Lue keskustelun säännöt.
Selittäkää mulle, miten ihminen voi "hukata itsensä" parisuhteessa, tai jopa lasten kanssa ollessa?
22.07.2018 |
Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.
Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.
Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.
Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?
Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.
Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.
Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?
Kommentit (409)
Vierailija kirjoitti:
Ap kuulostaa itsekeskeiseltä jyrältä. Tuolla empatiakyvyllä on hyvin vaikea uskoa, että kyseessä olisi aidosti pidetty ihminen. Ap on pelottavan oloinen tyyppi näiden tekstiensä perusteella.
Luultavasti tuntuu tuolta koska vastaan niin paljon. Jos vaan lukisin vastauksia enkä vastaisi, niin en vaikuttaisi jyrältä. Tosin sitten keskustelu olisi tyrehtynyt jo alkuunsa.
Mikä mussa on niin pelottavaa?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnea vain ap:lle! Itse kasvoin väkivaltaisten ja epävakaiden vanhempien kanssa. Stressin alla tunnen nykyäänkin yhä helposti tukehtuvani sekä vain katoavani olemattomiin.
Miten se käytännössä tapahtuu että katoaa olemattomiin?
Minullakin on omat tunne-elämän jutut jotka on vaikuttaneet elämään, sieltä varhaislapsuudesta, joten ymmärrän kyllä että jos tuollaisessa erikoistilanteessa on kehittynyt erilaiseksi kuin muuten. Minäkin olisin varmasti erilainen jos isäni olisi ollut normaali. En halua loukata ketään, olen vain utelias ja haluaisin ymmärtää sen mitä se on kun kadottaa itsensä. Joskus toivon että aivot saisi pois päältä eikä tarvitsisi yökaudet miettiä asioita jotka usein jää pyörimään samaa rataa eikä pääse eteenpäin. Mutta ei sitä ajattelua vaan saa pois mitenkään, jotenkin se että kadottaa itsensä ja elää toisten kautta jne. tuntuu vaan niin epätodelliselta kun tuntuu että minä olen itseni kanssa niin paljon, aivot käy kierroksilla. Ehkä jopa olisi suotavaa että joskus voisi kadottaa itsensä.
ap
Sinun elämäsikö tapahtuu jossain haavemaassa vai miksi ihmeessä jatkuvasti jankutat tuota ajattelemista? Etkö oikeasti halua kokea niitä asioita, joita siellä päässä pyörii?
Jos kadotat itsesi, se tarkoittaa että sinulla ei ole omia ajatuksia, siksi.
Ei kai se tekeminen ja kokeminen ole sitä itseä, minä itse on aivoissa. Ihmisellä voi olla kiire joskus niin ettei ehdi harrastaa, mutta ei se vielä tarkoita sitä että aivot nollaantuu ja täyttyy jostain toisen ihmisen minuudesta.
ap
Tottakai tekeminen ja kokeminen on itseä, miksei olisi. Oman itsen kadottaminen voi tarkoittaa myös sitä, että ajatukset ovat ristiriidassa tekojen kanssa. Miten ihmeessä todellisuudessa tapahtuva tekeminen ja kokeminen olisivat sinusta irrallisia?
Jos tekeminen olisi minuus, niin sitähän olisi helppo muuttaa minuuttaan vaan tekemällä jotain. Kuulostaa oudolta.
ap
Mitä outoa siinä on? Tekeminenkin lähtee kuitenkin ajatuksista. Enemmän se ajattelu + tekeminen on itseä, kuin pelkkä ajattelu.
Vierailija kirjoitti:
Onkohan ap:lla jotain narsistisia piirteitä? Sen verran erikoisen oloisesti hän esimerkiksi lapsiinsa tuntuu suhtautuvan. Kovin hoivaavan oloinen hän ei missään tapauksessa tunnu olevan. Lapsen näkökulma ei ole tullut esiin missään vaiheessa. Ap vain mekaanisesti suorittaa vanhemmuuttaan tehtävälistan kanssa. Yhden tehtävän suoritettuaan ap uppoutuu taas kiinnostavampaan aiheeseen: omaan itseensä. Osaako tällainen ihminen olla kenellekään tietoisesti läsnä?
Mistä tuollainen käsitys voi tulla? Mitä lapsen näkökulmaa tässä pitäisi tuoda esille kun ne mun lapset ei liity tähän keskustelun aiheeseen millään tavalla? Ei mulla ole minuus hukassa, eikä lapsillakaan. Eikä minulla yleensä ole tehtävälistoja... no joo töissä on, mutta siellä on vähän pakko kun on niin paljon aina muistettavaa eikä mun muisti ole aina paras mahdollinen, työkaveritkin sanoo että meidän työssä tulee joka päivä sellainen tunne että apua olenko mä unohtanut jotain. Mutta mä nautin mun työstä just sen takia kun kaikki päivät on erilaisia ja parhaimmillani mä olen sumplimisessa, kun asiat muuttuu niin minä keksin aina keinot hoitaa asiat kunnialla. Silti entinen lähiesimies sanoi että hän tykkää kun hoidan työni niin rauhallisesti, tosin se rauhallisuus on paljolti vaan sitä että en liiku ja häslää hermostuneesti enkä korota ääntäni töissä kuten jotkut toiset. Minä mietin aina pienen hetken ennenkuin ohjeistan alaiset että mitä tehdään, kuka tekee ja missä järjestyksessä.
Ja se että uppoutuisin omaan itseeni. No en kauheasti halua sitä tehdä. Luen paljon ja katson telkkaria, siinä on kiva uppoutua nimenomaan jonkun toisen elämään, vaikka fiktiiviseenkin. Ja se on yksi syy miksi olen täällä palstalla, se on mielenkiintoista lukea miten ihmiset toimii ja miksi.
