Selittäkää mulle, miten ihminen voi "hukata itsensä" parisuhteessa, tai jopa lasten kanssa ollessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

 

Just tuon kuuloinen arki on se, mikä saisi mut hukkaamaan itseni. Arkea, arkea ja arkea ja tylsyyttä.

Kun on elämässä ollut isompia vaikeuksia, niin se tylsä elämä on just parasta. Kun ei tapahdu mitään isoja yllätyksiä se on yleensä hyvä asia. Sekä minä että mies ollaan nähty elämässä kaikenlaista ja me molemmat arvostetaan normaalia rauhallista elämää. Kyllähän sitä saa olla sydän syrjällään monestakin asiasta ja huolia on, ei tässä mitään benjihyppyjä tarvita jännitystä tuomaan. Nytkin odotellaan että lähdetään kesälomareissulle, eikä siitä mikään erityisjännittävä tule, mutta mukavaa vaihtelua, lapsille kivaa ja aikuisille mielenkiintoisia juttuja ja kaikille vähän hemmottelua.

Ei mulla ole mitään syytä hukata tässä arjessa itseäni, ei mua ole tähän kahlittu, se tieto että voi mennä jos haluaa, riittää. Myöskään aivoja ei ole kahlittu, minä voin ajatuksissani mennä mihin vaan, mutta esim. ulkomaille en juurikaan halua mennä, en ainakaan kauas. Toki olisi mahtava käydä vaikka USAssa mutta se matkustaminen on persiistä, joten tyydyn olemaan Suomessa, antaa lasten matkustella jos ja kun haluavat. Esikoinen on perinyt jostain kauempaa suvusta matkustusvietin, hän on asunut jo monessa eri maassa ja matkustelee jatkuvasti, saa nähdä mihin sitten joskus asettuu, vai asettuuko edes lasten kanssa mihinkään pidemmäksi aikaa, minä vaan toivon että pääsisin isoäidiksi mahdollisimman nopeasti.

ap

Sinä, sinä ja sinä... jollekin toiselle tuollainen elämä vaan ei sovi.

Niin. Minä minä, minun elämäni on minun, ja sinun on sinun. Sinä sanoit että sulle olis liian tylsää, se on sinä sinä sinä.

ap

 

Kyllä. Ja jos minä minä minä eläisin sinun sinun sinun elämää, kadottaisin itseni. Vaan lapsiperhearki on paljolti tuota tylsää. Mutta vielä huonompi vaihtoehto (minulle) olisi jäädä lapsettomaksi. Joten kyllä, lapsiperhe-elämässä on minulle paljon sellaista, mikä voisi saada minut menettämään itseni. Sitä kai kysyit, miten joku voi menettää? Vai oliko tarkoitus kirjoittaa siitä, miksi sinä et ole menettänyt?

Keskustelua= sinä sanot että sinä menettäisit minuutesi minun tylsässä elämässäni.

Ja minä vastaan että minä en, että me tykätään tästä elämästä.

Tämä on keskustelupalsta, ja sillä oleva keskusteluketju. Tässä keskustellaan aiheesta ja vähän aiheen vierestäkin. Tämä on ajanvietettä. Viihdettä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, saatat olla perusitsekäs ihminen, joka ei kertakaikkiaan ymmärrä, että jotkut toiset uhraavat itsensä muiden hyväksi. Usein tämä tapahtuu a) parisuhteessa, jossa nainen rupeaa miellyttämään miedtään kaikin tavoin niin, että aina asettaa tämän tarpeet etusijalle, ja/tai b) äitiyttä toteuttaessaan, jolloin lapsen/lasten tarpeet menevät aina itsen edelle.

Lopputuloksena uupuminen, henkinen pahoinvointi, katkeruus, itsensä kadottamnen.

Joo, niin varmaan on, vaikka kyllä omasta mielestäni myös laitan toisten tarpeita omieni edelle, mutta kyllä sitä tekee myös mieheni, se kuuluu parisuhteeseen ja vanhemmuuteen. Joskus joudun menemään lasten harrastukseen vaikka ei todellakaan huvittaisi, mutta teen sen koska tiedän että se on lapsille tärkeää, se on vaan normaalia elämää, eikä se saa mua hukkaamaan itseäni mitenkään.

Miten jonkun miestä pitää niin paljon miellyttää koko ajan? En minä tunne yhtään miestä joka kaipaisi mitään 24/7 miellyttämistä vaimoltaan, kummatkin hoitavat omat hommansa, auttavat toista tarvittaessa ja sillä selvä, myös lapset auttavat kotitöissä tarpeen vaatiessa. Ei siinä kenenkään tarvitse kynnysmatoksi heittäytyä kun sitä ei kukaan edes vaadi.

ap

Ehkä ymmärrät tuon miellyttämisen nyt jotenkin väärin. Ei se ole mitään palvelemista tai palvomista, vaan pieniä asioita, jotka vaikuttavat merkittävästi ja monin tavoin. Esimerkiksi voit myöntyö talon rakennusprojektiin, koiraan tai kolmanteen lapseen, vaikkei niin tulenpalavaa halua itsellä olisikaan. Tai juhlapyhät ja lomat vietetään sukulaisten luona. Tai lapsi alkaa harrastaa jääkiekkoa. Tai mies haluaa itse harrastaa, joten se sitoo sinua enemmän lastenhoitoon. Tai mies luo uraa, jossa sinunkin pitää edustaa. Tai mies haluaa kesämökin tai purjeveneen tai uima-altaan. Tai hevosen. Tällaisia asioita on paljon.

Ok. Eli mies päättää yksin kaikista avioliiton asioista joista yleensä pariskunnat sopii yhdessä. Miksi joku siihen suostuu? Kyllähän vaimollakin on sitten niitä omia juttuja, harrastuksia ja sukulaisia, ura ja hankintoja.

ap

Etkö osaa lukea vai oletko yksinkertainen? Ei ole kyse siitä, että mies päättää yksin kaikesta, vaan että yksikin myönnytys voi vaikuttaa elämään aika paljon. Esim joku hevonen tai jääkiekkoharrastus vie hitosti aikaa ja energiaa ja rahaa. 

Juuri sen takia se pitää olla yhteinen päätös. 

ap

No tottakai pitää olla yhteinen päätös. Se ei silti vielä tarkoita sitä, että molemmat haluavat sitä asiaa täsmälleen yhtä paljon ja että kumpikaan ei muutaman vuoden jälkeen siihen sitoutumiseen voi uupua. Jos miehelle on tärkeä se jääkiekkoharrastus ja haluaa poikansakin harrastavan, voit siihen myöntyä muiden mieliksi, vaikka se ei oma toiveesi ja unelmasi olekaan. Sitten siihen rumbaan meneekin hetken päästä kaikki vapaa-aikasi, vaikka se ei ollut ollenkaan tarkoitus eikä edes huvita. Ei tuollaisia päätöksiä ja lupauksia niin vain pyörretä "kun ei huvita", vaan se hoidetaan vain kunnialla ja tingitään mieluummin sitten niistä omista jutuista jos uuvuttaa. Onko tosiaan ihan käsittämätön kuvio? 

