaan osallistua. Miehellä omat menot sovittuna, kun töissä on nyt vähän kiirettä. Mies lupaa osallistua taas enemmän kun työkiireet hellittävät ja pyytää että pyörittäisit rumbaa vielä hetken. Tosiaanko haistatat pitkät lapsen harrastukselle, vaikka siihen jo annoit luvan ja kaikki harrastuskamat on hankittu jne?

 

Mä olen muuten melkein kaikesta eri mieltä ap:n kanssa, mutta tässä asiassa kyllä samaa mieltä. Siinä vaiheessa, jos mulle alkaa luiskahtaa vastuita, joiden ei alun perin pitänyt kuulua mulle, se asia otetaan heti käsittelyyn. Ei jäädä odottelemaan että miehen kiireet hellittää, vaan sen miehen nyt vaan on järjestettävä menonsa niin, että pystyy hoitamaan asiat, jotka on vastuulleen ottanut.

No tässähän sitten on kyse siitä, miten paljon kukin on valmis joustamaan. Itse en kovin helpolla voisi sanoa omalle lapselle, että nyt loppuu tärkeä harrastus, kun on omia menoja ja isä ei ehdi kuskaamaan. Mutta tyylinsä kullakin.

 

Kyllä se olisi miehen vastuulla sanoa se asia lapselle, jos ei kykene lupauksiaan pitämään. Ihme vastuun te jotkut naiset otatte miehenne lupauksista ja tekemisistä.

 

Näillä naisilla on miesvauvat puolisona. Mies aloittaa harrastuksen lapsen kanssa ja kun ei ennätä sitä jatkaa, nainen kertoo lapselle, että nyt harrastus loppuu... ring ring, eikö mikään kello soi! :D

Niin saatiinhan tämä taas naisen syyksi :D Näin nyt kuitenkin joillakin tapahtuu varsinkin sellaisilla ihmisillä, joilla ei ole kristallipalloa esim miehen työkiireiden tai sairastumisien varalta. Älkää kysykö, jos vastaus ei miellytä. Elämä ei ole aina täydellistä, ainakaan meillä taviksilla. Teillä voi elo olla sitten jotain muuta.

 

Edelleen, mies on vastuussa siitä, ettei pidä itse antamiaan lupauksia. Onko sillä miehellä niin kiire, ettei pysty edes selittämään lapselle itse asiaa?

Juu, tämä tuli jo selväksi, että äiti ei kyllä jousta pätkääkään, että lapsi saa pitää harrastuksensa. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnea vain ap:lle! Itse kasvoin väkivaltaisten ja epävakaiden vanhempien kanssa. Stressin alla tunnen nykyäänkin yhä helposti tukehtuvani sekä vain katoavani olemattomiin.

Miten se käytännössä tapahtuu että katoaa olemattomiin?

Minullakin on omat tunne-elämän jutut jotka on vaikuttaneet elämään, sieltä varhaislapsuudesta, joten ymmärrän kyllä että jos tuollaisessa erikoistilanteessa on kehittynyt erilaiseksi kuin muuten. Minäkin olisin varmasti erilainen jos isäni olisi ollut normaali. En halua loukata ketään, olen vain utelias ja haluaisin ymmärtää sen mitä se on kun kadottaa itsensä. Joskus toivon että aivot saisi pois päältä eikä tarvitsisi yökaudet miettiä asioita jotka usein jää pyörimään samaa rataa eikä pääse eteenpäin. Mutta ei sitä ajattelua vaan saa pois mitenkään, jotenkin se että kadottaa itsensä ja elää toisten kautta jne. tuntuu vaan niin epätodelliselta kun tuntuu että minä olen itseni kanssa niin paljon, aivot käy kierroksilla.  Ehkä jopa olisi suotavaa että joskus voisi kadottaa itsensä.

ap

Sinun elämäsikö tapahtuu jossain haavemaassa vai miksi ihmeessä jatkuvasti jankutat tuota ajattelemista? Etkö oikeasti halua kokea niitä asioita, joita siellä päässä pyörii? 

Jos kadotat itsesi, se tarkoittaa että sinulla ei ole omia ajatuksia, siksi.

Ei kai se tekeminen ja kokeminen ole sitä itseä, minä itse on aivoissa. Ihmisellä voi olla kiire joskus niin ettei ehdi harrastaa, mutta ei se vielä tarkoita sitä että aivot nollaantuu ja täyttyy jostain toisen ihmisen minuudesta.

ap

Tottakai tekeminen ja kokeminen on itseä, miksei olisi. Oman itsen kadottaminen voi tarkoittaa myös sitä, että ajatukset ovat ristiriidassa tekojen kanssa. Miten ihmeessä todellisuudessa tapahtuva tekeminen ja kokeminen olisivat sinusta irrallisia? 

Jos tekeminen olisi minuus, niin sitähän olisi helppo muuttaa minuuttaan vaan tekemällä jotain. Kuulostaa oudolta.

ap

Olet tainnut ap ottaa vähän liian kirjaimellisesti tuon termin "itsensä hukkaaminen". Ei se tarkoita mitään psykoottista tilaa jossa ihminen ei tajua minuutensa jatkuvuutta tai yhtenäisyyttä. 

Ei, teot ei ole minuus, ne tosiaan muuttuu elämän aikana paljonkin ja silti minä olen minä. Mutta ei ajatuksetkaan ole minuus, sillä yhtä lailla ne muuttuu elämän aikana, ja silti yhtenäinen minuuden tunne jatkuu. Lapsena minä ajattelin lasten ajatuksia, nyt on ihan muunlainen ajatusmaailma, mutta silti minä olin minä 5-vuotiaana kuten myös 40-vuotiaana. Itse ajattelen että minuus on enemmänkin tietoisuus, se tunne että ajattelija ja kokija on sama tietoisuus hetkestä toiseen. 

Eikä tuo tuollainen jatkuvuuden tunne katoa toki jos kadottaa itsensä elämän pyörteissä. Yyleensä termillä tarkoitetaan vähän kevyempää, mutta yhtä kaikki kokijalleen raskasta, ongelmaa, jossa ihminen ei tiedä oikein mitä aidosti haluaisi, tai ei pysty toteuttamaan sitä vaikka tietäisikin, tai mikään ei tunnu kiinnostavan tai tyydyttävän vaikka juoksisi kaikkien unelmiensa perässä ja saavuttaisikin ne.