No menipä taas sivuraiteelle...
Ap ei voi hukata itseään, koska hän on aina oikeassa, mitä tahansa tekeekin ja missä elämänvaiheessa onkin. Hukkaamiseen meinaan tarvitaan tunne siitä, että jokin on itsessä pielessä. Ensin se voi olla kalvava ja alitajuinen, mutta oireiden pahentuessa siitä tulee ilmeinen itselle ja yleensä muillekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No onnea sinulle, hukkaamiseen riittää ihan vain se ettei tunne itseään, sinulla on olleet vanhemmat/joku muu aikuinen, joka on auttanut sinua tunnistamaan omia tunteita ja ajatuksiasi, joten tiedät mitkä ovat ajatuksiasi ja mielipiteitäsi. Kaikilla ei ole sellaisia vanhempia, vaan moni joutuu turruttamaan tunteensa. Ei siis ole kiinni siitä kuinka monen ihmisen kanssa nyt aikuisena juttelee ja mistä.
En muista kyllä että mun ajatuksiin ja tunteisiin olisi koskaan kukaan sekaantunut. Ja muistan asioita jo alle 2-vuotiaasta asti, ja muistan mitä mietiskelin esim. neljävuotiaana yksin ollessani. Mietin esim. sitä että minkälainen mahdan olla minkäkin ikäisenä, esim. 14v. Ehkä se tuli siitä mieleen kun perhepäivähoitajatäti kysyi multa kerran että minkä ikäinen mun äiti on, ja minä en muistanut ja mun piti kotona kysyä sitä äidiltä jotta sain seuraavana päivänä kerrottua hoitotädille. Miksi mun olisi pitänyt missään tilanteessa turruttaa tunteitani? Siellä perhepäivähoitajalla ei ollut hääviä olla, mutta kyllä senkin kesti. Oli kiva sitten kun äiti jäi kotiin kun pikkusisko syntyi vajaa vuotta ennenkuin menin kouluun.
ap
No sehän on hyvä sinulle, mutta ei kai tässä ollut kyse nimenomaan sinusta? Ymmärrät varmaan että ihmisillä on hyvin erilaisia kasvuympäristöjä ja temperamentteja. Joidenkin vanhemmat esimerkiksi jatkuvasti esittävät omat toiveensa ja tarpeensa ja tunteensa lastensa vastaavina, eivätkä validoi lapsen omia, ja näin lapselle voi kehittyä heikko identiteetti jolloin hän voi aikuisenakin seurailla muiden tavoitteita jne. ja tajuta vain epämääräisesti, että jokin on vialla.
Toisekseen jotkut voivat olla temperamentiltaan tai kasvatuksen jäljiltä hyvin miellyttämishaluisia, ja toimia siksi lapsia tai puolisoa miellyttääkseen jatkuvasti omia toiveitaan vastaan, koska heille on miellyttämishalunsa takia stressaavaa sanoa ei. Siten he voivat kokea esim perhe-elämässä hukkaavansa itsensä.
Kyllä, ymmärrän että on vanhempia joilla on mielenterveyden kanssa ongelmia jne. En vain oikeasti oikein ymmärrä tuota "jatkuvasti esittävät omat toiveensa ja tarpeensa ja tunteensa lastensa vastaavina, eivätkä validoi lapsen omia" Miten esittävät lastensa vastaavina? Mitä tarkoittaa että pitäisi validoida lapsen toiveita ja tarpeita?
Ja kyllä ymmärrän että joku on miellyttämishaluinen ja kun päätyy yksiin alistavan ihmisen kanssa niin eihän se helppoa ole, tunnen tälläisiä ihmisiä pari, mutta heistä on tullut jotenkin se tunne että ovat suorastaan tahallaan antautuneet siihen ja halunneet "kadottaa itsensä" eli antaneet kaiken vallan toiselle, eivät ole yhtään yrittäneetkään laittaa kampoihin. Ja jotenkin ovat sitten tyytyväisiä siihen ettei tarvi ajatella mitään kun toinen tekee sen puolestasi. Elämä on helppoa kun tottelee vaan käskyjä eikä tarvi miettiä laskujen maksua tai mitään tulevaisuuden suunnitelmia, kaikki tulee valmiina suunnitelmana. Luulisi että heilläkin jossain se "oma itse" on, eihän sitä voi niin totaalisesti laittaa aivoja kiinni.
ap
Sinulle on varmaan turha selittää yhtään mitään, kun näköjään tiedät toisten ajatusten liikkeet paremmin kuin he itse.
Anteeksi nyt vaan että olen omien sukulaisten asioista tehnyt johtopäätöksiä omassa päässäni ja mieheni kanssa keskustellen :) Nämä on meidän tulkintaa toki, ja luulen että myös meidän elämää tulkitsee toiset ulkopuolelta, sellaista tämä ihmisten kanssa eläminen on.
ap
Nimenomaan. Sinulle on turha selittää mitään, kun teet johtopäätökset ja tulkinnat omassa päässäsi etkä usko, mitä nämä ihmiset sinulle itse kertovat. Miksi kyselet, kun et suostu luopumaan niistä oletuksistasi?
Kyllä minä uskon heti kun saan kunnon vastauksen eikä mitään diibadaabaa :D Eikö ihan jokainen ihminen tee omassa päässään omat tulkintansa? Sinäkin juuri nyt?
ap
Ehkä sinun pitää vähän täsmentää kysymystäsi, kun minusta sinulle on tässä nyt vastattu aika monesta näkökulmasta eikä sinulle näköjään kelpaa käsitetason selitykset eikä konkretiakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap ei voi hukata itseään, koska hän on aina oikeassa, mitä tahansa tekeekin ja missä elämänvaiheessa onkin. Hukkaamiseen meinaan tarvitaan tunne siitä, että jokin on itsessä pielessä. Ensin se voi olla kalvava ja alitajuinen, mutta oireiden pahentuessa siitä tulee ilmeinen itselle ja yleensä muillekin.
