Muita "elämään pettyneitä"?

Onneksi en itse elä tuollaista elämää. Luultavasti riistäisin itseltäni hengen. Miten 1800e kk tulee edes toimeen? Sehän on kamalan vähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutulta kuulostaa, valitettavasti. Minulla on lapsiakin, mutta koen heidän kyllä enemmän rikastuttavan elämääni kuin vievän voimia. Onneksi.

Samaa kehää päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen. Valmistumisen jälkeen pidin työstäni, mutta työn luonne on muuttunut paljon. En pysty enää juurikaan vaikuttamaan työhöni, koska kriteerit ja erilaiset sääntö-Suomen standardit tiukentuvat ja tarkentuvat koko ajan. Työstä on tullut ihan tehdastyötä, vaikka kyse on ihmisten ja heidän terveytensä eteen toimimisesta.

Ihmisistä pidän edelleen mutta työtäni suorastaan inhoan.

Lasten vuoksi alanvaihto, opiskelemaan pudottautuminen ei niin vaan nyt onnistu.

Toivoisin myös, että omat lapseni rikastuttaisivat elämääni eivätkä veisi minusta viimeisimpiäkin mehuja. 

Olen myös miettinyt että nyt olisi "viimeisimpiä" hetkiä vaihtaa alaa. Siis se olisi helppoa, kun ei ole vielä lapsia. Asuntolaina on, mutta eiköhän siitä selviä.

Olen myös miettinyt, että pitäisikö ihmisellä olla aina jokin mitä odottaa. Lukiossa odotti että pääsee ylioppilaaksi, sitten odotti että pääsee opiskelemaan. Sitten odotti valmistumista, sitten työpaikkaa, vakityöpaikkaa, omaa asuntoa, ulkomaanmatkoja, kihlautumista, häitä, lapsia...

-ap

Voisitko yrittää siirtyä firman sisälla eri hommin, pysyä samalla alalla siis?

Ja valitettavasti klisee "onni tulee sisältä" ei ainakaan omalla kohdallani pidä paikkaansa. Olen aina päässyt kuopista ainoastaan ulkoapäin tulevan muutoksen voimalla. Yrittämällä "kuunnella linnunlaulua ja iloitsemalla pienistä hetkistä" tulin vain raivostuneeksi. Ja ulkoiset voimat puuttuvat peliin oman aikataulunsa mukaan, niitä ei voi pakottaa tapahtumaan. Ainoa mitä voi tehdä on kokeilla jäätä sieltä ja täältä, etsiä sitä uutta duunia tai muuta mielenkiinnon kohdetta. On totta että jos on jotain mitä odottaa, elämä tuntuu heti mielekkäämmältä.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi en itse elä tuollaista elämää. Luultavasti riistäisin itseltäni hengen. Miten 1800e kk tulee edes toimeen? Sehän on kamalan vähän.

Pakko sillä on tulla toimeen kun 2500e/kk tienaa eikä enempää saa :D vuosien karttuessa nousee joskus 3000e. Mitäs itse teet työksesi?

-ap

Käytä ehkäisyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutulta kuulostaa, valitettavasti. Minulla on lapsiakin, mutta koen heidän kyllä enemmän rikastuttavan elämääni kuin vievän voimia. Onneksi.

Samaa kehää päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen. Valmistumisen jälkeen pidin työstäni, mutta työn luonne on muuttunut paljon. En pysty enää juurikaan vaikuttamaan työhöni, koska kriteerit ja erilaiset sääntö-Suomen standardit tiukentuvat ja tarkentuvat koko ajan. Työstä on tullut ihan tehdastyötä, vaikka kyse on ihmisten ja heidän terveytensä eteen toimimisesta.

Ihmisistä pidän edelleen mutta työtäni suorastaan inhoan.

Lasten vuoksi alanvaihto, opiskelemaan pudottautuminen ei niin vaan nyt onnistu.

Toivoisin myös, että omat lapseni rikastuttaisivat elämääni eivätkä veisi minusta viimeisimpiäkin mehuja. 

Olen myös miettinyt että nyt olisi "viimeisimpiä" hetkiä vaihtaa alaa. Siis se olisi helppoa, kun ei ole vielä lapsia. Asuntolaina on, mutta eiköhän siitä selviä.

Olen myös miettinyt, että pitäisikö ihmisellä olla aina jokin mitä odottaa. Lukiossa odotti että pääsee ylioppilaaksi, sitten odotti että pääsee opiskelemaan. Sitten odotti valmistumista, sitten työpaikkaa, vakityöpaikkaa, omaa asuntoa, ulkomaanmatkoja, kihlautumista, häitä, lapsia...

