Onko siitä apua, jos hakee/saa asperger-diagnoosin aikuisena?

Mielestäni nuo diagnoosit ja muut ”tautiluokitukset” on osin tehty lääketehtaan palvelukseen. Miksi ihminen ei saisi olla esim. epäsosiaalinen ilman jotain diagnoosia? Mikä on sen Oikean Ihmistyypin määritelmä? Kaikkihan me ollaan erilaisia. Ja eri kulttuureissa eri asiat ovat normaaleja. Moni ADHD olisi latinokulttuurissa ihan normi mutta täällä minkäänlainen sooloilu ei tule kysymykseenkään.

Olen itse asunut monenlaisissa kulttuureissa, osa rennompia, osa tiukempia, ja nykyaika runnoo nuoret väkisinkin johonkin kategoriaan. Olet ADHD, add, asperger, ja mitä näitä on. Suomalainen perusluonne nyt vaan on sellainen.

Ja sanon tämän ihmisenä joka on ikänsä tehnyt töitä ihmisten kanssa (olen hyvin ekstrovertti mutta viihdyn yksin erinomaisen hyvin) ja jolla on lapset jotka esiintyvät mielellään (teatteri, musiikki ym). Silti kuvailisin meitä epäsosiaalisiksi vapaa-ajalla ja muiden tyhmien ja typerien juttujen kuunteleminen vaan vituttaa. On kiva olla kotona omassa rauhassa ja yksin. Läheiset ja rakkaat ihmissuhteet ovat tietenkin eri asia.

Ongelma on se että media kertoo meille millaisia meidän pitää olla että olisimme normaaleja. Ei ole sellaista kuin ”normaali” tai oikea. On vain erilaisia ihmisiä. En yhtään ihmettele että Suomessa on niin paljon mt-ongelmia koska pitää mahtua johonkin laatikkoon ja olla tietynlainen.

Eri asia ovat ne selkeästi neurologisista syistä diagnosoidut ihmiset mutta en tiedä onko siitä diagnoosista viime kädessä mitään hyötyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten asenne tuskin muuttuu minua kohtaan, kun osa ei tiedä, mikä assi on, ja osalla taas on ihan väärä tai liian rajoittunut käsitys...?

Tutkimusten mukaan ihmisten negatiivinen asenne aspergerhenkilöä kohtaan jonkin verran lievenee, jos heille kerrotaan aspergerdiagnoosista.

Lievenee joo, mutta en ole koskaan ajatellut että voisin jotenkin ”piiloutua” diagnoosini taaksen. Minun ryssityt ihmissuhteeni ja sosiaalinen ”taitamattomuuteni” on osa minuuttani ja olen siitä vastuussa. Pidin siitä tahi en. En voi odottaa ihmisten pitävän minusta tai edes hyväksyvän tällaisena. Ehkä kuitenkin diagnoosin kanssa tajuavan hiukan paremmin miksi kaikki jatkuvasti mättää.

Vierailija kirjoitti:

Pystyttekö olemaan parisuhteessa ei-assin kanssa?

Kyllä, koska kumppani on yhtä antisosiaalinen :) Ja hyvä keskustelija, kärsivällinen. Ei kiivastu. Ymmärtää minua todella hyvin.

6

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni nuo diagnoosit ja muut ”tautiluokitukset” on osin tehty lääketehtaan palvelukseen. Miksi ihminen ei saisi olla esim. epäsosiaalinen ilman jotain diagnoosia? Mikä on sen Oikean Ihmistyypin määritelmä? Kaikkihan me ollaan erilaisia. Ja eri kulttuureissa eri asiat ovat normaaleja. Moni ADHD olisi latinokulttuurissa ihan normi mutta täällä minkäänlainen sooloilu ei tule kysymykseenkään.

Olen itse asunut monenlaisissa kulttuureissa, osa rennompia, osa tiukempia, ja nykyaika runnoo nuoret väkisinkin johonkin kategoriaan. Olet ADHD, add, asperger, ja mitä näitä on. Suomalainen perusluonne nyt vaan on sellainen.

Ja sanon tämän ihmisenä joka on ikänsä tehnyt töitä ihmisten kanssa (olen hyvin ekstrovertti mutta viihdyn yksin erinomaisen hyvin) ja jolla on lapset jotka esiintyvät mielellään (teatteri, musiikki ym). Silti kuvailisin meitä epäsosiaalisiksi vapaa-ajalla ja muiden tyhmien ja typerien juttujen kuunteleminen vaan vituttaa. On kiva olla kotona omassa rauhassa ja yksin. Läheiset ja rakkaat ihmissuhteet ovat tietenkin eri asia.

Ongelma on se että media kertoo meille millaisia meidän pitää olla että olisimme normaaleja. Ei ole sellaista kuin ”normaali” tai oikea. On vain erilaisia ihmisiä. En yhtään ihmettele että Suomessa on niin paljon mt-ongelmia koska pitää mahtua johonkin laatikkoon ja olla tietynlainen.

