Lue keskustelun säännöt.
Miesten empatiakyvyttömyys
20.06.2018 |
Varmasti joku muukin kuin minä on törmännyt mieheen, joka on tosi mukava ja hyvää seuraa, jopa todella vahvasti kumppni, mutta tiukan paikan tullen on pakko tajuta, että homma sujuu vain myötämäessä. Miehellä ei ole kykyä asettua toisen asemaan vaikeuksien kohdatessa, ei vaikka miten yrittäisi selittää miten itse koen asiat.
Onko tämä asia, joka pitää vain oppia hyväksymään (miten) vai pitääkö siirtyä seuraavaan?
Kommentit (437)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä12242 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ihan ensimmäinen askel on kuunnella.
Entäs kun ei tiedä, miten suhtautuisi kuulemaansa.
Jos vaimoni esimerkiksi kertoo jostain työpaikkakähinöistä ja syyttää jotakuta toista, niin minusta tuntuu epäoikeudenmukaiselta asettua vaimoni puolelle, koska vastapuolen tarina on kuulematta. Tunnen empatiaa ikään kuin kumpaakin osapuolta kohtaan, enkä tahdo valita puoltani kattavien tietojen puutteessa.
Kun eihän se, että vaimoni on vaimoni, tarkoita, etteikö hän voisi tulkita asioita nurinkurisesti tai tehdä itse väärin. Eihän avioliitto ole mikään peruste osoittaa empatiaa.
Siis miten sä kuuntelemalla asetut vaimosi puolelle? Kuuntele äläkä tarjoa mielipiteitä itse asiasta. Ja sitten vaikka halaa häntä.
Ja voithan sanoa olevasi pahoillasi, että hän on ikävässä tilanteessa, ottamatta kantaa itse tilanteeseen.
Mutta jos en ole pahoillani? Minusta en voi olla tuollaisessa tilassa pahoillani! Valehtelisinko? Näyttelisinkö roolin?
Kuules ny. Jos et ole pahoillasi siitä, että muka rakastamasi ihminen on surullinen, ahdistunut tms, ET OLE EMPAATTINEN. Ei luulisi olevan noin vaikeaa.
No en ole, koska syy on aivan absurdi! Sen lisäksi joku ehdottelee täällä feikkaamaan osaanottoa - eli valehtelemaan. Olettepa te hienoja ihmisiä empatioinenne!
Joo, EN SITTEN OLE EMPAATTINEN. Mutta rehellinen olen.
Etkö sä siis oikeasti pysty vaan kuuntelemaan, halaamaan, ja selittämään, että et pysty parempaan lohduttamiseen?
Miksi?
No jos siis haluat osoittaa vaimollesi empatiaa/ymmärrystä/parantaa hänen mielialaansa? Mä luulin että sä halusit tietää MITEN empatiaa voi osoittaa jos on eri mieltä kohteen kanssa, ja yritin auttaa.
Kehoitettiin feikkaamaan osaanottoa. Valehtelemaan.
Kerro nyt vihdoin miten kuunteleminen ja halaaminen on feikkaamista ja valehtelua?
Jos pahan mielen syy on täysin absurdi, ei ole mitään syytä lähteä läälitsemään sitä halailulla. Ennemminkin voimme keskustella siitä, oliko touhussa mitään järkeä.
Pointti tässä on juuri se, että se paha mieli on aito, vaikka syy olisi (sinusta) typerä. Pointti empatiassa on se, että pystyy jättämään oman näkökulmansa ja omat käsityksensä asiasta hetkeksi sivuun tilanteesta (ei niitä tarvitse kieltää, vaan ymmärtää että ne eivät ole olennaisia tässä tilanteessa) ja keskittyä toisen ihmisen kokemukseen.
Mutta kun sitä päätä vaan ei saada pois sieltä omasta perseestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei nyt perustu mihinkään tieteellisiin tutkimuksiin vaan ihan vaan omiin havantoihini joten en väitä että olisi mikään absoluuttinen totuus. Olen itse 24v ja tuntuu että monet (ei kaikki) ikäryhmäni miehet ovat huomattavasti itsekkäämpiä ja vähemmän empaattisia kun naiset. Useimmissa suhteissa tämä tuntuu olevan ns. ydinongelma (itse olen ollut sinkku pitkän aikaa). Olen miettinyt että tämä voisi johtua siitä että tyttöjä pienestä asti kasvatetaan enemmän ottamaan muut huomioon ja miettiä itseään suhteissa muihin poikiin verrattuna. Tai ei edes välttämättä kasvateta vaan se on yhteiskunnan tarjoama malli joka sisäistetään.