Niin, totta. Kyllä minä otan sen kirjaimellisesti, ja sitä olen ihmetellyt että eikö asia ole juuri näin kuten hyvin tässä kuvailet. Monia termejä käytetään todella "heppoisasti" vaikka ei oikeasti tarkoiteta sitä mitä sanotaan. Esim. monet sanoo että vihaa jotain, vaikka oikeasti ei vaan tykkää. Se että ei aidosti tiedä mitä haluaa on kuitenkin aika paljon helpompi ratkaista jos minuus on tallella kuitenkin siellä pääkopassa, ettei ole kuitenkaan ihan tyhjä taulu se mieli ja minuus. Kun minuus on olemassa, ja vaan suunta on hukassa, voi omassa mielessään käsitellä asiaa ja yleensä sen pystyy varmasti myös ratkaisemaan että mitä tässä nyt oikeasti haluaisi tehdä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei ap

Sä kysyit, että selittäkää, miten joku voi "hukata itsensä". No täällä kaikki selittää, mutta sinä vaan intät, että sinulle ei ole käynyt niin.

Hyvä sulle, mutta kun kaikilla ei ole asiat yhtä hyvin. Kuten joku sanoi, kasvatuksesta, genetiikasta, elämäntilanteesta tms. asiasta johtuen ihmiset reagoi ja toimii tilanteissa eri tavoin. Usein ihan tyhmästitikin. Mutta niin vaan voivat hukata itsensä, sitähän sinä kysyit.

Kukaan ei ole edelleenkään vastannut sitä että miten se käytännössä tapahtuu. Se on aika epämääräinen termi.

Miten voi olla ajattelematta edes välillä omia asioita? En minä kotitöitä tehdessä kykene siihen että ajattelisin koko ajan pyykkejä tai imuria tai paistuvaa jauhelihaa. 

Enkä jaksa aamusta iltaan tehdä koko ajan jotain tähdellistä. Jos joku vaatisi minulta jatkuvaa passaamista niin en minä sitä jaksaisi. Enkä jaksa ajatella koko ajan toisten asioita, oletan että sekä mies että lapset hoitaa myös itse jotain asioita ettei minulla ole ne kaikki metatyöt.

ap

Mielestäni annoin tuolla pari ihan konkreettista esimerkkiä. Maratonille treenaaminen, pianon soiton opettelu tai uuden ammatin opiskelu ei onnistu vain ajattelemalla niitä pyykkejä laittaessa. 

Ihan ulkopuolelta. Osa tosiaan uppoutuu äitiyteen niin täysin ettei mikään entinen tunnu enää mahdolliselta. Toiset taas saavat asiat jotenkin luistamaan. Eikö tuo yksi surffarinainen harjoittele kesän kisoihin ja kotona on toinen, nyt joku nelikuukautinen lapsi. Itsekin jatkoin tutkijan työtäni äitiyslomien aikana: lapset nukkuvat pitkiä päiväunia, silloin voi tehdä mitä haluaa. Jotenkin tällaiset dikotomiat: jos on perhe, sinulla ei ole omaa aikaa, jos taas ei ole perhettä saat tehdä mitä haluat 24/7 on hieman hassuja. Jos ajatellaan, että läheiset ihmiset ympärillä ovat paras peili ihmiselle hänestä itsestään, voisi ajatella, että yksinäinen sinkku vasta hukassa itsensä kanssa on.

Niin. Tässä taas oikein hyvä esimerkki täydellisestä empatiakyvyttömyydestä. Joillalin nyt ei vain ole energiaa vauva-aikana sen yhden vapaatunnin aikana tehdä tutkimusta. Kun jotkut meistä tarvitsevat myös lepoa ja siihen se oma aika sitten meneekin. Tokihan täydellisillä ihmisillä on vuorokaudessa tuntitolkulla aikaa treenata maratoneille ja tehdä väikkäreitä, kun nukkua ei tarvitse ollenkaan.

Tässä kai olikin kyse siitä, että kykeneekö tekemään itselleen tärkeitä juttuja ja elämään perheessä. Ja ne itselle tärkeät jutut yleensä tuo energiaa ei vie. Jos itselle on tärkeää pitää sosiaalista verkostoa yllä, sen tunnin somettaa, joku toinen nukkuu, joku haluaa siivota... Mutta hukkaatko sinä itsesi perheesi vuoksi? Se musta kuulostaa aika huolestuttavalta, aikaa voi allokoida eri tavoin eri elämän tilanteissa mutta tuskin kenenkään tarvitsee itseään hukata kokonaan. t se tutkija joka nyt joutuu hyppäämään muualle.

Okei. Näin me ihmiset olemme erilaisia, kun toiset tekevät ainoastaan itseään miellyttäviä asioita ja toiset tekevät paljon myös perheen eteen. Eihän tässä sen kummemmasta ole kysymys. En ole tajunnut, että esim lapsen harrastus olisi sellainen, jonka takia vanhemman ei tarvitse tehdä yhtäkään epämieluista juttua, vaan niistä voi noin vain kieltäytyä, jos ei satu huvittamaan.

Eiköhän me kaikki tehdä epämieluisia juttuja joskus toisten vuoksi tai muista syistä, kyse kai on siitä, kuinka suuren osan arjesta ne vie. Mä inhoan siivoamista ja pyykkäämistä, mutta pakko ne on tehdä.  Voin viettää yhden illan viikosta jääkiekkokaukalon äärellä , jos se lapsen harrastuksen jatkumisen takia on välttämätöntä ja järjestely tilapäinen.  Mutta en viittä iltaa viikossa, jos mies on sen alunperin hommakseen ottanut ja on estynyt ajaksi, jonka lopullista kestoa ei tiedetä. Sitä sanotaan terveeksi itsekkyydeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnea vain ap:lle! Itse kasvoin väkivaltaisten ja epävakaiden vanhempien kanssa. Stressin alla tunnen nykyäänkin yhä helposti tukehtuvani sekä vain katoavani olemattomiin.

Miten se käytännössä tapahtuu että katoaa olemattomiin?

Minullakin on omat tunne-elämän jutut jotka on vaikuttaneet elämään, sieltä varhaislapsuudesta, joten ymmärrän kyllä että jos tuollaisessa erikoistilanteessa on kehittynyt erilaiseksi kuin muuten. Minäkin olisin varmasti erilainen jos isäni olisi ollut normaali. En halua loukata ketään, olen vain utelias ja haluaisin ymmärtää sen mitä se on kun kadottaa itsensä. Joskus toivon että aivot saisi pois päältä eikä tarvitsisi yökaudet miettiä asioita jotka usein jää pyörimään samaa rataa eikä pääse eteenpäin. Mutta ei sitä ajattelua vaan saa pois mitenkään, jotenkin se että kadottaa itsensä ja elää toisten kautta jne. tuntuu vaan niin epätodelliselta kun tuntuu että minä olen itseni kanssa niin paljon, aivot käy kierroksilla.  Ehkä jopa olisi suotavaa että joskus voisi kadottaa itsensä.

ap

Sinun elämäsikö tapahtuu jossain haavemaassa vai miksi ihmeessä jatkuvasti jankutat tuota ajattelemista? Etkö oikeasti halua kokea niitä asioita, joita siellä päässä pyörii? 