-ap

Voisitko yrittää siirtyä firman sisälla eri hommin, pysyä samalla alalla siis?

Ja valitettavasti klisee "onni tulee sisältä" ei ainakaan omalla kohdallani pidä paikkaansa. Olen aina päässyt kuopista ainoastaan ulkoapäin tulevan muutoksen voimalla. Yrittämällä "kuunnella linnunlaulua ja iloitsemalla pienistä hetkistä" tulin vain raivostuneeksi. Ja ulkoiset voimat puuttuvat peliin oman aikataulunsa mukaan, niitä ei voi pakottaa tapahtumaan. Ainoa mitä voi tehdä on kokeilla jäätä sieltä ja täältä, etsiä sitä uutta duunia tai muuta mielenkiinnon kohdetta. On totta että jos on jotain mitä odottaa, elämä tuntuu heti mielekkäämmältä.

En voi, olen apteekissa farmaseuttina töissä. Vaihtoehtoina on sitten sairaala-apteekit, lääkekeskukset ja KELA esim. Täällä ei niitä ole, pitäisi vaihtaa paikkakuntaa. Toisaalta, ei yhtään mahdoton ajatus jos vain paikka aukenisi. Harmi ettei niitä paikkoja oikein ole avoinna.

Jotakin tässä kyllä pitäisi keksiä. 

-ap

Ei se tuosta muutu, tulet vain keski-ikäistymään ja turtumaan ja sinusta tulee samanlainen kuin muistakin suomalaisista. Itselläni kilahti loopulta noin 35-v ja sanoin itseni irti mutta siitä vasta ongelmia seuraakin, kuten syrjäytyminen.

Nyt olen 50 v enkä odota enää mitään.

Sä voisit vielä muuttaa asioita, ehkä edetä urallasi, muuttaa toiselle paikalle tms. ja rakastua vai oliko sulla mies.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutulta kuulostaa, valitettavasti. Minulla on lapsiakin, mutta koen heidän kyllä enemmän rikastuttavan elämääni kuin vievän voimia. Onneksi.

Samaa kehää päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen. Valmistumisen jälkeen pidin työstäni, mutta työn luonne on muuttunut paljon. En pysty enää juurikaan vaikuttamaan työhöni, koska kriteerit ja erilaiset sääntö-Suomen standardit tiukentuvat ja tarkentuvat koko ajan. Työstä on tullut ihan tehdastyötä, vaikka kyse on ihmisten ja heidän terveytensä eteen toimimisesta.

Ihmisistä pidän edelleen mutta työtäni suorastaan inhoan.

Lasten vuoksi alanvaihto, opiskelemaan pudottautuminen ei niin vaan nyt onnistu.

Toivoisin myös, että omat lapseni rikastuttaisivat elämääni eivätkä veisi minusta viimeisimpiäkin mehuja. 

Olen myös miettinyt että nyt olisi "viimeisimpiä" hetkiä vaihtaa alaa. Siis se olisi helppoa, kun ei ole vielä lapsia. Asuntolaina on, mutta eiköhän siitä selviä.

Olen myös miettinyt, että pitäisikö ihmisellä olla aina jokin mitä odottaa. Lukiossa odotti että pääsee ylioppilaaksi, sitten odotti että pääsee opiskelemaan. Sitten odotti valmistumista, sitten työpaikkaa, vakityöpaikkaa, omaa asuntoa, ulkomaanmatkoja, kihlautumista, häitä, lapsia...

-ap

Miksi haluaisit vaihtaa alaa

Joo. Olen. Olen pettynyt elämään ja erityisesti ihmisiin...

Vierailija kirjoitti:

Ei se tuosta muutu, tulet vain keski-ikäistymään ja turtumaan ja sinusta tulee samanlainen kuin muistakin suomalaisista. Itselläni kilahti loopulta noin 35-v ja sanoin itseni irti mutta siitä vasta ongelmia seuraakin, kuten syrjäytyminen.

Nyt olen 50 v enkä odota enää mitään.

Sä voisit vielä muuttaa asioita, ehkä edetä urallasi, muuttaa toiselle paikalle tms. ja rakastua vai oliko sulla mies.

Pelkään myös hieman, että tässä vain sinnittelen vuosi vuodelta kun en keksi mitä muuta työtä tekisin ja lopulta kilahdan myös ja tulee stoppi koko hommalle.

Mies mulla on joo :)

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutulta kuulostaa, valitettavasti. Minulla on lapsiakin, mutta koen heidän kyllä enemmän rikastuttavan elämääni kuin vievän voimia. Onneksi.