Eri asia ovat ne selkeästi neurologisista syistä diagnosoidut ihmiset mutta en tiedä onko siitä diagnoosista viime kädessä mitään hyötyä.

Huoh. Nepsydiagnooseissa on kyse muustakin kuin epäsosiaalisuudesta. Muistaakseni 1/100:sta on asperger eli ei kovin harvinaiselta edes kuulosta. Ja jos on kaksoisdiagnoosi, niin varmasti on elämän aikana ongelmia monella osa-alueella. Ja siitä nimenomaan on kyse kun aikuinen miettii, että hakeeko itselleen diagnoosia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On, ja voihan sulla ollakin joku ihan toinen häiriö, vaikka itse luulet olevasi assi...

Miksi hel*etissä tätä on pitänyt alapeukuttaa?!

Minä alapeukutin, koska silloin kun aikuinen ihminen on vuosikaudet pohtinut ja puntaroinut, mistä ongelmat johtuu, niin ne muut vaihtoehdot on jo käyty läpi ja ne ei istu.

XD En enää ihmettele miten netissä välillä tuntuu että joka toisella on muka "adhd", "assi", "erityisherkkä" tai muu muotidiagnoosi.

Kapeakatseista puhua muotidiagnooseista, järjellisempi selitys uusien addien ja assien ym. jatkuvaan putkahteluun lienee se että meitä on ikämme puolesta suuri joukko nyt juuri siellä pahimmassa työelämän puristuksessa missä kys. Oireiden takia asiat alkavat kärjistyä. Monen monta diagnoosia jäi ainakin 70/80 luvun lapsista tekemättä ja nyt löydämme näitä vastauksia oireillemme itse. Minunkin elämä takunnut hemmetisti ja nyt olen tajunnut että vastaus olisi ollut alunperinkin lähellä kun ”sielunkumppanini” ylä-asteella oli se koko koulun ainoa ADHD diagnoosin saanut :D ilmankos meni niin yksiin mutta harmi ettei kukaan aikuinen osannut yhdistellä asioita tajutakseen että minä oireilin aivan yhtä pahasti tämä kuin kaverini.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten asenne tuskin muuttuu minua kohtaan, kun osa ei tiedä, mikä assi on, ja osalla taas on ihan väärä tai liian rajoittunut käsitys...?

Tutkimusten mukaan ihmisten negatiivinen asenne aspergerhenkilöä kohtaan jonkin verran lievenee, jos heille kerrotaan aspergerdiagnoosista.

Joo voin kyllä ymmärtää että noin se yleensä voi mennä. Mutta mun kohdalla, jos nyt tosiaan edes olen assi, niin... Ihmiset tuppaa tykkäämään musta ihan liikaakin. Koska olen huomaavainen, hienotunteinen, kärsivällinen, enemmänkin kuuntelen enkä paljoa puhu, en utele, en juorua, en tuppaudu seuraan... Ja ehkä sitten jollakin tavalla vähän kiehtovakin, kun en kerro asioistani, olen mieluiten olen omissa oloissani, kuuntelen musiikkia tai luen jotakin ym... En ihan tiedä.

Kaikki eivät toki oikein tunnu erityisesti pitävän minusta, ja hyvä niin, olen varmaan liian erikoinen heidän makuunsa. Minun kanssa ei saa aikaan keskustelua joistain aiheista, sellaisista melko yleisistä small talk-aiheista. TV-ohjelmat, urheilu, sisustaminen, ruuanlaitto, perhe-elämä, shoppailu, julkkikset yms, olen aivan pihalla niistä. Herkemmin lausahdan vastauksena jotakin vaikka että onkohan noi lehtokotilot tänä vuonna sen takia niin valtavan vaalean värisiä, kun ovat kuivuuden takia olleet enimmäkseen horrostamassa, eivätkä ole olleet syömässä lehtivihreää, mistä se tumman ruskea väri niiden kuoreen saattaa enimmäkseen muodostua, ja kenties jopa niiden kroppaan, joka on tavallisesti musta, ei kellertävän vaaleanruskea. Tuollaiset kommentit kokemukseni mukaan joko tappavat keskustelun, tai vievät sen ihan uudelle tasolle.

Mua kiusattiin tai lähinnä syrjittiin koko lapsuuden ja nuoruuden ajan, eikä kotonakaan ollut kovin helppoa, joten ainakin noista syistä opettelin mukavaksi ja huomaavaiseksi, ihan vaan ettei mulle oltaisi kauhean ilkeitä tai muuten hankalia.

