Onko siitä apua, jos hakee/saa asperger-diagnoosin aikuisena?

Osaisiko joku vielä valaista, että mitä eroja on siinä, jos joku on assi, ja toisella on ADD? Siis mitä eroja näillä kahdella oireyhtymällä on toisiinsa nähden? Ymmärrän joitain toki ilmeisimpiä eroja, mutta muuten vaikuttavat aika samankaltaisilta. Kiitos vaivautuville!

Vierailija kirjoitti:

Osaisiko joku vielä valaista, että mitä eroja on siinä, jos joku on assi, ja toisella on ADD? Siis mitä eroja näillä kahdella oireyhtymällä on toisiinsa nähden? Ymmärrän joitain toki ilmeisimpiä eroja, mutta muuten vaikuttavat aika samankaltaisilta. Kiitos vaivautuville!

Monella Taitaa olla piirteitä molemmista, mutta addina mulle kuulostaa asseissa vieraalta toi halu järjestellä asioita ja vaalia rutiineja. Itse vihaan aikatauluja eikä mulla mitään varsinaista vuorokausirytmiä ole ikinä ollutkaan, eli nimenomaan rutiinit ovat TYLSIÄ siinä määrin että vaivun niistä melkein koomaan! :D

Haa, kiitos! Mullahan ei edelleenkään ole noista mitään diagnoosia, mutta siis vähän on arveltu ADD:tä ja aspergeria.

Olen aina ollut ristiriitojen repimä: aikataulut, rutiinit, kaavamaisuudet yms. usein ahdistaa ja tuntuu rajoittavilta vankiloilta - mutta toisaalta olen huomannut voivani paremmin, kun arki ja asiat yleensäkin puksuttavat aika lailla totuttujen kaavojen mukaan. Joissain asioissa pidän pienestä vaihtelusta, mutta en liian isosta vaihtelusta, enkä liian yllättävistä muutoksista tykkää myöskään. Tyyliin musta on ihanaa, että mulle on muodostunut tyyliin kolme erilaista vaihtoehtoa, että mitä syön työpäivän aikana lounaalla. Ja niiden vaihtoehtojen välillä menen sitten fiilis-pohjalta. Eli mukana on paria erityyppistä evästä (kuivatuotteita ja säilykkeitä) ja kolmas vaihtoehto on töissä salaattipöytä lisukkeena ihan tietynlaista lempi-leipää ja aina sama juomakin. Mieluiten syön yksinäisyydessä eväitäni, mutta joskus haluan sitten sen salaatin lisukkeineen.

Se on joo vähän hassua, kaavamaisuus ja rutiinit tuo turvaa, mutta toisaalta välillä haluan repäistä ja kulkeakin vaikka jotain ihan uutta reittiä. Vangittuna olemisen ahdistus ja vapaudenkaipuu ja haaveet karata tiehensä iskee aina välillä, kun tietää että mua odotetaan nyt just ihan tiettyyn aikaan sinne ihan just tiettyyn paikkaan. Silloin ajattelen vaikka että hitsiläinen, mieluiten vain ajelisin junilla ja busseilla ympäriinsä, tuijottelisin maisemia ja uppoutuisin rauhassa omiin ajatuksiini siinä. Samalla fantasioin suunnilleen kännykän heittämisestä järveen, kukaan ei saisi mua kiinni.

T: AP

Vierailija kirjoitti:

Haa, kiitos! Mullahan ei edelleenkään ole noista mitään diagnoosia, mutta siis vähän on arveltu ADD:tä ja aspergeria.

Olen aina ollut ristiriitojen repimä: aikataulut, rutiinit, kaavamaisuudet yms. usein ahdistaa ja tuntuu rajoittavilta vankiloilta - mutta toisaalta olen huomannut voivani paremmin, kun arki ja asiat yleensäkin puksuttavat aika lailla totuttujen kaavojen mukaan. Joissain asioissa pidän pienestä vaihtelusta, mutta en liian isosta vaihtelusta, enkä liian yllättävistä muutoksista tykkää myöskään. Tyyliin musta on ihanaa, että mulle on muodostunut tyyliin kolme erilaista vaihtoehtoa, että mitä syön työpäivän aikana lounaalla. Ja niiden vaihtoehtojen välillä menen sitten fiilis-pohjalta. Eli mukana on paria erityyppistä evästä (kuivatuotteita ja säilykkeitä) ja kolmas vaihtoehto on töissä salaattipöytä lisukkeena ihan tietynlaista lempi-leipää ja aina sama juomakin. Mieluiten syön yksinäisyydessä eväitäni, mutta joskus haluan sitten sen salaatin lisukkeineen.