Ja tarvitaan myös tietynlaista epäitsekkyyttä ja omien tarpeiden sivuun laittamista toisen hyväksi. Ihan vieras ajatus ap:lle kyllä tällainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä hukkaain itseni manipuloivan ja henkisesti väkivaltaisen miehennkanssa. Katso vaikka elokuva Kaasuvalo.
Ap on varmaan itse vähän empatiahäiriöinen, kun ei kykene ymmärtämään muuta kuon omaa itseään ja omaa elämäänsä ja mitätöi muiden kokemuksia. Alan epäillä, että hänen ympärollään olevat ihmiset ovat niitä, jotka voivat hukata itsensä tuollaisen hallitsevan besserwisserin vuoksi.Miksi se että haluan tarkan ymmärrettävän vastauksen enkä mitään epämääräisiä monitulkintaisia esimerkkejä on jotenkin empatiakyvyttömyyttä? Tottakai tunnen empatiaa ihmisiä kohtaan, mulla on itsellä ollut paljonkin vaikeuksia, läheisillä samoin ja minä olen se jolle ystävät soittaa kun heillä on ongelma, samoin työpaikalla, minä olen se joka ratkoo ongelmia. Se että minä vastaan lähes kaikkiin viesteihin ja kysyn lisäkysymyksiä varmasti sitten saa joillekin sen tunteen että miksi en vain tyytynyt yhteen vastaukseen, no siksi koska tämä on keskustelupalsta ja tykkään keskustella asioista monipuolisesti.
ap
Sinä olet ilmeisesti niin tasapainoinen ihminen, että sinulle ongelmat on lähinnä sitä, että joko ulkomaailmassa, tai ehkä joskus omassa kehossasi, on joku ratkaistavissa oleva ongelma, joka pyritään ratkaisemaan tehokkaasti ja rationaalisesti.
Mutta kun useimmille ei ole noin. Usein ne ongelmat on pään sisäisiä. Lisäksi ei useinkaan tiedä edes mikä on ongelma, sitä vaan ahdistaa tai masentaa tai tuntuu epämääräisen väärältä. Voi kestää vuosia, jopa vuosikymmeniä, että sitten valkenee mikä mättää. Näissä elämäntilanteissa vihoviimeisiä neuvojia on nämä tehokkaat ongelmanratkaisijat, jotka ei sallisi sisäisille prosesseille niiden vaatimaa aikaa, vaan työntäisivät lähimmäisen johonkin näennäisen rationaaliseen ratkaisuun, joka ei välttämättä kuitenkaan tunnu lopulta sisäisesti oikealta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsensä kadottamiseen ei tarvita alistavaa puolisoa eikä huonoa lapsuutta eikä mielenterveysongelmia eikä vaikeita vauvoja eikä omaa halua kadottaa itsensä. Sinä ap näytät hyvin helposti tuomitsevan kenet tahansa muelenterveysongelmaiseksi. Sellaista kutsutaan defenssiksi. Maailma on monimutkainen ja vaikea ja siksi ihminen kehittää huomaamattaan suojamekanismeja eli defenssejä. Tuo sinun defenssisi on yleinen, suorastaan kansanhuvi. Kaikki negatiivinen, jota muille tapahtuu, selitetään heidän omaksi syykseen, jotta voidaan tuntea turvallisuutta omassa kuplassa.
Itsensä kadottamiseen ei tarvita muuta kuin empaattinen, konflikteja ja konfrontaatioita välttelevä luonne. Molemmat puolisot voivat kadottaa itsensä niin, että toiminta perustuu oletettuun toisen parhaaseen eikä lopulta kumpikaam pääse kiinni siihen, mitä itse oikeasti haluaisi. Tämä ei ole muelenterveysongelma eikä tarvitse ammattiapua, vaan on muutenkin ratkaistavissa.
Tätä ongelmaa ei tule epäempaattisille, itsekkäille, riidanhaluisille ihmisille, joten siltä osin voit ilmeisesti olla rauhassa. Heille tulee toisenlaisia (pahempia) ongelmia, mutta niitähän tämä ketju ei koske. Voit aivan rauhassa tehdä asioita perheesi hyväksi eikä sinulla ole vaaraa sillä tavoin menettää itseäsi.
Tiedoksi: empaattiset ihmiset eivät ole huonompia ihmisiä kuin itsekkäät ihmiset.
Missä kohtaa olen sanonut pelkääväni että voisin kadottaa itseni? Siitähän minua tässä syytetään kun en ymmärrä miten sellainen on mahdollista. Kyllä mun mielestä oman minuuden katoaminen on aika kauhean kuuloista ja sen takia oletan sen olevan mielenterveydellinen ongelma. Minä ymmärrän minuudeksi sen mitä ihminen pohjimmiltaan on, henkisesti, kaikki luonteenpiirteet ym. Jotkuthan sanoo että vaikea elämäntilanne vaikuttaa niin että luonne tuntuu muuttuvan, ennen nauravainen ja huumorintajuinen ihminen muuttuu ilottomaksi ja katkeraksi, se on aivan ymmärrettävää, mutta kauheaa. Minulle aikoinaan sen teki e-pillerit, ja tajusin sen vasta kun lopetin ne.
Noita asioita mitä luettelit alussa aika monet ovat tarjonneet syyksi tähän minuuden kadottamiseen ja siitä tämä koko mun aloituskin lähti, eli miten se että on mies ja lapset voi aiheuttaa sen että oma minuus katoaa.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä hukkasin itseni.