Jos kadotat itsesi, se tarkoittaa että sinulla ei ole omia ajatuksia, siksi.

Ei kai se tekeminen ja kokeminen ole sitä itseä, minä itse on aivoissa. Ihmisellä voi olla kiire joskus niin ettei ehdi harrastaa, mutta ei se vielä tarkoita sitä että aivot nollaantuu ja täyttyy jostain toisen ihmisen minuudesta.

ap

Tottakai tekeminen ja kokeminen on itseä, miksei olisi. Oman itsen kadottaminen voi tarkoittaa myös sitä, että ajatukset ovat ristiriidassa tekojen kanssa. Miten ihmeessä todellisuudessa tapahtuva tekeminen ja kokeminen olisivat sinusta irrallisia? 

Jos tekeminen olisi minuus, niin sitähän olisi helppo muuttaa minuuttaan vaan tekemällä jotain. Kuulostaa oudolta.

ap

Mitä outoa siinä on? Tekeminenkin lähtee kuitenkin ajatuksista. Enemmän se ajattelu + tekeminen on itseä, kuin pelkkä ajattelu.

Mutta kuitenkin sitten kun minuus on kadonnut, tekee asioita joita ei itse ole halunnut eli ajatellut niitä. Ja ajattelee asioita joita itse ei ole halunnut ajatella? Jos vain tekee ajattelematta mitään, niin määrittääkö se tekeminen minuutta?

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, saatat olla perusitsekäs ihminen, joka ei kertakaikkiaan ymmärrä, että jotkut toiset uhraavat itsensä muiden hyväksi. Usein tämä tapahtuu a) parisuhteessa, jossa nainen rupeaa miellyttämään miedtään kaikin tavoin niin, että aina asettaa tämän tarpeet etusijalle, ja/tai b) äitiyttä toteuttaessaan, jolloin lapsen/lasten tarpeet menevät aina itsen edelle.

Lopputuloksena uupuminen, henkinen pahoinvointi, katkeruus, itsensä kadottamnen.

Joo, niin varmaan on, vaikka kyllä omasta mielestäni myös laitan toisten tarpeita omieni edelle, mutta kyllä sitä tekee myös mieheni, se kuuluu parisuhteeseen ja vanhemmuuteen. Joskus joudun menemään lasten harrastukseen vaikka ei todellakaan huvittaisi, mutta teen sen koska tiedän että se on lapsille tärkeää, se on vaan normaalia elämää, eikä se saa mua hukkaamaan itseäni mitenkään.

Miten jonkun miestä pitää niin paljon miellyttää koko ajan? En minä tunne yhtään miestä joka kaipaisi mitään 24/7 miellyttämistä vaimoltaan, kummatkin hoitavat omat hommansa, auttavat toista tarvittaessa ja sillä selvä, myös lapset auttavat kotitöissä tarpeen vaatiessa. Ei siinä kenenkään tarvitse kynnysmatoksi heittäytyä kun sitä ei kukaan edes vaadi.

ap

Ehkä ymmärrät tuon miellyttämisen nyt jotenkin väärin. Ei se ole mitään palvelemista tai palvomista, vaan pieniä asioita, jotka vaikuttavat merkittävästi ja monin tavoin. Esimerkiksi voit myöntyö talon rakennusprojektiin, koiraan tai kolmanteen lapseen, vaikkei niin tulenpalavaa halua itsellä olisikaan. Tai juhlapyhät ja lomat vietetään sukulaisten luona. Tai lapsi alkaa harrastaa jääkiekkoa. Tai mies haluaa itse harrastaa, joten se sitoo sinua enemmän lastenhoitoon. Tai mies luo uraa, jossa sinunkin pitää edustaa. Tai mies haluaa kesämökin tai purjeveneen tai uima-altaan. Tai hevosen. Tällaisia asioita on paljon.

Ok. Eli mies päättää yksin kaikista avioliiton asioista joista yleensä pariskunnat sopii yhdessä. Miksi joku siihen suostuu? Kyllähän vaimollakin on sitten niitä omia juttuja, harrastuksia ja sukulaisia, ura ja hankintoja.

ap

Etkö osaa lukea vai oletko yksinkertainen? Ei ole kyse siitä, että mies päättää yksin kaikesta, vaan että yksikin myönnytys voi vaikuttaa elämään aika paljon. Esim joku hevonen tai jääkiekkoharrastus vie hitosti aikaa ja energiaa ja rahaa. 

Juuri sen takia se pitää olla yhteinen päätös. 

ap

No tottakai pitää olla yhteinen päätös. Se ei silti vielä tarkoita sitä, että molemmat haluavat sitä asiaa täsmälleen yhtä paljon ja että kumpikaan ei muutaman vuoden jälkeen siihen sitoutumiseen voi uupua. Jos miehelle on tärkeä se jääkiekkoharrastus ja haluaa poikansakin harrastavan, voit siihen myöntyä muiden mieliksi, vaikka se ei oma toiveesi ja unelmasi olekaan. Sitten siihen rumbaan meneekin hetken päästä kaikki vapaa-aikasi, vaikka se ei ollut ollenkaan tarkoitus eikä edes huvita. Ei tuollaisia päätöksiä ja lupauksia niin vain pyörretä "kun ei huvita", vaan se hoidetaan vain kunnialla ja tingitään mieluummin sitten niistä omista jutuista jos uuvuttaa. Onko tosiaan ihan käsittämätön kuvio? 

Itse asiassa on. Siksi olen sanonut että meillä ei sitten jääkiekkoa harrasteta jos oletetaan että minä osallistuisin siihen jotenkin. Voin autolla viedä jonnekin, mutta mielellään saavat mennä itse pyörällä tai mies hoitaa jos kerran hän tykkää siitä hommasta. Kyllä mulla halkeis pää kökkiä jossain hikisellä hallilla monta kertaa viikossa ja olla myymässä jotain makkaroita. Sinnekin kun jotenkin joutuisin, niin tasan varmaan ajattelisin omia asioitani ja harrastaisin omia juttujani edelleen, ne pitäisi sitten vaan sovittaa aikatauluihin. Myös lapset voi jäädä pois harkoista jos vanhemmat ei ehdi kuskaamaan.

ap

Hahaa, tuossahan juuri on se ansa. Laitat ensin ehdot, että et osallistu. Mutta autolla voit joskus viedä jonnekin. Sitten pian päädytään siihen tilanteeseen, että kuskaat treeneihin pari kertaa viikossa, kun mies ei nyt juuri ehtinytkään. Sitten kuskailet pian naapurinkin lapsia. Sitten jossain vaiheessa päädytään tilanteeseen, että se naapurin lapsien äiti sanoo, että ensi lauantaina on sitten makkaranmyynti ja sinne tarvitaan apua ja kaikkien pitää vuorollaan osallistua. Miehellä omat menot sovittuna, kun töissä on nyt vähän kiirettä. Mies lupaa osallistua taas enemmän kun työkiireet hellittävät ja pyytää että pyörittäisit rumbaa vielä hetken. Tosiaanko haistatat pitkät lapsen harrastukselle, vaikka siihen jo annoit luvan ja kaikki harrastuskamat on hankittu jne?