Se on joo vähän hassua, kaavamaisuus ja rutiinit tuo turvaa, mutta toisaalta välillä haluan repäistä ja kulkeakin vaikka jotain ihan uutta reittiä. Vangittuna olemisen ahdistus ja vapaudenkaipuu ja haaveet karata tiehensä iskee aina välillä, kun tietää että mua odotetaan nyt just ihan tiettyyn aikaan sinne ihan just tiettyyn paikkaan. Silloin ajattelen vaikka että hitsiläinen, mieluiten vain ajelisin junilla ja busseilla ympäriinsä, tuijottelisin maisemia ja uppoutuisin rauhassa omiin ajatuksiini siinä. Samalla fantasioin suunnilleen kännykän heittämisestä järveen, kukaan ei saisi mua kiinni.

T: AP

Mielenkiintoisia kuvauksia! Heti huomasin eron addiin ainakin tuossa eväs hommassa, addi ei suunnittele mitä söis lounaaksi kun ei muista kuitenkaan niitä eväitä edes töihin ottaa :D ja varsinkin stressaavina kausina mulla on niin kova vauhti päällä etten kykene erottamaan nälän enkä väsymyksen tunnetta.Tämä onkin otollinen piirre laukaisemaan liitännäisenä esim. Masennuksen/ burnoutin.

Mulla on yleensä vaikeuksia ennakoida ja suunnitella asioita. Kalenteriakaan en jotenkaan oikein hahmota - en taakse, enkä eteenpäin. Elän eniten ihan tässä ja nyt, muu on vähän niin kuin sumussa. Kyllä siitä on ongelmia aiheutunut. Sen takia olen yrittänyt opetella pikkasen varautumaan ja suunnittelemaan. Tajusin että siitä mulle tulee pahimmat ahdistukset summuut, jos en saa pidettyä itsestäni tarpeeksi huolta, kun vaan hajamielisenä ja varautumatta palloilen vailla suunnitelmallisuutta. Tarvitsen semmosta tuttuuden ja turvallisuuden tunnetta, sen vaalimista, suht säännöllistä syömistä ja nukkumista yms.

Vois ehkä runollisesti jotenkin ilmaista, että sieluni tahtoisi liitää vapaana kuin lintu, vailla muureja aikatauluja kelloa kalentereita - mutta mieleni ja kehoni eivät kestä sitä, tarvitsevat lähes päinvastaista. Olen yrittänyt tasapainoilla näiden välillä. Usein tykkään siitä, että vaihtoehtoja on kolme - ja niiden välillä sitten valitsen fiilispohjalta.

T: AP

Vierailija kirjoitti:

Osaisiko joku vielä valaista, että mitä eroja on siinä, jos joku on assi, ja toisella on ADD? Siis mitä eroja näillä kahdella oireyhtymällä on toisiinsa nähden? Ymmärrän joitain toki ilmeisimpiä eroja, mutta muuten vaikuttavat aika samankaltaisilta. Kiitos vaivautuville!

Vaikea sanoa absoluuttista ja ehdotonta totuutta, koska nuo ovat hyvin lähellä toisiaan ja olemmehan me kaikki yksilöitä ja omia persooniamme. Karkeasti yleistettynä assit ovat kuitenkin ehkä enemmän sellaisia, että rakastavat rutiineita ja muutoksiin täytyy varautua hyvissä ajoin siinä missä addit puolestaan tylsistyvät helposti ja kaipaavat vaihtelua. Addilla on "monta rautaa" tulessa, jotka kaikki jäävät kuitenkin kesken, kun taas assi jumiutuu enemmän yhteen asiaan ja hänen on vaikea siirtää tarkkaavaisuuttaan kohteesta toiseen. Addit eivät kai ole myöskään yhtä "erikoisia" persoonia kuin assit eikä heillä ole yhtä voimakkaita ja silmiinpistäviä erityismielenkiinnonkohteita. Paljon on kuitenkin henkilöitä, joilla on nuo molemmat diagnoosit.

