Lue keskustelun säännöt.
Miesten empatiakyvyttömyys
20.06.2018 |
Varmasti joku muukin kuin minä on törmännyt mieheen, joka on tosi mukava ja hyvää seuraa, jopa todella vahvasti kumppni, mutta tiukan paikan tullen on pakko tajuta, että homma sujuu vain myötämäessä. Miehellä ei ole kykyä asettua toisen asemaan vaikeuksien kohdatessa, ei vaikka miten yrittäisi selittää miten itse koen asiat.
Onko tämä asia, joka pitää vain oppia hyväksymään (miten) vai pitääkö siirtyä seuraavaan?
Kommentit (437)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä12242 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ihan ensimmäinen askel on kuunnella.
Entäs kun ei tiedä, miten suhtautuisi kuulemaansa.
Jos vaimoni esimerkiksi kertoo jostain työpaikkakähinöistä ja syyttää jotakuta toista, niin minusta tuntuu epäoikeudenmukaiselta asettua vaimoni puolelle, koska vastapuolen tarina on kuulematta. Tunnen empatiaa ikään kuin kumpaakin osapuolta kohtaan, enkä tahdo valita puoltani kattavien tietojen puutteessa.
Kun eihän se, että vaimoni on vaimoni, tarkoita, etteikö hän voisi tulkita asioita nurinkurisesti tai tehdä itse väärin. Eihän avioliitto ole mikään peruste osoittaa empatiaa.
Siis miten sä kuuntelemalla asetut vaimosi puolelle? Kuuntele äläkä tarjoa mielipiteitä itse asiasta. Ja sitten vaikka halaa häntä.
Ja voithan sanoa olevasi pahoillasi, että hän on ikävässä tilanteessa, ottamatta kantaa itse tilanteeseen.
Mutta jos en ole pahoillani? Minusta en voi olla tuollaisessa tilassa pahoillani! Valehtelisinko? Näyttelisinkö roolin?
Kuules ny. Jos et ole pahoillasi siitä, että muka rakastamasi ihminen on surullinen, ahdistunut tms, ET OLE EMPAATTINEN. Ei luulisi olevan noin vaikeaa.
No en ole, koska syy on aivan absurdi! Sen lisäksi joku ehdottelee täällä feikkaamaan osaanottoa - eli valehtelemaan. Olettepa te hienoja ihmisiä empatioinenne!
Joo, EN SITTEN OLE EMPAATTINEN. Mutta rehellinen olen.
Etkö sä siis oikeasti pysty vaan kuuntelemaan, halaamaan, ja selittämään, että et pysty parempaan lohduttamiseen?
Miksi?
No jos siis haluat osoittaa vaimollesi empatiaa/ymmärrystä/parantaa hänen mielialaansa? Mä luulin että sä halusit tietää MITEN empatiaa voi osoittaa jos on eri mieltä kohteen kanssa, ja yritin auttaa.
Kehoitettiin feikkaamaan osaanottoa. Valehtelemaan.
Kerro nyt vihdoin miten kuunteleminen ja halaaminen on feikkaamista ja valehtelua?
Jos pahan mielen syy on täysin absurdi, ei ole mitään syytä lähteä läälitsemään sitä halailulla. Ennemminkin voimme keskustella siitä, oliko touhussa mitään järkeä.
Pointti tässä on juuri se, että se paha mieli on aito, vaikka syy olisi (sinusta) typerä. Pointti empatiassa on se, että pystyy jättämään oman näkökulmansa ja omat käsityksensä asiasta hetkeksi sivuun tilanteesta (ei niitä tarvitse kieltää, vaan ymmärtää että ne eivät ole olennaisia tässä tilanteessa) ja keskittyä toisen ihmisen kokemukseen.
Eli valehtelemaan. Tuollainenhan kumuloituu. Kerta toisensa jälkeen ”ymmärretään” valheellisesti kumppania, kunnes koko suhde on yhtä illuusiota ymmärryksestä jota ei ole. On vain ”enpatiaa” - teennäistä myötäelämistä vastoin totuutta.
Silloin on ihan vaan parempi lähteä eri teille. Jos et kerran ymmärrä kumppaniasi etkä edes halua ja kokisit sen jotenkin valheellisena. En tosiaan ihmettele naisten eroherkkyyttä.
Lisää tuohon vielä se, että alat käyttäytyä negatiivisesti toisen tunteenilmauksia kohtaan niin eropaperit odottavat sinua väistämättä jossain vaiheessa.
Parisuhteessa pointti on se, että toista rakastetaan ja häntä tuetaan.
Minä kyllä tuen. Tuen vaikeassa siaraudessa loppuun saakka, todellisissa elämän kolhuissa ja menetyksissä. Mutta absurdeissa pikkuasioissa en ”myötäelä”, etenkään, jos ne ovat omassa päässä suurenneltuja ja vain itsekehiteltyä ”mielipahaa”. Jokaisen aikuisen ihmisen tulew tällainen ymmärtää. Jos ei, on jäänyt tunne-elämältään lapsen tasolle.
Monellahan (naisella ja myös miehellä) on kohtia, joissa on jäänyt lapsen tasolle. Eikös se juuri ole tarkoitus, että parisuhteessa kasvetaan ja noista lapsuuden tunnelukoista pääsee yli, kun saa toiselta turvallisen tuen siihen eikä vähättelevää arvostelua, mikä vain pahentaa asiaa ja saa ihmisen junnaamaan niissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen mies, ja suhtaudun puolison ongelma-vuodatuksen tasan sillä tavalla, että koen että ongelma liittyy joko minuun tai minun pitäisi se yrittää ratkaista; en ymmärrä pelkän valittamisen ideaa sitten laisinkaan. Jos ihmisellä on ongelma, se pitää joko ratkaista tai tyytyä tilanteeseen, ja toteutan tätä ajattelutapaa omassa elämässäni. Nimenomaan tämän jälkimmäisen osa-alueen vuoksi joudun säännöllisesti riitoihin puolisoni kanssa, joka suuttuu neuvoista joita yritän kehitellä eri ongelmiin liittyen.
Alleviivaan vahvasti sitä, että puhuminen ei kyllä auta yhtään, jos sen hyöty on yksipuolinen. Jatkuva valitus myös pikku hiljaa heikentää edes sen vähäisen empatian määrääni ajoittaisia todellisia ongelmia kohtaan.
Jatkuva valitus on todellinen ongelma, koska se ongelma ei ole se juttu, mistä valitetaan vaan se, että vaimosi kokee, ettei saa tukea mieheltään ja valittaa ja valittaa, koska joskus saattaisi tärpätä. Jos hän kokisi saavansa varauksetonta tukea ja suojelua, silloin hän valittaisi enää niistä isoista asioista, joista jokaisen kuuluukin valittaa/ surra/ järkyttyä.
Tarkoitin jatkuvalla valituksella siis sitä, että aina löytyy jokin uusi juttu, ja näistä uusista jutuista aika harva liittyy suoraan minuun (esim. tyyliin kodin pitäisi olla siistimpi). Valituksen kohteet liittyvät työelämään, ihmissuhteisiin ja terveydellisiin seikkoihin ja osaa näistä en yksinkertaisesti kykene ymmärtämään, koska ne kuulostavat siltä että olisivat joko ratkaistavissa tai yksinkertaisesti muutettavissa oman vahvemman itsetunnon näyttämisellä. Kuuntelen, kuuntelen kuuntelemasta päästyäkin koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Välillä en kykene estämään tuskastumiseni näkymistä, mikä tietysti aiheuttaa riidan. Kyse on ihan puolison omasta itsetunnosta, joka on ollut aina aika heikko. Yritetty on, mutta nuoruuden muistoja on näemmä vaikea unohtaa. Sekin toki auttaisi, että työtilanne ei olisi sitä mitä se on ollut jo pitkään, mutta enpä usko että sekään ratkaisisi kaikkea. Lisäksi puolisolla yksinkertaisesti on helposti tulistuva luonne, jota hän ei oikein näytä esim. työympäristössä tai sosiaalisissa suhteissa, mutta jonka sitten avaa kotona oikein kunnolla auki.
Kaiken kaikkiaan koen tällaisen yksipuolisuuden helkkarin raskaaksi.