Itse asiassa on. Siksi olen sanonut että meillä ei sitten jääkiekkoa harrasteta jos oletetaan että minä osallistuisin siihen jotenkin. Voin autolla viedä jonnekin, mutta mielellään saavat mennä itse pyörällä tai mies hoitaa jos kerran hän tykkää siitä hommasta. Kyllä mulla halkeis pää kökkiä jossain hikisellä hallilla monta kertaa viikossa ja olla myymässä jotain makkaroita. Sinnekin kun jotenkin joutuisin, niin tasan varmaan ajattelisin omia asioitani ja harrastaisin omia juttujani edelleen, ne pitäisi sitten vaan sovittaa aikatauluihin. Myös lapset voi jäädä pois harkoista jos vanhemmat ei ehdi kuskaamaan.

ap

Hahaa, tuossahan juuri on se ansa. Laitat ensin ehdot, että et osallistu. Mutta autolla voit joskus viedä jonnekin. Sitten pian päädytään siihen tilanteeseen, että kuskaat treeneihin pari kertaa viikossa, kun mies ei nyt juuri ehtinytkään. Sitten kuskailet pian naapurinkin lapsia. Sitten jossain vaiheessa päädytään tilanteeseen, että se naapurin lapsien äiti sanoo, että ensi lauantaina on sitten makkaranmyynti ja sinne tarvitaan apua ja kaikkien pitää vuorollaan osallistua. Miehellä omat menot sovittuna, kun töissä on nyt vähän kiirettä. Mies lupaa osallistua taas enemmän kun työkiireet hellittävät ja pyytää että pyörittäisit rumbaa vielä hetken. Tosiaanko haistatat pitkät lapsen harrastukselle, vaikka siihen jo annoit luvan ja kaikki harrastuskamat on hankittu jne?

 

Mä olen muuten melkein kaikesta eri mieltä ap:n kanssa, mutta tässä asiassa kyllä samaa mieltä. Siinä vaiheessa, jos mulle alkaa luiskahtaa vastuita, joiden ei alun perin pitänyt kuulua mulle, se asia otetaan heti käsittelyyn. Ei jäädä odottelemaan että miehen kiireet hellittää, vaan sen miehen nyt vaan on järjestettävä menonsa niin, että pystyy hoitamaan asiat, jotka on vastuulleen ottanut.

No tässähän sitten on kyse siitä, miten paljon kukin on valmis joustamaan. Itse en kovin helpolla voisi sanoa omalle lapselle, että nyt loppuu tärkeä harrastus, kun on omia menoja ja isä ei ehdi kuskaamaan. Mutta tyylinsä kullakin.

 

Kyllä se olisi miehen vastuulla sanoa se asia lapselle, jos ei kykene lupauksiaan pitämään. Ihme vastuun te jotkut naiset otatte miehenne lupauksista ja tekemisistä.

 

Näillä naisilla on miesvauvat puolisona. Mies aloittaa harrastuksen lapsen kanssa ja kun ei ennätä sitä jatkaa, nainen kertoo lapselle, että nyt harrastus loppuu... ring ring, eikö mikään kello soi! :D

Niin saatiinhan tämä taas naisen syyksi :D Näin nyt kuitenkin joillakin tapahtuu varsinkin sellaisilla ihmisillä, joilla ei ole kristallipalloa esim miehen työkiireiden tai sairastumisien varalta. Älkää kysykö, jos vastaus ei miellytä. Elämä ei ole aina täydellistä, ainakaan meillä taviksilla. Teillä voi elo olla sitten jotain muuta.

 

Edelleen, mies on vastuussa siitä, ettei pidä itse antamiaan lupauksia. Onko sillä miehellä niin kiire, ettei pysty edes selittämään lapselle itse asiaa?

Juu, tämä tuli jo selväksi, että äiti ei kyllä jousta pätkääkään, että lapsi saa pitää harrastuksensa. :D

Kukaan ei ole sanonut että äiti ei jousta pätkääkään. Jopa minä vien omia lapsiani harrastuksiin kun mies on töissä, vaikka se ei ole yhtään mun juttu eikä mua kiinnosta (mies on nuorena harrastanut samaa joten häntä se kiinnostaa) Minä vien lapset koska haluan että heillä on kivaa ja harrastuskin on melko tärkeä juttu, mutta rajansa silläkin.

Meillä lapset on esim. siinä seurassa mikä on huomattavasti halvempi kuin se missä monet lasten kavereista on. Lapsia se vähän harmittaa, mutta näin se on, meillä ei ole varaa maksaa kahdesta sellaisia huikeita summia mitä siinä toisessa seurassa on, pääasia on että saavat harrastaa, automatka on vähän pidempi mutta vuosimaksu huomattavasti pienempi. Ja koska maksu on edullisempi, ei tarvitse tehdä talkoita jne. rasittavia juttuja, meistä kumpikaan ei niitä jaksaisi töiden päälle. 

ap

No niin, eli sinäkin teet myönnytyksiä. Toiset nyt vain tekevät niitä enemmän kuin sinä tai niillä on suuremmat vaikutukset. Ei tämä ole vieläkään mitään rakettitiedettä. 

 

Ja mikä ihme saa ihmisen tekemään niitä niin paljon, että kadottaa itsensä?

Epäitsekkyys, vaatimattomuus, halu miellyttää muita, sitku-ajattelu ("kyllä minä sitten joskus ehdin tekemään niitä omia juttuja").

 

Marttyyrius, pyhimyksen leikkimen, toive että muut palkitsee sen, itsetunnon puute, kyvyttömyys asettaa rajat... ei todellakaan vaatimattomuus ja epäitsekkyys.

No vaikka sitten niinkin. Joko ap ymmärsi pointin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

 

Just tuon kuuloinen arki on se, mikä saisi mut hukkaamaan itseni. Arkea, arkea ja arkea ja tylsyyttä.

Kun on elämässä ollut isompia vaikeuksia, niin se tylsä elämä on just parasta. Kun ei tapahdu mitään isoja yllätyksiä se on yleensä hyvä asia. Sekä minä että mies ollaan nähty elämässä kaikenlaista ja me molemmat arvostetaan normaalia rauhallista elämää. Kyllähän sitä saa olla sydän syrjällään monestakin asiasta ja huolia on, ei tässä mitään benjihyppyjä tarvita jännitystä tuomaan. Nytkin odotellaan että lähdetään kesälomareissulle, eikä siitä mikään erityisjännittävä tule, mutta mukavaa vaihtelua, lapsille kivaa ja aikuisille mielenkiintoisia juttuja ja kaikille vähän hemmottelua.

Ei mulla ole mitään syytä hukata tässä arjessa itseäni, ei mua ole tähän kahlittu, se tieto että voi mennä jos haluaa, riittää. Myöskään aivoja ei ole kahlittu, minä voin ajatuksissani mennä mihin vaan, mutta esim. ulkomaille en juurikaan halua mennä, en ainakaan kauas. Toki olisi mahtava käydä vaikka USAssa mutta se matkustaminen on persiistä, joten tyydyn olemaan Suomessa, antaa lasten matkustella jos ja kun haluavat. Esikoinen on perinyt jostain kauempaa suvusta matkustusvietin, hän on asunut jo monessa eri maassa ja matkustelee jatkuvasti, saa nähdä mihin sitten joskus asettuu, vai asettuuko edes lasten kanssa mihinkään pidemmäksi aikaa, minä vaan toivon että pääsisin isoäidiksi mahdollisimman nopeasti.

ap

Sinä, sinä ja sinä... jollekin toiselle tuollainen elämä vaan ei sovi.

Niin. Minä minä, minun elämäni on minun, ja sinun on sinun. Sinä sanoit että sulle olis liian tylsää, se on sinä sinä sinä.

ap

 

Kyllä. Ja jos minä minä minä eläisin sinun sinun sinun elämää, kadottaisin itseni. Vaan lapsiperhearki on paljolti tuota tylsää. Mutta vielä huonompi vaihtoehto (minulle) olisi jäädä lapsettomaksi. Joten kyllä, lapsiperhe-elämässä on minulle paljon sellaista, mikä voisi saada minut menettämään itseni. Sitä kai kysyit, miten joku voi menettää? Vai oliko tarkoitus kirjoittaa siitä, miksi sinä et ole menettänyt?

Keskustelua= sinä sanot että sinä menettäisit minuutesi minun tylsässä elämässäni.