Ehkä karkeasti yleistettynä voisi myös sanoa, että addit ovat hyviä aloittamaan projekteja ja assit puolestaan viemään ne loppuun. Ja niinkin voisi sanoa, että addi saa aikaan paljon, mutta ei mitään kunnolla, kun taas assi saa aikaan vähän, mutta sen sitten sitäkin kunnollisemmin.

Molempiinhan kuuluu keskittymisen häiriintyminen keskeytyksistä ja aistiärsykkeistä, mutta se johtuu eri syistä: addilla heikosta keskittymiskyvystä, assilla puolestaan aistien yliherkkyyksistä.

Kiitos taas viimeisimmistäkin kommenteista! Tässä ketjussa on kyllä ollut ihan parhaimpia kommentteja ikinä. Johtuneeko keskustelun aiheesta vai mistä lie. Luen taas ajatuksen kanssa uudelleen nämäkin.

T: AP

Vierailija kirjoitti:

Molempiinhan kuuluu keskittymisen häiriintyminen keskeytyksistä ja aistiärsykkeistä, mutta se johtuu eri syistä: addilla heikosta keskittymiskyvystä, assilla puolestaan aistien yliherkkyyksistä.

Mulla taitaa nuo ADD-tyyppiset oireet haitata eniten ihan kaikkea uuden opettelemista, sen kaltaiset ongelmat oli jo ihan koulun alkaessa. Olen aina kammonnut opiskelua ja koulun käyntiä. En pysty keskittymään kunnolla, kun joku opettaa ja luennoi. Vaikea keskittyä lukemaan opinto-materiaalia kirjoista yms. Huomioni kiinnittyy väreihin ja muotoihin, puhuja ääneen, vaatteisiin, mahdollisiin koruihin, huoneen väreihin ja muotoihin, varjoihin - kaikkeen semmoiseen. Ja pian olen unenomaisessa mielikuvien haave-maailmassani, jota puhujan taukoamaton ääni jotenkin tuntuu ihan hypnottisesti ylläpitävän siellä taustalla. Lisäksi koen olevani kuin vankilassa koulussa. Pakko istua paikallaan se määrätty aika, pakko kulkea lukukärjestyksen myötä kuin lammas päivästä toiseen. Näen vieläkin painajaisia siitä, että olen jotenkin yllättäen joutunut johonkin oppilaitokseen opiskelijaksi. (Sitten taas asperger-tyyppisesti ahdistaa sen ihmisten paljous ja läsnäolo, ja se meteli mitä ihmisistä ainakin ajottain lähtee.)

Työelämässä kuormittuminen on ollut aika paljon asperger-tyyppistä. Liikaa liikettä, etenkin ihmisiä, ihan liikaa meteliä eli ääntä. Aika pienikin muutos työtehtävissä stressaa mua suuresti, tuli sitten yllättäen tai että saan tietää ennakkoon siitä.

Palaan tähän aiheeseen vielä. Pitää aina välillä sulatella ja miettiä.

T: AP

En minä ainakaan haluaisi moisen tiedon näkyvän terveystiedoissani, Hankaloittais ihan kaikkea. Siksi en dg:a hae vaikka tiedän olevani  asperger.

Miten se saattaa hankaloittaa? Ihan tiedon halusta kysyn? T: AP

Nykykäsityksen mukaan ei ole mitään selkeää rajaa autisminkirjolaisten ja niin sanottujen normaalien ihmisten välillä. Tämä siis erona vaikkapa downin syndroomaan joka on enemmän on/off-tyyppinen (joko se on tai sitten ei). Autisminkirjoon liittyvät piirteet ovat ennemminkin skaala: ihmisellä voi olla niitä jossain määrin vaikkeivat diagnoosikriteerit varsinaisesti täyttyisikään. Tämä koskee neuropsykiatrisia diagnooseja laajemminkin.