Minun itsetuntoni karisisi tuollaisessa suhteessa. Itsetunnolle on oleellista more is more. Kun molemmat mielummin ylihehkuttavat ja ylitukevat toista, molempien itsetunto kasvaa, on kivempi olla, hehkutaan ulospäin jne. Vaimollasi menisi paremmin yksin kuin suhteessa, jos joutuu olemaan suhteessa yksin huonoine itsetuntoineen.
Vierailija kirjoitti:
Vaimon surutyö kesti ja kestää. Omaisen kuoleman jälkeen linnoittautui vessaan tunneiksi tekemään surutyötään. Uhkaili tappavansa itsensä ja huusi kuin leijona ilmoille tunteja mitä sattuu. Ole siinä empaattinen. Tätä jatkui ainakin viisi ikävää vuotta. Välillä oli kyllä rauhallisempaa. Nyt sitten kymmenenvuoden jälkeen syyttelee etten osannut häntä tukea surutyössä. Vaikka kuinka sylittelin ja rauhoittelin, itkimme yhdessä ja asiasta keskusteltiin paljon. Oppinut olen ettei ole kyse empatian puutteesta kohdallani. Tällä vain vedätettiin vuosia säälipisteitä ja saatiin minut tuntemaan itseni paskaksi mieheksi. Syylistämistä jatkui ja jatkui. Avioero tuli vihdoin kahden lapsen ja jatkuvan mollaamisen jälkeen. Nyt olen uudentervepäisen ja viehättävän vaimoni kanssa saanut kaksi suloista lasta. Meillä ei mollata ei huudeta eikä syylistetä surut kohdataan ja eletään eteenpäin.
Selkeästi vika oli ensimmäisessä vaimossasi eikä sinussa. Ei normaali nainen raivoa kuin hyeena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä12242 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ihan ensimmäinen askel on kuunnella.
Entäs kun ei tiedä, miten suhtautuisi kuulemaansa.
Jos vaimoni esimerkiksi kertoo jostain työpaikkakähinöistä ja syyttää jotakuta toista, niin minusta tuntuu epäoikeudenmukaiselta asettua vaimoni puolelle, koska vastapuolen tarina on kuulematta. Tunnen empatiaa ikään kuin kumpaakin osapuolta kohtaan, enkä tahdo valita puoltani kattavien tietojen puutteessa.
Kun eihän se, että vaimoni on vaimoni, tarkoita, etteikö hän voisi tulkita asioita nurinkurisesti tai tehdä itse väärin. Eihän avioliitto ole mikään peruste osoittaa empatiaa.
Siis miten sä kuuntelemalla asetut vaimosi puolelle? Kuuntele äläkä tarjoa mielipiteitä itse asiasta. Ja sitten vaikka halaa häntä.
Ja voithan sanoa olevasi pahoillasi, että hän on ikävässä tilanteessa, ottamatta kantaa itse tilanteeseen.
Mutta jos en ole pahoillani? Minusta en voi olla tuollaisessa tilassa pahoillani! Valehtelisinko? Näyttelisinkö roolin?
Kuules ny. Jos et ole pahoillasi siitä, että muka rakastamasi ihminen on surullinen, ahdistunut tms, ET OLE EMPAATTINEN. Ei luulisi olevan noin vaikeaa.
No en ole, koska syy on aivan absurdi! Sen lisäksi joku ehdottelee täällä feikkaamaan osaanottoa - eli valehtelemaan. Olettepa te hienoja ihmisiä empatioinenne!
Joo, EN SITTEN OLE EMPAATTINEN. Mutta rehellinen olen.
Etkö sä siis oikeasti pysty vaan kuuntelemaan, halaamaan, ja selittämään, että et pysty parempaan lohduttamiseen?
Miksi?
No jos siis haluat osoittaa vaimollesi empatiaa/ymmärrystä/parantaa hänen mielialaansa? Mä luulin että sä halusit tietää MITEN empatiaa voi osoittaa jos on eri mieltä kohteen kanssa, ja yritin auttaa.
Kehoitettiin feikkaamaan osaanottoa. Valehtelemaan.
Kerro nyt vihdoin miten kuunteleminen ja halaaminen on feikkaamista ja valehtelua?
Jos pahan mielen syy on täysin absurdi, ei ole mitään syytä lähteä läälitsemään sitä halailulla. Ennemminkin voimme keskustella siitä, oliko touhussa mitään järkeä.
Pointti tässä on juuri se, että se paha mieli on aito, vaikka syy olisi (sinusta) typerä. Pointti empatiassa on se, että pystyy jättämään oman näkökulmansa ja omat käsityksensä asiasta hetkeksi sivuun tilanteesta (ei niitä tarvitse kieltää, vaan ymmärtää että ne eivät ole olennaisia tässä tilanteessa) ja keskittyä toisen ihmisen kokemukseen.
Eli valehtelemaan. Tuollainenhan kumuloituu. Kerta toisensa jälkeen ”ymmärretään” valheellisesti kumppania, kunnes koko suhde on yhtä illuusiota ymmärryksestä jota ei ole. On vain ”enpatiaa” - teennäistä myötäelämistä vastoin totuutta.
Silloin on ihan vaan parempi lähteä eri teille. Jos et kerran ymmärrä kumppaniasi etkä edes halua ja kokisit sen jotenkin valheellisena. En tosiaan ihmettele naisten eroherkkyyttä.
Lisää tuohon vielä se, että alat käyttäytyä negatiivisesti toisen tunteenilmauksia kohtaan niin eropaperit odottavat sinua väistämättä jossain vaiheessa.
Parisuhteessa pointti on se, että toista rakastetaan ja häntä tuetaan.
Minä kyllä tuen. Tuen vaikeassa siaraudessa loppuun saakka, todellisissa elämän kolhuissa ja menetyksissä. Mutta absurdeissa pikkuasioissa en ”myötäelä”, etenkään, jos ne ovat omassa päässä suurenneltuja ja vain itsekehiteltyä ”mielipahaa”. Jokaisen aikuisen ihmisen tulew tällainen ymmärtää. Jos ei, on jäänyt tunne-elämältään lapsen tasolle.
Monellahan (naisella ja myös miehellä) on kohtia, joissa on jäänyt lapsen tasolle. Eikös se juuri ole tarkoitus, että parisuhteessa kasvetaan ja noista lapsuuden tunnelukoista pääsee yli, kun saa toiselta turvallisen tuen siihen eikä vähättelevää arvostelua, mikä vain pahentaa asiaa ja saa ihmisen junnaamaan niissä.
Olen ymmärtänyt, että tunnelukkoihin kannattaisi käydä terapiassa ammattilaisella. Minä haluan olla kumppani, en terapeutti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä12242 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ihan ensimmäinen askel on kuunnella.
Entäs kun ei tiedä, miten suhtautuisi kuulemaansa.
Jos vaimoni esimerkiksi kertoo jostain työpaikkakähinöistä ja syyttää jotakuta toista, niin minusta tuntuu epäoikeudenmukaiselta asettua vaimoni puolelle, koska vastapuolen tarina on kuulematta. Tunnen empatiaa ikään kuin kumpaakin osapuolta kohtaan, enkä tahdo valita puoltani kattavien tietojen puutteessa.
Kun eihän se, että vaimoni on vaimoni, tarkoita, etteikö hän voisi tulkita asioita nurinkurisesti tai tehdä itse väärin. Eihän avioliitto ole mikään peruste osoittaa empatiaa.
Siis miten sä kuuntelemalla asetut vaimosi puolelle? Kuuntele äläkä tarjoa mielipiteitä itse asiasta. Ja sitten vaikka halaa häntä.
Ja voithan sanoa olevasi pahoillasi, että hän on ikävässä tilanteessa, ottamatta kantaa itse tilanteeseen.
Mutta jos en ole pahoillani? Minusta en voi olla tuollaisessa tilassa pahoillani! Valehtelisinko? Näyttelisinkö roolin?
Kuules ny. Jos et ole pahoillasi siitä, että muka rakastamasi ihminen on surullinen, ahdistunut tms, ET OLE EMPAATTINEN. Ei luulisi olevan noin vaikeaa.
No en ole, koska syy on aivan absurdi! Sen lisäksi joku ehdottelee täällä feikkaamaan osaanottoa - eli valehtelemaan. Olettepa te hienoja ihmisiä empatioinenne!
Joo, EN SITTEN OLE EMPAATTINEN. Mutta rehellinen olen.
Etkö sä siis oikeasti pysty vaan kuuntelemaan, halaamaan, ja selittämään, että et pysty parempaan lohduttamiseen?
Miksi?