En siis pidä miehiä mitenkään pahoina eikä tietenkään voi yleistää yksilötasolla mutta näin olen kokenut. Kaikki me ollaan ympäristömme tuotoksia.
Tämäkin on muuten pelottavan totta. Olen itse 31 vuotias nainen, mutta varsinkin meidän lapsuudessa pikkuveljen ei tarvinnut tehdä mitään mutta siskoilta vaadittiin sitäkin enemmän. Sama ikäryhmän pojilla, että joustoa ei vaadittu tippaakaan mutta tyttöjen piti olla epäitsekkäitä tai runtua tuli. Tunnistan siis tuon sanomasi ongelman.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä12242 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ihan ensimmäinen askel on kuunnella.
Entäs kun ei tiedä, miten suhtautuisi kuulemaansa.
Jos vaimoni esimerkiksi kertoo jostain työpaikkakähinöistä ja syyttää jotakuta toista, niin minusta tuntuu epäoikeudenmukaiselta asettua vaimoni puolelle, koska vastapuolen tarina on kuulematta. Tunnen empatiaa ikään kuin kumpaakin osapuolta kohtaan, enkä tahdo valita puoltani kattavien tietojen puutteessa.
Kun eihän se, että vaimoni on vaimoni, tarkoita, etteikö hän voisi tulkita asioita nurinkurisesti tai tehdä itse väärin. Eihän avioliitto ole mikään peruste osoittaa empatiaa.
Siis miten sä kuuntelemalla asetut vaimosi puolelle? Kuuntele äläkä tarjoa mielipiteitä itse asiasta. Ja sitten vaikka halaa häntä.
Ja voithan sanoa olevasi pahoillasi, että hän on ikävässä tilanteessa, ottamatta kantaa itse tilanteeseen.
Mutta jos en ole pahoillani? Minusta en voi olla tuollaisessa tilassa pahoillani! Valehtelisinko? Näyttelisinkö roolin?
Kuules ny. Jos et ole pahoillasi siitä, että muka rakastamasi ihminen on surullinen, ahdistunut tms, ET OLE EMPAATTINEN. Ei luulisi olevan noin vaikeaa.
No en ole, koska syy on aivan absurdi! Sen lisäksi joku ehdottelee täällä feikkaamaan osaanottoa - eli valehtelemaan. Olettepa te hienoja ihmisiä empatioinenne!
Joo, EN SITTEN OLE EMPAATTINEN. Mutta rehellinen olen.
Etkö sä siis oikeasti pysty vaan kuuntelemaan, halaamaan, ja selittämään, että et pysty parempaan lohduttamiseen?
Miksi?
No jos siis haluat osoittaa vaimollesi empatiaa/ymmärrystä/parantaa hänen mielialaansa? Mä luulin että sä halusit tietää MITEN empatiaa voi osoittaa jos on eri mieltä kohteen kanssa, ja yritin auttaa.
Kehoitettiin feikkaamaan osaanottoa. Valehtelemaan.
Kerro nyt vihdoin miten kuunteleminen ja halaaminen on feikkaamista ja valehtelua?
Jos pahan mielen syy on täysin absurdi, ei ole mitään syytä lähteä läälitsemään sitä halailulla. Ennemminkin voimme keskustella siitä, oliko touhussa mitään järkeä.
Pointti tässä on juuri se, että se paha mieli on aito, vaikka syy olisi (sinusta) typerä. Pointti empatiassa on se, että pystyy jättämään oman näkökulmansa ja omat käsityksensä asiasta hetkeksi sivuun tilanteesta (ei niitä tarvitse kieltää, vaan ymmärtää että ne eivät ole olennaisia tässä tilanteessa) ja keskittyä toisen ihmisen kokemukseen.
Eli valehtelemaan. Tuollainenhan kumuloituu. Kerta toisensa jälkeen ”ymmärretään” valheellisesti kumppania, kunnes koko suhde on yhtä illuusiota ymmärryksestä jota ei ole. On vain ”enpatiaa” - teennäistä myötäelämistä vastoin totuutta.
Kumppanin kokemus on hänelle totta, ja voit pyrkiä ymmärtämään mitä hän kokee, ja miltä hänestä tuntuu. Voit ymmärtää, että hänestä tuntuu pahalta, ja pyrkiä lievittämään tätä pahaa oloa esimerkiksi halaamalla, jos et keksi sopivia sanoja. Mutta minusta kuulostaa siltä, että et missään nimessä halua lievittää kumppanisi pahaa oloa. En vaan oikein ymmärrä miksi et. Ehkä et rakasta kumppaniasi, tai hän ei ole sopiva kumppani sinulle, tai olet tosiaan kykenemätön tuntemaan empatiaa muita kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä12242 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ihan ensimmäinen askel on kuunnella.