Jos oireet ovat tarpeeksi vaikeat, eli aiheuttavat merkittävää haittaa elämässä, niin silloin on aihetta diagnosointiin. On tärkeää, että ongelmien syy selvitetään, jotta tiedetään voiko niitä hoitaa ja miten, vai täytyykö ne hyväksyä ja opetella elämään niiden kanssa.

Diagnoosilla on merkitystä kommunikoitaessa siihen liittyvistä ongelmista ympäristön kanssa; ilman diagnoosia ongelmia ei usein oteta tarpeeksi vakavasti. Diagnoosi on vaatimuksena moniin tuki- ja/tai hoitotoimenpiteisiin. Myös itsetuntemuksen kannalta diagnoosi on tärkeä, jotta voisi paremmin ymmärtää mistä haasteet johtuvat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaisiko joku vielä valaista, että mitä eroja on siinä, jos joku on assi, ja toisella on ADD? Siis mitä eroja näillä kahdella oireyhtymällä on toisiinsa nähden? Ymmärrän joitain toki ilmeisimpiä eroja, mutta muuten vaikuttavat aika samankaltaisilta. Kiitos vaivautuville!

Vaikea sanoa absoluuttista ja ehdotonta totuutta, koska nuo ovat hyvin lähellä toisiaan ja olemmehan me kaikki yksilöitä ja omia persooniamme. Karkeasti yleistettynä assit ovat kuitenkin ehkä enemmän sellaisia, että rakastavat rutiineita ja muutoksiin täytyy varautua hyvissä ajoin siinä missä addit puolestaan tylsistyvät helposti ja kaipaavat vaihtelua. Addilla on "monta rautaa" tulessa, jotka kaikki jäävät kuitenkin kesken, kun taas assi jumiutuu enemmän yhteen asiaan ja hänen on vaikea siirtää tarkkaavaisuuttaan kohteesta toiseen. Addit eivät kai ole myöskään yhtä "erikoisia" persoonia kuin assit eikä heillä ole yhtä voimakkaita ja silmiinpistäviä erityismielenkiinnonkohteita. Paljon on kuitenkin henkilöitä, joilla on nuo molemmat diagnoosit.

Ehkä karkeasti yleistettynä voisi myös sanoa, että addit ovat hyviä aloittamaan projekteja ja assit puolestaan viemään ne loppuun. Ja niinkin voisi sanoa, että addi saa aikaan paljon, mutta ei mitään kunnolla, kun taas assi saa aikaan vähän, mutta sen sitten sitäkin kunnollisemmin.

Olen jutellut näistä mieheni kanssa, joka on tuntenut minut hyvin n. 15 vuotta. Ikävä kyllä lapsuuden perheen jäsenistäni en saa tässä apua, koska se ainoa, joka jotenkin tunsikin minut, on jo edesmennyt. On aina tuntunut siltä, että ne muut eivät ihan kuin yritäkään käsittää mua, ihan kuin eivät olisi niin kiinnostuneitakaan tutustumaan. Omat juttunsa sitten tietty heilläkin. Mutta siis tosiaan, mieheni näkisi ainakin ADD:n mahdollisena, hyvinkin kajdollisena, ja lyhyen keskustelun jälkeen alkoi kallistua Assinkin suuntaan, kun puhuttiin niistä oireista, ja kerroin lapsuudestani.

Mulla on ihan kaiken suhteen aloittamisen vaikeus, mukavienkin asioiden suhteen. Ja sitten harmittaa, kun aika loppuu tai tulee keskeytys - koska mieluiten tekisin sen mitä teen perinpohjaisen hyvin loppuun. Toki mulla on aina monta rautaa tulessa, ja siksi hommia unohtuu odottelemaan keskeneräisinä - tai sitten vaan loppui joksikin aikaa kiinnostus. Mutta etenkin jos tekeminen on jotakin mistä tykkään, on vaikeus ja haikeus lopettaa se. Rakastan tylsiä monotonisia rutiini-hommia, niin töissä kuin kotonakin. Sielu oikein lepää niissä. Mulla on muutos-vastarintaa, jonka on huomanneet mun psykoterapeutti ja mieheni. Ihan vaan vaikka loman alkaminen stressaa ja ahdistaa mua, koska se näyttäytyy mun edessä jotenkin hahmottomana ja rytmittömänä aikana. Onneksi lopulta sitten sopeudun ja rauhoitun. Ulkomaanmatka ihan kauhistuttaa aluksi, mutta lopulta kun olemme asettuneet hotelliin taloksi ja tutustuneet vähän ympäristöön, olen hyvinkin tyytyväinen. Nautin uusista maisemista ja etenkin uudenlaisista luonto-elämyksistä, meren katselemisesta yms.