Ja minä vastaan että minä en, että me tykätään tästä elämästä.

Tämä on keskustelupalsta, ja sillä oleva keskusteluketju. Tässä keskustellaan aiheesta ja vähän aiheen vierestäkin. Tämä on ajanvietettä. Viihdettä.

ap

Sehän oli selvää jo heti alussa, että sinulle lapsiperhe-elämä on jotain sellaista, joka sopii sinulle ts. et menetä siinä itseäsi. Kuvittele itsesi elämässä elämää, jossa on paljon sellaista, mikä on sinulle tylsää... joutuisitko silloin vaaraan menettää itsesi?

Ap, ongelmasi on se, että pakenet tunteitasi liian älyllistämisen taakse. Siksi et oikeastaan elä, et ainakaan kokemusten kautta. Ja siksi et täälläkään saavuta minkäänlaista tunnetason yhteyttä muiden kertoessa kokemuksistaan. Et kykene empatiaan, koska se on sinulle liian vaikea tunne. Haluat vain järkeistää ja ajatella, et kokea omia tunteitasi tai saada käsitystä siitä miten toiset tunteita kokevat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Mulle on kaikki aina ollut helppoa kivaa, en vain käsitä miksei kaikilla muilla ole sama homma!"

Tiedä sitten provoiletko vai koetatko tahallasi tuntea jotain ylemmyydentuntoa, mutta ei sinusta kovin empaattista kuvaa tällä aloituksella kyllä saa.

Jos lukisit kaikki mitä olen kirjoittanut huomaisit että en ole sanonut että minulle kaikki on ollut helppoa ja kivaa ja että kuvittelisin että kaikilla on sama homma. Ei se että kerron esimerkin omasta elämästäni kertoakseni miksi olen jotain mieltä tarkoita sitä että en ymmärtäisi että toisilla on erilainen elämä ja erilaistet mielipiteet. Sitä on keskustelu, että ollaan eri mieltä asioista ja sitten niitä vertaillaan.

ap

Sinä kyllä puhut ihan mitä sattuu. Ensin sanot, että ei tarvitse tehdä kenenkään eteen yhtään mitään ellei itse halua, vaan tehdä pelkästään sitä, mitä tahtoo ja mistä nauttii eikä siinä pitäisi olla mitään ongelmaa. Nyt sitten sanot, ettei sinulla ole ollut helppoa ja kivaa. Ja ennen kaikkea nyt väität, ettet kuvittele kaikilla olevan sama tilanne. Koko ajanhan sinä olet kommentoinut tyyliin "mikset tee ja ajattele kuten minä, vaan teet elämästäsi kurjaa ja vaikeaa". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei ap

Sä kysyit, että selittäkää, miten joku voi "hukata itsensä". No täällä kaikki selittää, mutta sinä vaan intät, että sinulle ei ole käynyt niin.

Hyvä sulle, mutta kun kaikilla ei ole asiat yhtä hyvin. Kuten joku sanoi, kasvatuksesta, genetiikasta, elämäntilanteesta tms. asiasta johtuen ihmiset reagoi ja toimii tilanteissa eri tavoin. Usein ihan tyhmästitikin. Mutta niin vaan voivat hukata itsensä, sitähän sinä kysyit.

Kukaan ei ole edelleenkään vastannut sitä että miten se käytännössä tapahtuu. Se on aika epämääräinen termi.

Miten voi olla ajattelematta edes välillä omia asioita? En minä kotitöitä tehdessä kykene siihen että ajattelisin koko ajan pyykkejä tai imuria tai paistuvaa jauhelihaa. 

Enkä jaksa aamusta iltaan tehdä koko ajan jotain tähdellistä. Jos joku vaatisi minulta jatkuvaa passaamista niin en minä sitä jaksaisi. Enkä jaksa ajatella koko ajan toisten asioita, oletan että sekä mies että lapset hoitaa myös itse jotain asioita ettei minulla ole ne kaikki metatyöt.

ap

Mielestäni annoin tuolla pari ihan konkreettista esimerkkiä. Maratonille treenaaminen, pianon soiton opettelu tai uuden ammatin opiskelu ei onnistu vain ajattelemalla niitä pyykkejä laittaessa. 

Ihan ulkopuolelta. Osa tosiaan uppoutuu äitiyteen niin täysin ettei mikään entinen tunnu enää mahdolliselta. Toiset taas saavat asiat jotenkin luistamaan. Eikö tuo yksi surffarinainen harjoittele kesän kisoihin ja kotona on toinen, nyt joku nelikuukautinen lapsi. Itsekin jatkoin tutkijan työtäni äitiyslomien aikana: lapset nukkuvat pitkiä päiväunia, silloin voi tehdä mitä haluaa. Jotenkin tällaiset dikotomiat: jos on perhe, sinulla ei ole omaa aikaa, jos taas ei ole perhettä saat tehdä mitä haluat 24/7 on hieman hassuja. Jos ajatellaan, että läheiset ihmiset ympärillä ovat paras peili ihmiselle hänestä itsestään, voisi ajatella, että yksinäinen sinkku vasta hukassa itsensä kanssa on.

Niin. Tässä taas oikein hyvä esimerkki täydellisestä empatiakyvyttömyydestä. Joillalin nyt ei vain ole energiaa vauva-aikana sen yhden vapaatunnin aikana tehdä tutkimusta. Kun jotkut meistä tarvitsevat myös lepoa ja siihen se oma aika sitten meneekin. Tokihan täydellisillä ihmisillä on vuorokaudessa tuntitolkulla aikaa treenata maratoneille ja tehdä väikkäreitä, kun nukkua ei tarvitse ollenkaan.

Ja tässä täydellinen esimerkki siitä että marttyyriksi on erittäin helppo heittäytyä, eikä ota tietenkään huomoon sitä, että suurimmalla osalla on suht helpot lapset jotta saavat levättyäkin kaiken muun lisäksi. 

ap

Mitenkäs tämän nyt näin käänsit? Edelleen se olit sinä, joka tässä ihmetteli ja kysyi itsensä hukkaajien ajatuksia. Kukaan ei ole kysynyt ja ihmetellyt, miten joku voi elää niin, ettei kadota itseään. Samaa yritin selittää sinulle eilen, kun ihmettelit, miksi sinun kokemuksesi ei ketään nyt kiinnosta. Jos sinua oikeasti kiinnostaa itsensä hukkaaminen, kuuntele niitä kertomuksia äläkä jatkuvasti yritä mitätöidä niitä omilla kokemuksillasi. Et tietenkään tule asiaa koskaan ymmärtämäänkään, jos ajattelet vain, miten omalla kohdallasi homma menee. 

Kyllä minua kiinnostaa. Ja se että olen kertonut esimerkkejä omaan elämääni perustuen on juuri samaa mitä kaikki muutkin tekee. Miksi minun ei saisi osallistua keskusteluun? Tämä on vuoropuhelua.

Miten minä muuten voin ymmärtää mitään jos en peilaa sitä omaan elämääni, ei peilissä näy kenenkään muun elämää kuin minun. Minä yritän ymmärtää tätä varsin yleistä ilmiötä, kun niin moni täällä sanoo että on hukannut itsensä, ja nyt on paljon selvinnytkin kun keskustelu on edennyt hyvinkin polveilevasti. On selvinnyt esim. se, että minä olen ottanut sen liian kirjaimellisesti että joku kadottaa minuutensa, se ei ole oikeasti kadonnut minnekään vaan se tarkoittaa sitä ettei ehdi syystä tai toisesta toteuttaa itseään tai joku jopa estää sitä tahallaan. 

ap

Se riittää hukkaamiseen, ettei ole aikaa tehdä omia juttuja. Niitä eivät yleensä ole siivoaminen, pyykkääminen, ruuanlaitto tai hiekkalaatikolla päivystäminen.