Entäs kun ei tiedä, miten suhtautuisi kuulemaansa.
Jos vaimoni esimerkiksi kertoo jostain työpaikkakähinöistä ja syyttää jotakuta toista, niin minusta tuntuu epäoikeudenmukaiselta asettua vaimoni puolelle, koska vastapuolen tarina on kuulematta. Tunnen empatiaa ikään kuin kumpaakin osapuolta kohtaan, enkä tahdo valita puoltani kattavien tietojen puutteessa.
Kun eihän se, että vaimoni on vaimoni, tarkoita, etteikö hän voisi tulkita asioita nurinkurisesti tai tehdä itse väärin. Eihän avioliitto ole mikään peruste osoittaa empatiaa.
Siis miten sä kuuntelemalla asetut vaimosi puolelle? Kuuntele äläkä tarjoa mielipiteitä itse asiasta. Ja sitten vaikka halaa häntä.
Ja voithan sanoa olevasi pahoillasi, että hän on ikävässä tilanteessa, ottamatta kantaa itse tilanteeseen.
Mutta jos en ole pahoillani? Minusta en voi olla tuollaisessa tilassa pahoillani! Valehtelisinko? Näyttelisinkö roolin?
Kuules ny. Jos et ole pahoillasi siitä, että muka rakastamasi ihminen on surullinen, ahdistunut tms, ET OLE EMPAATTINEN. Ei luulisi olevan noin vaikeaa.
No en ole, koska syy on aivan absurdi! Sen lisäksi joku ehdottelee täällä feikkaamaan osaanottoa - eli valehtelemaan. Olettepa te hienoja ihmisiä empatioinenne!
Joo, EN SITTEN OLE EMPAATTINEN. Mutta rehellinen olen.
Etkö sä siis oikeasti pysty vaan kuuntelemaan, halaamaan, ja selittämään, että et pysty parempaan lohduttamiseen?
Miksi?
No jos siis haluat osoittaa vaimollesi empatiaa/ymmärrystä/parantaa hänen mielialaansa? Mä luulin että sä halusit tietää MITEN empatiaa voi osoittaa jos on eri mieltä kohteen kanssa, ja yritin auttaa.
Kehoitettiin feikkaamaan osaanottoa. Valehtelemaan.
Kerro nyt vihdoin miten kuunteleminen ja halaaminen on feikkaamista ja valehtelua?
Jos pahan mielen syy on täysin absurdi, ei ole mitään syytä lähteä läälitsemään sitä halailulla. Ennemminkin voimme keskustella siitä, oliko touhussa mitään järkeä.
Pointti tässä on juuri se, että se paha mieli on aito, vaikka syy olisi (sinusta) typerä. Pointti empatiassa on se, että pystyy jättämään oman näkökulmansa ja omat käsityksensä asiasta hetkeksi sivuun tilanteesta (ei niitä tarvitse kieltää, vaan ymmärtää että ne eivät ole olennaisia tässä tilanteessa) ja keskittyä toisen ihmisen kokemukseen.
Mutta kun sitä päätä vaan ei saada pois sieltä omasta perseestä.
Mielummin katsoisinkin omaa persettäni kuin tuollaista ihmistä. Oletko miettinyt, mistä voisi johtua, jos lähelläsi olevat useinkin hautautuvat napaansa tai takapuoleensa.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä12242 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ihan ensimmäinen askel on kuunnella.
Entäs kun ei tiedä, miten suhtautuisi kuulemaansa.
Jos vaimoni esimerkiksi kertoo jostain työpaikkakähinöistä ja syyttää jotakuta toista, niin minusta tuntuu epäoikeudenmukaiselta asettua vaimoni puolelle, koska vastapuolen tarina on kuulematta. Tunnen empatiaa ikään kuin kumpaakin osapuolta kohtaan, enkä tahdo valita puoltani kattavien tietojen puutteessa.
Kun eihän se, että vaimoni on vaimoni, tarkoita, etteikö hän voisi tulkita asioita nurinkurisesti tai tehdä itse väärin. Eihän avioliitto ole mikään peruste osoittaa empatiaa.
Siis miten sä kuuntelemalla asetut vaimosi puolelle? Kuuntele äläkä tarjoa mielipiteitä itse asiasta. Ja sitten vaikka halaa häntä.
Ja voithan sanoa olevasi pahoillasi, että hän on ikävässä tilanteessa, ottamatta kantaa itse tilanteeseen.