Muuten olen oikeasti vähän ihmisvihaaja, siis yleisesti ihminen olentona jotenkin tympii ja inhottaa, olla lähellä ihmisiä ja ihmisten keskellä. Mua usein inhottaa ihmisten haju ja äänet ja kaikki, ja etenkin se risoo kun ihmisiä on paljon. Eikä mulla muutenkaan ole kovin ihannoiva näkemys ihmisestä, musta me ollaan kaiken pahan alku ja juuri, turhia ja haitallisia otuksia.

Mutta tosiaan, kun lapsena opettelin pois tietynlaisesta suoruudesta ja tunteettomuudestani, tullakseni hyväksytymmäksi... Niin nyt aikuisiällä moni onkin sitten kokenut sen niin, että olisin hyvää ystävä-materiaalia. Eivätkä meinaa uskoa, kun sanon, että ihan pidän ihmisistä (oikeasti ovat mielestäni vain mielenkiintoisia, ja etäältä tarkasteltuina), mutta tarvitsen valtavasti aikaa olla yksin omassa rauhassa, että en vaan jaksa olla paljoa ihmisten kanssa tekemisissä, enkä jaksa usein ja kauaa keskustella (eli käytännössä kuunnella heidän puhumistaan), se vie multa voimat.

Onneksi useimmat uskovat ajan oloon. Joskus takertujia kohtaan pitää sitten olla kylmempi ja tylympi.

En tiedä, miten se vaikuttaisi noissa tilanteissa, jos kertoisin olevani assi. Jos siis olisin saanut sen diagnoosin. Ehkä osa heittäytyisi myötätuntoiseksi, tahtoisi kuulla lisää, ja hyväntahtoisesti neuvoisivat että nyt pitää vaan tutustua ihmisiin ja viettää aikaa ihmisten kanssa, niin sillä sellaisista ongelmista pääsee. En tiedä. Ehkä en paljoa menettäisikään, jos en voittaisikaan.

T: AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten asenne tuskin muuttuu minua kohtaan, kun osa ei tiedä, mikä assi on, ja osalla taas on ihan väärä tai liian rajoittunut käsitys...?

Tutkimusten mukaan ihmisten negatiivinen asenne aspergerhenkilöä kohtaan jonkin verran lievenee, jos heille kerrotaan aspergerdiagnoosista.

Lievenee joo, mutta en ole koskaan ajatellut että voisin jotenkin ”piiloutua” diagnoosini taaksen. Minun ryssityt ihmissuhteeni ja sosiaalinen ”taitamattomuuteni” on osa minuuttani ja olen siitä vastuussa. Pidin siitä tahi en. En voi odottaa ihmisten pitävän minusta tai edes hyväksyvän tällaisena. Ehkä kuitenkin diagnoosin kanssa tajuavan hiukan paremmin miksi kaikki jatkuvasti mättää.

Ei ole kyse mistään ryssimisestä eikä sosiaalisesta taitamattomuudesta. Tutkimusten mukaan ihmiset suhtautuvat aspergereihin kartellen jo pelkästään silloin, jos näkevät heistä pelkän valokuvan. Heihin ei valokuvan perusteella haluta tehdä lähempää tuttavuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On, ja voihan sulla ollakin joku ihan toinen häiriö, vaikka itse luulet olevasi assi...

Miksi hel*etissä tätä on pitänyt alapeukuttaa?!

Minä alapeukutin, koska silloin kun aikuinen ihminen on vuosikaudet pohtinut ja puntaroinut, mistä ongelmat johtuu, niin ne muut vaihtoehdot on jo käyty läpi ja ne ei istu.

XD En enää ihmettele miten netissä välillä tuntuu että joka toisella on muka "adhd", "assi", "erityisherkkä" tai muu muotidiagnoosi.

Kapeakatseista puhua muotidiagnooseista, järjellisempi selitys uusien addien ja assien ym. jatkuvaan putkahteluun lienee se että meitä on ikämme puolesta suuri joukko nyt juuri siellä pahimmassa työelämän puristuksessa missä kys. Oireiden takia asiat alkavat kärjistyä. Monen monta diagnoosia jäi ainakin 70/80 luvun lapsista tekemättä ja nyt löydämme näitä vastauksia oireillemme itse. Minunkin elämä takunnut hemmetisti ja nyt olen tajunnut että vastaus olisi ollut alunperinkin lähellä kun ”sielunkumppanini” ylä-asteella oli se koko koulun ainoa ADHD diagnoosin saanut :D ilmankos meni niin yksiin mutta harmi ettei kukaan aikuinen osannut yhdistellä asioita tajutakseen että minä oireilin aivan yhtä pahasti tämä kuin kaverini.

Todella hyvin kommentoitu. Minä olen jo yli nelikymppinen, eli osun juuri tuohon aikakauteen.

T: AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten asenne tuskin muuttuu minua kohtaan, kun osa ei tiedä, mikä assi on, ja osalla taas on ihan väärä tai liian rajoittunut käsitys...?