 

Mä olen muuten melkein kaikesta eri mieltä ap:n kanssa, mutta tässä asiassa kyllä samaa mieltä. Siinä vaiheessa, jos mulle alkaa luiskahtaa vastuita, joiden ei alun perin pitänyt kuulua mulle, se asia otetaan heti käsittelyyn. Ei jäädä odottelemaan että miehen kiireet hellittää, vaan sen miehen nyt vaan on järjestettävä menonsa niin, että pystyy hoitamaan asiat, jotka on vastuulleen ottanut.

No tässähän sitten on kyse siitä, miten paljon kukin on valmis joustamaan. Itse en kovin helpolla voisi sanoa omalle lapselle, että nyt loppuu tärkeä harrastus, kun on omia menoja ja isä ei ehdi kuskaamaan. Mutta tyylinsä kullakin.

 

Kyllä se olisi miehen vastuulla sanoa se asia lapselle, jos ei kykene lupauksiaan pitämään. Ihme vastuun te jotkut naiset otatte miehenne lupauksista ja tekemisistä.

 

Näillä naisilla on miesvauvat puolisona. Mies aloittaa harrastuksen lapsen kanssa ja kun ei ennätä sitä jatkaa, nainen kertoo lapselle, että nyt harrastus loppuu... ring ring, eikö mikään kello soi! :D

Niin saatiinhan tämä taas naisen syyksi :D Näin nyt kuitenkin joillakin tapahtuu varsinkin sellaisilla ihmisillä, joilla ei ole kristallipalloa esim miehen työkiireiden tai sairastumisien varalta. Älkää kysykö, jos vastaus ei miellytä. Elämä ei ole aina täydellistä, ainakaan meillä taviksilla. Teillä voi elo olla sitten jotain muuta.

 

Edelleen, mies on vastuussa siitä, ettei pidä itse antamiaan lupauksia. Onko sillä miehellä niin kiire, ettei pysty edes selittämään lapselle itse asiaa?

Juu, tämä tuli jo selväksi, että äiti ei kyllä jousta pätkääkään, että lapsi saa pitää harrastuksensa. :D

Edelleen, pystytkö edes näkemään, että mies aikuisena ihmisenä on jotenkin vastuullinen toimija?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnea vain ap:lle! Itse kasvoin väkivaltaisten ja epävakaiden vanhempien kanssa. Stressin alla tunnen nykyäänkin yhä helposti tukehtuvani sekä vain katoavani olemattomiin.

Miten se käytännössä tapahtuu että katoaa olemattomiin?

Minullakin on omat tunne-elämän jutut jotka on vaikuttaneet elämään, sieltä varhaislapsuudesta, joten ymmärrän kyllä että jos tuollaisessa erikoistilanteessa on kehittynyt erilaiseksi kuin muuten. Minäkin olisin varmasti erilainen jos isäni olisi ollut normaali. En halua loukata ketään, olen vain utelias ja haluaisin ymmärtää sen mitä se on kun kadottaa itsensä. Joskus toivon että aivot saisi pois päältä eikä tarvitsisi yökaudet miettiä asioita jotka usein jää pyörimään samaa rataa eikä pääse eteenpäin. Mutta ei sitä ajattelua vaan saa pois mitenkään, jotenkin se että kadottaa itsensä ja elää toisten kautta jne. tuntuu vaan niin epätodelliselta kun tuntuu että minä olen itseni kanssa niin paljon, aivot käy kierroksilla.  Ehkä jopa olisi suotavaa että joskus voisi kadottaa itsensä.

ap

Sinun elämäsikö tapahtuu jossain haavemaassa vai miksi ihmeessä jatkuvasti jankutat tuota ajattelemista? Etkö oikeasti halua kokea niitä asioita, joita siellä päässä pyörii? 

Jos kadotat itsesi, se tarkoittaa että sinulla ei ole omia ajatuksia, siksi.

Ei kai se tekeminen ja kokeminen ole sitä itseä, minä itse on aivoissa. Ihmisellä voi olla kiire joskus niin ettei ehdi harrastaa, mutta ei se vielä tarkoita sitä että aivot nollaantuu ja täyttyy jostain toisen ihmisen minuudesta.

ap

Tottakai tekeminen ja kokeminen on itseä, miksei olisi. Oman itsen kadottaminen voi tarkoittaa myös sitä, että ajatukset ovat ristiriidassa tekojen kanssa. Miten ihmeessä todellisuudessa tapahtuva tekeminen ja kokeminen olisivat sinusta irrallisia? 

Jos tekeminen olisi minuus, niin sitähän olisi helppo muuttaa minuuttaan vaan tekemällä jotain. Kuulostaa oudolta.

ap

Mitä outoa siinä on? Tekeminenkin lähtee kuitenkin ajatuksista. Enemmän se ajattelu + tekeminen on itseä, kuin pelkkä ajattelu.

Mutta kuitenkin sitten kun minuus on kadonnut, tekee asioita joita ei itse ole halunnut eli ajatellut niitä. Ja ajattelee asioita joita itse ei ole halunnut ajatella? Jos vain tekee ajattelematta mitään, niin määrittääkö se tekeminen minuutta?

ap

En ollenkaan ymmärrä, miksei määrittäisi? Jos noin ajateltaisiin, murhaajatkaan eivät joutuisi syytteeseen tai edes katumaan tekojaan, koska "en se minä ollut, minä vain tein enkä ajatellut".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap ei voi hukata itseään, koska hän on aina oikeassa, mitä tahansa tekeekin ja missä elämänvaiheessa onkin. Hukkaamiseen meinaan tarvitaan tunne siitä, että jokin on itsessä pielessä. Ensin se voi olla kalvava ja alitajuinen, mutta oireiden pahentuessa siitä tulee ilmeinen itselle ja yleensä muillekin.

Ja tarvitaan myös tietynlaista epäitsekkyyttä ja omien tarpeiden sivuun laittamista toisen hyväksi. Ihan vieras ajatus ap:lle kyllä tällainen.

Ei se vieras ajatus ole, tunnen kyllä sellaisia ihmisiä jotka heittäytyvät maahan että toiset pyyhkisivät häneen jalkansa, mutta todella käsittämätöntä se on, oletan että he jotenkin jossain tasolla nauttivat siitä. En minäkään mikään itsekäs ole, lähinnä mukavuudenhaluinen, autan kyllä paljon muita ja olen antelias jne. mutta en nyt ihan kuitenkaan niin että annan viimeisen paidan päältäni vieraalle ihmiselle, koska ajattelen että kyllä minäkin ansaitsen olla paita päällä vaikka en mikään täydellisen hyvä ihminen olekaan.