Mies alkoi elää työlleen ja mä perheelle.Ihana mies ja hyvä isä. Mutta mentiin nopeasti yhteen ja tehtiin lapset kiireesti pötköön. Miehen työuralla tapahtui paljon samaan aikaan kun lapset oli pieniä ja ura meni edelle.
Ero tuli kun en enää jaksanu. Nyt on 8 päivää kuukaudessa omaa aikaa kun lapset on isällään. Ja muutenkin arki helpompaa kun ei tarvi yhtä aikuista enää passata. Oonpa tässä löytäny uuden miehenkin, jonka kans ihana edetä pikkuhiljaa ja uus osaa jopa kokata ja huolehtia omista lapsistaan viikko/viikko systeemillä.
Ihanaa kun saa olla taas oma itseni, nauttia elämästä.
Minkälainen sinä olit kun olit hukassa itseltäsi? Teit koko ajan jotain kotitöitä? Etkä ajatellut muuta kuin niitä kotitöitä? Eikö oikeasti ajatukset harhailleet muualle? Niihin omiin kiinnostuksen kohteisiin?
Jos minä joskus mieheltä kysyn että tuonko sulle tähän jotain syötävää, niin mies vastaa yleensä että ei tarvi, minä osaan itse hakea ruokani, ei tarvi passata. Hänen äitinsä oli sellainen passaajaluonne, mutta toisaalta myös marttyyri. Valitti miten hän teki kaiken huushollissa kun oli mies ja kolme poikaa, mutta mies on sanonut että heillä oli tiskivuorot että kyllä hekin tekivät kotitöitä, eikä niitä nyt niin paljon kerrostalossa ollutkaan.
ap
Kaikille ei riitä se, että ajatukset harhailee niihin omiin mielenkiinnon kohteisiin vaan tärkeää olisi päästä myös tekemään niitä asioita. Jos tykkää luonnossa liikkumisesta tai vaeltamisesta niin vaikka kolmen alle kouluikäisen vanhempana sitä voi olla vaikea toteuttaa kovin säännöllisesti. Vaikuttaa sille, että olet joko provo tai sinulla on todella suuria vaikeuksia asettua jonkun toisen asemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, saatat olla perusitsekäs ihminen, joka ei kertakaikkiaan ymmärrä, että jotkut toiset uhraavat itsensä muiden hyväksi. Usein tämä tapahtuu a) parisuhteessa, jossa nainen rupeaa miellyttämään miedtään kaikin tavoin niin, että aina asettaa tämän tarpeet etusijalle, ja/tai b) äitiyttä toteuttaessaan, jolloin lapsen/lasten tarpeet menevät aina itsen edelle.
Lopputuloksena uupuminen, henkinen pahoinvointi, katkeruus, itsensä kadottamnen.Joo, niin varmaan on, vaikka kyllä omasta mielestäni myös laitan toisten tarpeita omieni edelle, mutta kyllä sitä tekee myös mieheni, se kuuluu parisuhteeseen ja vanhemmuuteen. Joskus joudun menemään lasten harrastukseen vaikka ei todellakaan huvittaisi, mutta teen sen koska tiedän että se on lapsille tärkeää, se on vaan normaalia elämää, eikä se saa mua hukkaamaan itseäni mitenkään.
Miten jonkun miestä pitää niin paljon miellyttää koko ajan? En minä tunne yhtään miestä joka kaipaisi mitään 24/7 miellyttämistä vaimoltaan, kummatkin hoitavat omat hommansa, auttavat toista tarvittaessa ja sillä selvä, myös lapset auttavat kotitöissä tarpeen vaatiessa. Ei siinä kenenkään tarvitse kynnysmatoksi heittäytyä kun sitä ei kukaan edes vaadi.
ap
Ehkä ymmärrät tuon miellyttämisen nyt jotenkin väärin. Ei se ole mitään palvelemista tai palvomista, vaan pieniä asioita, jotka vaikuttavat merkittävästi ja monin tavoin. Esimerkiksi voit myöntyö talon rakennusprojektiin, koiraan tai kolmanteen lapseen, vaikkei niin tulenpalavaa halua itsellä olisikaan. Tai juhlapyhät ja lomat vietetään sukulaisten luona. Tai lapsi alkaa harrastaa jääkiekkoa. Tai mies haluaa itse harrastaa, joten se sitoo sinua enemmän lastenhoitoon. Tai mies luo uraa, jossa sinunkin pitää edustaa. Tai mies haluaa kesämökin tai purjeveneen tai uima-altaan. Tai hevosen. Tällaisia asioita on paljon.
Ok. Eli mies päättää yksin kaikista avioliiton asioista joista yleensä pariskunnat sopii yhdessä. Miksi joku siihen suostuu? Kyllähän vaimollakin on sitten niitä omia juttuja, harrastuksia ja sukulaisia, ura ja hankintoja.
ap
Etkö osaa lukea vai oletko yksinkertainen? Ei ole kyse siitä, että mies päättää yksin kaikesta, vaan että yksikin myönnytys voi vaikuttaa elämään aika paljon. Esim joku hevonen tai jääkiekkoharrastus vie hitosti aikaa ja energiaa ja rahaa.