Ap on trolli. Sama trolli seikkaili av.lla keväällä 2016 nimimerkillä Hel-nyc. Siksi hän myös sivuuttaa kaikki siihen viittaavat kommentit.

Toki nyt varmaankin kommentoi :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei ap

Sä kysyit, että selittäkää, miten joku voi "hukata itsensä". No täällä kaikki selittää, mutta sinä vaan intät, että sinulle ei ole käynyt niin.

Hyvä sulle, mutta kun kaikilla ei ole asiat yhtä hyvin. Kuten joku sanoi, kasvatuksesta, genetiikasta, elämäntilanteesta tms. asiasta johtuen ihmiset reagoi ja toimii tilanteissa eri tavoin. Usein ihan tyhmästitikin. Mutta niin vaan voivat hukata itsensä, sitähän sinä kysyit.

Kukaan ei ole edelleenkään vastannut sitä että miten se käytännössä tapahtuu. Se on aika epämääräinen termi.

Miten voi olla ajattelematta edes välillä omia asioita? En minä kotitöitä tehdessä kykene siihen että ajattelisin koko ajan pyykkejä tai imuria tai paistuvaa jauhelihaa. 

Enkä jaksa aamusta iltaan tehdä koko ajan jotain tähdellistä. Jos joku vaatisi minulta jatkuvaa passaamista niin en minä sitä jaksaisi. Enkä jaksa ajatella koko ajan toisten asioita, oletan että sekä mies että lapset hoitaa myös itse jotain asioita ettei minulla ole ne kaikki metatyöt.

ap

Mielestäni annoin tuolla pari ihan konkreettista esimerkkiä. Maratonille treenaaminen, pianon soiton opettelu tai uuden ammatin opiskelu ei onnistu vain ajattelemalla niitä pyykkejä laittaessa. 

Ihan ulkopuolelta. Osa tosiaan uppoutuu äitiyteen niin täysin ettei mikään entinen tunnu enää mahdolliselta. Toiset taas saavat asiat jotenkin luistamaan. Eikö tuo yksi surffarinainen harjoittele kesän kisoihin ja kotona on toinen, nyt joku nelikuukautinen lapsi. Itsekin jatkoin tutkijan työtäni äitiyslomien aikana: lapset nukkuvat pitkiä päiväunia, silloin voi tehdä mitä haluaa. Jotenkin tällaiset dikotomiat: jos on perhe, sinulla ei ole omaa aikaa, jos taas ei ole perhettä saat tehdä mitä haluat 24/7 on hieman hassuja. Jos ajatellaan, että läheiset ihmiset ympärillä ovat paras peili ihmiselle hänestä itsestään, voisi ajatella, että yksinäinen sinkku vasta hukassa itsensä kanssa on.

Niin. Tässä taas oikein hyvä esimerkki täydellisestä empatiakyvyttömyydestä. Joillalin nyt ei vain ole energiaa vauva-aikana sen yhden vapaatunnin aikana tehdä tutkimusta. Kun jotkut meistä tarvitsevat myös lepoa ja siihen se oma aika sitten meneekin. Tokihan täydellisillä ihmisillä on vuorokaudessa tuntitolkulla aikaa treenata maratoneille ja tehdä väikkäreitä, kun nukkua ei tarvitse ollenkaan.

Ja tässä täydellinen esimerkki siitä että marttyyriksi on erittäin helppo heittäytyä, eikä ota tietenkään huomoon sitä, että suurimmalla osalla on suht helpot lapset jotta saavat levättyäkin kaiken muun lisäksi. 

ap

Mitenkäs tämän nyt näin käänsit? Edelleen se olit sinä, joka tässä ihmetteli ja kysyi itsensä hukkaajien ajatuksia. Kukaan ei ole kysynyt ja ihmetellyt, miten joku voi elää niin, ettei kadota itseään. Samaa yritin selittää sinulle eilen, kun ihmettelit, miksi sinun kokemuksesi ei ketään nyt kiinnosta. Jos sinua oikeasti kiinnostaa itsensä hukkaaminen, kuuntele niitä kertomuksia äläkä jatkuvasti yritä mitätöidä niitä omilla kokemuksillasi. Et tietenkään tule asiaa koskaan ymmärtämäänkään, jos ajattelet vain, miten omalla kohdallasi homma menee. 

Kyllä minua kiinnostaa. Ja se että olen kertonut esimerkkejä omaan elämääni perustuen on juuri samaa mitä kaikki muutkin tekee. Miksi minun ei saisi osallistua keskusteluun? Tämä on vuoropuhelua.

Miten minä muuten voin ymmärtää mitään jos en peilaa sitä omaan elämääni, ei peilissä näy kenenkään muun elämää kuin minun. Minä yritän ymmärtää tätä varsin yleistä ilmiötä, kun niin moni täällä sanoo että on hukannut itsensä, ja nyt on paljon selvinnytkin kun keskustelu on edennyt hyvinkin polveilevasti. On selvinnyt esim. se, että minä olen ottanut sen liian kirjaimellisesti että joku kadottaa minuutensa, se ei ole oikeasti kadonnut minnekään vaan se tarkoittaa sitä ettei ehdi syystä tai toisesta toteuttaa itseään tai joku jopa estää sitä tahallaan. 

ap

Etkö vieläkään ymmärrä? Otan taas sen pyörätuoliesimerkin. Jos teen palstalle aloituksen, millaista on elää pyörätuolissa, ketään ei kiinnosta kuulla, millaista minun on elää terveillä jaloilla. Jos minä sellaisessa ketjussa menen kertomaan, miten helposti nousen portaat ja harrastan pyöräilyä ja ihmettelen, miksei pyörätuolissa elävät siihen pysty, kyllä minua pidetään pelkkänä k*sipäänä. 

Vierailija kirjoitti:

Itsensä hukkaamiseen riittää ihan se, jos joutuu vuosikausia laittamaan muiden tarpeet itsensä edelle perheessä. Sitten kun lapset lähtee pesästä ja miehen kanssa tulee ero, ei enää tiedä kuka on, kun on elänyt vain vaimona ja äitinä. Kaikilla ei ole ollut mahdollisuutta toteuttaa itseään....

Sepä se. Kun kukaan ei yleensä nykyään enää pakota tekemään lapsia niin paljon ettei itselle jää aikaa, eikä kukaan pakota tekemään itse kaikkea. Se on surullista jos noin käy, ja siitä on syytä ottaa myös itse vastuuta, että miksi antoi asioiden mennä niin. Jokaisen pitää itse pitää huoli siitä että pystyy toteuttamaan itseään edes jollain tavalla. Toki jotkut sanovat että toteuttavat itseään äitinä ja vaimona, sekin on ok.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei ap

Sä kysyit, että selittäkää, miten joku voi "hukata itsensä". No täällä kaikki selittää, mutta sinä vaan intät, että sinulle ei ole käynyt niin.

Hyvä sulle, mutta kun kaikilla ei ole asiat yhtä hyvin. Kuten joku sanoi, kasvatuksesta, genetiikasta, elämäntilanteesta tms. asiasta johtuen ihmiset reagoi ja toimii tilanteissa eri tavoin. Usein ihan tyhmästitikin. Mutta niin vaan voivat hukata itsensä, sitähän sinä kysyit.

Kukaan ei ole edelleenkään vastannut sitä että miten se käytännössä tapahtuu. Se on aika epämääräinen termi.

Miten voi olla ajattelematta edes välillä omia asioita? En minä kotitöitä tehdessä kykene siihen että ajattelisin koko ajan pyykkejä tai imuria tai paistuvaa jauhelihaa. 