Mua henkilökohtaisesti ärsyttää nämä miehet, jotka eivät voi asettua sen oman kumppaninsa puolelle missään tilanteessa vaan aina on kuultava se toinen ja kolmas versio. Miksi sitä omaa kumppaniaan ei voi pitää sillä tavalla ykkösenä, että luottaa hänen kertomaansa sen verran että voisi osoittaa olevansa turvasatama jonka puoleen kääntyä vaikeassa tilanteessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen mies, ja suhtaudun puolison ongelma-vuodatuksen tasan sillä tavalla, että koen että ongelma liittyy joko minuun tai minun pitäisi se yrittää ratkaista; en ymmärrä pelkän valittamisen ideaa sitten laisinkaan. Jos ihmisellä on ongelma, se pitää joko ratkaista tai tyytyä tilanteeseen, ja toteutan tätä ajattelutapaa omassa elämässäni. Nimenomaan tämän jälkimmäisen osa-alueen vuoksi joudun säännöllisesti riitoihin puolisoni kanssa, joka suuttuu neuvoista joita yritän kehitellä eri ongelmiin liittyen.
Alleviivaan vahvasti sitä, että puhuminen ei kyllä auta yhtään, jos sen hyöty on yksipuolinen. Jatkuva valitus myös pikku hiljaa heikentää edes sen vähäisen empatian määrääni ajoittaisia todellisia ongelmia kohtaan.
Jatkuva valitus on todellinen ongelma, koska se ongelma ei ole se juttu, mistä valitetaan vaan se, että vaimosi kokee, ettei saa tukea mieheltään ja valittaa ja valittaa, koska joskus saattaisi tärpätä. Jos hän kokisi saavansa varauksetonta tukea ja suojelua, silloin hän valittaisi enää niistä isoista asioista, joista jokaisen kuuluukin valittaa/ surra/ järkyttyä.
Tarkoitin jatkuvalla valituksella siis sitä, että aina löytyy jokin uusi juttu, ja näistä uusista jutuista aika harva liittyy suoraan minuun (esim. tyyliin kodin pitäisi olla siistimpi). Valituksen kohteet liittyvät työelämään, ihmissuhteisiin ja terveydellisiin seikkoihin ja osaa näistä en yksinkertaisesti kykene ymmärtämään, koska ne kuulostavat siltä että olisivat joko ratkaistavissa tai yksinkertaisesti muutettavissa oman vahvemman itsetunnon näyttämisellä. Kuuntelen, kuuntelen kuuntelemasta päästyäkin koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Välillä en kykene estämään tuskastumiseni näkymistä, mikä tietysti aiheuttaa riidan. Kyse on ihan puolison omasta itsetunnosta, joka on ollut aina aika heikko. Yritetty on, mutta nuoruuden muistoja on näemmä vaikea unohtaa. Sekin toki auttaisi, että työtilanne ei olisi sitä mitä se on ollut jo pitkään, mutta enpä usko että sekään ratkaisisi kaikkea. Lisäksi puolisolla yksinkertaisesti on helposti tulistuva luonne, jota hän ei oikein näytä esim. työympäristössä tai sosiaalisissa suhteissa, mutta jonka sitten avaa kotona oikein kunnolla auki.
Kaiken kaikkiaan koen tällaisen yksipuolisuuden helkkarin raskaaksi.
Jatkuva, itseaiheutetuista ongelmista valittaminen on rasittavaa ja mielestäni puoliso voi sanoa tästä asiasta ystävällisesti SILLOIN KUN TOINEN EI OLE AHDISTUNUT/TUNTEIDEN VALLASSA. Voi esimerkiksi ehdottaa, että psykoterapiasta voisi olla apua. Tai sanoa, että sinusta tuntuu, että toimimalla toisin ongelmat ratkeaisivat ja että hänessä itsessäänkin on syytä. Tai jos suhde tuntuu liian raskaalta, voi erota (mielestäni ihan ymmärrettävää).
Tämä on kuitenkin eri asia kuin se, että ei kykene osoittamaan empatiaa ylipäätään tilanteessa, jossa rakastetulla ihmisella on paha olla.
Vierailija kirjoitti:
Miksi sitä omaa kumppaniaan ei voi pitää sillä tavalla ykkösenä, että luottaa hänen kertomaansa sen verran että voisi osoittaa olevansa turvasatama jonka puoleen kääntyä vaikeassa tilanteessa?
Koska se ei ole oikeudenmukaista.
Puolensa valitseminen on kaikkien mehevien riitojen peruskivi. Jos esimerkiksi työpaikalla syntyy ryhmiä, jotka kääntyvät toisiaan vastaan ja suojelevat omia jäseniään, riidat eivät ratkea koskaan.