Juuri sen takia se pitää olla yhteinen päätös.
ap
No tottakai pitää olla yhteinen päätös. Se ei silti vielä tarkoita sitä, että molemmat haluavat sitä asiaa täsmälleen yhtä paljon ja että kumpikaan ei muutaman vuoden jälkeen siihen sitoutumiseen voi uupua. Jos miehelle on tärkeä se jääkiekkoharrastus ja haluaa poikansakin harrastavan, voit siihen myöntyä muiden mieliksi, vaikka se ei oma toiveesi ja unelmasi olekaan. Sitten siihen rumbaan meneekin hetken päästä kaikki vapaa-aikasi, vaikka se ei ollut ollenkaan tarkoitus eikä edes huvita. Ei tuollaisia päätöksiä ja lupauksia niin vain pyörretä "kun ei huvita", vaan se hoidetaan vain kunnialla ja tingitään mieluummin sitten niistä omista jutuista jos uuvuttaa. Onko tosiaan ihan käsittämätön kuvio?
Itse asiassa on. Siksi olen sanonut että meillä ei sitten jääkiekkoa harrasteta jos oletetaan että minä osallistuisin siihen jotenkin. Voin autolla viedä jonnekin, mutta mielellään saavat mennä itse pyörällä tai mies hoitaa jos kerran hän tykkää siitä hommasta. Kyllä mulla halkeis pää kökkiä jossain hikisellä hallilla monta kertaa viikossa ja olla myymässä jotain makkaroita. Sinnekin kun jotenkin joutuisin, niin tasan varmaan ajattelisin omia asioitani ja harrastaisin omia juttujani edelleen, ne pitäisi sitten vaan sovittaa aikatauluihin. Myös lapset voi jäädä pois harkoista jos vanhemmat ei ehdi kuskaamaan.
ap
Hahaa, tuossahan juuri on se ansa. Laitat ensin ehdot, että et osallistu. Mutta autolla voit joskus viedä jonnekin. Sitten pian päädytään siihen tilanteeseen, että kuskaat treeneihin pari kertaa viikossa, kun mies ei nyt juuri ehtinytkään. Sitten kuskailet pian naapurinkin lapsia. Sitten jossain vaiheessa päädytään tilanteeseen, että se naapurin lapsien äiti sanoo, että ensi lauantaina on sitten makkaranmyynti ja sinne tarvitaan apua ja kaikkien pitää vuorollaan osallistua. Miehellä omat menot sovittuna, kun töissä on nyt vähän kiirettä. Mies lupaa osallistua taas enemmän kun työkiireet hellittävät ja pyytää että pyörittäisit rumbaa vielä hetken. Tosiaanko haistatat pitkät lapsen harrastukselle, vaikka siihen jo annoit luvan ja kaikki harrastuskamat on hankittu jne?
Mä olen muuten melkein kaikesta eri mieltä ap:n kanssa, mutta tässä asiassa kyllä samaa mieltä. Siinä vaiheessa, jos mulle alkaa luiskahtaa vastuita, joiden ei alun perin pitänyt kuulua mulle, se asia otetaan heti käsittelyyn. Ei jäädä odottelemaan että miehen kiireet hellittää, vaan sen miehen nyt vaan on järjestettävä menonsa niin, että pystyy hoitamaan asiat, jotka on vastuulleen ottanut.
No tässähän sitten on kyse siitä, miten paljon kukin on valmis joustamaan. Itse en kovin helpolla voisi sanoa omalle lapselle, että nyt loppuu tärkeä harrastus, kun on omia menoja ja isä ei ehdi kuskaamaan. Mutta tyylinsä kullakin.
Kyllä se olisi miehen vastuulla sanoa se asia lapselle, jos ei kykene lupauksiaan pitämään. Ihme vastuun te jotkut naiset otatte miehenne lupauksista ja tekemisistä.
Vierailija kirjoitti:
Ap, hienoa sinulle.
Sitten pieni tehtävä. Voit joutua hieman pinnistelemään.Pystyisitkö kuvittelemaan, että kaikilla asiat eivät ole kuten sulla?
Öööö.... sitähän mä olen tässä koko ajan tehnyt. Siksi tein aloituksen.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tottakai lapset hoidetaan ja nautitaan siitä ajasta. Omien lasten hoito ei todellakaan ole mitään uhrautumista, vaan ihanaa aikaa. Ihmettelen näitä äitejä, jotka jaksavat valittaa omien lastensa kanssa olemisesta. Se on elämää ja hyvää sellaista. Eikä tarvitse hukata itseään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onkohan ap:lla jotain narsistisia piirteitä? Sen verran erikoisen oloisesti hän esimerkiksi lapsiinsa tuntuu suhtautuvan. Kovin hoivaavan oloinen hän ei missään tapauksessa tunnu olevan. Lapsen näkökulma ei ole tullut esiin missään vaiheessa. Ap vain mekaanisesti suorittaa vanhemmuuttaan tehtävälistan kanssa. Yhden tehtävän suoritettuaan ap uppoutuu taas kiinnostavampaan aiheeseen: omaan itseensä. Osaako tällainen ihminen olla kenellekään tietoisesti läsnä?
Mistä tuollainen käsitys voi tulla? Mitä lapsen näkökulmaa tässä pitäisi tuoda esille kun ne mun lapset ei liity tähän keskustelun aiheeseen millään tavalla? Ei mulla ole minuus hukassa, eikä lapsillakaan. Eikä minulla yleensä ole tehtävälistoja... no joo töissä on, mutta siellä on vähän pakko kun on niin paljon aina muistettavaa eikä mun muisti ole aina paras mahdollinen, työkaveritkin sanoo että meidän työssä tulee joka päivä sellainen tunne että apua olenko mä unohtanut jotain. Mutta mä nautin mun työstä just sen takia kun kaikki päivät on erilaisia ja parhaimmillani mä olen sumplimisessa, kun asiat muuttuu niin minä keksin aina keinot hoitaa asiat kunnialla. Silti entinen lähiesimies sanoi että hän tykkää kun hoidan työni niin rauhallisesti, tosin se rauhallisuus on paljolti vaan sitä että en liiku ja häslää hermostuneesti enkä korota ääntäni töissä kuten jotkut toiset. Minä mietin aina pienen hetken ennenkuin ohjeistan alaiset että mitä tehdään, kuka tekee ja missä järjestyksessä.