Enkä jaksa aamusta iltaan tehdä koko ajan jotain tähdellistä. Jos joku vaatisi minulta jatkuvaa passaamista niin en minä sitä jaksaisi. Enkä jaksa ajatella koko ajan toisten asioita, oletan että sekä mies että lapset hoitaa myös itse jotain asioita ettei minulla ole ne kaikki metatyöt.

ap

Ai miten käytönnössä "hukataan itsensä". No ensinnäkin, kuten itse sanoitkin, termi on aika epämääräinen, tarkoittanee eri ihmisille hieman eri asioita. Uskoisin, että sillä tarkoitetaan lähinnä sitä, että ei pääse Toteuttamaan kiinostuksen kohteitaan. Eli vaikka niitä miettisikin pyykinpesun lomassa, niin ei kuitenkaan koe elävänsä itsensä näköistä elämää. Auttoiko tämä ymmärtämään?

Joo, kyllä auttoi. Eli ei ole kyse oikesta oman minuuden hukkaamisesta, sen katoamisesta, vaan siitä ettei pysty aina toteuttamaan itseään kuten haluaisi ja koska haluaisi. Onhan se nyt eri asia kuin minuuden hukkaaminen niin ettei tunne enää itseään, ei tiedä mitä haluaa, mitä ne asiat on mitä haluaisi toteuttaa jne.

ap

Kun tarpeeksi kauan olet tilanteessa, jossa muut määrittelevät mikä on "oikein" alat vähitellen uskomaan sitä.

Otetaan ihan tyhmä esimerkki. Pidät suklaasta. Jostain ehkä jopa halvasta merkistä. Ympäristösi halveksii sitä. He opettavat sinua "ymmärtämään" kuinka on olemassa paljon parempia suklaita. Sellaisia, joita sinun kuuluisi syödä ja arvostaa. Sinun ei kuuluisi edes pitää tai syödä sitä sinun lempisukkaata. Sitten sinulle kerotaan mikä on oikea tapa ja paljonko on oikea määrä. Ehkä sinulle annetaan ymmärtää kuinka olisi parempi, ettet edes söisi sitä suklaata. Mansikat olisi raikkaampaa, vähärasvaisempaa, terveellisempää. Kohta olet ihminen joka valikoikin kaupassa suklaan sijaan mansikoita. Vuosien saatossa lempisuklaasi tuotanto on lopetettu. Nyt menet kauppaan ja sinulta kysytään, että valitse itsellesi juuri se herkku joka on se minkä sinä itse valitsisit, jos sinua ei olisi koskaan kukaan muu opettanut valitsemaan niitä "mansikoita". Tietäisitkö enää? Vai uskottelisitko itsellesi, että kyllä sinä ihan oikeasti itse olet aina alkujaan ollut mansikkaihminen, etkä suklaan ystävä ja ottaisit mansikat? Vai minkä suklaan ottaisit? Joutuisitko myöntämään, että sinun on testattava uusia, koska et tiedä? Et ole vuosiin syönyt enää suklaata, vaikka alkujaan rakastit suklaata.

Tämä voi koskea kaikkea. Vaatteita, harrastuksia, arvoja, ajankäyttöä, miesmakua, lasten lukumäärää, asumista, lomanviettoa jne. Yhtäkkiä teet asioita oikein, mutta jotka eivät välttämättä ole niitä joita sisimmässäsi olet.

Olet hiekkalaatikolla tuulipuvussa seisova äiti vaikka oikeasti aikonaan halusit olla korkokengissä seisova bisnesnainen lentokentällä matkalla konferenssiin. Tai kilojaan tarkkaileva nainen, joka suostuu joka päivä seksiin mihen mieliksi, vaikka oikeasti olisit tyytyväinen kirjaa lukiessa sohvalla pulla ja teekuppi vieressä?

Ihmiset kadottavat itsensä, koska heitä manipuloidaan, syyllistetään, heille opetetaan mikä on oikein ja mitä kuuluu tehdä, ohjataan oikeaan suuntaan, vaaditaan jne. Kohta olet niin sekaisin ettet tiedä mikä on sinua ja mikä muiden haluja. Siinä vaiheessa kun et tiedä mikä on sinun omasi ja mikä jonkun toisen halu tiedät hukanneesi itsesi. Siksi monet voivat löytää itsensä, vain kun muiden halut ja vaatimukset eivät ole häiritsemässä niiden omien kuulemista.

Kuulostaa todella hirveältä. Tuota mun on todellakin vaikea ymmärtää että miksi jotkut sitten voivat olla noin toisten vietävissä. Minä olen niin toisenlainen, minä söisin jopa enemmän sitä omaa lempisuklaata ihan vaan piruuttani.

Isäni inhosi tupakkaa koko ikänsä. Kun äitini oli nuori ja oli pulassa isäni kanssa, hän aloitti tupakoinnin. Sehän oli ihan hullua, mutta äiti sanoi että hän oli niin alakynnessä että oli pakko jotain tehdä. Sittenhän hän lähti kyllä koko avioliitosta, ja lopetti sitten tupakanpolton eikä ole sen koommin polttanut, mutta mun mielestä se on ollut jotenkin huvittavaakin, traagisessa tilanteessa. Jos minua yritetään ohjailla ja manipuloida se nostaa minussa kapinahenkeä ja alan tehdä vaikka täysin päinvastoin. Mieheni on myös samanlainen jääräpää. 

On tainnut tässä ketjussakin se mun jääräpäisyys ja se että mua ei niin vaan "opeteta" ajattelemaan tietyllä tavalla, tulla esille kun alapeukkuja sataa ihan jokaiseen asiaan mitä sanon :) Mielenkiintoista. Mikä mussa mahtaa olla se mikä herättää niin paljon vastustusta?

ap

Olet tyhmä sekä rasittava.

Ja tänne asti olet silti jaksanut lukea? :D

Mielipiteet on kuin peräreikä, jokaisella on omansa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnea vain ap:lle! Itse kasvoin väkivaltaisten ja epävakaiden vanhempien kanssa. Stressin alla tunnen nykyäänkin yhä helposti tukehtuvani sekä vain katoavani olemattomiin.

Miten se käytännössä tapahtuu että katoaa olemattomiin?

Minullakin on omat tunne-elämän jutut jotka on vaikuttaneet elämään, sieltä varhaislapsuudesta, joten ymmärrän kyllä että jos tuollaisessa erikoistilanteessa on kehittynyt erilaiseksi kuin muuten. Minäkin olisin varmasti erilainen jos isäni olisi ollut normaali. En halua loukata ketään, olen vain utelias ja haluaisin ymmärtää sen mitä se on kun kadottaa itsensä. Joskus toivon että aivot saisi pois päältä eikä tarvitsisi yökaudet miettiä asioita jotka usein jää pyörimään samaa rataa eikä pääse eteenpäin. Mutta ei sitä ajattelua vaan saa pois mitenkään, jotenkin se että kadottaa itsensä ja elää toisten kautta jne. tuntuu vaan niin epätodelliselta kun tuntuu että minä olen itseni kanssa niin paljon, aivot käy kierroksilla.  Ehkä jopa olisi suotavaa että joskus voisi kadottaa itsensä.

ap

Sinun elämäsikö tapahtuu jossain haavemaassa vai miksi ihmeessä jatkuvasti jankutat tuota ajattelemista? Etkö oikeasti halua kokea niitä asioita, joita siellä päässä pyörii? 

Jos kadotat itsesi, se tarkoittaa että sinulla ei ole omia ajatuksia, siksi.

Ei kai se tekeminen ja kokeminen ole sitä itseä, minä itse on aivoissa. Ihmisellä voi olla kiire joskus niin ettei ehdi harrastaa, mutta ei se vielä tarkoita sitä että aivot nollaantuu ja täyttyy jostain toisen ihmisen minuudesta.

ap

Tottakai tekeminen ja kokeminen on itseä, miksei olisi. Oman itsen kadottaminen voi tarkoittaa myös sitä, että ajatukset ovat ristiriidassa tekojen kanssa. Miten ihmeessä todellisuudessa tapahtuva tekeminen ja kokeminen olisivat sinusta irrallisia? 

