Onko siitä apua, jos hakee/saa asperger-diagnoosin aikuisena?

Vierailija kirjoitti:

Ei siitä ole.

Ymmärtämisestä on todella apua, kuten kaikissa muissakin asioissa.

Vierailija kirjoitti:

Ei siitä ole.

Totta kai siitä on

Vierailija kirjoitti:

Mulla saattaisi olla aspergerin syndrooma. En vain ole jaksanut alkaa sitä vielä tutkituttamaan, kun mietin, että muuttuuko elämäni senkään jälkeen sen paremmaksi? Neuvokaa, te joilla on kokemusta, pliis.

Ymmärrän, että kun saa tietoa, voi alkaa paremmin ymmärtämään omaa persoonaansa ja omaa aikaisempaa elämäänsä jne, mutta kuitenkin... Saako siihen sellaista tukea ja terapiaa, joka voisi parantaa oloa? Lääkitystä ei kai juurikaan ole? Ihmisten asenne tuskin muuttuu minua kohtaan, kun osa ei tiedä, mikä assi on, ja osalla taas on ihan väärä tai liian rajoittunut käsitys...?

Tuntuu jotenkin toivottomalta, kuin olisin vaan tuomittu elämään näiden ominaisuuksieni kanssa, niin kauan kuin suinkin kestän tätä elämää.

Olet jokatapauksessa tuomittu elämään ominaisuuksiesi/omituisuuksiesi kanssa, ei diagnoosi asiaa muuta.

Aikuisen diagnoosikriteerit ovat tiukat.

Keskustelin asiasta psyk. sairaanhoitajan kanssa kun hain apua masennukseeni.

Kun kävimme historiaani ja teimme testejä, hän arvioi, että sellainen lapsi luin olin, saisi tänäpäivänä diagnoosin,

mutta en saisi nyt aikuisena diagnoosia.

Tärkein syy negatiiviseen diagnoosiin olisi se, että olen onnistunut työllistymään

Aspergerin syndroomahan on poistunut erillisenä diagnoosina, puhutaan vain autismista.

Pystyttekö olemaan parisuhteessa ei-assin kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Pystyttekö olemaan parisuhteessa ei-assin kanssa?

Kyllä pystyn - naimisissakin yli kaksikymmentä vuotta. Ja kasvattamaan näköjään korkeakoulukelpoisia aikuisia lapsia. (Lapsilla ei diagnosoitua neurokirjoa.)

Vierailija kirjoitti:

Miten helppoa tai vaikeaa teidän kaltaisteni, aikuisten naisten, diagnosointi on ollut - teidän toisten, jotka minun laillani on pakolla nenteiksi kasvatettu ja laitettu päällisin puolin nenteiksi oppimaan? Eikä koko assin olemassaolostakaan hajua kuin vasta nyt aikuisena? Voiko se kaikki hämätä tuloksia? Vai eikö vaikutusta testin tuloksiin? Olin lapsena mm. fyysisesti ja etenkin käsistäni kömpelö, mutta pakko oli alkaa tsempata. Ja muita juttuja, jossa tavallaan aloin muuttua pakon edessä.

T: AP

Diagnosointi oli pitkä ja vaikea prosessi. Alkoi psykiatrin epäilystä, vaati useita monta tuntia kestäneitä neuropsykologin testejä. Ammattitaitoinen neuropsykologi näkee läpi opitusta nenttikäytöksestä, tuloksia ei voi hämätä.

Assiryhmissä on wannabe-asseja, valitettavasti. Taustalla on jotakin selkeästi muuta, ja netissä valittavat että eivät saa diagnoosia p**kalta lääkäriltä.

Itselle oli tärkeää saada dg, koska en tajua itseäni, ja olisin ollut yhtä valmis työstämään itseäni, vaikka dg olisi ollut jokin persoonallisuushäiriö.

Koettakaa ny saa.t.ana selvitä tästä elämästä ilman "kaikenselittäviä" diagnooseja. Aika moni meistä viettäisi mieluiten aikansa itsekseen mieluisten harrastusten kanssa, mutta voi voi, kun pitää se elantokin ansaita. Ja käydä töissä ja ahdistua siellä avokonttorista, käydä kaupassa ja ahdistua siellä väärin asetellusta kapulasta, soittaa virastoon ja ahdistua, kun pitää vähän laittaa paperille ylös, mitä sanoa...