Aistiärsykkeet häiritsevät ja kuormittavat mua paljonkin, ja ihmiset. Eniten ehkä tarvitsen sitä tasaisuutta ja tuttuutta ja turvallisuutta, mutta tosiaan, jonkinlaista vaihteluakin, vaikka sitten niiden kolmen mulle entuudestaan tutun vaihtoehdon välillä. Syöminen on aina ollut mulle ongelma, iso osa lämpimistä ruuista on sellaisia etten tykkää, etenkin jos niiden tuoksu on sellainen että tuntuu tunkkaiselta ja tympeältä. Mieluiten eläisin salaateilla, jurgurtilla ja voileivillä.

T: AP

Kajdollisena=mahdollisena :D T: AP

Vierailija kirjoitti:

En minä ainakaan haluaisi moisen tiedon näkyvän terveystiedoissani, Hankaloittais ihan kaikkea. Siksi en dg:a hae vaikka tiedän olevani  asperger.

ei kun nimenomaan helpottaa. miten voit tietää? niinpä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minä ainakaan haluaisi moisen tiedon näkyvän terveystiedoissani, Hankaloittais ihan kaikkea. Siksi en dg:a hae vaikka tiedän olevani  asperger.

ei kun nimenomaan helpottaa. miten voit tietää? niinpä...

Jos AS-oireiden kanssa on tarpeeksi kusessa, niin kyllä diagnoosi nimenomaan helpottaa. Ainakin minulla on diagnoosin saatuani lähtenyt elämä paljon paremmille raiteille ja ystäväpiiristä löytyy myös muita vastaavia esimerkkejä.

Up

Vierailija kirjoitti:

Aspergerin suhteen nuo vertaistukiryhmät on kyllä aika kaksipiippuisia. Joissain niistä toimintaa dominoi muutama niin sekaisin olevaa, yltiökatkera ihminen, ettei niistä ole kenellekään mitään hyötyä, vaan vain yllyttävät pahaa oloa.

Voisiko olla että nuo dominoivat ,sekaisinolevat, katkerat ovat masentuneita tai jopa psykoosiin menossa olevia asseja? Tyttäreni oli em tilassa vuosi pari sitten. Nyt menee paremmin. On vahva epäily assista, mutta ei diagnoosia. Ollaan hakeutumassa tutkimuksiin. Assin elämä on haastavaa hänelle itselleen ja läheisille. Toivon, että kaikki autisminkirjon aikuisetkin saisivat suomessa apua vaikeuksiinsa.

Minä näen diagnoosin hakemisessa eri asioita, joiden painoarvon ja merkityksen jokaisen tulee itse punnita.

1) Diagnoosi voi helpottaa itseä siinä, että tietää mistä haasteet ja ilmiöt johtuvat, pystyy netistä tai kirjallisuudesta tai neuropsykologin vastaanotolla tarttumaan asioihin, jotka liittyy tähän asiaan.

2) Diagnoosi saattaa helpottaa julkisen alan asioinnissa. Esim. Kelan tai sossun tai työkkärin kanssa asioinnissa saattaa virkailija suhtautua mukavammin assia kohtaan, kun diagnoosi on annettu.

4) Saattaa saada vammaistukea eli voi hyötyä hieman rahallisesti.