Minä olen opettaja ja tunnen erinomaisesti äiti- tai isätyypin, jonka mielestä oma lapsi ei voi koskaan olla väärässä. Tällaiset vanhemmat yrittävät esittää oman kiusaajalapsensa kiusattuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiukkuiset ja säikyt eläimet, lapset ja vaimot kesytetään rakkaudella lämmöllä. Mutta silti mies haluaa leikkiä mielummin leijonankesyttäjää kuin hevoskuiskaajaa. No, sitä saa mitä tilaa.
Käyttäjä12242 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi sitä omaa kumppaniaan ei voi pitää sillä tavalla ykkösenä, että luottaa hänen kertomaansa sen verran että voisi osoittaa olevansa turvasatama jonka puoleen kääntyä vaikeassa tilanteessa?
Koska se ei ole oikeudenmukaista.
Puolensa valitseminen on kaikkien mehevien riitojen peruskivi. Jos esimerkiksi työpaikalla syntyy ryhmiä, jotka kääntyvät toisiaan vastaan ja suojelevat omia jäseniään, riidat eivät ratkea koskaan.
Minä olen opettaja ja tunnen erinomaisesti äiti- tai isätyypin, jonka mielestä oma lapsi ei voi koskaan olla väärässä. Tällaiset vanhemmat yrittävät esittää oman kiusaajalapsensa kiusattuna.
Jos kumppani itkee, hän tarvitsee lohdutusta. Se on ihan sataprosenttinen fakta eikä sitä voi kääntää muuksi. Sitten rauhallisemmalla ajalla voi etsiä syitä ja seurauksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos kumppani itkee, hän tarvitsee lohdutusta. Se on ihan sataprosenttinen fakta eikä sitä voi kääntää muuksi. Sitten rauhallisemmalla ajalla voi etsiä syitä ja seurauksia.
Jos kaipaa epäanalyyttistä myötäelämistä ja tunteisiin samaistumista, niin silloin täytyy puhua sympatian kaipuusta.
Ei tule sekoittaa sympatiaa ja empatiaa.
Sympatiassa mennään samaan tunnetilaan mukaan. Lohduttaminen on empaattista, kun nähdään toisen olevan surullinen tarvitsevan lohtua ja annetaan sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näin insinöörimiehenä koen että naisilla on ollut monesti vaikeuksia jäsentää mistä paha olo johtuu ja he sitten kiukuttelevat miehelleen, kuten esimerkiksi pienet lapset monesti tekevät vanhemmilleen. Ja kun kaltaiseni loogisesti ajatteleva mies ei tajua miksi nainen kiukuttelee, kun ratkaisuja ongelmaan on olemassa ja se vaatii vaan vähän selkärankaa ja työtä, mutta naisen loukkaantuneet tunteet ovat vain tiellä, kun hän ei ole henkisesti valmis tekemään mitään muuta kuin vatvoa paisutettua ongelmaansa. Ensimmäisellä kerralla sympatiaa ja empatiaa löytyy ja motivaatiota esittää ja kehittää parannus- ja ratkaisuehdotuksia naisen tyyntyessä, mutta jos sama ongelma toistuu uudestaan ja uudestaan ja naisella ei ole mitään mielenkiintoa korjata tilannetta, niin täytyy kyllä tunnustaa että minultakin loppuu mielenkiinto melko nopeasti ja samalla motivaatio sympatioida ongelmaa jota ei edes haluta korjata.
Tällaiset naisethan syyttävät miestä epäempaattiseksi vaikka miehen näkökulma on, että naisen ongelmana on pikkulapsen tasolle taantunut ongelmanratkaisukyky ja motivaation puute.
Mulla taas on enemmän tuttuina tälläisiä miehiä. Tai ehkä heillä se tulee vahvemmin esille. Esimerkkinä juuri eräs tuttu mies huusi ja raivosi vaimolleen vaimon "salasuhteesta" (jota ei siis ole olemassa), piti viikkojen mykkäkoulua, huusi ja raivosi lapsilleen (lapset jo reagoivat, ovat kyselleet äidiltään että eikö he voisi asua ilman isää). Todellinen syy oli lopulta, kun mies sai sen kerrottua, että ärsytti mennä töihin. Kun tästä ärsytyksen aiheesta päästiin yli, unohtui salasuhteet sun muut typeryydet millä tavoin oli työärsytystään perheeseensä purkanut.
Toinen mies taas ei voi ikinä sanoa suoraan, jos vaimo kysyy, että sopiiko että Liisa tulee käymään tänään, että ei sovi. Sitten kiukuttelee loppuviikon vaimolleen siitä, ettei taaskaan voitu olla perheen kesken juuri sinä iltana (vaikka kaikki muut illat olivatkin), kun piti ottaa Liisa kylään. En tiedä sitten eikö mies pidä Liisasta, kiukuttelee kyllä kaikista vaimon ja lasten kavereista.