Tutkimusten mukaan ihmisten negatiivinen asenne aspergerhenkilöä kohtaan jonkin verran lievenee, jos heille kerrotaan aspergerdiagnoosista.

Lievenee joo, mutta en ole koskaan ajatellut että voisin jotenkin ”piiloutua” diagnoosini taaksen. Minun ryssityt ihmissuhteeni ja sosiaalinen ”taitamattomuuteni” on osa minuuttani ja olen siitä vastuussa. Pidin siitä tahi en. En voi odottaa ihmisten pitävän minusta tai edes hyväksyvän tällaisena. Ehkä kuitenkin diagnoosin kanssa tajuavan hiukan paremmin miksi kaikki jatkuvasti mättää.

Ei ole kyse mistään ryssimisestä eikä sosiaalisesta taitamattomuudesta. Tutkimusten mukaan ihmiset suhtautuvat aspergereihin kartellen jo pelkästään silloin, jos näkevät heistä pelkän valokuvan. Heihin ei valokuvan perusteella haluta tehdä lähempää tuttavuutta.

Höpöhöpö. Assien kasvot ovat usein vangitsevan kiehtovia ja salaperäisiä. Itse tykkään etenkin kulmakarvoista yleensä. Usein ovat kasvoiltaan kiehtovan iättömiä, joskus jotenkin vähän androgyynejakin. Taideteoksia sanon minä. Sitä paitsi olen varma, että juuri sinä et assia tunnistaisi. Pinnalliset ja erilaisuutta raukkamaisesti pelkäävät laumasieluiset ihmiset jatkakoot vaan Kardashianien ja Cheekien tuijottelua, se sopii meille kaikille osapuolille oikein hyvin.

T: AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten asenne tuskin muuttuu minua kohtaan, kun osa ei tiedä, mikä assi on, ja osalla taas on ihan väärä tai liian rajoittunut käsitys...?

Tutkimusten mukaan ihmisten negatiivinen asenne aspergerhenkilöä kohtaan jonkin verran lievenee, jos heille kerrotaan aspergerdiagnoosista.

Lievenee joo, mutta en ole koskaan ajatellut että voisin jotenkin ”piiloutua” diagnoosini taaksen. Minun ryssityt ihmissuhteeni ja sosiaalinen ”taitamattomuuteni” on osa minuuttani ja olen siitä vastuussa. Pidin siitä tahi en. En voi odottaa ihmisten pitävän minusta tai edes hyväksyvän tällaisena. Ehkä kuitenkin diagnoosin kanssa tajuavan hiukan paremmin miksi kaikki jatkuvasti mättää.

Ei ole kyse mistään ryssimisestä eikä sosiaalisesta taitamattomuudesta. Tutkimusten mukaan ihmiset suhtautuvat aspergereihin kartellen jo pelkästään silloin, jos näkevät heistä pelkän valokuvan. Heihin ei valokuvan perusteella haluta tehdä lähempää tuttavuutta.

Henkilökohtaisesti en ole tuollaista koskaan huomannut - olen 45-vuotias. Näytän hyvinkin ”miellyttävältä” - kuvissa.

Mulla on lapsesta saakka ollut sellaisia harrastuksia ja ajanvietteitä, etten ole oikein voinut puhua niistä kenellekään. Joskus jos yritin, sain osakseni melkoista kummeksuntaa. Elän hyvin voimakkaasti pääni sisällä, ja mielikuvituksen siivin. Tavallaan siis päässäni pyörii usein tarinoita, joskus jopa vähän musiikkia, elokuvia, maisemia, kaikenlaista, johon saatan eläytyä hyvinkin voimakkaasti. Siinä yksi syy miksi olen poissaoleva ja hajamielinen, ja harmissani keskeytyksistä.

Harrastuksissani ja semmoisissa yhdistyy yleensä tietynlainen lapsenmielisyys ja kerääminen. Yksinpuuhaaminen, luonnollisesti. Voisin kerätä vaikka mitä. Lapsena keräsin kiviäkin, löysin vain ulkoa usein niin puhuttelevia kiviä, että halusin tuoda niitä omaan huoneeseenikin. Kerron sen verran, että esimerkiksi nukkekoti on minulle aika vastustamaton juttu. Ja erilaiset koruntekoon tarkoitetut askarteluhelmet. Niitä helmiä on upeaa ihailla, ja sitten järjestellä lokerikkoihin milloin minkäkin kategorian mukaan: materiaali, väri, koko, muoto. Voisin tehdä tuntikausia tuollaista. Etenkin jos on ollut paha olo, auttaa.

Kuulostaako tutulta?