Yksi sisaruksistani oli lapsena sellainen että hän antoi ihan kaiken mitä joku toinen kehtasi pyytää, minäkin hänelle aina sanoin että ei sun ole pakko antaa kun ne on sun, ja täytyy myöntää että joskus vähän käytin sitä hyväksenikin. Tosin kyllä hän sitten teki mulle kiusaakin, usein salaa, ei ollut kuitenkaan ihan lapatossu :)

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, saatat olla perusitsekäs ihminen, joka ei kertakaikkiaan ymmärrä, että jotkut toiset uhraavat itsensä muiden hyväksi. Usein tämä tapahtuu a) parisuhteessa, jossa nainen rupeaa miellyttämään miedtään kaikin tavoin niin, että aina asettaa tämän tarpeet etusijalle, ja/tai b) äitiyttä toteuttaessaan, jolloin lapsen/lasten tarpeet menevät aina itsen edelle.

Lopputuloksena uupuminen, henkinen pahoinvointi, katkeruus, itsensä kadottamnen.

Joo, niin varmaan on, vaikka kyllä omasta mielestäni myös laitan toisten tarpeita omieni edelle, mutta kyllä sitä tekee myös mieheni, se kuuluu parisuhteeseen ja vanhemmuuteen. Joskus joudun menemään lasten harrastukseen vaikka ei todellakaan huvittaisi, mutta teen sen koska tiedän että se on lapsille tärkeää, se on vaan normaalia elämää, eikä se saa mua hukkaamaan itseäni mitenkään.

Miten jonkun miestä pitää niin paljon miellyttää koko ajan? En minä tunne yhtään miestä joka kaipaisi mitään 24/7 miellyttämistä vaimoltaan, kummatkin hoitavat omat hommansa, auttavat toista tarvittaessa ja sillä selvä, myös lapset auttavat kotitöissä tarpeen vaatiessa. Ei siinä kenenkään tarvitse kynnysmatoksi heittäytyä kun sitä ei kukaan edes vaadi.

ap

Ehkä ymmärrät tuon miellyttämisen nyt jotenkin väärin. Ei se ole mitään palvelemista tai palvomista, vaan pieniä asioita, jotka vaikuttavat merkittävästi ja monin tavoin. Esimerkiksi voit myöntyö talon rakennusprojektiin, koiraan tai kolmanteen lapseen, vaikkei niin tulenpalavaa halua itsellä olisikaan. Tai juhlapyhät ja lomat vietetään sukulaisten luona. Tai lapsi alkaa harrastaa jääkiekkoa. Tai mies haluaa itse harrastaa, joten se sitoo sinua enemmän lastenhoitoon. Tai mies luo uraa, jossa sinunkin pitää edustaa. Tai mies haluaa kesämökin tai purjeveneen tai uima-altaan. Tai hevosen. Tällaisia asioita on paljon.

Ok. Eli mies päättää yksin kaikista avioliiton asioista joista yleensä pariskunnat sopii yhdessä. Miksi joku siihen suostuu? Kyllähän vaimollakin on sitten niitä omia juttuja, harrastuksia ja sukulaisia, ura ja hankintoja.

ap

Etkö osaa lukea vai oletko yksinkertainen? Ei ole kyse siitä, että mies päättää yksin kaikesta, vaan että yksikin myönnytys voi vaikuttaa elämään aika paljon. Esim joku hevonen tai jääkiekkoharrastus vie hitosti aikaa ja energiaa ja rahaa. 

Juuri sen takia se pitää olla yhteinen päätös. 

ap

No tottakai pitää olla yhteinen päätös. Se ei silti vielä tarkoita sitä, että molemmat haluavat sitä asiaa täsmälleen yhtä paljon ja että kumpikaan ei muutaman vuoden jälkeen siihen sitoutumiseen voi uupua. Jos miehelle on tärkeä se jääkiekkoharrastus ja haluaa poikansakin harrastavan, voit siihen myöntyä muiden mieliksi, vaikka se ei oma toiveesi ja unelmasi olekaan. Sitten siihen rumbaan meneekin hetken päästä kaikki vapaa-aikasi, vaikka se ei ollut ollenkaan tarkoitus eikä edes huvita. Ei tuollaisia päätöksiä ja lupauksia niin vain pyörretä "kun ei huvita", vaan se hoidetaan vain kunnialla ja tingitään mieluummin sitten niistä omista jutuista jos uuvuttaa. Onko tosiaan ihan käsittämätön kuvio? 

Itse asiassa on. Siksi olen sanonut että meillä ei sitten jääkiekkoa harrasteta jos oletetaan että minä osallistuisin siihen jotenkin. Voin autolla viedä jonnekin, mutta mielellään saavat mennä itse pyörällä tai mies hoitaa jos kerran hän tykkää siitä hommasta. Kyllä mulla halkeis pää kökkiä jossain hikisellä hallilla monta kertaa viikossa ja olla myymässä jotain makkaroita. Sinnekin kun jotenkin joutuisin, niin tasan varmaan ajattelisin omia asioitani ja harrastaisin omia juttujani edelleen, ne pitäisi sitten vaan sovittaa aikatauluihin. Myös lapset voi jäädä pois harkoista jos vanhemmat ei ehdi kuskaamaan.

ap

Hahaa, tuossahan juuri on se ansa. Laitat ensin ehdot, että et osallistu. Mutta autolla voit joskus viedä jonnekin. Sitten pian päädytään siihen tilanteeseen, että kuskaat treeneihin pari kertaa viikossa, kun mies ei nyt juuri ehtinytkään. Sitten kuskailet pian naapurinkin lapsia. Sitten jossain vaiheessa päädytään tilanteeseen, että se naapurin lapsien äiti sanoo, että ensi lauantaina on sitten makkaranmyynti ja sinne tarvitaan apua ja kaikkien pitää vuorollaan osallistua. Miehellä omat menot sovittuna, kun töissä on nyt vähän kiirettä. Mies lupaa osallistua taas enemmän kun työkiireet hellittävät ja pyytää että pyörittäisit rumbaa vielä hetken. Tosiaanko haistatat pitkät lapsen harrastukselle, vaikka siihen jo annoit luvan ja kaikki harrastuskamat on hankittu jne?

 

Mä olen muuten melkein kaikesta eri mieltä ap:n kanssa, mutta tässä asiassa kyllä samaa mieltä. Siinä vaiheessa, jos mulle alkaa luiskahtaa vastuita, joiden ei alun perin pitänyt kuulua mulle, se asia otetaan heti käsittelyyn. Ei jäädä odottelemaan että miehen kiireet hellittää, vaan sen miehen nyt vaan on järjestettävä menonsa niin, että pystyy hoitamaan asiat, jotka on vastuulleen ottanut.