No jos siis haluat osoittaa vaimollesi empatiaa/ymmärrystä/parantaa hänen mielialaansa? Mä luulin että sä halusit tietää MITEN empatiaa voi osoittaa jos on eri mieltä kohteen kanssa, ja yritin auttaa.
Kehoitettiin feikkaamaan osaanottoa. Valehtelemaan.
Kerro nyt vihdoin miten kuunteleminen ja halaaminen on feikkaamista ja valehtelua?
Jos pahan mielen syy on täysin absurdi, ei ole mitään syytä lähteä läälitsemään sitä halailulla. Ennemminkin voimme keskustella siitä, oliko touhussa mitään järkeä.
Pointti tässä on juuri se, että se paha mieli on aito, vaikka syy olisi (sinusta) typerä. Pointti empatiassa on se, että pystyy jättämään oman näkökulmansa ja omat käsityksensä asiasta hetkeksi sivuun tilanteesta (ei niitä tarvitse kieltää, vaan ymmärtää että ne eivät ole olennaisia tässä tilanteessa) ja keskittyä toisen ihmisen kokemukseen.
Eli valehtelemaan. Tuollainenhan kumuloituu. Kerta toisensa jälkeen ”ymmärretään” valheellisesti kumppania, kunnes koko suhde on yhtä illuusiota ymmärryksestä jota ei ole. On vain ”enpatiaa” - teennäistä myötäelämistä vastoin totuutta.
Silloin on ihan vaan parempi lähteä eri teille. Jos et kerran ymmärrä kumppaniasi etkä edes halua ja kokisit sen jotenkin valheellisena. En tosiaan ihmettele naisten eroherkkyyttä.
Lisää tuohon vielä se, että alat käyttäytyä negatiivisesti toisen tunteenilmauksia kohtaan niin eropaperit odottavat sinua väistämättä jossain vaiheessa.
Parisuhteessa pointti on se, että toista rakastetaan ja häntä tuetaan.
Minä kyllä tuen. Tuen vaikeassa siaraudessa loppuun saakka, todellisissa elämän kolhuissa ja menetyksissä. Mutta absurdeissa pikkuasioissa en ”myötäelä”, etenkään, jos ne ovat omassa päässä suurenneltuja ja vain itsekehiteltyä ”mielipahaa”. Jokaisen aikuisen ihmisen tulew tällainen ymmärtää. Jos ei, on jäänyt tunne-elämältään lapsen tasolle.
Monellahan (naisella ja myös miehellä) on kohtia, joissa on jäänyt lapsen tasolle. Eikös se juuri ole tarkoitus, että parisuhteessa kasvetaan ja noista lapsuuden tunnelukoista pääsee yli, kun saa toiselta turvallisen tuen siihen eikä vähättelevää arvostelua, mikä vain pahentaa asiaa ja saa ihmisen junnaamaan niissä.
Olen ymmärtänyt, että tunnelukkoihin kannattaisi käydä terapiassa ammattilaisella. Minä haluan olla kumppani, en terapeutti.
Ja jos sinä olisit empaattinen ja turvallinen kumppani, terapiaa ei kaikissa tapauksissa tarvittaisi. Sori, mutta mulle olisi kyllä dealbreaker, että puoliso toteaa vaan, että mene yksin terapiaan hoitamaan itsesi eikä osoittaisi mitään empatiaa. Tokikaan hänen ei tarvitse ratkaista niitä ongelmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä12242 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ihan ensimmäinen askel on kuunnella.
Entäs kun ei tiedä, miten suhtautuisi kuulemaansa.
Jos vaimoni esimerkiksi kertoo jostain työpaikkakähinöistä ja syyttää jotakuta toista, niin minusta tuntuu epäoikeudenmukaiselta asettua vaimoni puolelle, koska vastapuolen tarina on kuulematta. Tunnen empatiaa ikään kuin kumpaakin osapuolta kohtaan, enkä tahdo valita puoltani kattavien tietojen puutteessa.
Kun eihän se, että vaimoni on vaimoni, tarkoita, etteikö hän voisi tulkita asioita nurinkurisesti tai tehdä itse väärin. Eihän avioliitto ole mikään peruste osoittaa empatiaa.
Siis miten sä kuuntelemalla asetut vaimosi puolelle? Kuuntele äläkä tarjoa mielipiteitä itse asiasta. Ja sitten vaikka halaa häntä.
Ja voithan sanoa olevasi pahoillasi, että hän on ikävässä tilanteessa, ottamatta kantaa itse tilanteeseen.
Mutta jos en ole pahoillani? Minusta en voi olla tuollaisessa tilassa pahoillani! Valehtelisinko? Näyttelisinkö roolin?
Kuules ny. Jos et ole pahoillasi siitä, että muka rakastamasi ihminen on surullinen, ahdistunut tms, ET OLE EMPAATTINEN. Ei luulisi olevan noin vaikeaa.
No en ole, koska syy on aivan absurdi! Sen lisäksi joku ehdottelee täällä feikkaamaan osaanottoa - eli valehtelemaan. Olettepa te hienoja ihmisiä empatioinenne!
Joo, EN SITTEN OLE EMPAATTINEN. Mutta rehellinen olen.
Etkö sä siis oikeasti pysty vaan kuuntelemaan, halaamaan, ja selittämään, että et pysty parempaan lohduttamiseen?
Miksi?
No jos siis haluat osoittaa vaimollesi empatiaa/ymmärrystä/parantaa hänen mielialaansa? Mä luulin että sä halusit tietää MITEN empatiaa voi osoittaa jos on eri mieltä kohteen kanssa, ja yritin auttaa.
Kehoitettiin feikkaamaan osaanottoa. Valehtelemaan.
Kerro nyt vihdoin miten kuunteleminen ja halaaminen on feikkaamista ja valehtelua?
Jos pahan mielen syy on täysin absurdi, ei ole mitään syytä lähteä läälitsemään sitä halailulla. Ennemminkin voimme keskustella siitä, oliko touhussa mitään järkeä.
Pointti tässä on juuri se, että se paha mieli on aito, vaikka syy olisi (sinusta) typerä. Pointti empatiassa on se, että pystyy jättämään oman näkökulmansa ja omat käsityksensä asiasta hetkeksi sivuun tilanteesta (ei niitä tarvitse kieltää, vaan ymmärtää että ne eivät ole olennaisia tässä tilanteessa) ja keskittyä toisen ihmisen kokemukseen.
Eli valehtelemaan. Tuollainenhan kumuloituu. Kerta toisensa jälkeen ”ymmärretään” valheellisesti kumppania, kunnes koko suhde on yhtä illuusiota ymmärryksestä jota ei ole. On vain ”enpatiaa” - teennäistä myötäelämistä vastoin totuutta.
Silloin on ihan vaan parempi lähteä eri teille. Jos et kerran ymmärrä kumppaniasi etkä edes halua ja kokisit sen jotenkin valheellisena. En tosiaan ihmettele naisten eroherkkyyttä.
Lisää tuohon vielä se, että alat käyttäytyä negatiivisesti toisen tunteenilmauksia kohtaan niin eropaperit odottavat sinua väistämättä jossain vaiheessa.
Parisuhteessa pointti on se, että toista rakastetaan ja häntä tuetaan.
Minä kyllä tuen. Tuen vaikeassa siaraudessa loppuun saakka, todellisissa elämän kolhuissa ja menetyksissä. Mutta absurdeissa pikkuasioissa en ”myötäelä”, etenkään, jos ne ovat omassa päässä suurenneltuja ja vain itsekehiteltyä ”mielipahaa”. Jokaisen aikuisen ihmisen tulew tällainen ymmärtää. Jos ei, on jäänyt tunne-elämältään lapsen tasolle.
Monellahan (naisella ja myös miehellä) on kohtia, joissa on jäänyt lapsen tasolle. Eikös se juuri ole tarkoitus, että parisuhteessa kasvetaan ja noista lapsuuden tunnelukoista pääsee yli, kun saa toiselta turvallisen tuen siihen eikä vähättelevää arvostelua, mikä vain pahentaa asiaa ja saa ihmisen junnaamaan niissä.
Olen ymmärtänyt, että tunnelukkoihin kannattaisi käydä terapiassa ammattilaisella. Minä haluan olla kumppani, en terapeutti.