Ja se että uppoutuisin omaan itseeni. No en kauheasti halua sitä tehdä. Luen paljon ja katson telkkaria, siinä on kiva uppoutua nimenomaan jonkun toisen elämään, vaikka fiktiiviseenkin. Ja se on yksi syy miksi olen täällä palstalla, se on mielenkiintoista lukea miten ihmiset toimii ja miksi.
No menipä taas sivuraiteelle...
Täh? Nyt yhtäkkiä taas et uppoudukaan itseesi, vaikka aiemmin kerroin, miten uppoudut hellimään niitä ajatuksiasi kotitöiden lomassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsensä hukannut elää roolia. Eli elää jonkun muun kuin omaa elämää. Tärkeintä on muistaa että se ei ole lasten eikä puolison syy vaan itsensä hukanneen oma syy.
Jos on sinut oman itsensä kanssa niin ettei koe tarvetta miellyttää muita muuttamalla omaa itseään niin ei hukkaa itseään. Minulla on neljä lasta ja ne lapset kera puolison ovat tehneet elämästäni täydellisen ja itsestäni eheän. Mutta se johtuu siitä että elän elämää jonka päähenkilö olen minä itse. Ei joku kuviteltu hahmo jollainen uskoisin että minun pitäisi olla.
Joo, tätä minäkin olen ajatellut että se varmaan on, mutta musta tuntuu todella kaukaiselta ajatus että jaksaisi vetää jotain roolia koko ajan, siis itselle sopimatonta roolia. Kyllähän ihmisellä on erilaisia rooleja eri tilanteisiin, tottakai, on puolison rooli, vanhemman rooli, työntekijän rooli jne. Ei lapsen kanssa toimi samoin kuin aikuisten kanssa, eikä vieraan ihmisen kanssa samoin kuin vaikka puolison. Mutta normaalistihan ne roolit on kuitenkin kaikki sua, erilaisia puolia sun omasta persoonasta. Mutta jos pitäisi olla roolissa joka ei ole sun oma rooli, niin se on kyllä kauhean rankka ajatus. Kyllähän sitä joskus törmää ihmisiin jotka tuntuu jotenkin feikiltä, ja se on enimmäkseen surullista.
ap
Vierailija kirjoitti:
Itse koin tuollaista itsensä/minuuden menetyksen tunnetta ensimmäisen lapsen vauva-aikana. Hänellä oli koliikki, nukkui lyhyissä pätkissä ja oli rinnalla pitkiä aikoja eikä viihtynyt muualla kuin sylissä, ekat kuukaudet oli yhtä kantamista ja heijaamista. Vaikka järjellä tiesin että kyse on suhteellisen lyhyestä ajanjaksosta (ja vaikka mies oli hyvin mukana), tunne siitä että minut tavallaan imetään (melkein kirjaimellisesti) kuiviin oli todellinen. Päivät toistuivat samanlaisina ja se ajan kuluminen oli _hidasta_. En todellakaan nauttinut siitä kuin hetkittäin, kaikki voimat menivät selviytymiseen päivittäisistä askareista ja hyvin vähän oli voimia mihinkään muuhun. Pahinta oli varmaan se että haaveili toisenlaisesta arjesta/tekemisestä mutta ei sitä saanut.
Kyllä tunnistan tuon, lasten kanssa ensimmäisinä kuukausina varmaan tosi monella on tunne että on sumussa kun on vielä ne hormonit ja kaikki. Mulla oli esikoinen sellainen että ekat 3kk ei nukkunut oikeastaan öisin ollenkaan, minä istuin lapsi sylissä olohuoneessa koska miehen toki piti saada nukkua että jaksoi mennä aamulla töihin. Lapsi ei itkenyt, mutta ei myöskään nukkunut sängyssä, sylissä oli rauhassa ja katsottiin siinä sitten musiikkiteeveetä (siihen aikaan ei paljon öisin tullut mitään ohjelmaa) Olihan sitä väsynyt ja kun oli ensimmäisen kerran tullut äidiksi niin tunteet oli voimakkaita. Ja imettäminen oli... no, kauheaa. Toki mulla auttoi kestämään tuon se että muutenkin olen aina ollut huono nukkumaan ja valvon usein öisin tai heräilen, jotenkin se siinä meni. En mä oikeastaan silti silloinkaan tuntenut hukkaavani minuuttani. Lähimpänä tuota minuuden hukkaamista on ollut nuorena e-pillereiden vaikutus ja ensirakkauden voimakkuus, siinä oli jo läheisriippuvuuden piirteitä, mutta senkin olen laskenut nuoruuden kehityksen piikkiin.
ap
AP tuntuu pitkästä aikaa tällä palstalla järkevältä, fiksulta ja empaattiselta ihmiseltä, joka osaa nauttia elämästä. AP on varmasti myös hyvä ja hauska äiti lapsilleen ja hyvä puoliso miehelleen. Elämä ei aina ole helppoa, mutta ei normaaleista asioista pidä niin vaikeita tehdä. Kotityöt eivät vie paljon aikaa nykyisillä koneilla. Lasten kanssa on kiva viettää aikaa ja hyvää seksiä miehen kanssa, niin mikäs tässä elämässä niin vaikeata on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, saatat olla perusitsekäs ihminen, joka ei kertakaikkiaan ymmärrä, että jotkut toiset uhraavat itsensä muiden hyväksi. Usein tämä tapahtuu a) parisuhteessa, jossa nainen rupeaa miellyttämään miedtään kaikin tavoin niin, että aina asettaa tämän tarpeet etusijalle, ja/tai b) äitiyttä toteuttaessaan, jolloin lapsen/lasten tarpeet menevät aina itsen edelle.