Vierailija kirjoitti:
Sympatiassa mennään samaan tunnetilaan mukaan. Lohduttaminen on empaattista, kun nähdään toisen olevan surullinen tarvitsevan lohtua ja annetaan sitä.
Ei vaan empatiassa asetutaan toisen ihmisen asemaan ja pyritään ratkaisemaan ongelma.
Empaattinen psykoterapeutti tarjoaa asiakkaalleen ratkaisukeinoja eikä pelkästään myötäile tätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei nyt perustu mihinkään tieteellisiin tutkimuksiin vaan ihan vaan omiin havantoihini joten en väitä että olisi mikään absoluuttinen totuus. Olen itse 24v ja tuntuu että monet (ei kaikki) ikäryhmäni miehet ovat huomattavasti itsekkäämpiä ja vähemmän empaattisia kun naiset. Useimmissa suhteissa tämä tuntuu olevan ns. ydinongelma (itse olen ollut sinkku pitkän aikaa). Olen miettinyt että tämä voisi johtua siitä että tyttöjä pienestä asti kasvatetaan enemmän ottamaan muut huomioon ja miettiä itseään suhteissa muihin poikiin verrattuna. Tai ei edes välttämättä kasvateta vaan se on yhteiskunnan tarjoama malli joka sisäistetään.
En siis pidä miehiä mitenkään pahoina eikä tietenkään voi yleistää yksilötasolla mutta näin olen kokenut. Kaikki me ollaan ympäristömme tuotoksia.Tämäkin on muuten pelottavan totta. Olen itse 31 vuotias nainen, mutta varsinkin meidän lapsuudessa pikkuveljen ei tarvinnut tehdä mitään mutta siskoilta vaadittiin sitäkin enemmän. Sama ikäryhmän pojilla, että joustoa ei vaadittu tippaakaan mutta tyttöjen piti olla epäitsekkäitä tai runtua tuli. Tunnistan siis tuon sanomasi ongelman.
Ja kuka mahtoi olla se, joka vaati niiltä siskoilta enemmän? Olisko ollut äiti....?
Käyttäjä12242 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sympatiassa mennään samaan tunnetilaan mukaan. Lohduttaminen on empaattista, kun nähdään toisen olevan surullinen tarvitsevan lohtua ja annetaan sitä.
Ei vaan empatiassa asetutaan toisen ihmisen asemaan ja pyritään ratkaisemaan ongelma.
Empaattinen psykoterapeutti tarjoaa asiakkaalleen ratkaisukeinoja eikä pelkästään myötäile tätä.
Sekoitat nyt muutaman jutun. Empaattinen terapeutti ei sano, että ryhdistäydy ja kasva aikuiseksi ja lakkaa tekemästä niin ja näin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä12242 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ihan ensimmäinen askel on kuunnella.
Entäs kun ei tiedä, miten suhtautuisi kuulemaansa.
Jos vaimoni esimerkiksi kertoo jostain työpaikkakähinöistä ja syyttää jotakuta toista, niin minusta tuntuu epäoikeudenmukaiselta asettua vaimoni puolelle, koska vastapuolen tarina on kuulematta. Tunnen empatiaa ikään kuin kumpaakin osapuolta kohtaan, enkä tahdo valita puoltani kattavien tietojen puutteessa.
Kun eihän se, että vaimoni on vaimoni, tarkoita, etteikö hän voisi tulkita asioita nurinkurisesti tai tehdä itse väärin. Eihän avioliitto ole mikään peruste osoittaa empatiaa.
Siis miten sä kuuntelemalla asetut vaimosi puolelle? Kuuntele äläkä tarjoa mielipiteitä itse asiasta. Ja sitten vaikka halaa häntä.
Ja voithan sanoa olevasi pahoillasi, että hän on ikävässä tilanteessa, ottamatta kantaa itse tilanteeseen.
Mutta jos en ole pahoillani? Minusta en voi olla tuollaisessa tilassa pahoillani! Valehtelisinko? Näyttelisinkö roolin?
Kuules ny. Jos et ole pahoillasi siitä, että muka rakastamasi ihminen on surullinen, ahdistunut tms, ET OLE EMPAATTINEN. Ei luulisi olevan noin vaikeaa.
No en ole, koska syy on aivan absurdi! Sen lisäksi joku ehdottelee täällä feikkaamaan osaanottoa - eli valehtelemaan. Olettepa te hienoja ihmisiä empatioinenne!
Joo, EN SITTEN OLE EMPAATTINEN. Mutta rehellinen olen.