Tässä maassa on ihan järkyttävän mittava 20-35-vuotiaiden (naisten) joukko, jotka ahdistuvat kaikesta ja jotta ei mitään tarvitsisi tehdä, koettavat hakea jotaim hevon.pask-diagnoosia. Onhan se toki helpompaa kuin siedättää itseään ja kokeilla sitä työelämässä oloa hieman mukavuusalueen ulkopuolellakin.

Säälittävää heikon aineksen touhu. Teidänikäiset miehet ainakin syrjäytyy rehellisesti; eivät halua muuta kuin paukuttaa pleikkaa, juoda keskaria ja rullalautailla. Siinä mitään vi--un diagnooseja tarvita.

Vierailija kirjoitti:

Koettakaa ny saa.t.ana selvitä tästä elämästä ilman "kaikenselittäviä" diagnooseja. Aika moni meistä viettäisi mieluiten aikansa itsekseen mieluisten harrastusten kanssa, mutta voi voi, kun pitää se elantokin ansaita. Ja käydä töissä ja ahdistua siellä avokonttorista, käydä kaupassa ja ahdistua siellä väärin asetellusta kapulasta, soittaa virastoon ja ahdistua, kun pitää vähän laittaa paperille ylös, mitä sanoa...

Tässä maassa on ihan järkyttävän mittava 20-35-vuotiaiden (naisten) joukko, jotka ahdistuvat kaikesta ja jotta ei mitään tarvitsisi tehdä, koettavat hakea jotaim hevon.pask-diagnoosia. Onhan se toki helpompaa kuin siedättää itseään ja kokeilla sitä työelämässä oloa hieman mukavuusalueen ulkopuolellakin.

Säälittävää heikon aineksen touhu. Teidänikäiset miehet ainakin syrjäytyy rehellisesti; eivät halua muuta kuin paukuttaa pleikkaa, juoda keskaria ja rullalautailla. Siinä mitään vi--un diagnooseja tarvita.

Asperger ei ole tunteita ja luonteenpiirteitä, vaan neurologinen poikkeama. Diagnoosia ei haluta ettei tarvitsisi mitään tehdä, vaan että pystyisi tekemään. Useimmat aspergerit ovat täysin työkykyisiä.

V—un diagnoosi itsellesi on sivistymätön elämänkoululaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Koettakaa ny saa.t.ana selvitä tästä elämästä ilman "kaikenselittäviä" diagnooseja. Aika moni meistä viettäisi mieluiten aikansa itsekseen mieluisten harrastusten kanssa, mutta voi voi, kun pitää se elantokin ansaita. Ja käydä töissä ja ahdistua siellä avokonttorista, käydä kaupassa ja ahdistua siellä väärin asetellusta kapulasta, soittaa virastoon ja ahdistua, kun pitää vähän laittaa paperille ylös, mitä sanoa...

Tässä maassa on ihan järkyttävän mittava 20-35-vuotiaiden (naisten) joukko, jotka ahdistuvat kaikesta ja jotta ei mitään tarvitsisi tehdä, koettavat hakea jotaim hevon.pask-diagnoosia. Onhan se toki helpompaa kuin siedättää itseään ja kokeilla sitä työelämässä oloa hieman mukavuusalueen ulkopuolellakin.

Säälittävää heikon aineksen touhu. Teidänikäiset miehet ainakin syrjäytyy rehellisesti; eivät halua muuta kuin paukuttaa pleikkaa, juoda keskaria ja rullalautailla. Siinä mitään vi--un diagnooseja tarvita.

Elämänkoulun Maisteri kertoo kootut kokemuksensa. Pidän tämän diagnoosin - kiitos vaan.

Tämä se onkin hienoa 😁

Tällä palstalla tuskin liikkuu ”tuttaviani”, mutta voin taata, ettei yksikään täsyipäinen ihminen palkkaisi minua esimerkiksi asiakaspalveluun. Jos joku tunnistaa kirjoitustyylistä, saa sanoa ”hep - ei ikinä”. Enkä sinne tutkinnoistani huolimatta tietenkään ole ängennytkään. Sen lisäksi etten persoonanakaan ole kovin hääppöinen, ovat sosiaaliset taitoni pahasti miinuksilla. Se pitää ilmeisesti osua kohdalle ja kokea ennen kuin uskoo.