T: AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koettakaa ny saa.t.ana selvitä tästä elämästä ilman "kaikenselittäviä" diagnooseja. Aika moni meistä viettäisi mieluiten aikansa itsekseen mieluisten harrastusten kanssa, mutta voi voi, kun pitää se elantokin ansaita. Ja käydä töissä ja ahdistua siellä avokonttorista, käydä kaupassa ja ahdistua siellä väärin asetellusta kapulasta, soittaa virastoon ja ahdistua, kun pitää vähän laittaa paperille ylös, mitä sanoa...

Tässä maassa on ihan järkyttävän mittava 20-35-vuotiaiden (naisten) joukko, jotka ahdistuvat kaikesta ja jotta ei mitään tarvitsisi tehdä, koettavat hakea jotaim hevon.pask-diagnoosia. Onhan se toki helpompaa kuin siedättää itseään ja kokeilla sitä työelämässä oloa hieman mukavuusalueen ulkopuolellakin.

Säälittävää heikon aineksen touhu. Teidänikäiset miehet ainakin syrjäytyy rehellisesti; eivät halua muuta kuin paukuttaa pleikkaa, juoda keskaria ja rullalautailla. Siinä mitään vi--un diagnooseja tarvita.

Asperger ei ole tunteita ja luonteenpiirteitä, vaan neurologinen poikkeama. Diagnoosia ei haluta ettei tarvitsisi mitään tehdä, vaan että pystyisi tekemään. Useimmat aspergerit ovat täysin työkykyisiä.

V—un diagnoosi itsellesi on sivistymätön elämänkoululaisuus.

Mistä tiedät, että useimmat (diagnosoidut ja ei-diagnosoidut) aspergerit ovat täysin työkykyisiä? Onko sinulla sille jokin lähde tai perustelu vai onko se vain oletus?

Näkisin sen niin, että yleensä ovat työkykyisiä siinä missä kuka tahansa muukin, kun vain osattaisiin ottaa huomioon heidän vähän tavallisuudesta poikkeavat tarpeensa ja toisaalta tavallisuudesta poikkeavat vahvuutensakin. Tietty jos on lisänä muitakin diagnooseja/vaikeuksia, niin hankaloittaa, siinä missä kenellä tahansa.

Se siinä kyllä on, että nykypäivän työelämä on kovin armoton, ihan kaikille.

Mun piti kerran ihan vakuutella pomolleni, että eräs työntekijä, joka mun mielestä, tutustumisen aikana alkoikin vaikuttaa ehkä aspergerilta, on oikeasti hyvä ja tunnollinen työntekijä, ihan harvinaisen nopea oppimaan ja nopea soveltamaan saamaansa tietoa. Pomoni oli alussa suunnilleen pahoitellut, että joudun nyt tilapäisesti työskentelemään hänen kanssaan. Huomasin että nautin kovasti hänen kanssaan työskentelystä, ja kerroin pomolleni että tykkään jos saan toistekin juuri hänet siihen työkaveriksi. Keskittyi juuri oleelliseen, kaikki sujui hienosti ainakin siis juuri minun kanssani. Hyvinkin lapsenomainen tavallaan, se oli se eka vaikutelma varmaan pomollanikin.

T: AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten asenne tuskin muuttuu minua kohtaan, kun osa ei tiedä, mikä assi on, ja osalla taas on ihan väärä tai liian rajoittunut käsitys...?

Tutkimusten mukaan ihmisten negatiivinen asenne aspergerhenkilöä kohtaan jonkin verran lievenee, jos heille kerrotaan aspergerdiagnoosista.

Lievenee joo, mutta en ole koskaan ajatellut että voisin jotenkin ”piiloutua” diagnoosini taaksen. Minun ryssityt ihmissuhteeni ja sosiaalinen ”taitamattomuuteni” on osa minuuttani ja olen siitä vastuussa. Pidin siitä tahi en. En voi odottaa ihmisten pitävän minusta tai edes hyväksyvän tällaisena. Ehkä kuitenkin diagnoosin kanssa tajuavan hiukan paremmin miksi kaikki jatkuvasti mättää.

Ei ole kyse mistään ryssimisestä eikä sosiaalisesta taitamattomuudesta. Tutkimusten mukaan ihmiset suhtautuvat aspergereihin kartellen jo pelkästään silloin, jos näkevät heistä pelkän valokuvan. Heihin ei valokuvan perusteella haluta tehdä lähempää tuttavuutta.

Höpöhöpö. Assien kasvot ovat usein vangitsevan kiehtovia ja salaperäisiä. Itse tykkään etenkin kulmakarvoista yleensä. Usein ovat kasvoiltaan kiehtovan iättömiä, joskus jotenkin vähän androgyynejakin. Taideteoksia sanon minä. Sitä paitsi olen varma, että juuri sinä et assia tunnistaisi. Pinnalliset ja erilaisuutta raukkamaisesti pelkäävät laumasieluiset ihmiset jatkakoot vaan Kardashianien ja Cheekien tuijottelua, se sopii meille kaikille osapuolille oikein hyvin.