Jos tekeminen olisi minuus, niin sitähän olisi helppo muuttaa minuuttaan vaan tekemällä jotain. Kuulostaa oudolta.

ap

Mitä outoa siinä on? Tekeminenkin lähtee kuitenkin ajatuksista. Enemmän se ajattelu + tekeminen on itseä, kuin pelkkä ajattelu.

Mutta kuitenkin sitten kun minuus on kadonnut, tekee asioita joita ei itse ole halunnut eli ajatellut niitä. Ja ajattelee asioita joita itse ei ole halunnut ajatella? Jos vain tekee ajattelematta mitään, niin määrittääkö se tekeminen minuutta?

ap

En ollenkaan ymmärrä, miksei määrittäisi? Jos noin ajateltaisiin, murhaajatkaan eivät joutuisi syytteeseen tai edes katumaan tekojaan, koska "en se minä ollut, minä vain tein enkä ajatellut".

Tuohan on suurimman osan murhaajista se puolustus, että en se minä ollut, se oli pirkka. Mutta totuus on kuitenkin se että monet heistä ajattelevat suurimmaksi osaksi sitä kuinka ihanaa se murhaaminen oli tai olisi. Jos tekee murhan, niin kyllä siellä minuudessa täytyy olla siihen rahkeet. Jos tappaa jonkun ihan puolivahingossa pikaistuksissaan oikeasti ajattelematta, niin sellaisen ihmisen minuudessa ei välttämättä ole sitä tappajaa vaan hän on toiminut vastoin omia ajatuksiaan hetkellisessä mielenhäiriössä. Siksi on olemassa rikosnimikkeet tappo ja murha. 

ap

Mutta kai sinä sentään myönnät, että hetkellisessä mielenhäiriössäkään ei monet ketään tapa, ellei ole oma henki ole vaarassa. Se ominaisuus on kyllä siellä sisällä olemassa. 

Niin, kaikki on aina mahdollista. Psykoosi voi tulla kenelle vaan, ei tarvita kuin joku laukaiseva tekijä. Ja minä lottoan joka viikko. Yhtä hyvin voin joku kerta voittaa kuin olla voittamatta.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsensä hukkaamiseen riittää ihan se, jos joutuu vuosikausia laittamaan muiden tarpeet itsensä edelle perheessä. Sitten kun lapset lähtee pesästä ja miehen kanssa tulee ero, ei enää tiedä kuka on, kun on elänyt vain vaimona ja äitinä. Kaikilla ei ole ollut mahdollisuutta toteuttaa itseään....

Sepä se. Kun kukaan ei yleensä nykyään enää pakota tekemään lapsia niin paljon ettei itselle jää aikaa, eikä kukaan pakota tekemään itse kaikkea. Se on surullista jos noin käy, ja siitä on syytä ottaa myös itse vastuuta, että miksi antoi asioiden mennä niin. Jokaisen pitää itse pitää huoli siitä että pystyy toteuttamaan itseään edes jollain tavalla. Toki jotkut sanovat että toteuttavat itseään äitinä ja vaimona, sekin on ok.

ap

Miksi oletat, että siitä ei kannettaisi vastuuta? Se vastuun kantaminen ei kuitenkaan poista sitä faktaa, että hukkasi itsensä. Maito kaatui jo. Olkoot miten surullista ja säälittävää tahansa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnea vain ap:lle! Itse kasvoin väkivaltaisten ja epävakaiden vanhempien kanssa. Stressin alla tunnen nykyäänkin yhä helposti tukehtuvani sekä vain katoavani olemattomiin.

Miten se käytännössä tapahtuu että katoaa olemattomiin?

Minullakin on omat tunne-elämän jutut jotka on vaikuttaneet elämään, sieltä varhaislapsuudesta, joten ymmärrän kyllä että jos tuollaisessa erikoistilanteessa on kehittynyt erilaiseksi kuin muuten. Minäkin olisin varmasti erilainen jos isäni olisi ollut normaali. En halua loukata ketään, olen vain utelias ja haluaisin ymmärtää sen mitä se on kun kadottaa itsensä. Joskus toivon että aivot saisi pois päältä eikä tarvitsisi yökaudet miettiä asioita jotka usein jää pyörimään samaa rataa eikä pääse eteenpäin. Mutta ei sitä ajattelua vaan saa pois mitenkään, jotenkin se että kadottaa itsensä ja elää toisten kautta jne. tuntuu vaan niin epätodelliselta kun tuntuu että minä olen itseni kanssa niin paljon, aivot käy kierroksilla.  Ehkä jopa olisi suotavaa että joskus voisi kadottaa itsensä.

ap

Sinun elämäsikö tapahtuu jossain haavemaassa vai miksi ihmeessä jatkuvasti jankutat tuota ajattelemista? Etkö oikeasti halua kokea niitä asioita, joita siellä päässä pyörii? 

Jos kadotat itsesi, se tarkoittaa että sinulla ei ole omia ajatuksia, siksi.

Ei kai se tekeminen ja kokeminen ole sitä itseä, minä itse on aivoissa. Ihmisellä voi olla kiire joskus niin ettei ehdi harrastaa, mutta ei se vielä tarkoita sitä että aivot nollaantuu ja täyttyy jostain toisen ihmisen minuudesta.

ap

Tottakai tekeminen ja kokeminen on itseä, miksei olisi. Oman itsen kadottaminen voi tarkoittaa myös sitä, että ajatukset ovat ristiriidassa tekojen kanssa. Miten ihmeessä todellisuudessa tapahtuva tekeminen ja kokeminen olisivat sinusta irrallisia? 

Jos tekeminen olisi minuus, niin sitähän olisi helppo muuttaa minuuttaan vaan tekemällä jotain. Kuulostaa oudolta.

ap

Mitä outoa siinä on? Tekeminenkin lähtee kuitenkin ajatuksista. Enemmän se ajattelu + tekeminen on itseä, kuin pelkkä ajattelu.

Mutta kuitenkin sitten kun minuus on kadonnut, tekee asioita joita ei itse ole halunnut eli ajatellut niitä. Ja ajattelee asioita joita itse ei ole halunnut ajatella? Jos vain tekee ajattelematta mitään, niin määrittääkö se tekeminen minuutta?

ap

En ollenkaan ymmärrä, miksei määrittäisi? Jos noin ajateltaisiin, murhaajatkaan eivät joutuisi syytteeseen tai edes katumaan tekojaan, koska "en se minä ollut, minä vain tein enkä ajatellut".

Tuohan on suurimman osan murhaajista se puolustus, että en se minä ollut, se oli pirkka. Mutta totuus on kuitenkin se että monet heistä ajattelevat suurimmaksi osaksi sitä kuinka ihanaa se murhaaminen oli tai olisi. Jos tekee murhan, niin kyllä siellä minuudessa täytyy olla siihen rahkeet. Jos tappaa jonkun ihan puolivahingossa pikaistuksissaan oikeasti ajattelematta, niin sellaisen ihmisen minuudessa ei välttämättä ole sitä tappajaa vaan hän on toiminut vastoin omia ajatuksiaan hetkellisessä mielenhäiriössä. Siksi on olemassa rikosnimikkeet tappo ja murha. 

ap

Mutta kai sinä sentään myönnät, että hetkellisessä mielenhäiriössäkään ei monet ketään tapa, ellei ole oma henki ole vaarassa. Se ominaisuus on kyllä siellä sisällä olemassa. 