Onko teille muille käynyt niin, että kun te muut, ei vielä diagnosoidut, olette pohtineet aspergerin mahdollisuutta omalla kohdallanne, alattekin huomaamaan että mahdollisesti myös ainakin toinen vanhemmistannekin saattaisi olla assi, ehkä joku sisaruksista... Omalla kohdallani vähän näin on käynyt. Toisaalta se selittäisi hyvin erilaisia hankaluuksia lapsuuden kodissani, ja meidän perheen jäsenten välillä.

T: AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten helppoa tai vaikeaa teidän kaltaisteni, aikuisten naisten, diagnosointi on ollut - teidän toisten, jotka minun laillani on pakolla nenteiksi kasvatettu ja laitettu päällisin puolin nenteiksi oppimaan? Eikä koko assin olemassaolostakaan hajua kuin vasta nyt aikuisena? Voiko se kaikki hämätä tuloksia? Vai eikö vaikutusta testin tuloksiin? Olin lapsena mm. fyysisesti ja etenkin käsistäni kömpelö, mutta pakko oli alkaa tsempata. Ja muita juttuja, jossa tavallaan aloin muuttua pakon edessä.

T: AP

Diagnosointi oli pitkä ja vaikea prosessi. Alkoi psykiatrin epäilystä, vaati useita monta tuntia kestäneitä neuropsykologin testejä. Ammattitaitoinen neuropsykologi näkee läpi opitusta nenttikäytöksestä, tuloksia ei voi hämätä.

Assiryhmissä on wannabe-asseja, valitettavasti. Taustalla on jotakin selkeästi muuta, ja netissä valittavat että eivät saa diagnoosia p**kalta lääkäriltä.

Itselle oli tärkeää saada dg, koska en tajua itseäni, ja olisin ollut yhtä valmis työstämään itseäni, vaikka dg olisi ollut jokin persoonallisuushäiriö.

Kiitos hyvästä kommentista! Noista wannabe-asseista, varmaan heidän takiaan mulle oli alussa tullut ihan negatiivinen kuva asseista. Ne oli just semmosia tyyppejä, kun vaan raivosi ja kiukutteli ja loukkasi muita keskustelu-foorumeilla, olivat hirveän mustasukkaisia kaikesta toisten saamasta huomiosta ja ystävällisyydestä - ja sitten perusteli että ei meille saa suuttua, ei meitä saa bännätä, kun me ollaan aspergereja, ei me voida sille mitään, me ollaan vaan niin rehellisiä ja aitoja eikä yhtään tekopyhiä teeskentelijöitä niin kuin te muut, jne...

Enkä mä nyt sillä, etteikö assitkin olisi jokainen kuitenkin ihan omanlainen persoonallisuus ns. huonoine ja hyvine puolineen, siinä missä nentitkin - mutta tosiaan tollaset tyypit saivat mulle aikanaan ihan karvat pystyyn koko käsitettä asperger kohtaan. Olivat sitten oikeasti asseja tai ei, sillä ei niin väliäkään. Mutta niin perustelivat ilkeän, itsekeskeisen ja piittaamattoman käytöksensä (netissä).

T: AP

Vierailija kirjoitti:

Onko teille muille käynyt niin, että kun te muut, ei vielä diagnosoidut, olette pohtineet aspergerin mahdollisuutta omalla kohdallanne, alattekin huomaamaan että mahdollisesti myös ainakin toinen vanhemmistannekin saattaisi olla assi, ehkä joku sisaruksista... Omalla kohdallani vähän näin on käynyt. Toisaalta se selittäisi hyvin erilaisia hankaluuksia lapsuuden kodissani, ja meidän perheen jäsenten välillä.

T: AP

Voi, kyllä! Kaikkihan lähti kun oma lapseni oli jo aivan pienenä kovin erikoinen. Aspergeria olen hänellä epäillyt jo 1,5-vuotiaasta lähtien. Kun perehdyin aiheeseen, se oli kuin olisin lukenut isästäni. Kaikki täsmäsi. Hän on jo kuollut, joten se siitä. Aloin siinä miettiä, että kun minä olen se linkki näiden kahden välillä, niin taidan kuulua samaan sarjaan. En vaan niin stereotyyppisesti.

Kovin tunnistettava en tässä halua olla enkä varsinkaan muiden asioista puhua, mutta perhepiirissäni on autismia ihan diagnosoitunakin.