No tässähän sitten on kyse siitä, miten paljon kukin on valmis joustamaan. Itse en kovin helpolla voisi sanoa omalle lapselle, että nyt loppuu tärkeä harrastus, kun on omia menoja ja isä ei ehdi kuskaamaan. Mutta tyylinsä kullakin.

 

Kyllä se olisi miehen vastuulla sanoa se asia lapselle, jos ei kykene lupauksiaan pitämään. Ihme vastuun te jotkut naiset otatte miehenne lupauksista ja tekemisistä.

 

Näillä naisilla on miesvauvat puolisona. Mies aloittaa harrastuksen lapsen kanssa ja kun ei ennätä sitä jatkaa, nainen kertoo lapselle, että nyt harrastus loppuu... ring ring, eikö mikään kello soi! :D

Niin saatiinhan tämä taas naisen syyksi :D Näin nyt kuitenkin joillakin tapahtuu varsinkin sellaisilla ihmisillä, joilla ei ole kristallipalloa esim miehen työkiireiden tai sairastumisien varalta. Älkää kysykö, jos vastaus ei miellytä. Elämä ei ole aina täydellistä, ainakaan meillä taviksilla. Teillä voi elo olla sitten jotain muuta.

 

Edelleen, mies on vastuussa siitä, ettei pidä itse antamiaan lupauksia. Onko sillä miehellä niin kiire, ettei pysty edes selittämään lapselle itse asiaa?

Juu, tämä tuli jo selväksi, että äiti ei kyllä jousta pätkääkään, että lapsi saa pitää harrastuksensa. :D

 

Edelleen, pystytkö edes näkemään, että mies aikuisena ihmisenä on jotenkin vastuullinen toimija?

Tottakai pystyn. Mutta asia on minun ja miehen välinen ja mielestäni viattoman lapsen ei tarvitse siitä kärsiä. Minäkin olen kuitenkin lapsen huoltaja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä hukkaain itseni manipuloivan ja henkisesti väkivaltaisen miehennkanssa. Katso vaikka elokuva Kaasuvalo.

Ap on varmaan itse vähän empatiahäiriöinen, kun ei kykene ymmärtämään muuta kuon omaa itseään ja omaa elämäänsä ja mitätöi muiden kokemuksia. Alan epäillä, että hänen ympärollään olevat ihmiset ovat niitä, jotka voivat hukata itsensä tuollaisen hallitsevan besserwisserin vuoksi.

Miksi se että haluan tarkan ymmärrettävän vastauksen enkä mitään epämääräisiä monitulkintaisia esimerkkejä on jotenkin empatiakyvyttömyyttä? Tottakai tunnen empatiaa ihmisiä kohtaan, mulla on itsellä ollut paljonkin vaikeuksia, läheisillä samoin ja minä olen se jolle ystävät soittaa kun heillä on ongelma, samoin työpaikalla, minä olen se joka ratkoo ongelmia. Se että minä vastaan lähes kaikkiin viesteihin ja kysyn lisäkysymyksiä varmasti sitten saa joillekin sen tunteen että miksi en vain tyytynyt yhteen vastaukseen, no siksi koska tämä on keskustelupalsta ja tykkään keskustella asioista monipuolisesti. 

ap

Sinä olet ilmeisesti niin tasapainoinen ihminen, että sinulle ongelmat on lähinnä sitä, että joko ulkomaailmassa, tai ehkä joskus omassa kehossasi, on joku ratkaistavissa oleva ongelma, joka pyritään ratkaisemaan tehokkaasti ja rationaalisesti. 

Mutta kun useimmille ei ole noin. Usein ne ongelmat on pään sisäisiä. Lisäksi ei useinkaan tiedä edes mikä on ongelma, sitä vaan ahdistaa tai masentaa tai tuntuu epämääräisen väärältä. Voi kestää vuosia, jopa vuosikymmeniä, että sitten valkenee mikä mättää. Näissä elämäntilanteissa vihoviimeisiä neuvojia on nämä tehokkaat ongelmanratkaisijat, jotka ei sallisi sisäisille prosesseille niiden vaatimaa aikaa, vaan työntäisivät lähimmäisen johonkin näennäisen rationaaliseen ratkaisuun, joka ei välttämättä kuitenkaan tunnu lopulta sisäisesti oikealta.

Ei, en todellakaan ole. Mulla on ollut koko ikäni masennusta, enkä varmaan koskaan siitä tule kokonaan pääsemään irti. Viimeaikoina on ollut ahdistustakin, siitä haluaisin todellakin päästä eroon. Toki olen asioita yrittänyt työstää, viime vuonna kävin psykologillakin ja sekin auttoi pääsemään pahimmasta vaiheesta. Mutta totta on se, että haluaisin ratkaista asiat rationaalisesti, mulla kiertää ne asiat muuten päässä koko ajan, pyrin ratkaisuihin aina kun tilaisuus koittaa. Minä olen oppinut elämään sen ehkä keskivaikeankin masennuksen kanssa, jos se alkaa mennä pahemmaksi niin sitten on pakko hakea apua ja olen joutunut pari kolme kertaa niin tekemäänkin.

Olen omasta mielestäni aika hyvin perillä mitä ne mun ongelmat on, mutta se ei ole vielä poistanut niitä, en ole kaikkeen löytänyt ratkaisua mutta toki etsin sitä aina. Voin aina henkisesti paremmin silloin kun olen saanut jotain asioita ratkaistua, siksi tykkään varmasti myös työstäni kun siinä pääsen toteuttamaan sitä puolta itsessäni.

ap

Onnea sinulle että olet onnistunut kasvamaan noin vahvalsi persoonaksi ja pystynyt elämään koko elämäsi täysillä. Enkä tarkoira tätä sarjastisesti vaikka siltä saattaakin kuullostaa.

Joillekin kuitenkin oman elämän eläminen siten miten haluaisi unohtuu jonkun toisen takia. Minulle kävi niin kun kohtasin ensirakkauteni. Koulukiusatun taustoilla huumaanuin suhteeseen niin tiukasti että asetin hänet jalustalle. Miksi, koska viimeinkin joku oikeasti rakasti minua. Näin alkoi matka kohti kurjuutta. Tein kaiken miellyttääkseni häntä jotta hän pysyisi elämässäni. Lopputulos, hän halusi erota koska muutuin pous siitä henkilöstä johon hän rakastui. Joka olin ennen kuin hän tuli elämääni. Tiedostin sen itsekin mutta pelko hänen menettämisestään pakotti jatkamaan. Olimme kuukauden erillämme jonka aikana kasasin itseäni takaisin. Onnistuin. Hän rakastui minuun uudelleen ja nyt 4 vuotta tapahtuneen jälkeen olemme edelleen yhdessä. Erona vain se että elän elämääni nyt itselleni, en hänelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onkohan ap:lla jotain narsistisia piirteitä? Sen verran erikoisen oloisesti hän esimerkiksi lapsiinsa tuntuu suhtautuvan. Kovin hoivaavan oloinen hän ei missään tapauksessa tunnu olevan. Lapsen näkökulma ei ole tullut esiin missään vaiheessa. Ap vain mekaanisesti suorittaa vanhemmuuttaan tehtävälistan kanssa. Yhden tehtävän suoritettuaan ap uppoutuu taas kiinnostavampaan aiheeseen: omaan itseensä. Osaako tällainen ihminen olla kenellekään tietoisesti läsnä?