Samaa kehää päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen. Valmistumisen jälkeen pidin työstäni, mutta työn luonne on muuttunut paljon. En pysty enää juurikaan vaikuttamaan työhöni, koska kriteerit ja erilaiset sääntö-Suomen standardit tiukentuvat ja tarkentuvat koko ajan. Työstä on tullut ihan tehdastyötä, vaikka kyse on ihmisten ja heidän terveytensä eteen toimimisesta.

Ihmisistä pidän edelleen mutta työtäni suorastaan inhoan.

Lasten vuoksi alanvaihto, opiskelemaan pudottautuminen ei niin vaan nyt onnistu.

Toivoisin myös, että omat lapseni rikastuttaisivat elämääni eivätkä veisi minusta viimeisimpiäkin mehuja. 

Olen myös miettinyt että nyt olisi "viimeisimpiä" hetkiä vaihtaa alaa. Siis se olisi helppoa, kun ei ole vielä lapsia. Asuntolaina on, mutta eiköhän siitä selviä.

Olen myös miettinyt, että pitäisikö ihmisellä olla aina jokin mitä odottaa. Lukiossa odotti että pääsee ylioppilaaksi, sitten odotti että pääsee opiskelemaan. Sitten odotti valmistumista, sitten työpaikkaa, vakityöpaikkaa, omaa asuntoa, ulkomaanmatkoja, kihlautumista, häitä, lapsia...

-ap

Miksi haluaisit vaihtaa alaa

Koen, ettei asiakaspalvelu ole se minun juttuni. Uuvuttavaa höpötellä 8h päivässä tuntemattomien ihmisten kanssa. Olen aivan loppu kun pääsen töistä.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Ennen jaksoin hyvin. Kolmen lapsen kanssa olin kotona hoitovapailla ja tein monta vuotta lyhennettyä työaikaa. Nyt olen jo pitkään tehnyt täyttä työaikaa. Olen akateemisesti koulutettu, työ on vaativaa ja nyt yli 50v:nä on alkanut tuntua, ettten aina jaksaisi. Olen julkisella puolella, ensin tuli kiky työajan lisäys ja nyt kevällä vielä toinen työajan lisäys. Nämä söivät jaksamistani, tuntuu että työ vie kaikki voimat, aina väsyttää. Ennen ei ole tältä tuntunut. Mutta nyt on onneksi loma.

Miten paljon kiky ja toinen työajan lisäys pidensivät päivääsi? Pahoittelen, en oikeasti tiedä.

Eläkkeellä sitten toteuttamaan haaveita . Nyt keräätte rahaa ja sitten se elämä alkaa.

Vierailija kirjoitti:

Eläkkeellä sitten toteuttamaan haaveita . Nyt keräätte rahaa ja sitten se elämä alkaa.

Suuri osa sairastuu hetä eläkkeelle päästyään. Ei silloin olla enää nuoruuden voimissa ja haaveetkin muuttuneet. Työelämä syö parhaat vuodet ja pilaa koko elämän - niin se on. Joka toinen saa syövän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutulta kuulostaa, valitettavasti. Minulla on lapsiakin, mutta koen heidän kyllä enemmän rikastuttavan elämääni kuin vievän voimia. Onneksi.

Samaa kehää päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen. Valmistumisen jälkeen pidin työstäni, mutta työn luonne on muuttunut paljon. En pysty enää juurikaan vaikuttamaan työhöni, koska kriteerit ja erilaiset sääntö-Suomen standardit tiukentuvat ja tarkentuvat koko ajan. Työstä on tullut ihan tehdastyötä, vaikka kyse on ihmisten ja heidän terveytensä eteen toimimisesta.

Ihmisistä pidän edelleen mutta työtäni suorastaan inhoan.

Lasten vuoksi alanvaihto, opiskelemaan pudottautuminen ei niin vaan nyt onnistu.

Toivoisin myös, että omat lapseni rikastuttaisivat elämääni eivätkä veisi minusta viimeisimpiäkin mehuja. 

Olen myös miettinyt että nyt olisi "viimeisimpiä" hetkiä vaihtaa alaa. Siis se olisi helppoa, kun ei ole vielä lapsia. Asuntolaina on, mutta eiköhän siitä selviä.

Olen myös miettinyt, että pitäisikö ihmisellä olla aina jokin mitä odottaa. Lukiossa odotti että pääsee ylioppilaaksi, sitten odotti että pääsee opiskelemaan. Sitten odotti valmistumista, sitten työpaikkaa, vakityöpaikkaa, omaa asuntoa, ulkomaanmatkoja, kihlautumista, häitä, lapsia...