3) Jos on diagnoosi, saatetaan kaikki ongelmat ja haasteet selittää aspergerilla. Esim. assin lapsen koulussa tapahtuu epäasiallista käytöstä lasta kohtaan, saatetaan lasta ja lapsen vanhempana olevaa assia kohdella siten, että lapsi ja vanhempi ei ymmärrä, koska vanhempi on assi. Assi tässä kohtaa toteaa, että eihän se näin voi olla, koska lapsi on tavallinen ja tapahtuma oli epäasiallista. Pitää paikkansa, että lapsi on tavallinen ja tapahtuma epäasiallinen, mutta siitä huolimatta koulu haluaa lakaista ongelman mahdollisimman pian maton alle ja siksi on helpompaa syyttää assiperhettä kuin jotain tavallista perhettä. Tällaista tämä elämä vaan on. Vastaavasti jos toteat hammaslääkärissä, että tarvitset sitä ja sitä, saatetaan vaatimuksiisi suhtautua väheksyen ja perustella sitä "sillä on asperger, ei se ymmärrä". Työpaikassasi jos tiedetään diagnoosisi, sinulle ei anneta ylennystä tai sinun kannanottoihin suhtaudutaan väheksyen, koska "sinulla on asperger, et ymmärrä".

4) Aletaan juoruilla selän takana ja perhettä syyllistää, lasta kiusata tai väheksyä. Meillä esim. ala- ja yläasteella kaikki koulunkäyntiavustajat, jotka vaihtuvat tiuhaan tahtiin, pääsevät lasten terveystietoihin ja asperger-diagnoosin näkemään Wilman järjestelmästä. Järjestelmä ei seuraa kuka näitä käy läpi ja etsii, ja uteliaisuus ja juoruilu on käytännössä olennainen osa koulunkäyntiavustajien oman arvon tuntoa. Kun he huomasivat lapsella olevan asperger-diagnoosin, he soittelivat jokaiselle tutulleen ja päivittelivät asiaa ja juoruilivat. Hetken päästä lapsi oli silmätikku niin opettajien kuin muidenkin kunnan henkilöstön näkökulmasta. Lasta ei esim. valittu kansalaisopiston kurssille, koska kurssisihteeri oli kuullut diagnoosista ja oli sitä mieltä, ettei lasta voi tavalliselle kansalaisopiston kurssille päästää. Lapsen vanhempi vaatimalla sai lapsen kurssille, lapsi käyttäytyi siellä ihan hyvin, mutta jatkuva suurennuslasilla seuraaminen oli päivittäistä ja pienestäkin rikkeestä (otti nappeja 2 vaikka muut otti 1) raportoitiin.

5) Julkisen sektorin työtehtäviin samassa kunnassa ei asenteiden vuoksi pysty työllistymään.

6) Jos on diagnoosi vanhemmalla, saattaa olla helpompaa saada lapselle tukea koulussa hänen omaan jaksamiseen liittyen.

Itse näkisin niin, että jos asilla ei ole lapsia eikä assille tule koskaan omia lapsia, diagnoosin voi päättää sten mukaan, miltä itsestä tuntuu. Jos taas assilla on lapsia tai assille tulee lapsia, tulee myös lasten etu huomioida.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin vielä pikkulikkana neiti suorasuu, enkä ollut kovinkaan tunteellinen, mitä nyt välillä sain raivareita ja nauroinkin joskus kunnolla, mutta en siis yleensä sillä lailla reagoinut tunteella siihen mitä toiset kertoivat, mitä luin/katsoin, liikuttunut, ollut sen syvemmin pahoillani toisen puolesta, jne... Lapsuuden kodissani ja muutenkin ajan oloon minusta tavallaan sitten piiskattiin tällainen joka ei varmaan ulospäin vaikuta assilta... Ei taida olla harvinaista, etenkään meidän naispuolisten kohdalla? Pakko alkaa opetella, pakko yrittää sopeutua, niin että se oma varsinainen minä jotenkin hautautuu sinne opeteltujen roolien alle, melkein itseltäkin piiloon - oireillen sieltä vaan koko aika, joka päivä, että mä en hlvtti jaksa, tapahtuu liikaa, liikaa liikettä, ääniä, väriä, hajuja, etenkin ääntä! Liikaa ihmisiä, ihan liikaa, ja ihan liikaa ne haluaa olla mun kanssa tekemisissä!

T: AP

Kuulostaa tosi tutulta. T. Toinen naisassi