Lopputuloksena uupuminen, henkinen pahoinvointi, katkeruus, itsensä kadottamnen.Joo, niin varmaan on, vaikka kyllä omasta mielestäni myös laitan toisten tarpeita omieni edelle, mutta kyllä sitä tekee myös mieheni, se kuuluu parisuhteeseen ja vanhemmuuteen. Joskus joudun menemään lasten harrastukseen vaikka ei todellakaan huvittaisi, mutta teen sen koska tiedän että se on lapsille tärkeää, se on vaan normaalia elämää, eikä se saa mua hukkaamaan itseäni mitenkään.
Miten jonkun miestä pitää niin paljon miellyttää koko ajan? En minä tunne yhtään miestä joka kaipaisi mitään 24/7 miellyttämistä vaimoltaan, kummatkin hoitavat omat hommansa, auttavat toista tarvittaessa ja sillä selvä, myös lapset auttavat kotitöissä tarpeen vaatiessa. Ei siinä kenenkään tarvitse kynnysmatoksi heittäytyä kun sitä ei kukaan edes vaadi.
ap
Ehkä ymmärrät tuon miellyttämisen nyt jotenkin väärin. Ei se ole mitään palvelemista tai palvomista, vaan pieniä asioita, jotka vaikuttavat merkittävästi ja monin tavoin. Esimerkiksi voit myöntyö talon rakennusprojektiin, koiraan tai kolmanteen lapseen, vaikkei niin tulenpalavaa halua itsellä olisikaan. Tai juhlapyhät ja lomat vietetään sukulaisten luona. Tai lapsi alkaa harrastaa jääkiekkoa. Tai mies haluaa itse harrastaa, joten se sitoo sinua enemmän lastenhoitoon. Tai mies luo uraa, jossa sinunkin pitää edustaa. Tai mies haluaa kesämökin tai purjeveneen tai uima-altaan. Tai hevosen. Tällaisia asioita on paljon.
Ok. Eli mies päättää yksin kaikista avioliiton asioista joista yleensä pariskunnat sopii yhdessä. Miksi joku siihen suostuu? Kyllähän vaimollakin on sitten niitä omia juttuja, harrastuksia ja sukulaisia, ura ja hankintoja.
ap
Etkö osaa lukea vai oletko yksinkertainen? Ei ole kyse siitä, että mies päättää yksin kaikesta, vaan että yksikin myönnytys voi vaikuttaa elämään aika paljon. Esim joku hevonen tai jääkiekkoharrastus vie hitosti aikaa ja energiaa ja rahaa.
Juuri sen takia se pitää olla yhteinen päätös.
ap
No tottakai pitää olla yhteinen päätös. Se ei silti vielä tarkoita sitä, että molemmat haluavat sitä asiaa täsmälleen yhtä paljon ja että kumpikaan ei muutaman vuoden jälkeen siihen sitoutumiseen voi uupua. Jos miehelle on tärkeä se jääkiekkoharrastus ja haluaa poikansakin harrastavan, voit siihen myöntyä muiden mieliksi, vaikka se ei oma toiveesi ja unelmasi olekaan. Sitten siihen rumbaan meneekin hetken päästä kaikki vapaa-aikasi, vaikka se ei ollut ollenkaan tarkoitus eikä edes huvita. Ei tuollaisia päätöksiä ja lupauksia niin vain pyörretä "kun ei huvita", vaan se hoidetaan vain kunnialla ja tingitään mieluummin sitten niistä omista jutuista jos uuvuttaa. Onko tosiaan ihan käsittämätön kuvio?
Itse asiassa on. Siksi olen sanonut että meillä ei sitten jääkiekkoa harrasteta jos oletetaan että minä osallistuisin siihen jotenkin. Voin autolla viedä jonnekin, mutta mielellään saavat mennä itse pyörällä tai mies hoitaa jos kerran hän tykkää siitä hommasta. Kyllä mulla halkeis pää kökkiä jossain hikisellä hallilla monta kertaa viikossa ja olla myymässä jotain makkaroita. Sinnekin kun jotenkin joutuisin, niin tasan varmaan ajattelisin omia asioitani ja harrastaisin omia juttujani edelleen, ne pitäisi sitten vaan sovittaa aikatauluihin. Myös lapset voi jäädä pois harkoista jos vanhemmat ei ehdi kuskaamaan.
ap
Hahaa, tuossahan juuri on se ansa. Laitat ensin ehdot, että et osallistu. Mutta autolla voit joskus viedä jonnekin. Sitten pian päädytään siihen tilanteeseen, että kuskaat treeneihin pari kertaa viikossa, kun mies ei nyt juuri ehtinytkään. Sitten kuskailet pian naapurinkin lapsia. Sitten jossain vaiheessa päädytään tilanteeseen, että se naapurin lapsien äiti sanoo, että ensi lauantaina on sitten makkaranmyynti ja sinne tarvitaan apua ja kaikkien pitää vuorollaan osallistua. Miehellä omat menot sovittuna, kun töissä on nyt vähän kiirettä. Mies lupaa osallistua taas enemmän kun työkiireet hellittävät ja pyytää että pyörittäisit rumbaa vielä hetken. Tosiaanko haistatat pitkät lapsen harrastukselle, vaikka siihen jo annoit luvan ja kaikki harrastuskamat on hankittu jne?