-ap

Miksi haluaisit vaihtaa alaa

Koen, ettei asiakaspalvelu ole se minun juttuni. Uuvuttavaa höpötellä 8h päivässä tuntemattomien ihmisten kanssa. Olen aivan loppu kun pääsen töistä.

-ap

Mikä ala olisi kevyempää. Tuntuu että apteekissa on siisti sisätyö

Vierailija kirjoitti:

Elämässä ei ole muuta kuin työ, kaupassa käynti, siivoaminen ja väsymys.

Enpä olisi teininä (tai opiskellessa yliopistossa) kuvitellut, että elämä on tälläistä. Aamulla herää töihin, vääntää 8h väkisin asiakaspalveluhymyn, pääsee klo 17-20 kotiin ja sitten on niin väsynyt ettei jaksa tehdä mitään. Välillä ruokakauppaan hampaat irvessä, koska nälkä on kumminkin joka päivä kun pääset töistä. Kotiin kun pääsee, tekee ruokaa ja kun on siivonnut keittiön, ei jaksa muuta kuin maata sohvalla ja kerätä voimia että selviytyy seuraavasta työpäivästä. Viikonloppuisin lauantai menee nukkumiseen ja sunnuntaina voi hieman olla energiaa tehdä jotain, mutta viimeistään iltapäivällä alkaa ahdistaa että huomenna se sama rumba alkaa taas alusta.

"Nuorena" (olen 29v) kuvittelin, että on hienoa kun valmistuu ja pääsee töihin tienaamaan omat rahat ja saa ostaa mitä haluaa. Jepjep, 1800€/kk saan käteen ja niin väsynyt olen etten edes jaksa lähteä shoppailemaan. Mitä sitten kun tulee lapsia? Ja ne pitää viedä tarhaan ja hakea sieltä töiden jälkeen + niiden kiukuttelut ym. Miten ihmiset jaksavat? Onko minussa jotain vikaa kun en jaksaisi edes omaa arkeani pyörittää? Pakko se silti on ja jotenkin tässä ollaan jo muutaman vuoden valmistuneena ja töissä oltu. Mutta tälläkin hetkellä stressaa esim. pesemättömät ikkunat.

Kukaan ei koskaan kertonut, että elämä onkin tälläistä. Ajattelin, että kun olen hommannut asunnon, miehen, lemmikin ja vakituisen työpaikan (ja lapsia), olisin onnellinen. Voisin vain käydä töissä ja iltaisin ja viikonloppuisin touhuta mitä haluaisin. Ei tarvitsisi enää tehdä koulutehtäviä ja lukea tentteihin tai stressata niistä. Nyt iltaisin vain väsyttää, mitään ei huvita tehdä ja luottokorttivelkaakin on, enkä edes pidä työstäni. Välillä jopa ahdistaa mennä sinne ja välillä jopa suorastaan inhoan sitä.

Lähdetään liikkeelle vertailukohdasta, eli uskon että lapsuustausta vaikuttaa siihen mitä elämältä odottaa. Näin äitini elämän juopon, uhkailevan ja väkivaltaisen isäni vaimona. Elämään kuului arkisin työ ja kodin siistiminen, eineksiä syötiin ja viikonloppuisin tehtyä ruokaa. En siis ole osannutkaan odottaa elämän mitään onnellista olevan. Tietenkin jossain vaiheessa tajusin, kun oli muitakin vertailukohtia, että ei perheemme touhu ole normaalia.

Mutta mitä tulee omaan elämääni, olen pettynyt muutamaan asiaan. Ajattelin että olisin parempi äiti kuin olen. En ole tarpeeksi läsnä, olen liian "minä itse", en oikein osaa olla lasteni kanssa, vaivalla saan väännettyä itseni tekemään heidän kanssaan jotain. Nyt ovat isoja, niin eivät tietenkään enää niin paljon kaipaakaan. Mutta aiemmin minulle oli helmpompaa esim. mennä salille kuin olla lasteni kanssa.

Sitten mitä tulee alavalintoihin, niissäkin tuntui että meni pieleen. Kaksi akateemista tutkintoa, toiselta alalta ei työpaikkoja -ainakaan omasta kaupungista, toinenkaan ei oikein tunnu omalta alalta. On yllättävän uuvuttavaa. Sitten olen myös melko väsynyt tekemään mitään töiden lisäksi, kun töihin matkoineen menee 9,5 h. Olen pettynyt tähän väsymykseen. Tiedän paljon tekevämpiäkin ihmisiä, jotka paiskoo töitä. Tai sit he eivät anna uupuksen tunteen vaikuttaa.