Niin, kaikki on aina mahdollista. Psykoosi voi tulla kenelle vaan, ei tarvita kuin joku laukaiseva tekijä. Ja minä lottoan joka viikko. Yhtä hyvin voin joku kerta voittaa kuin olla voittamatta.

ap

Minä rajasin nyt psykoosit tästä pois. Sinä puhuit puolivahingosta ja se on aika kaukana psykoosista. 

Vierailija kirjoitti:

Elämässä voi käydä myös niin, että luulee jonkun jutun olevan "omaa itseä", mutta pian huomaakin, ettei se ollut, mutta tuli jo tehtyä isoja valintoja sen jutun takia. Kai ap:kin on joskus tehnyt virhearvioita? 

Joo tottakai, kaikki tekee virheitä ja mieli muuttuu matkan varrella. Se ei kuitenkaan ole sama asia kuin minuuden häviäminen. Yleensä asioita pystyy muuttamaan edes jonkin verran, pakkohan elämässä ei ole kuin kuolla.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AP tuntuu pitkästä aikaa tällä palstalla järkevältä, fiksulta ja empaattiselta ihmiseltä, joka osaa nauttia elämästä. AP on varmasti myös hyvä ja hauska äiti lapsilleen ja hyvä puoliso miehelleen. Elämä ei aina ole helppoa, mutta ei normaaleista asioista pidä niin vaikeita tehdä. Kotityöt eivät vie paljon aikaa nykyisillä koneilla. Lasten kanssa on kiva viettää aikaa ja hyvää seksiä miehen kanssa, niin mikäs tässä elämässä niin vaikeata on.

Kiitos! Olen itse samaa mieltä. Toki kotityöt on kaikki ihan perseestä, koneista huolimatta.

Saattaa olla toki että tässäkin on kyse sarkasmista, mutta päätän ottaa tämän nyt kohteliaisuutena koska sen verran paljon on tullut sitä kuraa niskaan :)

Mutta tottahan se on, ei kannata tehdä asioita liian monimutkaiseksi itselleen, eikä muille. Nykyajan nuoret äidit tuppaa usein olemaan melkoisia suorittajia. Telkkarissa mainostettiin uutta teiniäitisarjaa ja kuulin kun siinä joku sanoi että ei kestäisi sitä ettei olisi täydellinen äiti. Mit vit? Eihän kukaan ihminen voi olla täydellinen, ei äiti varsinkaan, edes Jeesus ei ollut täydellinen. Toivottavasti tuo lausuma oli vaan kätevästi leikattu pois asiayhteydestä herättämään kiinnostusta.

ap

Siis ei ollut sarkasmia vaan ihan aito mielipide. Ärsytti kun AP sai niin paljon kuraa niskaan, vaikka on pitkästä aikaan järkevin ihminen täällä.

Helnycin kannattajajoukot ilmoittautuivat.

Kuka se on? Tiedän nimen mutta en ole koskaan lukenut hänen juttujaan täällä. Vai onko se joku bloggaaja? Eihän se se sama laihuuden ihannoitsija ole...?  Ei, eihän sillä lapsia ole...

No väliäkö hällä. Otan kyllä hänenkin tukijoukkonsa mielelläni, mullakun ei niitä tässä pahemmin ole ollut.

ap

Ei tuossa ole kyse kuin pohjattamasta itsekkyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei ap

Sä kysyit, että selittäkää, miten joku voi "hukata itsensä". No täällä kaikki selittää, mutta sinä vaan intät, että sinulle ei ole käynyt niin.

Hyvä sulle, mutta kun kaikilla ei ole asiat yhtä hyvin. Kuten joku sanoi, kasvatuksesta, genetiikasta, elämäntilanteesta tms. asiasta johtuen ihmiset reagoi ja toimii tilanteissa eri tavoin. Usein ihan tyhmästitikin. Mutta niin vaan voivat hukata itsensä, sitähän sinä kysyit.

Kukaan ei ole edelleenkään vastannut sitä että miten se käytännössä tapahtuu. Se on aika epämääräinen termi.

Miten voi olla ajattelematta edes välillä omia asioita? En minä kotitöitä tehdessä kykene siihen että ajattelisin koko ajan pyykkejä tai imuria tai paistuvaa jauhelihaa. 

Enkä jaksa aamusta iltaan tehdä koko ajan jotain tähdellistä. Jos joku vaatisi minulta jatkuvaa passaamista niin en minä sitä jaksaisi. Enkä jaksa ajatella koko ajan toisten asioita, oletan että sekä mies että lapset hoitaa myös itse jotain asioita ettei minulla ole ne kaikki metatyöt.

ap

Ai miten käytönnössä "hukataan itsensä". No ensinnäkin, kuten itse sanoitkin, termi on aika epämääräinen, tarkoittanee eri ihmisille hieman eri asioita. Uskoisin, että sillä tarkoitetaan lähinnä sitä, että ei pääse Toteuttamaan kiinostuksen kohteitaan. Eli vaikka niitä miettisikin pyykinpesun lomassa, niin ei kuitenkaan koe elävänsä itsensä näköistä elämää. Auttoiko tämä ymmärtämään?

Joo, kyllä auttoi. Eli ei ole kyse oikesta oman minuuden hukkaamisesta, sen katoamisesta, vaan siitä ettei pysty aina toteuttamaan itseään kuten haluaisi ja koska haluaisi. Onhan se nyt eri asia kuin minuuden hukkaaminen niin ettei tunne enää itseään, ei tiedä mitä haluaa, mitä ne asiat on mitä haluaisi toteuttaa jne.

ap

Kun tarpeeksi kauan olet tilanteessa, jossa muut määrittelevät mikä on "oikein" alat vähitellen uskomaan sitä.

Otetaan ihan tyhmä esimerkki. Pidät suklaasta. Jostain ehkä jopa halvasta merkistä. Ympäristösi halveksii sitä. He opettavat sinua "ymmärtämään" kuinka on olemassa paljon parempia suklaita. Sellaisia, joita sinun kuuluisi syödä ja arvostaa. Sinun ei kuuluisi edes pitää tai syödä sitä sinun lempisukkaata. Sitten sinulle kerotaan mikä on oikea tapa ja paljonko on oikea määrä. Ehkä sinulle annetaan ymmärtää kuinka olisi parempi, ettet edes söisi sitä suklaata. Mansikat olisi raikkaampaa, vähärasvaisempaa, terveellisempää. Kohta olet ihminen joka valikoikin kaupassa suklaan sijaan mansikoita. Vuosien saatossa lempisuklaasi tuotanto on lopetettu. Nyt menet kauppaan ja sinulta kysytään, että valitse itsellesi juuri se herkku joka on se minkä sinä itse valitsisit, jos sinua ei olisi koskaan kukaan muu opettanut valitsemaan niitä "mansikoita". Tietäisitkö enää? Vai uskottelisitko itsellesi, että kyllä sinä ihan oikeasti itse olet aina alkujaan ollut mansikkaihminen, etkä suklaan ystävä ja ottaisit mansikat? Vai minkä suklaan ottaisit? Joutuisitko myöntämään, että sinun on testattava uusia, koska et tiedä? Et ole vuosiin syönyt enää suklaata, vaikka alkujaan rakastit suklaata.

Tämä voi koskea kaikkea. Vaatteita, harrastuksia, arvoja, ajankäyttöä, miesmakua, lasten lukumäärää, asumista, lomanviettoa jne. Yhtäkkiä teet asioita oikein, mutta jotka eivät välttämättä ole niitä joita sisimmässäsi olet.

Olet hiekkalaatikolla tuulipuvussa seisova äiti vaikka oikeasti aikonaan halusit olla korkokengissä seisova bisnesnainen lentokentällä matkalla konferenssiin. Tai kilojaan tarkkaileva nainen, joka suostuu joka päivä seksiin mihen mieliksi, vaikka oikeasti olisit tyytyväinen kirjaa lukiessa sohvalla pulla ja teekuppi vieressä?