T: AP

Sie vastaat Nature-lehdessä julkaistuihin tutkimustuloksiin että höpö höpö. https://www.nature.com/articles/srep40700

Asperger on täyttä pötyä.

Sinulla saattaa olla jotain muuta, mikä ei ole neurotyypillistä.

Asperger on hyvin kyseenalaistettava diagnoosi, jota muutetaan aina ajankohtaan sopivaksi.

 Oireyhtymän luoja Hans Asperger oli natsi, joka harjoitti julmia kokeita.

Vierailija kirjoitti:

Näkisin sen niin, että yleensä ovat työkykyisiä siinä missä kuka tahansa muukin, kun vain osattaisiin ottaa huomioon heidän vähän tavallisuudesta poikkeavat tarpeensa ja toisaalta tavallisuudesta poikkeavat vahvuutensakin. Tietty jos on lisänä muitakin diagnooseja/vaikeuksia, niin hankaloittaa, siinä missä kenellä tahansa.

Se siinä kyllä on, että nykypäivän työelämä on kovin armoton, ihan kaikille.

Mun piti kerran ihan vakuutella pomolleni, että eräs työntekijä, joka mun mielestä, tutustumisen aikana alkoikin vaikuttaa ehkä aspergerilta, on oikeasti hyvä ja tunnollinen työntekijä, ihan harvinaisen nopea oppimaan ja nopea soveltamaan saamaansa tietoa. Pomoni oli alussa suunnilleen pahoitellut, että joudun nyt tilapäisesti työskentelemään hänen kanssaan. Huomasin että nautin kovasti hänen kanssaan työskentelystä, ja kerroin pomolleni että tykkään jos saan toistekin juuri hänet siihen työkaveriksi. Keskittyi juuri oleelliseen, kaikki sujui hienosti ainakin siis juuri minun kanssani. Hyvinkin lapsenomainen tavallaan, se oli se eka vaikutelma varmaan pomollanikin.

T: AP

Jotkut aspergerit ovat kultakaivoksia työpaikoilleen. Menevät syvälle asiaan paiskivat töitä, kehittelevät viikonloppuisinkin. Jos on oikeassa tehtävässä eikä tule potkituksi pois toimistopolitikoinnin seurauksena.

Vierailija kirjoitti:

Asperger on täyttä pötyä.

Sinulla saattaa olla jotain muuta, mikä ei ole neurotyypillistä.

Asperger on hyvin kyseenalaistettava diagnoosi, jota muutetaan aina ajankohtaan sopivaksi.

 Oireyhtymän luoja Hans Asperger oli natsi, joka harjoitti julmia kokeita.

Se ei muuta itse asiaa miksikään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten asenne tuskin muuttuu minua kohtaan, kun osa ei tiedä, mikä assi on, ja osalla taas on ihan väärä tai liian rajoittunut käsitys...?

Tutkimusten mukaan ihmisten negatiivinen asenne aspergerhenkilöä kohtaan jonkin verran lievenee, jos heille kerrotaan aspergerdiagnoosista.

Lievenee joo, mutta en ole koskaan ajatellut että voisin jotenkin ”piiloutua” diagnoosini taaksen. Minun ryssityt ihmissuhteeni ja sosiaalinen ”taitamattomuuteni” on osa minuuttani ja olen siitä vastuussa. Pidin siitä tahi en. En voi odottaa ihmisten pitävän minusta tai edes hyväksyvän tällaisena. Ehkä kuitenkin diagnoosin kanssa tajuavan hiukan paremmin miksi kaikki jatkuvasti mättää.

Ei ole kyse mistään ryssimisestä eikä sosiaalisesta taitamattomuudesta. Tutkimusten mukaan ihmiset suhtautuvat aspergereihin kartellen jo pelkästään silloin, jos näkevät heistä pelkän valokuvan. Heihin ei valokuvan perusteella haluta tehdä lähempää tuttavuutta.

Vastaan nyt sitten vielä tähän. Tutkimuksessa oli näytetty jotakin videoklippejä ja valokuvia ihmisistä.

Mulla ei ole syytä kiistää sitä, etteikö iso osa maailman ihmisistä suhtautuisi hyvinkin oudoksuen ja karttelevasti ihan kaikkeen poikkeavaksi mieltämäänsä. Niinhän se vain menee. Joitakin inhottaa ihan vain pyörätuolilla liikkuvat ihmisetkin, niin etteivät kestä edes läsnä olla, osa taas jokeltaa heille aina kuin vähä-älyisille. Minulla oli rakkaussuhde sellaisen kanssa.

Kaikista asseista ei käsittääkseni se ominaisuus näy kasvoista, tai muutenkaan fyysisestä olemuksesta, tai pahemmin siitä käytöksestäkään. Riippuu varmasti niin yksilöstä, ja siitä, että miten voimakkaasti on assi. Ja se käytös riippuu tilanteesta, eri tilanteet rassaa eri ihmisiä.