Mistä tuollainen käsitys voi tulla? Mitä lapsen näkökulmaa tässä pitäisi tuoda esille kun ne mun lapset ei liity tähän keskustelun aiheeseen millään tavalla? Ei mulla ole minuus hukassa, eikä lapsillakaan. Eikä minulla yleensä ole tehtävälistoja... no joo töissä on, mutta siellä on vähän pakko kun on niin paljon aina muistettavaa eikä mun muisti ole aina paras mahdollinen, työkaveritkin sanoo että meidän työssä tulee joka päivä sellainen tunne että apua olenko mä unohtanut jotain. Mutta mä nautin mun työstä just sen takia kun kaikki päivät on erilaisia ja parhaimmillani mä olen sumplimisessa, kun asiat muuttuu niin minä keksin aina keinot hoitaa asiat kunnialla. Silti entinen lähiesimies sanoi että hän tykkää kun hoidan työni niin rauhallisesti, tosin se rauhallisuus on paljolti vaan sitä että en liiku ja häslää hermostuneesti enkä korota ääntäni töissä kuten jotkut toiset. Minä mietin aina pienen hetken ennenkuin ohjeistan alaiset että mitä tehdään, kuka tekee ja missä järjestyksessä.

Ja se että uppoutuisin omaan itseeni. No en kauheasti halua sitä tehdä. Luen paljon ja katson telkkaria, siinä on kiva uppoutua nimenomaan jonkun toisen elämään, vaikka fiktiiviseenkin. Ja se on yksi syy miksi olen täällä palstalla, se on mielenkiintoista lukea miten ihmiset toimii ja miksi.

No menipä taas sivuraiteelle...

Täh? Nyt yhtäkkiä taas et uppoudukaan itseesi, vaikka aiemmin kerroin, miten uppoudut hellimään niitä ajatuksiasi kotitöiden lomassa.

No en tee kotitöitä kovin pitkiä aikoja vuorokaudessa. Ja joo, voin ajatella toistenkin ihmisten ongelmia tai vaikka työasioita tai ihan mitä vaan nyt päähän pälkähtää, mulla pyörii aivoissa ajatuksia lähes 24/7. Nukahtaminen on vaikeaa ollut aina, kestää vähintään tunnin, joskus useita tunteja, ja heräilenkin, ehdin öisinkin ajatella valitettavan paljon asioita. Välillä ajattelen sitä mitä itse ehkä teen tulevaisuudessa, sitten saatan taas ajatella jotain poliittista asiaa, työasiaa, parisuhdeasiaa, lapsiin liittyviä, ihan vaan jotain mitä vaan, eikö kaikki tee niin? Ei kai kukaan voi vaan ajatella itseään koko ajan, tai olla ajattelematta koskaan?

ap

Vierailija kirjoitti:

AP tuntuu pitkästä aikaa tällä palstalla järkevältä, fiksulta ja empaattiselta ihmiseltä, joka osaa nauttia elämästä. AP on varmasti myös hyvä ja hauska äiti lapsilleen ja hyvä puoliso miehelleen. Elämä ei aina ole helppoa, mutta ei normaaleista asioista pidä niin vaikeita tehdä. Kotityöt eivät vie paljon aikaa nykyisillä koneilla. Lasten kanssa on kiva viettää aikaa ja hyvää seksiä miehen kanssa, niin mikäs tässä elämässä niin vaikeata on.

Kiitos! Olen itse samaa mieltä. Toki kotityöt on kaikki ihan perseestä, koneista huolimatta.

Saattaa olla toki että tässäkin on kyse sarkasmista, mutta päätän ottaa tämän nyt kohteliaisuutena koska sen verran paljon on tullut sitä kuraa niskaan :)

Mutta tottahan se on, ei kannata tehdä asioita liian monimutkaiseksi itselleen, eikä muille. Nykyajan nuoret äidit tuppaa usein olemaan melkoisia suorittajia. Telkkarissa mainostettiin uutta teiniäitisarjaa ja kuulin kun siinä joku sanoi että ei kestäisi sitä ettei olisi täydellinen äiti. Mit vit? Eihän kukaan ihminen voi olla täydellinen, ei äiti varsinkaan, edes Jeesus ei ollut täydellinen. Toivottavasti tuo lausuma oli vaan kätevästi leikattu pois asiayhteydestä herättämään kiinnostusta.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletan hukkaamisella tarkoitettavan sitä, että vuositolkulla huolehtii muiden tarpeista unohtaen omansa.

Liittyy äitimyyttiin, on äärimmäisen haitallista itselle.

Mä varmaan sitten olen jotenkin tosi laiska ja itsekäs ihminen kun hoidan muiden tarpeita vain osan aikaa, suurin osa aikaa menee kyllä ihan itseni viihdyttämiseen. Lapsetkin on jo niin isoja etteivät paljon apua tarvi, ja jos jotain tarvitsevat siinä ei montaa minuuttia yleensä mene kerralla. 

ap

Syntyivätkö lapsesi isoina vai miten on mahdollista, että et ole pienenäkään heidän tarpeitaan hoitanut lähes 24/7? 

No joo, tottakai nämä kaksoset varsinkin teetti ihan pienenä enemän työtä, mutta kyllähän ne vauvana nukkui aika paljon, ja sitten köllöttelivät keskenään lattialla, ei niillä mitään erikoisia tarpeita koko ajan ollut, neljä kertaa päivässä kun ruokki ja tarvittaessa vaipat vaihtoi. Ja onneksi oli lapsilla isäkin ja isompi sisarus ettei mun nyt tarvinnut niitä kaksosiakaan siinä vahdata 24/7. Kyllä minä luin, katsoin telkkaria, olin tietokoneella tai juttelin puhelimessa samalla kun lapset oli siinä lähistöllä leikkimässä.

ap

Vain neljä kertaa päivässä? Apua, sinähän olet pitänyt heitä nälässä. Kuulostat muutenkin niin yksinkertaiselta, että uskon sinun olevan trolli.