Ja jos sinä olisit empaattinen ja turvallinen kumppani, terapiaa ei kaikissa tapauksissa tarvittaisi. Sori, mutta mulle olisi kyllä dealbreaker, että puoliso toteaa vaan, että mene yksin terapiaan hoitamaan itsesi eikä osoittaisi mitään empatiaa. Tokikaan hänen ei tarvitse ratkaista niitä ongelmia.
Jos kyse on _sinun_ lapsuutesi tunnelukoissa, et suinkaan kuvittele että niitä ratkotaan pariterpiassa? Kyllä se on yksilöterapian paikka. Tuskin kukaan edes tuollaiseen suostuisi. Kuulostaa läheisriippuvuudelta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä12242 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ihan ensimmäinen askel on kuunnella.
Entäs kun ei tiedä, miten suhtautuisi kuulemaansa.
Jos vaimoni esimerkiksi kertoo jostain työpaikkakähinöistä ja syyttää jotakuta toista, niin minusta tuntuu epäoikeudenmukaiselta asettua vaimoni puolelle, koska vastapuolen tarina on kuulematta. Tunnen empatiaa ikään kuin kumpaakin osapuolta kohtaan, enkä tahdo valita puoltani kattavien tietojen puutteessa.
Kun eihän se, että vaimoni on vaimoni, tarkoita, etteikö hän voisi tulkita asioita nurinkurisesti tai tehdä itse väärin. Eihän avioliitto ole mikään peruste osoittaa empatiaa.
Siis miten sä kuuntelemalla asetut vaimosi puolelle? Kuuntele äläkä tarjoa mielipiteitä itse asiasta. Ja sitten vaikka halaa häntä.
Ja voithan sanoa olevasi pahoillasi, että hän on ikävässä tilanteessa, ottamatta kantaa itse tilanteeseen.
Mutta jos en ole pahoillani? Minusta en voi olla tuollaisessa tilassa pahoillani! Valehtelisinko? Näyttelisinkö roolin?
Kuules ny. Jos et ole pahoillasi siitä, että muka rakastamasi ihminen on surullinen, ahdistunut tms, ET OLE EMPAATTINEN. Ei luulisi olevan noin vaikeaa.
No en ole, koska syy on aivan absurdi! Sen lisäksi joku ehdottelee täällä feikkaamaan osaanottoa - eli valehtelemaan. Olettepa te hienoja ihmisiä empatioinenne!
Joo, EN SITTEN OLE EMPAATTINEN. Mutta rehellinen olen.
Etkö sä siis oikeasti pysty vaan kuuntelemaan, halaamaan, ja selittämään, että et pysty parempaan lohduttamiseen?
Miksi?
No jos siis haluat osoittaa vaimollesi empatiaa/ymmärrystä/parantaa hänen mielialaansa? Mä luulin että sä halusit tietää MITEN empatiaa voi osoittaa jos on eri mieltä kohteen kanssa, ja yritin auttaa.
Kehoitettiin feikkaamaan osaanottoa. Valehtelemaan.
Kerro nyt vihdoin miten kuunteleminen ja halaaminen on feikkaamista ja valehtelua?
Jos pahan mielen syy on täysin absurdi, ei ole mitään syytä lähteä läälitsemään sitä halailulla. Ennemminkin voimme keskustella siitä, oliko touhussa mitään järkeä.
Pointti tässä on juuri se, että se paha mieli on aito, vaikka syy olisi (sinusta) typerä. Pointti empatiassa on se, että pystyy jättämään oman näkökulmansa ja omat käsityksensä asiasta hetkeksi sivuun tilanteesta (ei niitä tarvitse kieltää, vaan ymmärtää että ne eivät ole olennaisia tässä tilanteessa) ja keskittyä toisen ihmisen kokemukseen.
Eli valehtelemaan. Tuollainenhan kumuloituu. Kerta toisensa jälkeen ”ymmärretään” valheellisesti kumppania, kunnes koko suhde on yhtä illuusiota ymmärryksestä jota ei ole. On vain ”enpatiaa” - teennäistä myötäelämistä vastoin totuutta.
Silloin on ihan vaan parempi lähteä eri teille. Jos et kerran ymmärrä kumppaniasi etkä edes halua ja kokisit sen jotenkin valheellisena. En tosiaan ihmettele naisten eroherkkyyttä.
Lisää tuohon vielä se, että alat käyttäytyä negatiivisesti toisen tunteenilmauksia kohtaan niin eropaperit odottavat sinua väistämättä jossain vaiheessa.
Parisuhteessa pointti on se, että toista rakastetaan ja häntä tuetaan.
Minä kyllä tuen. Tuen vaikeassa siaraudessa loppuun saakka, todellisissa elämän kolhuissa ja menetyksissä. Mutta absurdeissa pikkuasioissa en ”myötäelä”, etenkään, jos ne ovat omassa päässä suurenneltuja ja vain itsekehiteltyä ”mielipahaa”. Jokaisen aikuisen ihmisen tulew tällainen ymmärtää. Jos ei, on jäänyt tunne-elämältään lapsen tasolle.
Monellahan (naisella ja myös miehellä) on kohtia, joissa on jäänyt lapsen tasolle. Eikös se juuri ole tarkoitus, että parisuhteessa kasvetaan ja noista lapsuuden tunnelukoista pääsee yli, kun saa toiselta turvallisen tuen siihen eikä vähättelevää arvostelua, mikä vain pahentaa asiaa ja saa ihmisen junnaamaan niissä.
Olen ymmärtänyt, että tunnelukkoihin kannattaisi käydä terapiassa ammattilaisella. Minä haluan olla kumppani, en terapeutti.
Ja jos sinä olisit empaattinen ja turvallinen kumppani, terapiaa ei kaikissa tapauksissa tarvittaisi. Sori, mutta mulle olisi kyllä dealbreaker, että puoliso toteaa vaan, että mene yksin terapiaan hoitamaan itsesi eikä osoittaisi mitään empatiaa. Tokikaan hänen ei tarvitse ratkaista niitä ongelmia.
Jos kyse on _sinun_ lapsuutesi tunnelukoissa, et suinkaan kuvittele että niitä ratkotaan pariterpiassa? Kyllä se on yksilöterapian paikka. Tuskin kukaan edes tuollaiseen suostuisi. Kuulostaa läheisriippuvuudelta.
En puhunut pariterapiasta vaan puolison suhtautumisesta siihen, että minulla on asia, jonka takia tarvitsen terapiaa.
Jokaisella sitä paitsi on jonkinasteisia lapsuudesta syntyneitä ärsykekohtia. Osa on sellaisia, ettei niihin tosiaan tarvita terapiaa, mutta puolison kunnioittava suhtautuminen niitä kohtaan auttaa.
Itse olen "italialaistyyppisestä" suvusta, jossa kaikki puhuvat jonkun näkökulmasta puhuvat toistensa päälle/keskeyttävät sitä enemmän, mitä kiinnostavampi keskustelu on. Kukaan ei pahastu vaan on oppinut ottamaan tilansa ja kuuntelemaan älämölöstä huolimatta. Mies taas suuttuu tuosta heti. En ole patistamassa häntä terapiaan vaan yritän huomioida ja himmata itseäni ja toimia kunnioittavasti häntä kohtaan hänen asettamilla rajoilla. Minä taas toisaalta koen, ettei mies ole innostunut tai kiinnostunut aiheesta, koska hänen keskustelunsa ei ota kierroksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä12242 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ihan ensimmäinen askel on kuunnella.
Entäs kun ei tiedä, miten suhtautuisi kuulemaansa.
Jos vaimoni esimerkiksi kertoo jostain työpaikkakähinöistä ja syyttää jotakuta toista, niin minusta tuntuu epäoikeudenmukaiselta asettua vaimoni puolelle, koska vastapuolen tarina on kuulematta. Tunnen empatiaa ikään kuin kumpaakin osapuolta kohtaan, enkä tahdo valita puoltani kattavien tietojen puutteessa.
Kun eihän se, että vaimoni on vaimoni, tarkoita, etteikö hän voisi tulkita asioita nurinkurisesti tai tehdä itse väärin. Eihän avioliitto ole mikään peruste osoittaa empatiaa.
Siis miten sä kuuntelemalla asetut vaimosi puolelle? Kuuntele äläkä tarjoa mielipiteitä itse asiasta. Ja sitten vaikka halaa häntä.
Ja voithan sanoa olevasi pahoillasi, että hän on ikävässä tilanteessa, ottamatta kantaa itse tilanteeseen.
Mutta jos en ole pahoillani? Minusta en voi olla tuollaisessa tilassa pahoillani! Valehtelisinko? Näyttelisinkö roolin?