6

Kiitos! Olen esimerkiksi veljestäni kauan ajatellut, että miten se elää koko aika jotenkin niin valtavan dissosiatiivisessa tilassa, on esimerkiksi aika tajuttoman avuton tietyissä tilanteissa (vaikkapa tunteisiin liittyvissä) ym, mutta nyt kun olen lukenut aspergerista, niin hyvänen aika siihen niputtuisi niin sujuvasti kaikenlaisia veljeni ominaisuuksia vähän kaiken suhteen. Todennäköisesti vielä voimakkaammin assi kuin minä.

Ja taas unohdin laittaa, että AP kirjoitti tuon.

Vierailija kirjoitti:

Pystyttekö olemaan parisuhteessa ei-assin kanssa?

Mun mieheni tuskin on assi, mutta luonne sopii täydellisesti mua rauhottamaan ja tuomaan osaltaan järkeä elämääni. Analyyttinen, pedantti, rauhallinen, ei juurikaan sosiaalinen, teeskentelemätön, ja kuitenkin huumorintajuinen ja mielikuvituksekas, ja hyväsydäminen.

T: AP

Hep - ei _ikinä_!

😳

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten asenne tuskin muuttuu minua kohtaan, kun osa ei tiedä, mikä assi on, ja osalla taas on ihan väärä tai liian rajoittunut käsitys...?

Tutkimusten mukaan ihmisten negatiivinen asenne aspergerhenkilöä kohtaan jonkin verran lievenee, jos heille kerrotaan aspergerdiagnoosista.

Assburger kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla saattaisi olla aspergerin syndrooma. En vain ole jaksanut alkaa sitä vielä tutkituttamaan, kun mietin, että muuttuuko elämäni senkään jälkeen sen paremmaksi? Neuvokaa, te joilla on kokemusta, pliis.

Ymmärrän, että kun saa tietoa, voi alkaa paremmin ymmärtämään omaa persoonaansa ja omaa aikaisempaa elämäänsä jne, mutta kuitenkin... Saako siihen sellaista tukea ja terapiaa, joka voisi parantaa oloa? Lääkitystä ei kai juurikaan ole? Ihmisten asenne tuskin muuttuu minua kohtaan, kun osa ei tiedä, mikä assi on, ja osalla taas on ihan väärä tai liian rajoittunut käsitys...?

Tuntuu jotenkin toivottomalta, kuin olisin vaan tuomittu elämään näiden ominaisuuksieni kanssa, niin kauan kuin suinkin kestän tätä elämää.

Olet jokatapauksessa tuomittu elämään ominaisuuksiesi/omituisuuksiesi kanssa, ei diagnoosi asiaa muuta.

Aikuisen diagnoosikriteerit ovat tiukat.

Keskustelin asiasta psyk. sairaanhoitajan kanssa kun hain apua masennukseeni.

Kun kävimme historiaani ja teimme testejä, hän arvioi, että sellainen lapsi luin olin, saisi tänäpäivänä diagnoosin,

mutta en saisi nyt aikuisena diagnoosia.

Tärkein syy negatiiviseen diagnoosiin olisi se, että olen onnistunut työllistymään

Aspergerin syndroomahan on poistunut erillisenä diagnoosina, puhutaan vain autismista.

Kiitos tästä kommentista. Mun masennustakaan ei yleensä oteta kovin tosissaan, koska käyn töissä! Ja pystyn oikeastaan aina puhumaan masennuksestani, kun siitä vastaanotolla kysytään - siitä on kiittäminen suurelta osin vuosien psykoterapiaa.

Mutta tosiaan, ei sillä mitään väliä, että ainakin ajoittain mulla on paljon sairauspoissaoloja, en jaksa tehdä juuri mitään vapaa-ajallani, olen enimmäkseen kauhean masentunut ja ahdistunut, niin että se häiritsee mm. nukkumista. Kuolemanhalua on joka päivä, ollut lapsesta saakka.

Käynhän töissä ja pystyn vastaamaan kysymyksiin! Terve kuin pukki. ;)

T: AP

Vierailija kirjoitti:

Assiryhmissä on wannabe-asseja, valitettavasti. Taustalla on jotakin selkeästi muuta, ja netissä valittavat että eivät saa diagnoosia p**kalta lääkäriltä.

Missä assiryhmissä?