No kerro mulle missä välissä ehtii syömään useammin? Jos herää ja syö aamupuuron kello 9, sitten puolen päivän aikoihin nukkuu päiväunet, siitä kun herää niin välipalaa voi syödä siinä 13-14 aikoihin riippuen kuinka kauan nukkuu, sitten onkin jo kello pian 17-18 kun pitäisi jo syödä taas iso ruoka, ja siinä on maha täynnä useamman tunnin ja taas pitää alkaa umpata iltavelliä 21-22 aikaan mahaan että jaksaa nukkua yöunet. Mihin ihmeen väliin pitäisi vielä tukkia ruokaa? Mun lapset on aina olleet erittäin tyytyväisiä lapsia ja kehittyneet ja kasvaneet hyvin.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

 

Just tuon kuuloinen arki on se, mikä saisi mut hukkaamaan itseni. Arkea, arkea ja arkea ja tylsyyttä.

Kun on elämässä ollut isompia vaikeuksia, niin se tylsä elämä on just parasta. Kun ei tapahdu mitään isoja yllätyksiä se on yleensä hyvä asia. Sekä minä että mies ollaan nähty elämässä kaikenlaista ja me molemmat arvostetaan normaalia rauhallista elämää. Kyllähän sitä saa olla sydän syrjällään monestakin asiasta ja huolia on, ei tässä mitään benjihyppyjä tarvita jännitystä tuomaan. Nytkin odotellaan että lähdetään kesälomareissulle, eikä siitä mikään erityisjännittävä tule, mutta mukavaa vaihtelua, lapsille kivaa ja aikuisille mielenkiintoisia juttuja ja kaikille vähän hemmottelua.

Ei mulla ole mitään syytä hukata tässä arjessa itseäni, ei mua ole tähän kahlittu, se tieto että voi mennä jos haluaa, riittää. Myöskään aivoja ei ole kahlittu, minä voin ajatuksissani mennä mihin vaan, mutta esim. ulkomaille en juurikaan halua mennä, en ainakaan kauas. Toki olisi mahtava käydä vaikka USAssa mutta se matkustaminen on persiistä, joten tyydyn olemaan Suomessa, antaa lasten matkustella jos ja kun haluavat. Esikoinen on perinyt jostain kauempaa suvusta matkustusvietin, hän on asunut jo monessa eri maassa ja matkustelee jatkuvasti, saa nähdä mihin sitten joskus asettuu, vai asettuuko edes lasten kanssa mihinkään pidemmäksi aikaa, minä vaan toivon että pääsisin isoäidiksi mahdollisimman nopeasti.

ap

Sinä, sinä ja sinä... jollekin toiselle tuollainen elämä vaan ei sovi.

Niin. Minä minä, minun elämäni on minun, ja sinun on sinun. Sinä sanoit että sulle olis liian tylsää, se on sinä sinä sinä.

ap

En haaveile lapsista, ihan siksi, että en pidä isosta vastuusta. Kamalaa olla 24/7 vastuussa jostakin, ei pääse ikinä pakoon tai pois sitä. Lapset ovat lopullisia. Hyvästi spontaanius ja huvittelu.

Kärsin nykyään kyllä masennuksesta ja paniikkihäiriöstä kun stressaan muutenki perus koulu/työ/elämä yleensä -arkea, joten en voisi ottaa tähän yhtä stressiaihetta lisää. Siinä vasta hukkuisikin siihen kaikkeen vastuuseen ja velvollisuuksiin. Yäk.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei ap

Sä kysyit, että selittäkää, miten joku voi "hukata itsensä". No täällä kaikki selittää, mutta sinä vaan intät, että sinulle ei ole käynyt niin.

Hyvä sulle, mutta kun kaikilla ei ole asiat yhtä hyvin. Kuten joku sanoi, kasvatuksesta, genetiikasta, elämäntilanteesta tms. asiasta johtuen ihmiset reagoi ja toimii tilanteissa eri tavoin. Usein ihan tyhmästitikin. Mutta niin vaan voivat hukata itsensä, sitähän sinä kysyit.

Kukaan ei ole edelleenkään vastannut sitä että miten se käytännössä tapahtuu. Se on aika epämääräinen termi.

Miten voi olla ajattelematta edes välillä omia asioita? En minä kotitöitä tehdessä kykene siihen että ajattelisin koko ajan pyykkejä tai imuria tai paistuvaa jauhelihaa. 

Enkä jaksa aamusta iltaan tehdä koko ajan jotain tähdellistä. Jos joku vaatisi minulta jatkuvaa passaamista niin en minä sitä jaksaisi. Enkä jaksa ajatella koko ajan toisten asioita, oletan että sekä mies että lapset hoitaa myös itse jotain asioita ettei minulla ole ne kaikki metatyöt.

ap

Mielestäni annoin tuolla pari ihan konkreettista esimerkkiä. Maratonille treenaaminen, pianon soiton opettelu tai uuden ammatin opiskelu ei onnistu vain ajattelemalla niitä pyykkejä laittaessa. 

Ihan ulkopuolelta. Osa tosiaan uppoutuu äitiyteen niin täysin ettei mikään entinen tunnu enää mahdolliselta. Toiset taas saavat asiat jotenkin luistamaan. Eikö tuo yksi surffarinainen harjoittele kesän kisoihin ja kotona on toinen, nyt joku nelikuukautinen lapsi. Itsekin jatkoin tutkijan työtäni äitiyslomien aikana: lapset nukkuvat pitkiä päiväunia, silloin voi tehdä mitä haluaa. Jotenkin tällaiset dikotomiat: jos on perhe, sinulla ei ole omaa aikaa, jos taas ei ole perhettä saat tehdä mitä haluat 24/7 on hieman hassuja. Jos ajatellaan, että läheiset ihmiset ympärillä ovat paras peili ihmiselle hänestä itsestään, voisi ajatella, että yksinäinen sinkku vasta hukassa itsensä kanssa on.

Joo, näin se tuntuu olevan. Menee kaikki ihan mahdottomaksi ja mitään ei kykene järjestämään eikä menoja sumplimaan kun on vaan niin vaikeeta kun sen Topi-Petterin pitää saada olla kotona päiväuniaikaan ja ruoka-aikaan. Täällä jopa joku kirjoitti lehdessä että kaikkien kirpputorien pitäisi avata ysiltä eikä vasta kymmeneltä koska hän ei pienen lapsen äitinä kykene millään menemään niin myöhään kirpputoriostoksille... toki hän ei tuntunut tietävän että osa tämän kaupungin kirppiksista aukee ysiltä, ne isoimmat :) Kaikki kirpputorit on vähintään 10-17 auki, eikä koko aikana pysty mennä sinne koska on lapsi. Oikeasti. Vain 9-10 voi mennä, eikä saa netistä katsottua että mitkä on silloin auki.

ap

"Mulle on kaikki aina ollut helppoa kivaa, en vain käsitä miksei kaikilla muilla ole sama homma!"

Tiedä sitten provoiletko vai koetatko tahallasi tuntea jotain ylemmyydentuntoa, mutta ei sinusta kovin empaattista kuvaa tällä aloituksella kyllä saa.