Kuules ny. Jos et ole pahoillasi siitä, että muka rakastamasi ihminen on surullinen, ahdistunut tms, ET OLE EMPAATTINEN. Ei luulisi olevan noin vaikeaa.
No en ole, koska syy on aivan absurdi! Sen lisäksi joku ehdottelee täällä feikkaamaan osaanottoa - eli valehtelemaan. Olettepa te hienoja ihmisiä empatioinenne!
Joo, EN SITTEN OLE EMPAATTINEN. Mutta rehellinen olen.
Etkö sä siis oikeasti pysty vaan kuuntelemaan, halaamaan, ja selittämään, että et pysty parempaan lohduttamiseen?
Miksi?
No jos siis haluat osoittaa vaimollesi empatiaa/ymmärrystä/parantaa hänen mielialaansa? Mä luulin että sä halusit tietää MITEN empatiaa voi osoittaa jos on eri mieltä kohteen kanssa, ja yritin auttaa.
Kehoitettiin feikkaamaan osaanottoa. Valehtelemaan.
Kerro nyt vihdoin miten kuunteleminen ja halaaminen on feikkaamista ja valehtelua?
Jos pahan mielen syy on täysin absurdi, ei ole mitään syytä lähteä läälitsemään sitä halailulla. Ennemminkin voimme keskustella siitä, oliko touhussa mitään järkeä.
Pointti tässä on juuri se, että se paha mieli on aito, vaikka syy olisi (sinusta) typerä. Pointti empatiassa on se, että pystyy jättämään oman näkökulmansa ja omat käsityksensä asiasta hetkeksi sivuun tilanteesta (ei niitä tarvitse kieltää, vaan ymmärtää että ne eivät ole olennaisia tässä tilanteessa) ja keskittyä toisen ihmisen kokemukseen.
Eli valehtelemaan. Tuollainenhan kumuloituu. Kerta toisensa jälkeen ”ymmärretään” valheellisesti kumppania, kunnes koko suhde on yhtä illuusiota ymmärryksestä jota ei ole. On vain ”enpatiaa” - teennäistä myötäelämistä vastoin totuutta.
Silloin on ihan vaan parempi lähteä eri teille. Jos et kerran ymmärrä kumppaniasi etkä edes halua ja kokisit sen jotenkin valheellisena. En tosiaan ihmettele naisten eroherkkyyttä.
Lisää tuohon vielä se, että alat käyttäytyä negatiivisesti toisen tunteenilmauksia kohtaan niin eropaperit odottavat sinua väistämättä jossain vaiheessa.
Parisuhteessa pointti on se, että toista rakastetaan ja häntä tuetaan.
Minä kyllä tuen. Tuen vaikeassa siaraudessa loppuun saakka, todellisissa elämän kolhuissa ja menetyksissä. Mutta absurdeissa pikkuasioissa en ”myötäelä”, etenkään, jos ne ovat omassa päässä suurenneltuja ja vain itsekehiteltyä ”mielipahaa”. Jokaisen aikuisen ihmisen tulew tällainen ymmärtää. Jos ei, on jäänyt tunne-elämältään lapsen tasolle.
Monellahan (naisella ja myös miehellä) on kohtia, joissa on jäänyt lapsen tasolle. Eikös se juuri ole tarkoitus, että parisuhteessa kasvetaan ja noista lapsuuden tunnelukoista pääsee yli, kun saa toiselta turvallisen tuen siihen eikä vähättelevää arvostelua, mikä vain pahentaa asiaa ja saa ihmisen junnaamaan niissä.
Olen ymmärtänyt, että tunnelukkoihin kannattaisi käydä terapiassa ammattilaisella. Minä haluan olla kumppani, en terapeutti.
Ja jos sinä olisit empaattinen ja turvallinen kumppani, terapiaa ei kaikissa tapauksissa tarvittaisi. Sori, mutta mulle olisi kyllä dealbreaker, että puoliso toteaa vaan, että mene yksin terapiaan hoitamaan itsesi eikä osoittaisi mitään empatiaa. Tokikaan hänen ei tarvitse ratkaista niitä ongelmia.
Jos kyse on _sinun_ lapsuutesi tunnelukoissa, et suinkaan kuvittele että niitä ratkotaan pariterpiassa? Kyllä se on yksilöterapian paikka. Tuskin kukaan edes tuollaiseen suostuisi. Kuulostaa läheisriippuvuudelta.
En puhunut pariterapiasta vaan puolison suhtautumisesta siihen, että minulla on asia, jonka takia tarvitsen terapiaa.
Jokaisella sitä paitsi on jonkinasteisia lapsuudesta syntyneitä ärsykekohtia. Osa on sellaisia, ettei niihin tosiaan tarvita terapiaa, mutta puolison kunnioittava suhtautuminen niitä kohtaan auttaa.
Itse olen "italialaistyyppisestä" suvusta, jossa kaikki puhuvat jonkun näkökulmasta puhuvat toistensa päälle/keskeyttävät sitä enemmän, mitä kiinnostavampi keskustelu on. Kukaan ei pahastu vaan on oppinut ottamaan tilansa ja kuuntelemaan älämölöstä huolimatta. Mies taas suuttuu tuosta heti. En ole patistamassa häntä terapiaan vaan yritän huomioida ja himmata itseäni ja toimia kunnioittavasti häntä kohtaan hänen asettamilla rajoilla. Minä taas toisaalta koen, ettei mies ole innostunut tai kiinnostunut aiheesta, koska hänen keskustelunsa ei ota kierroksia.
Suvussahan (ja sen käytösessä) tuossa vika onkin eikä miehessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä12242 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ihan ensimmäinen askel on kuunnella.
Entäs kun ei tiedä, miten suhtautuisi kuulemaansa.
Jos vaimoni esimerkiksi kertoo jostain työpaikkakähinöistä ja syyttää jotakuta toista, niin minusta tuntuu epäoikeudenmukaiselta asettua vaimoni puolelle, koska vastapuolen tarina on kuulematta. Tunnen empatiaa ikään kuin kumpaakin osapuolta kohtaan, enkä tahdo valita puoltani kattavien tietojen puutteessa.
Kun eihän se, että vaimoni on vaimoni, tarkoita, etteikö hän voisi tulkita asioita nurinkurisesti tai tehdä itse väärin. Eihän avioliitto ole mikään peruste osoittaa empatiaa.
Siis miten sä kuuntelemalla asetut vaimosi puolelle? Kuuntele äläkä tarjoa mielipiteitä itse asiasta. Ja sitten vaikka halaa häntä.
Ja voithan sanoa olevasi pahoillasi, että hän on ikävässä tilanteessa, ottamatta kantaa itse tilanteeseen.
Mutta jos en ole pahoillani? Minusta en voi olla tuollaisessa tilassa pahoillani! Valehtelisinko? Näyttelisinkö roolin?
Kuules ny. Jos et ole pahoillasi siitä, että muka rakastamasi ihminen on surullinen, ahdistunut tms, ET OLE EMPAATTINEN. Ei luulisi olevan noin vaikeaa.
No en ole, koska syy on aivan absurdi! Sen lisäksi joku ehdottelee täällä feikkaamaan osaanottoa - eli valehtelemaan. Olettepa te hienoja ihmisiä empatioinenne!
Joo, EN SITTEN OLE EMPAATTINEN. Mutta rehellinen olen.
Etkö sä siis oikeasti pysty vaan kuuntelemaan, halaamaan, ja selittämään, että et pysty parempaan lohduttamiseen?
Miksi?
No jos siis haluat osoittaa vaimollesi empatiaa/ymmärrystä/parantaa hänen mielialaansa? Mä luulin että sä halusit tietää MITEN empatiaa voi osoittaa jos on eri mieltä kohteen kanssa, ja yritin auttaa.
Kehoitettiin feikkaamaan osaanottoa. Valehtelemaan.
Kerro nyt vihdoin miten kuunteleminen ja halaaminen on feikkaamista ja valehtelua?
Jos pahan mielen syy on täysin absurdi, ei ole mitään syytä lähteä läälitsemään sitä halailulla. Ennemminkin voimme keskustella siitä, oliko touhussa mitään järkeä.