Ihmiset kadottavat itsensä, koska heitä manipuloidaan, syyllistetään, heille opetetaan mikä on oikein ja mitä kuuluu tehdä, ohjataan oikeaan suuntaan, vaaditaan jne. Kohta olet niin sekaisin ettet tiedä mikä on sinua ja mikä muiden haluja. Siinä vaiheessa kun et tiedä mikä on sinun omasi ja mikä jonkun toisen halu tiedät hukanneesi itsesi. Siksi monet voivat löytää itsensä, vain kun muiden halut ja vaatimukset eivät ole häiritsemässä niiden omien kuulemista.

Kuulostaa todella hirveältä. Tuota mun on todellakin vaikea ymmärtää että miksi jotkut sitten voivat olla noin toisten vietävissä. Minä olen niin toisenlainen, minä söisin jopa enemmän sitä omaa lempisuklaata ihan vaan piruuttani.

Isäni inhosi tupakkaa koko ikänsä. Kun äitini oli nuori ja oli pulassa isäni kanssa, hän aloitti tupakoinnin. Sehän oli ihan hullua, mutta äiti sanoi että hän oli niin alakynnessä että oli pakko jotain tehdä. Sittenhän hän lähti kyllä koko avioliitosta, ja lopetti sitten tupakanpolton eikä ole sen koommin polttanut, mutta mun mielestä se on ollut jotenkin huvittavaakin, traagisessa tilanteessa. Jos minua yritetään ohjailla ja manipuloida se nostaa minussa kapinahenkeä ja alan tehdä vaikka täysin päinvastoin. Mieheni on myös samanlainen jääräpää. 

On tainnut tässä ketjussakin se mun jääräpäisyys ja se että mua ei niin vaan "opeteta" ajattelemaan tietyllä tavalla, tulla esille kun alapeukkuja sataa ihan jokaiseen asiaan mitä sanon :) Mielenkiintoista. Mikä mussa mahtaa olla se mikä herättää niin paljon vastustusta?

ap

Olet tyhmä sekä rasittava.

Ja tänne asti olet silti jaksanut lukea? :D

Mielipiteet on kuin peräreikä, jokaisella on omansa.

ap

Muistutat toista vanhempaani. Olen kiinnostunut siitä, miten tuollainen tunnetasolla estynyt mieli oikein toimii. Ehkä tämä ketju auttaa minua ymmärtämään paremmin sen, että miksi suhteeni sinun tavallasi ajattelevaan vanhempaani on niin hankala. Onhan se hankalaa kasvaa ihmisen kanssa, joka ei käytännössä juuri koskaan ole henkisesti läsnä toisten seurassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämässä voi käydä myös niin, että luulee jonkun jutun olevan "omaa itseä", mutta pian huomaakin, ettei se ollut, mutta tuli jo tehtyä isoja valintoja sen jutun takia. Kai ap:kin on joskus tehnyt virhearvioita? 

Joo tottakai, kaikki tekee virheitä ja mieli muuttuu matkan varrella. Se ei kuitenkaan ole sama asia kuin minuuden häviäminen. Yleensä asioita pystyy muuttamaan edes jonkin verran, pakkohan elämässä ei ole kuin kuolla.

ap

Ei se itsessään olekaan minuuden häviämistä, mutta huonot valinnat voivat syrjäyttää sitä oikeaa minuutta niin paljon, että ihminen kokee olevansa hukassa. Esimerkiksi väärä ammatinvalinta, lapset, asuinpaikka jne. Luulit, että lääkäri on hyvä ammatti, mutta huomaat, että se olikin vikatikki. Sen lisäksi, että työskentelet ikävällä alalla mielekkään alan sijaan, huomaat, että perheelle ja harrastuksille ei jää aikaa, kun työtahti on niin tappava. Juu, voi opiskella uuden ammatin, mutta ennen sitä se "oma itse" on hukassa. Ei se asia jälkikäteen korjattuna muuksi muutu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnea sinulle että olet onnistunut kasvamaan noin vahvalsi persoonaksi ja pystynyt elämään koko elämäsi täysillä. Enkä tarkoira tätä sarjastisesti vaikka siltä saattaakin kuullostaa.

Joillekin kuitenkin oman elämän eläminen siten miten haluaisi unohtuu jonkun toisen takia. Minulle kävi niin kun kohtasin ensirakkauteni. Koulukiusatun taustoilla huumaanuin suhteeseen niin tiukasti että asetin hänet jalustalle. Miksi, koska viimeinkin joku oikeasti rakasti minua. Näin alkoi matka kohti kurjuutta. Tein kaiken miellyttääkseni häntä jotta hän pysyisi elämässäni. Lopputulos, hän halusi erota koska muutuin pous siitä henkilöstä johon hän rakastui. Joka olin ennen kuin hän tuli elämääni. Tiedostin sen itsekin mutta pelko hänen menettämisestään pakotti jatkamaan. Olimme kuukauden erillämme jonka aikana kasasin itseäni takaisin. Onnistuin. Hän rakastui minuun uudelleen ja nyt 4 vuotta tapahtuneen jälkeen olemme edelleen yhdessä. Erona vain se että elän elämääni nyt itselleni, en hänelle.

Niin, kuten jo kerroinkin tässä jossain kohtaa tätä maratoonia, että mulla oli nuoruudessa hyvin samantapainen se ensirakkaus ja suhde. Ajattelin oikeasti että kuolen jos hän jättää minut, että en vaan voi elää. Sitten kun kehityin ja kasvoin aikuisemmaksi, aloin ymmärtää että minä pärjään ihan vallan mainiosti myös ilman häntä tai ketään muutakaan. Meillä se kääntyi sitten niin että kun minä halusin erota ja jatkaa omaa elämääni ilman häntä rasitteena, hän ei olisikaan halunnut päästää irti, vaikka oli aikaisemmin rehvastellut ties mitä. Tälläiset asiat varmasti pitää monien käydä läpi nuoruudessa että löytää sen oman voimansa. Minä kyllä pidin puoleni aina, en koskaan hyväksynyt hänen käytöstään, mutta kun se rakkaus oli niin vahva niin tuhlasin aivan liian kauan nuoruuttani siinä, kuvittelin ihan klassisesti että jos minä rakastan tarpeeksi paljon, se riittää molempien puolesta ja kaikki kääntyy vielä hyväksi.

Aviomieheni taas sanoi jo heti aluksi että haluaa naisen jolla on oma elämä, että hän ei halua olla toiselle koko elämä (oli tainnut olla joku ex sitten ripustautuva) Kyllähän mies on mulle todella, todella tärkeä, mutta lapset on meille molemmille tärkeimmät, ja meillä ihan kaikilla on omat elämät tässä samalla. 

ap

Olet itse ollut suhteessa, jossa halusit hukata itsesi, mutta nyt ihmettelet, miten sellaiseen tilanteeseen ajaudutaan? En ihan oikeasti ymmärrä, mitä ajat takaa, ellet kehuja siitä miten hieno ihminen olet ja miten muut ihmiset ovat surkeita. 

En halunnut tietenkään hukata itseäni, enkä hukannutkaan, mutta siinä oli sellaiset ainekset olemassa että olisi voinut ehkä jollekin käydä niin. Minä en kuitenkaan loppupeleissä päästänyt itseäni siihen pisteeseen vaikka masentuneena se olisi ollut helppo tie. En ole sanonut että olisin hieno ihminen tai muut surkeita, tuo kyllä heijastaa jo jotain sun omia traumoja. Ja muutenkin, nämä nuoruuden kipuilut on vähän eri asia kuin aikuisen perheenäidin sanomana että kun on perhe niin menetin minuuteni.

ap