Varsinaisesti se kauneuskäsitys on sitten kulttuuri- ja aikakausi-sidonnainen. Minkä näköisen ihmisen miellämme miellyttäväksi ja puoleensa vetäväksi. Kaupallisuus ja kansainvälisyys ovat aiheuttaneet sen, että yhä useammin kauniiksi ja miellyttäväksi mielletään hoikka, sporttinen, huoliteltu ja muodikkaasti pukeutunut ihminen. Etenkin jos sattuu vielä muistuttamaan jotakin kansainvälisesti tunnettua julkkista, niin mielletään hyvän näköiseksi. Meikeillä ja kuvan käsittelyllä saadaan häivytettyä kasvoista kaikenlaisia kauneusvirheitä ja epäsymmetrisyyksiä pois. Näin meille tehdään kauneusihanne.

Käytännössä kuitenkin moni pariutuu ns. tavallisemman näköisen ihmisen kanssa, koska noita upean näköisiä ihmisiä ei ole niin paljoa ja helposti saatavilla, ja usealle se luonteitten yhteensopivuuskin merkitsee jotakin. Kun pidämme jostakin ihmisestä, saatikka rakastamme jotakin ihmistä, alamme pitää myös niistä hänen ns. kauneusvirheistään, niistä tulee meille tunnusmerkki siitä, että hän on juuri se ainutlaatuinen ihminen, josta pidämme. Saatamme rakastua ihmiseen, joka ei vastaa ollenkaan sitä kauneusihannetta, joka meillä aiemmin oli.

Tylsää vääntää tällaisesta itsestäänselvyydestä, mutta väännämpä nyt kuitenkin vielä hetken.

Kauneusihanne on yleensä vain opittu ja omaksuttu tapa. Jos ihmiselle ei ole kehittynyt yhtään ns. omaa makua asioiden suhteen, niin silloin mennään juuri sillä, että keitä eri mediat listaavat maailman kauneimmiksi ihmisiksi, mitä muotilehdet sanovat hyvästä pukeutumisesta, mitä sisustuslehdet kauniista kodista jne. Osa ihmisistä menee noilla, ja mikäs siinä, menkööt minun puolestani, minua se ei hetkauta. Minulla on oma makuni, ja välillä se on suorastaan päinvastainen noihin listoihin nähden, koskien sekä miehiä että naisia.

Jos vastaan kävelee Paris Hilton, ja sitten vaikka kömpelön, sulkeutuneen, ehkä neuroottisenkin oloinen ihminen - kumman kanssa lähdelle mielummin kahville? Tietenkin sen erikoisemman. Paris Hiltonin kanssa en jaksaisi edes yrittää keskustella mistään. Totta kai hänessäkin mahtaa olla puolensa, joita ei tutustumatta tiedä. Mutta silti, jos ihan ulkonäön perusteella pitää valita se miellyttävämpi ja puoleensavetävämpi, minulla se menee noin. Uskokaa tai älkää.

T: AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näkisin sen niin, että yleensä ovat työkykyisiä siinä missä kuka tahansa muukin, kun vain osattaisiin ottaa huomioon heidän vähän tavallisuudesta poikkeavat tarpeensa ja toisaalta tavallisuudesta poikkeavat vahvuutensakin. Tietty jos on lisänä muitakin diagnooseja/vaikeuksia, niin hankaloittaa, siinä missä kenellä tahansa.

Se siinä kyllä on, että nykypäivän työelämä on kovin armoton, ihan kaikille.

Mun piti kerran ihan vakuutella pomolleni, että eräs työntekijä, joka mun mielestä, tutustumisen aikana alkoikin vaikuttaa ehkä aspergerilta, on oikeasti hyvä ja tunnollinen työntekijä, ihan harvinaisen nopea oppimaan ja nopea soveltamaan saamaansa tietoa. Pomoni oli alussa suunnilleen pahoitellut, että joudun nyt tilapäisesti työskentelemään hänen kanssaan. Huomasin että nautin kovasti hänen kanssaan työskentelystä, ja kerroin pomolleni että tykkään jos saan toistekin juuri hänet siihen työkaveriksi. Keskittyi juuri oleelliseen, kaikki sujui hienosti ainakin siis juuri minun kanssani. Hyvinkin lapsenomainen tavallaan, se oli se eka vaikutelma varmaan pomollanikin.

T: AP

Jotkut aspergerit ovat kultakaivoksia työpaikoilleen. Menevät syvälle asiaan paiskivat töitä, kehittelevät viikonloppuisinkin. Jos on oikeassa tehtävässä eikä tule potkituksi pois toimistopolitikoinnin seurauksena.

https://www.studio55.fi/tositarina/article/toivolla-on-aspergerin-oirey…

"Aspergerin peruspiirteet saattavat altistaa heikolle suoriutumiselle töissä, mutta Toivolle kävi päinvastoin. Hän eteni aikoinaan ammattikoulun metallialan koulutuksella sorvaajasta toimihenkilötehtäviin, tekniseksi ostajaksi ja ATK-asiantuntijaksi."