Pointti tässä on juuri se, että se paha mieli on aito, vaikka syy olisi (sinusta) typerä. Pointti empatiassa on se, että pystyy jättämään oman näkökulmansa ja omat käsityksensä asiasta hetkeksi sivuun tilanteesta (ei niitä tarvitse kieltää, vaan ymmärtää että ne eivät ole olennaisia tässä tilanteessa) ja keskittyä toisen ihmisen kokemukseen.
Eli valehtelemaan. Tuollainenhan kumuloituu. Kerta toisensa jälkeen ”ymmärretään” valheellisesti kumppania, kunnes koko suhde on yhtä illuusiota ymmärryksestä jota ei ole. On vain ”enpatiaa” - teennäistä myötäelämistä vastoin totuutta.
Silloin on ihan vaan parempi lähteä eri teille. Jos et kerran ymmärrä kumppaniasi etkä edes halua ja kokisit sen jotenkin valheellisena. En tosiaan ihmettele naisten eroherkkyyttä.
Lisää tuohon vielä se, että alat käyttäytyä negatiivisesti toisen tunteenilmauksia kohtaan niin eropaperit odottavat sinua väistämättä jossain vaiheessa.
Parisuhteessa pointti on se, että toista rakastetaan ja häntä tuetaan.
Minä kyllä tuen. Tuen vaikeassa siaraudessa loppuun saakka, todellisissa elämän kolhuissa ja menetyksissä. Mutta absurdeissa pikkuasioissa en ”myötäelä”, etenkään, jos ne ovat omassa päässä suurenneltuja ja vain itsekehiteltyä ”mielipahaa”. Jokaisen aikuisen ihmisen tulew tällainen ymmärtää. Jos ei, on jäänyt tunne-elämältään lapsen tasolle.
Monellahan (naisella ja myös miehellä) on kohtia, joissa on jäänyt lapsen tasolle. Eikös se juuri ole tarkoitus, että parisuhteessa kasvetaan ja noista lapsuuden tunnelukoista pääsee yli, kun saa toiselta turvallisen tuen siihen eikä vähättelevää arvostelua, mikä vain pahentaa asiaa ja saa ihmisen junnaamaan niissä.
Olen ymmärtänyt, että tunnelukkoihin kannattaisi käydä terapiassa ammattilaisella. Minä haluan olla kumppani, en terapeutti.
Ja jos sinä olisit empaattinen ja turvallinen kumppani, terapiaa ei kaikissa tapauksissa tarvittaisi. Sori, mutta mulle olisi kyllä dealbreaker, että puoliso toteaa vaan, että mene yksin terapiaan hoitamaan itsesi eikä osoittaisi mitään empatiaa. Tokikaan hänen ei tarvitse ratkaista niitä ongelmia.
Jos kyse on _sinun_ lapsuutesi tunnelukoissa, et suinkaan kuvittele että niitä ratkotaan pariterpiassa? Kyllä se on yksilöterapian paikka. Tuskin kukaan edes tuollaiseen suostuisi. Kuulostaa läheisriippuvuudelta.
En puhunut pariterapiasta vaan puolison suhtautumisesta siihen, että minulla on asia, jonka takia tarvitsen terapiaa.
Jokaisella sitä paitsi on jonkinasteisia lapsuudesta syntyneitä ärsykekohtia. Osa on sellaisia, ettei niihin tosiaan tarvita terapiaa, mutta puolison kunnioittava suhtautuminen niitä kohtaan auttaa.
Itse olen "italialaistyyppisestä" suvusta, jossa kaikki puhuvat jonkun näkökulmasta puhuvat toistensa päälle/keskeyttävät sitä enemmän, mitä kiinnostavampi keskustelu on. Kukaan ei pahastu vaan on oppinut ottamaan tilansa ja kuuntelemaan älämölöstä huolimatta. Mies taas suuttuu tuosta heti. En ole patistamassa häntä terapiaan vaan yritän huomioida ja himmata itseäni ja toimia kunnioittavasti häntä kohtaan hänen asettamilla rajoilla. Minä taas toisaalta koen, ettei mies ole innostunut tai kiinnostunut aiheesta, koska hänen keskustelunsa ei ota kierroksia.
Suvussahan (ja sen käytösessä) tuossa vika onkin eikä miehessä.
Mies tosin on ainoa, jolla on kurja olo...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä12242 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ihan ensimmäinen askel on kuunnella.
Entäs kun ei tiedä, miten suhtautuisi kuulemaansa.
Jos vaimoni esimerkiksi kertoo jostain työpaikkakähinöistä ja syyttää jotakuta toista, niin minusta tuntuu epäoikeudenmukaiselta asettua vaimoni puolelle, koska vastapuolen tarina on kuulematta. Tunnen empatiaa ikään kuin kumpaakin osapuolta kohtaan, enkä tahdo valita puoltani kattavien tietojen puutteessa.
Kun eihän se, että vaimoni on vaimoni, tarkoita, etteikö hän voisi tulkita asioita nurinkurisesti tai tehdä itse väärin. Eihän avioliitto ole mikään peruste osoittaa empatiaa.
Siis miten sä kuuntelemalla asetut vaimosi puolelle? Kuuntele äläkä tarjoa mielipiteitä itse asiasta. Ja sitten vaikka halaa häntä.
Ja voithan sanoa olevasi pahoillasi, että hän on ikävässä tilanteessa, ottamatta kantaa itse tilanteeseen.
Mutta jos en ole pahoillani? Minusta en voi olla tuollaisessa tilassa pahoillani! Valehtelisinko? Näyttelisinkö roolin?
Kuules ny. Jos et ole pahoillasi siitä, että muka rakastamasi ihminen on surullinen, ahdistunut tms, ET OLE EMPAATTINEN. Ei luulisi olevan noin vaikeaa.
No en ole, koska syy on aivan absurdi! Sen lisäksi joku ehdottelee täällä feikkaamaan osaanottoa - eli valehtelemaan. Olettepa te hienoja ihmisiä empatioinenne!
Joo, EN SITTEN OLE EMPAATTINEN. Mutta rehellinen olen.
Etkö sä siis oikeasti pysty vaan kuuntelemaan, halaamaan, ja selittämään, että et pysty parempaan lohduttamiseen?
Miksi?
No jos siis haluat osoittaa vaimollesi empatiaa/ymmärrystä/parantaa hänen mielialaansa? Mä luulin että sä halusit tietää MITEN empatiaa voi osoittaa jos on eri mieltä kohteen kanssa, ja yritin auttaa.
Kehoitettiin feikkaamaan osaanottoa. Valehtelemaan.
Kerro nyt vihdoin miten kuunteleminen ja halaaminen on feikkaamista ja valehtelua?
Jos pahan mielen syy on täysin absurdi, ei ole mitään syytä lähteä läälitsemään sitä halailulla. Ennemminkin voimme keskustella siitä, oliko touhussa mitään järkeä.
Pointti tässä on juuri se, että se paha mieli on aito, vaikka syy olisi (sinusta) typerä. Pointti empatiassa on se, että pystyy jättämään oman näkökulmansa ja omat käsityksensä asiasta hetkeksi sivuun tilanteesta (ei niitä tarvitse kieltää, vaan ymmärtää että ne eivät ole olennaisia tässä tilanteessa) ja keskittyä toisen ihmisen kokemukseen.
Eli valehtelemaan. Tuollainenhan kumuloituu. Kerta toisensa jälkeen ”ymmärretään” valheellisesti kumppania, kunnes koko suhde on yhtä illuusiota ymmärryksestä jota ei ole. On vain ”enpatiaa” - teennäistä myötäelämistä vastoin totuutta.
Silloin on ihan vaan parempi lähteä eri teille. Jos et kerran ymmärrä kumppaniasi etkä edes halua ja kokisit sen jotenkin valheellisena. En tosiaan ihmettele naisten eroherkkyyttä.
Lisää tuohon vielä se, että alat käyttäytyä negatiivisesti toisen tunteenilmauksia kohtaan niin eropaperit odottavat sinua väistämättä jossain vaiheessa.
Parisuhteessa pointti on se, että toista rakastetaan ja häntä tuetaan.
Minä kyllä tuen. Tuen vaikeassa siaraudessa loppuun saakka, todellisissa elämän kolhuissa ja menetyksissä. Mutta absurdeissa pikkuasioissa en ”myötäelä”, etenkään, jos ne ovat omassa päässä suurenneltuja ja vain itsekehiteltyä ”mielipahaa”. Jokaisen aikuisen ihmisen tulew tällainen ymmärtää. Jos ei, on jäänyt tunne-elämältään lapsen tasolle.