Mä olen muuten melkein kaikesta eri mieltä ap:n kanssa, mutta tässä asiassa kyllä samaa mieltä. Siinä vaiheessa, jos mulle alkaa luiskahtaa vastuita, joiden ei alun perin pitänyt kuulua mulle, se asia otetaan heti käsittelyyn. Ei jäädä odottelemaan että miehen kiireet hellittää, vaan sen miehen nyt vaan on järjestettävä menonsa niin, että pystyy hoitamaan asiat, jotka on vastuulleen ottanut.
No tässähän sitten on kyse siitä, miten paljon kukin on valmis joustamaan. Itse en kovin helpolla voisi sanoa omalle lapselle, että nyt loppuu tärkeä harrastus, kun on omia menoja ja isä ei ehdi kuskaamaan. Mutta tyylinsä kullakin.
Kyllä se olisi miehen vastuulla sanoa se asia lapselle, jos ei kykene lupauksiaan pitämään. Ihme vastuun te jotkut naiset otatte miehenne lupauksista ja tekemisistä.
Näillä naisilla on miesvauvat puolisona. Mies aloittaa harrastuksen lapsen kanssa ja kun ei ennätä sitä jatkaa, nainen kertoo lapselle, että nyt harrastus loppuu... ring ring, eikö mikään kello soi! :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletan hukkaamisella tarkoitettavan sitä, että vuositolkulla huolehtii muiden tarpeista unohtaen omansa.
Liittyy äitimyyttiin, on äärimmäisen haitallista itselle.
Mä varmaan sitten olen jotenkin tosi laiska ja itsekäs ihminen kun hoidan muiden tarpeita vain osan aikaa, suurin osa aikaa menee kyllä ihan itseni viihdyttämiseen. Lapsetkin on jo niin isoja etteivät paljon apua tarvi, ja jos jotain tarvitsevat siinä ei montaa minuuttia yleensä mene kerralla.
ap
Syntyivätkö lapsesi isoina vai miten on mahdollista, että et ole pienenäkään heidän tarpeitaan hoitanut lähes 24/7?
No joo, tottakai nämä kaksoset varsinkin teetti ihan pienenä enemän työtä, mutta kyllähän ne vauvana nukkui aika paljon, ja sitten köllöttelivät keskenään lattialla, ei niillä mitään erikoisia tarpeita koko ajan ollut, neljä kertaa päivässä kun ruokki ja tarvittaessa vaipat vaihtoi. Ja onneksi oli lapsilla isäkin ja isompi sisarus ettei mun nyt tarvinnut niitä kaksosiakaan siinä vahdata 24/7. Kyllä minä luin, katsoin telkkaria, olin tietokoneella tai juttelin puhelimessa samalla kun lapset oli siinä lähistöllä leikkimässä.
ap
Vain neljä kertaa päivässä? Apua, sinähän olet pitänyt heitä nälässä. Kuulostat muutenkin niin yksinkertaiselta, että uskon sinun olevan trolli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.
Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.
Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.
Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?
Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.
Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.
Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?
Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?
Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.
ap
Just tuon kuuloinen arki on se, mikä saisi mut hukkaamaan itseni. Arkea, arkea ja arkea ja tylsyyttä.
Kun on elämässä ollut isompia vaikeuksia, niin se tylsä elämä on just parasta. Kun ei tapahdu mitään isoja yllätyksiä se on yleensä hyvä asia. Sekä minä että mies ollaan nähty elämässä kaikenlaista ja me molemmat arvostetaan normaalia rauhallista elämää. Kyllähän sitä saa olla sydän syrjällään monestakin asiasta ja huolia on, ei tässä mitään benjihyppyjä tarvita jännitystä tuomaan. Nytkin odotellaan että lähdetään kesälomareissulle, eikä siitä mikään erityisjännittävä tule, mutta mukavaa vaihtelua, lapsille kivaa ja aikuisille mielenkiintoisia juttuja ja kaikille vähän hemmottelua.
Ei mulla ole mitään syytä hukata tässä arjessa itseäni, ei mua ole tähän kahlittu, se tieto että voi mennä jos haluaa, riittää. Myöskään aivoja ei ole kahlittu, minä voin ajatuksissani mennä mihin vaan, mutta esim. ulkomaille en juurikaan halua mennä, en ainakaan kauas. Toki olisi mahtava käydä vaikka USAssa mutta se matkustaminen on persiistä, joten tyydyn olemaan Suomessa, antaa lasten matkustella jos ja kun haluavat. Esikoinen on perinyt jostain kauempaa suvusta matkustusvietin, hän on asunut jo monessa eri maassa ja matkustelee jatkuvasti, saa nähdä mihin sitten joskus asettuu, vai asettuuko edes lasten kanssa mihinkään pidemmäksi aikaa, minä vaan toivon että pääsisin isoäidiksi mahdollisimman nopeasti.
ap
Höpsis! Ne kuule ihan jo teholla ja keskolassa teki mun lapsista robotteja. Tosin eivät 9 vuoden jälkeen enää sitä ole. Kyllä muakin se jopa ahdisti että jouduin tietyn väliajoin tekemään tiettyjä asiota silloin kun lapset oli ihan pieniä. Nykyään se on mies joka vaatii että ruoka tehdään tiettyyn aikaan ja että aamulla pitäisi lähes heti syödä aamupalaa kun on herännyt. Minä en ole vieläkään syönyt aamupalaa enkä käynyt suihkussa vaikka heräsin jo liki pari tuntia sitten. Mies on 18 vuotta kun ollaan oltu yhdessä syönyt joka ikinen aamu saman aamupalan (no joskus reissussa ei ole saanut kaurapuuroa ja ruispaloja) Iltapalankin on ollut täysin sama jo toistakymmentä vuotta. Pitääkö tässä nyt epäillä että olen naimisissa robotin kanssa? Ehkä se selittäisi sitten ne robottivauvat...
ap