Lisäksi tuntuu, että olen tylsäjärkinen, enkä luova.

Ja vielä; aviomiehenkin olisin voinut paremmin valita. Suht ok on, mutta ei oltu koskaan suuresti rakastuneita, ei ole sellaista kipinää. Ja on joitakin vakavia epäkohtia.

Kyllä mä hieman ihmettelen, mikä farmaseutin työssä on niin raskasta? Vai onko se sitä, että olet introvertti ja joudut olemaan jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa ja siksi väsyt? Siihen ei kyllä auta sitten muu kuin alan vaihto johonkin vähemmän kuormittavampaan työhön...

Mut ainakin arkea voit jotenkin helpottaa. Suunnittele viikon ostoslista (ts. ruoat) ja käy vain pari kertaa viikossa kaupassa. Jos sulla on iltavuoro, käy kaupassa aamulla ja silloin se on pois alta.  Jos sulla on samalla viikolla toinen iltavuoro, tee aamupäivällä ruoka/ruokia valmiiksi.

Ei siisti sisätyö tarkoita sitä että se on automaattisesti paras mahdollinen työpaikka. Ihmisiä on erilaisia ja eri ihmisille sopii erilaiset työt. Itse tulisin hulluksi siistissä sisätyössä. Jos työstä ei saa mitään irti ja sitä vaan suorittaa niin ei ihme että elämä maistuu puulta. Ei tietenkään kaikki voi olla unelmatyössään mutta silloin edes vapaa-ajan tulisi olla mielekästä. Entä jos kaupassa käynnin sijaan lähtisit ulos syömään miehesi kanssa? Elämään vähän, kerran rahasta ei pulaa ole. Välillä katkaisisit jatkuvaa suorittamista. Joskus voi olla uupunut olo, mutta entä jos silti lähtisit ulos? Työssä samat seinät, kotona samat seinät. Liiku siis muuallakin. Käy ihan vaikka kävelyllä, musiikkia tai äänikirjaa kuunnellen.

Itse sain vihdoin kauan odottaman lapsen ja vaikka kyllä, se kuluttaa ja vie, enemmän se antaa. En elä enää tyhjää elämää, ei ole enää ihan sama kuolenko. Ehkä siis joskus tämä onni koittaa sinullekin, mutta koska lapset eivät ainakaan vielä rajoita elämääsi, liiku, mene ja tee. Jos elämä on paskaa, sitä pitää muuttaa. Vaikka se pelottaisi.

Ole tyytyväinen siihen, että olet kyllin terve pystyäksesi olemaan töissä.

Oon 45-vuotias ja kyllä välillä väsyttää, lapset jo teinejä. Itse olin vuosi sitten ns työkierrossa ja se opetti sen miten paljon tykkään omasta työpaikastani. Nykyään lähden paremmalla fiiliksellä töihin ja arvostan itse tekemääni työtä. Harrastuksia on, mutta jos joskus väsyttää niin jätän väliin. Syksyllä palaan lapsuuden harrastuksen, teatterin pariin, sinne on kyl pakko aina mennä.

Välillä reissataan perheenä, välillä miehen kanssa kahdestaan. Olen pyrkinyt siihen, että joka kuukausi on vähintään yksi superkivajuttu jota odottaa.

Mielestäni moni asia on omasta asenteesta kiinni. Nytkin voin katsoa ympärilleni ja vittuuntua kodin sotkusuudesta, sen sijaan nautin siitä, että lähden illalla Lontooseen.

Mä luulen että se on ihan vaan tää nykypäivän raadollinen työelämä.

Enää ei anneta tehdä työtä hyvin ja kunnolla, osaamisestaan ja tietämisestään nauttien, vaan kiire, myynti ja vauhdikkuus sanelevat kaiken. Työpäivän jälkeen on paska olo, tuli kiireessä hutiloitua, paljon jäi kesken, tavoitteita täyttämättä jne.

Yhä pienemmällä työporukalla pitäisi saada tehtyä yhä enemmän töitä.

Työntekijää ei arvosteta enää oman tehtävänsä asiantuntijana, vaan hän on puolipakollinen kuluerä, joka mieluiten korvattaisiin koneella, tai vähintään ensialkuun kiertävillä satunnaisilla vuokratyöntekijöillä.

Pitäisi jaksaa olla koko aika ulospäin suuntautunut verkostoituva kiilaava päällepäsmäri pärjätäkseen. Sillä ei sitten taas ole enää niinkään väliä, oletko osaava ja aikaansaava ammattilainen.