Monellahan (naisella ja myös miehellä) on kohtia, joissa on jäänyt lapsen tasolle. Eikös se juuri ole tarkoitus, että parisuhteessa kasvetaan ja noista lapsuuden tunnelukoista pääsee yli, kun saa toiselta turvallisen tuen siihen eikä vähättelevää arvostelua, mikä vain pahentaa asiaa ja saa ihmisen junnaamaan niissä.
Olen ymmärtänyt, että tunnelukkoihin kannattaisi käydä terapiassa ammattilaisella. Minä haluan olla kumppani, en terapeutti.
Ja jos sinä olisit empaattinen ja turvallinen kumppani, terapiaa ei kaikissa tapauksissa tarvittaisi. Sori, mutta mulle olisi kyllä dealbreaker, että puoliso toteaa vaan, että mene yksin terapiaan hoitamaan itsesi eikä osoittaisi mitään empatiaa. Tokikaan hänen ei tarvitse ratkaista niitä ongelmia.
Jos kyse on _sinun_ lapsuutesi tunnelukoissa, et suinkaan kuvittele että niitä ratkotaan pariterpiassa? Kyllä se on yksilöterapian paikka. Tuskin kukaan edes tuollaiseen suostuisi. Kuulostaa läheisriippuvuudelta.
En puhunut pariterapiasta vaan puolison suhtautumisesta siihen, että minulla on asia, jonka takia tarvitsen terapiaa.
Jokaisella sitä paitsi on jonkinasteisia lapsuudesta syntyneitä ärsykekohtia. Osa on sellaisia, ettei niihin tosiaan tarvita terapiaa, mutta puolison kunnioittava suhtautuminen niitä kohtaan auttaa.
Itse olen "italialaistyyppisestä" suvusta, jossa kaikki puhuvat jonkun näkökulmasta puhuvat toistensa päälle/keskeyttävät sitä enemmän, mitä kiinnostavampi keskustelu on. Kukaan ei pahastu vaan on oppinut ottamaan tilansa ja kuuntelemaan älämölöstä huolimatta. Mies taas suuttuu tuosta heti. En ole patistamassa häntä terapiaan vaan yritän huomioida ja himmata itseäni ja toimia kunnioittavasti häntä kohtaan hänen asettamilla rajoilla. Minä taas toisaalta koen, ettei mies ole innostunut tai kiinnostunut aiheesta, koska hänen keskustelunsa ei ota kierroksia.
Suvussahan (ja sen käytösessä) tuossa vika onkin eikä miehessä.
Mies tosin on ainoa, jolla on kurja olo...
Epäilemättä.
Ap, en tiedä tilannettasi mutta kuullostaa ihan miehen itsensä aiheuttamalta tilanteelta ja kun asiaa pitäisi käsitellä hänen käytöstään katsellen, niin lopputulos on kylmää kyytiä.
Minulla on ollut neljä suhdetta ennen nykyistä avioliittoani, joissa jokaisessa suhteessa oli dynamiikka samanlainen ja mies oli varustettu kalan empatiakyvyllä. Osalla heistä empatiakyky ulottui suhteen ulkopuolisiin naisiin, ja he eivät sietäneet lainkaan kun sanailin välillä ankarampaan sävyyn meillä vierailleista kolmansista pyöristä tai liian tiiviisti yhteyttä pitäneistä eksistä, mutta sen sijaan minut voitiin haukkua pystyyn melkein koska vain ja mistä vain ja yleensä mitä huonoimmalla hetkellä. Jos kärsin stressistä tai olin kipeä, mies heittäytyi täydeksi ilkimykseksi eikä edes teeskennellyt ymmärtävänsä. Empatiakyvyn puutteeseen yhdistettynä vielä jonkinlainen nujertava kateus tai sellainen kummallinen "Mihin sä sitä tarviit/Miksi sun sinne pitäisi päästä"- henkinen mollaaminen jokaiseen asiaan mitä halusin tehdä, ja vielä "Luulet ittestäs liikoja nainen"- tyylinen puhe, niin hyvinvointi oli koetuksella.
Pahin tapaus oli silti sarjapettäjä, joka uskotteli muuttuneensa. Tapasin miehen, joka kättelyssä kertoi pettäneensä eksäänsä lukuisten eri naisten kanssa ja pian minulle valkeni että hän käytti pettämistä kostovälineenä. Totta kai oma vuoroni tuli, ja tajusin että mieshän ei ollut empaattinen pätkääkään, kun tuli hänen käytöksestään puhe. Hänen mielestään meidän piti jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut sen jälkeen kun hän pyysi anteeksi - eikä hän edes kysynyt, annoinko. Väestöliiton sivuillakin snaotaan, että pettämistä käsitellessä pallo on petetyllä ja asia käydään niin monta kertaa läpi kuin petetystä tuntuu ja jos pettäjä haluaa jatkaa suhteessa, hänen on sitouduttava ja kestettävä se läpikäymisen tuska. Muussa tapauksessa suhde kannattaa unohtaa, koska pettäminen on niin kauhea kriisi jota ei saa sivuttaa tai jättää käsittelemättä, koska se jättää vain käsittelemättömiä mörköjä välille.
Emme olleet tuon jälkeen enää yhdessä kauaa. Ja kyllä, hän yritti pettää kanssani nykyistään, eli se siitä empatiakyvystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli miehisen logiikan mukaan vika on miehessä ja syy on naurettava ja hänen pitäisi vaan miehistyä ja opetella pitämään puolensa.
Vierailija kirjoitti:
Oon ite todella empaattinen nainen ja mulla on hyvin epäempaattinen mies. Ei oo ikinä ilkee tai nimittele ym, mutta voin sanoo että meni kauan siinä et opittiin toistemme tavoille.
Tuo empatian puute johtuu pitkälti siitä, et mies ottaa aina kaikki mun huolet ihteensä, vaikkei tosiaa häntä ees koskis. Eikä miehen lapsuuden perheessä paljoo tunteista puhuttu. Me ollaan päästy sillä eteenpäin et mä sanon suoraan "nyt mulla on paha olla, voitko ottaa kainaloon". Lohduttavia sanoja on turha oottaa, mutta ne saa sit vaikka siskolta. Muuten aivan paras mies, en vaihtas <3
"nyt mulla on paha olla, voitko ottaa kainaloon"
Tämä purisi ainakin minuun. Kainalosta voisit suoltaa sitten rankempaakin tekstiä hiljalleen.
Mutta tämä pätisi silti vain ongelmiin joihin ei ole oikein ratkaisua. Niitäkin on toki elämässä paljon.
Mutta jos ongelmaan on helppo ja yhdessä sovittava ratkaisu niin en malttaisi vain syleillä ja kuunnella. Tunnustan. Ja sitten vielä ongelmat joissa sanottu tai sanomaton piikki kohdistuisi minuun niin en kykene syleilemään ja kuuntelemaan. Olen hämmästynyt jos keskiverto nainen pystyy ja on erilainen tässä suhteessa. Ja jos olisikin en haluaisi hyväksikäyttää tällaista naisen ominaisluonnetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kyllä kokenut empatiakyvyn puutetta enemmän nimenomaan naisten puolelta. Suomalaisethan todettiin juuri Euroopan kattavassa tutkimuksessa epäempaattisimmaksi kansaksi. Meillä on hyvin vahva käsitys siitä, miten kaikkien tulee elää. Suomessa on säännöt oikeastaan kaiken suhteen ja niitä tulee noudattaa jokaisen. Jos sääntöä ei noudata, silloin "luulee olevansa parempi kuin muut".
Suomalainen nainen ennenkaikkea vahtii muitakin, että jokainen noudattaa niitä sääntöjä. Empatiaa on turha odottaa, jos näin ei toimi. Itse olen tehnyt elämässäni lukuisia valintoja, jotka ovat johtaneet nimenomaan naisten vihan saamisesta niskaani, koska olen poikennut niitä säännöistä, jotka meille on annettu. Olen esimerkiksi synnyttänyt lapsen suunnitellulla sektiolla, koska pelkäsin 4 kiloisen vauvan aiheuttavan liikaa vaurioita minulle. Olen myös elänyt avoimessa suhteessa, jossa sallin mieheni käydä vieraissa. Meillä käy kotona siivooja pari kertaa viikossa ja lasten hoitaja kerran viikossa. Jokainen näistä on herättänyt rankkaa arvostelua vaikkei päätökseni ole koskeneet näitä ihmisiä mitenkään.