Etkö sä siis oikeasti pysty vaan kuuntelemaan, halaamaan, ja selittämään, että et pysty parempaan lohduttamiseen?
Miksi?
No jos siis haluat osoittaa vaimollesi empatiaa/ymmärrystä/parantaa hänen mielialaansa? Mä luulin että sä halusit tietää MITEN empatiaa voi osoittaa jos on eri mieltä kohteen kanssa, ja yritin auttaa.
Kehoitettiin feikkaamaan osaanottoa. Valehtelemaan.
Kerro nyt vihdoin miten kuunteleminen ja halaaminen on feikkaamista ja valehtelua?
Jos pahan mielen syy on täysin absurdi, ei ole mitään syytä lähteä läälitsemään sitä halailulla. Ennemminkin voimme keskustella siitä, oliko touhussa mitään järkeä.
Pointti tässä on juuri se, että se paha mieli on aito, vaikka syy olisi (sinusta) typerä. Pointti empatiassa on se, että pystyy jättämään oman näkökulmansa ja omat käsityksensä asiasta hetkeksi sivuun tilanteesta (ei niitä tarvitse kieltää, vaan ymmärtää että ne eivät ole olennaisia tässä tilanteessa) ja keskittyä toisen ihmisen kokemukseen.
Mutta kun sitä päätä vaan ei saada pois sieltä omasta perseestä.
Mielummin katsoisinkin omaa persettäni kuin tuollaista ihmistä. Oletko miettinyt, mistä voisi johtua, jos lähelläsi olevat useinkin hautautuvat napaansa tai takapuoleensa.
Minkälaista ihmistä? Koko ketjuun postaamani ainoan lauseen perusteella tiedät minkälainen ihminen minä olen?
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä12242 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sympatiassa mennään samaan tunnetilaan mukaan. Lohduttaminen on empaattista, kun nähdään toisen olevan surullinen tarvitsevan lohtua ja annetaan sitä.
Ei vaan empatiassa asetutaan toisen ihmisen asemaan ja pyritään ratkaisemaan ongelma.
Empaattinen psykoterapeutti tarjoaa asiakkaalleen ratkaisukeinoja eikä pelkästään myötäile tätä.
Sekoitat nyt muutaman jutun. Empaattinen terapeutti ei sano, että ryhdistäydy ja kasva aikuiseksi ja lakkaa tekemästä niin ja näin.
Ihan kokemuksesta tiedän, että empaattinen terapeutti on kysynyt kysymyksiä, joilla on katkaistu omissa kielteisissä tunteissa piehtaroiminen. Kysymykset sattuvat, koska niihin vastatessa on pakko ottaa itsestä vastuu. Kun terapeutti ei enää sanokaan, että sinulla on oikeus rypeä, vaan vaatii, että sinulla on velvollisuus ratkaista, niin se tekee kipeää eikä siinä hetkessä tunnu empaattiselta, vaikka kokonaisuudessa empaattista onkin.
Jos tahdotte mieheltänne tukea tunteissa rypemiseen, niin minusta se kannattaa sanoa ääneen. Puhukaa auki se, että ette tahdo ratkaisuehdotuksia vaan tahdotte vain piehtaroida tunnetilassanne. Silloin miehelle ei synny painetta, että hänen pitäisi auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nainen, mutta olen itse tietyllä tapaa samanlainen. En osaa suhtautua negatiivisiin tunteisiin, etenkään silloin kun niitä näytetään tai niistä puhutaan todella avoimesti. Ahdistun, vaivaudun ja turhaudun, jos mihinkään ratkaisuehdotukseen ei tartuta tai ei haluta edes miettiä ratkaisua. Esimerkkinä ennen läheinen ystäväni, johon olen ottanut paljon etäisyyttä. Hän itkee avoimesti, kertoo itsemurha-ajatuksista, sanoo kuinka uupunut on ja kuinka rankkaa töissä on, väsyttää, ahdistaa kun kaikki miehet aina jättää, kaikki on huonosti, asunto lähtee ihan kohta alta koska vuokranantaja on myymässä sitä ja niin edelleen. Olen ehdottanut sairauslomaa, työn vaihtamista, työn keventämistä, psykoterapiaa koska hänellä on terapeutti valmiina ja hän on jo saanut kelalta myönteisen päätöksen korvaukseen kahdesti, mutta ei halua aloittaa koska töissä on niin kiire, olen luvannut auttaa asunnon etsimisessä, olen etsinyt asuntoa, olen luvannut vaikka hoitaa koko muuton, mutta mikään asunto ei kelpaa koska ei ole tarpeeksi iso tai tarpeeksi uusi tai väärässä kerroksessa tai väärällä kadulla, sanoo vaan ettei jaksa ajatella vaikka muutto on kuukauden päästä, lupaan hoitaa koko homman, mutta ei halua kun haluaa asua tuossa asunnossa. Siis ihan hirveästi asioita, joille ei haluta tehdä mitään vaikka ratkaisu annetaan tarjottimella.