Eli on hyvin yksilöllistä, vaikuttavatko autismin kirjon piirteet positiivisesti vai negatiivisesti ammatilliseen suoriutumiseen. Toisaalta, tämän artikkelin henkilö on sen verran vanhempaa ikäluokkaa, että hänen aikanaan maailma oli monessa mielessä "yksinkertaisempi" ja erilaisuutta ehkä siedettiin paremmin. Lisäksi monella assilla on liitännäisongelmina myös mielenterveyshäiriöitä, jotka usein heikentävät toimintakykyä entisestään ja usein voi olla vaikea erottaa, mikä johtuu assiudesta ja mikä esim. liitännäisenä olevasta masennuksesta tai ahdistuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näkisin sen niin, että yleensä ovat työkykyisiä siinä missä kuka tahansa muukin, kun vain osattaisiin ottaa huomioon heidän vähän tavallisuudesta poikkeavat tarpeensa ja toisaalta tavallisuudesta poikkeavat vahvuutensakin. Tietty jos on lisänä muitakin diagnooseja/vaikeuksia, niin hankaloittaa, siinä missä kenellä tahansa.

Se siinä kyllä on, että nykypäivän työelämä on kovin armoton, ihan kaikille.

Mun piti kerran ihan vakuutella pomolleni, että eräs työntekijä, joka mun mielestä, tutustumisen aikana alkoikin vaikuttaa ehkä aspergerilta, on oikeasti hyvä ja tunnollinen työntekijä, ihan harvinaisen nopea oppimaan ja nopea soveltamaan saamaansa tietoa. Pomoni oli alussa suunnilleen pahoitellut, että joudun nyt tilapäisesti työskentelemään hänen kanssaan. Huomasin että nautin kovasti hänen kanssaan työskentelystä, ja kerroin pomolleni että tykkään jos saan toistekin juuri hänet siihen työkaveriksi. Keskittyi juuri oleelliseen, kaikki sujui hienosti ainakin siis juuri minun kanssani. Hyvinkin lapsenomainen tavallaan, se oli se eka vaikutelma varmaan pomollanikin.

T: AP

Jotkut aspergerit ovat kultakaivoksia työpaikoilleen. Menevät syvälle asiaan paiskivat töitä, kehittelevät viikonloppuisinkin. Jos on oikeassa tehtävässä eikä tule potkituksi pois toimistopolitikoinnin seurauksena.

https://www.studio55.fi/tositarina/article/toivolla-on-aspergerin-oirey…

"Aspergerin peruspiirteet saattavat altistaa heikolle suoriutumiselle töissä, mutta Toivolle kävi päinvastoin. Hän eteni aikoinaan ammattikoulun metallialan koulutuksella sorvaajasta toimihenkilötehtäviin, tekniseksi ostajaksi ja ATK-asiantuntijaksi."

Eli on hyvin yksilöllistä, vaikuttavatko autismin kirjon piirteet positiivisesti vai negatiivisesti ammatilliseen suoriutumiseen. Toisaalta, tämän artikkelin henkilö on sen verran vanhempaa ikäluokkaa, että hänen aikanaan maailma oli monessa mielessä "yksinkertaisempi" ja erilaisuutta ehkä siedettiin paremmin. Lisäksi monella assilla on liitännäisongelmina myös mielenterveyshäiriöitä, jotka usein heikentävät toimintakykyä entisestään ja usein voi olla vaikea erottaa, mikä johtuu assiudesta ja mikä esim. liitännäisenä olevasta masennuksesta tai ahdistuksesta.

Kyllä, ja niitä liitännäisiä taas tulee asseille/ addeille lisäksi entistä herkemmin kun ajat ovat juurikin muuttuneet entistäkin raadollisimmaksi kaikille massoista poikkeaville yksilöille :( nyt on haastava tilanne monelle työikäiselle addille/assille kun ovat nyt sitä ikäluokkaa että monella diagnoosit ja tukitoimet ovat jääneet aikanaan saamatta, ja samalla työelämän vaatimukset vaan kovenee. Yritäppä siinä sitten pysyä ominaisuuksiesi kanssa kelkassa vieläpä tämmösessä yhteiskunnassa missä kaikki yritetään väkisin piiskata samaan muottiin vaikka sitten lääkkeitä syöttämällä :( additkin tutkimusten mukaan soveltuvat paremmin yrittäjiksi kun töihin, mutta en näe tämän yhteiskunnan paljoa kannustavan ketään siihenkään vaikka voisi olla monelle pelastusrengas!