Tätä nykyä olen ulkosuomalainen ja ero on huima muun maalaisiin naisiin. Ehkä sitä pitäisi miettiä jokainen omalla kohdallaan, että miksi ihmeessä sitä kytätään muiden elämää ja vaaditaan jokaista noudattamaan samoja kaavoja.
Näin insinöörimiehenä koen että naisilla on ollut monesti vaikeuksia jäsentää mistä paha olo johtuu ja he sitten kiukuttelevat miehelleen, kuten esimerkiksi pienet lapset monesti tekevät vanhemmilleen. Ja kun kaltaiseni loogisesti ajatteleva mies ei tajua miksi nainen kiukuttelee, kun ratkaisuja ongelmaan on olemassa ja se vaatii vaan vähän selkärankaa ja työtä, mutta naisen loukkaantuneet tunteet ovat vain tiellä, kun hän ei ole henkisesti valmis tekemään mitään muuta kuin vatvoa paisutettua ongelmaansa. Ensimmäisellä kerralla sympatiaa ja empatiaa löytyy ja motivaatiota esittää ja kehittää parannus- ja ratkaisuehdotuksia naisen tyyntyessä, mutta jos sama ongelma toistuu uudestaan ja uudestaan ja naisella ei ole mitään mielenkiintoa korjata tilannetta, niin täytyy kyllä tunnustaa että minultakin loppuu mielenkiinto melko nopeasti ja samalla motivaatio sympatioida ongelmaa jota ei edes haluta korjata.
Tällaiset naisethan syyttävät miestä epäempaattiseksi vaikka miehen näkökulma on, että naisen ongelmana on pikkulapsen tasolle taantunut ongelmanratkaisukyky ja motivaation puute.
Vierailija kirjoitti:
Näin insinöörimiehenä koen että naisilla on ollut monesti vaikeuksia jäsentää mistä paha olo johtuu ja he sitten kiukuttelevat miehelleen, kuten esimerkiksi pienet lapset monesti tekevät vanhemmilleen. Ja kun kaltaiseni loogisesti ajatteleva mies ei tajua miksi nainen kiukuttelee, kun ratkaisuja ongelmaan on olemassa ja se vaatii vaan vähän selkärankaa ja työtä, mutta naisen loukkaantuneet tunteet ovat vain tiellä, kun hän ei ole henkisesti valmis tekemään mitään muuta kuin vatvoa paisutettua ongelmaansa. Ensimmäisellä kerralla sympatiaa ja empatiaa löytyy ja motivaatiota esittää ja kehittää parannus- ja ratkaisuehdotuksia naisen tyyntyessä, mutta jos sama ongelma toistuu uudestaan ja uudestaan ja naisella ei ole mitään mielenkiintoa korjata tilannetta, niin täytyy kyllä tunnustaa että minultakin loppuu mielenkiinto melko nopeasti ja samalla motivaatio sympatioida ongelmaa jota ei edes haluta korjata.
Tällaiset naisethan syyttävät miestä epäempaattiseksi vaikka miehen näkökulma on, että naisen ongelmana on pikkulapsen tasolle taantunut ongelmanratkaisukyky ja motivaation puute.
Syliähän ne lapset haluavat ja niin myös ylirasittunut vaimokin.
352 jatkaa.
Yksi paha oli myös eksäni, joka toimi paholaisen asianajajana. Ihan joka ikisen tilanteen hän sai käännettyä siten, että olin suurin syyllinen kaikkeen. En vain tajunnut hänen logiikkaansa. Jos joku sylki minua kadulla päin, sen oli ehdottomasti johduttava siitä että olin katsonut sylkijää väärällä tavalla eikä siitä, että sylkijässä oli vikaa. Lopulta isoäitini kertoi, että meidän oma isoisämme oli samanlainen. Kaikki jutut hän uskoi mitä kuuli kylältä, mutta ei vahingossakaan pitänyt perheensä puolia. Kuultuani tuon tajusin, että äitinihän on ihan tismalleen samanlainen. Hän saa joka ikisen asian selitettyä sen ulkopuoliselle parhaalla tavalla ja se tuntui varsinkin teininä hyvin pahalta tajuta että on jo valmiiksi syntipukkina kaikkeen. Silloinkin kun paras kaverini löytyi sängystäni poikaystäväni kanssa, niin sekin johtui äitini mukaan siitä että kaverini isä hakkaa kaveriani, eikä suinkaan siitä että ystäväni oli yksinkertaisesti _____. Koska olin saanut mallin jo kotoa, niin etsin alitajuisesti samanlaisia miehiä. Ymmärrettyäni tuon eropäätös oli helpompi ja kaatui nimenomaan miehen empatiavajeeseen, koska en todellakaan kestänyt kuunnella jatkuvaa syyttelyä ja kauheaa draamanvääntöä asioista joista olisi selvinnyt yhdellä keskustelulla.
Noissa empatiavajaissa ihmisissä hämmästytti sekin, että joka ikinen väitti olevansa itkuherkkä mieheksi ja tunteellinen mies. Ainoa vain, että se tunteellisuus koski heitä itseään ja jopa kuviteltuja loukkauksia, mutta ei koskettanut esimerkiksi minua.
Nykyisen tavattuani ihastuin häneen jo siksi, että hän osoitti aitoa lämpöä minua kohtaan. Kun kerroin, että kärsin pahasta kala-allergiasta, mikä estää toisten kanssa samoista pulloista juomisen tai jopa huulirasvan käytön, sillä pienikin määrä tekee hallaa, niin mieheni kommentoi sitä heti todella lämpimästi. Se käytös ei ole muuttunut vaikka vastamäkeä on tullut ja hänelläkin ollut huonot paikkansa.
Minusta tuntuu, että tässä keskustelussa menevät iloisesti sekaisin empatia ja sympatia.
Empatia tarkoittaa siis sitä, että osaa nähdä asiat toisen ihmisen näkökulmasta, vaikka olisi niistä itse aivan eri mieltä. Empaattinen liberaali pystyy ymmärtämään konservatiivia konservatiivin omista arvoista käsin.
Ratkaisukeskeinen lähestymistapa on usein empaattinen lähestymistapa. Siinä yritetään nähdä asiat vaikeuksista valittavan ihmisen näkökulmasta ja tarjota niihin ratkaisu.
Jos valittaja kaipaa sitä, että tukija ottaa syliinsä, eikä sano vastaan vaan myötäilee tunteita, niin silloin valittaja ei kaipaa empatiaa vaan sympatiaa.
Vierailija kirjoitti:
Olen mies, ja suhtaudun puolison ongelma-vuodatuksen tasan sillä tavalla, että koen että ongelma liittyy joko minuun tai minun pitäisi se yrittää ratkaista; en ymmärrä pelkän valittamisen ideaa sitten laisinkaan. Jos ihmisellä on ongelma, se pitää joko ratkaista tai tyytyä tilanteeseen, ja toteutan tätä ajattelutapaa omassa elämässäni. Nimenomaan tämän jälkimmäisen osa-alueen vuoksi joudun säännöllisesti riitoihin puolisoni kanssa, joka suuttuu neuvoista joita yritän kehitellä eri ongelmiin liittyen.
Alleviivaan vahvasti sitä, että puhuminen ei kyllä auta yhtään, jos sen hyöty on yksipuolinen. Jatkuva valitus myös pikku hiljaa heikentää edes sen vähäisen empatian määrääni ajoittaisia todellisia ongelmia kohtaan.
Tämä on kyllä hyvin miesmäinen ajattelutapa. Perheenjäseneni kuolee sairauteen, asialle ei voi kukaan tehdä mitään. Silti minulla on täysi oikeus olla surullinen ja tuntea kaikkia niitä tunteita mitä asia minussa herättääkin. Siitä puhuminen keventää oloa, auttaa jaksamaan tilannetta, jota ei voi ratkaista, johon on pakko tyytyä. Onneksi oma mieheni ymmärtää tämän, antaa minun puhua, halaa ja silittää tukkaa, kun suren suhteellisen nuoren vanhempani kuolemaa.
Ei vaan auttaisi naista kehittymään aikuisena ihmisenä. Kuulostatte siltä kuin nainen olisi koko elämänsä kasvava lapsi jonka kehitystä pitää varjella.
Jos ei ole mitään aitoa iso syytä niin aikuinen karvapilluinen ammä voi ottaa itseään niskasta kiinni ja lopettaa joskus sen nyyhkimisen.