Olen itse keski-vaikeasti masentunut, vaikea paniikkihäiriö ja taustalla työuupumus. Ymmärrän, että elämä on joskus ihan täysin perseestä, mutta ei se muutu paremmaksi sillä että siitä vain jauhetaan päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Kukaan ei hyödy siitä, että jauhetaan samoja asioita yhä uudelleen ja uudelleen ilman, että haluaa muuttaa yhtään mitään. Asioille pitää myös tehdä jotain, oli se sitten yksin tai avun kanssa. Turhaudun äärimmäisen paljon siitä, että minulle kerrotaan ongelma X, käytän paljon vaivaa ja aikaa jotta hankin mahdollisimman paljon tietoa ja tiukkaa faktaa asiasta, koostan erilaisia ratkaisuehdotuksia, sitten vastaus on ei en halua, ahdistaa, en tiedä mitä teen, elämä on rankkaa, ahdistaa. Eli siis käytän hirveästi omia voimavaroja auttamiseen, mutta sitten syljetään päin naamaa.
Minulle on joskus ehdotettu sitä, että antaa avautumisen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ei siihen tarvitse sen enempää reagoida. Minusta se on kuitenkin todella loukkaavaa ja jopa halveksivaa, kyllä minua ainakin loukkaa jos harvoin kerron jostain ongelmasta ja vastaus on luokkaa ”voi ei, tosi kurjaa”. Jos kerron jostain, toivon saavani apua ja ratkaisuehdotuksia, en lässyttämistä ja ”jaksuhaleja kulta, kyllä se siitä”. Ei se siitä jos asialle ei tee mitään, enkä tiedä mitä teen kun olen keinoton.
Eli käytännössä kaikki avautuminen on todella, todella kuormittavaa ja ahdistavaa silloin, kun asioista halutaan vain avautua eikä tehdä mitään. Näkee hirveästi vaivaa auttaakseen, mutta se ei kelpaa.
Kirjoitat ja kuvaat asiaa hyvin, olen samaa mieltä kanssasi. t. 261. Epätoivossa vellominen ei auta mitään. Ja vastuu siitä on itsellä. Olet tehnyt paljon jo ystäväsi hyväksi. Mielestäni tärkeämpää on nyt sinun jaksamisesi ja hyvinvointisi.
Vaikuttaako sinusta siltä, ettei viestin kirjoittaja jaksa tai voi hyvin? Nämä kliseet! 😁
Viestin kirjoittaja kirjoitti itse kärsivänsä keskivaikeasta masennuksesta, joten kyllä oletan, että jaksaminen voi olla todellakin tuossa tilanteessa kortilla. Ja jos on hankalaa oman jaksamisen kanssa niin ei pakko on stopata. Klisee tai ei, moni tuntuu tuon arjessa usein unohtavan. (kokemusta on!
Käyttäjä12242 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sympatiassa mennään samaan tunnetilaan mukaan. Lohduttaminen on empaattista, kun nähdään toisen olevan surullinen tarvitsevan lohtua ja annetaan sitä.
Ei vaan empatiassa asetutaan toisen ihmisen asemaan ja pyritään ratkaisemaan ongelma.
Empaattinen psykoterapeutti tarjoaa asiakkaalleen ratkaisukeinoja eikä pelkästään myötäile tätä.
Sekoitat nyt muutaman jutun. Empaattinen terapeutti ei sano, että ryhdistäydy ja kasva aikuiseksi ja lakkaa tekemästä niin ja näin.
Tämä on muuten hämmästyttävää ja havaitsin tämän itsekin jo varhaisaikuisena! Oudompaa tuossa on vielä sekin, että naisporukoissa aletaan yhdessä syrjimään sitä, jonka käytös ei noudattele normia. Miksi? Minua ei henk koht kiinnosta, jos joku antaa miehensä juosta vieraissa tai ottaa sektion tai jättää imettämättä tai imettää, kunhan ei pakota minua tekemään samoin. Toisaalta taas en pakota ketään toimimaan niin kuin parhaaksi näen, mutta joskus on vaikeaa seurata vierestä jos joku tekee oikeasti höppänöitä valintoja omalla kustannuksellaan. Toisaalta en niistäkään pidä meteliä, sillä asia ei kosketa minua ja minuakin hämmentää tuo toisten tapa arvostella niin järjettömästi. Suurimmalla osalla se johtuu siitä, että omasta elämästä puuttuu ponne.