Miesten empatiakyvyttömyys

Vierailija kirjoitti:

Tässä oli kyse siitä, miksi jotkut ihmiset eivät osaa olla empaattisia rakastamaansa ihmistä kohtaan

Ainakin omaa empatianpuutettani selittää usein se, että minä nimenomaan olen empaattinen, en kuitenkaan ainoastaan puolisolleni vaan kaikille ihmisille.

Jos lapseni vuodattaa koulukiusaamisesta tai puolisoni työpaikkaongelmista, niin en minä suinpäin hyppää tukemaan heitä, vaan yritän heti analyyttisesti eli empaattisesti nähdä asian mahdollisimman objektiivisesti ja monipuolisesti, etten syrjisi ketään osapuolta.

Empatian perusta on analyyttisyyydessä. Empatiassa tunteet on painettava syrjään, pyrittävä löytämään kokemusten taustalla olevat vaikuttussuhteet ja sen jälkeen tarjottava tilanteeseen mahdollisimman objektiivinen selitys, jonka varaan perustetaan ratkaisut.

Empaattinen ihminen ei koskaan valitse puoltaan vaan pyrkii olemaan reilu ja objektiivinen. Empaattiselle ihmiselle oma puoliso ei ole koskaan tärkeämpi kuin puolison työkaveri.

Oman puolison asettaminen muiden edelle pelkän tunnesiteen perusteella on erittäin epäempaattista ja epäoikeudenmukaista. Valikoiva empatia ei ole oikeasti edes empatiaa. 

Käyttäjä12242 kirjoitti:

Oman puolison asettaminen muiden edelle pelkän tunnesiteen perusteella on erittäin epäempaattista ja epäoikeudenmukaista. Valikoiva empatia ei ole oikeasti edes empatiaa. 

Tuo on loogista kyllä.

Mutta ihminen on sosiaalinen laumaeläin, ja tuolla kohtelulla muut kokevat sinunlaisen ihmisen vaarallisena, uhkana itselleen ja läheisilleen.

Itse olen myös autistisen looginen, mutta läheisten kanssa lojaalius ja niiden edelle asettaminen, tukeminen, on ehdotonta. Toisten pitää pystyä luottamaan läheisen ehdottomaan tukeen, varsinkin esim. parisuhteessa. Mielestäni palstan naiset ovat oikeassa tässä asiassa.

M34

Käyttäjä12242 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä oli kyse siitä, miksi jotkut ihmiset eivät osaa olla empaattisia rakastamaansa ihmistä kohtaan

Ainakin omaa empatianpuutettani selittää usein se, että minä nimenomaan olen empaattinen, en kuitenkaan ainoastaan puolisolleni vaan kaikille ihmisille.

Jos lapseni vuodattaa koulukiusaamisesta tai puolisoni työpaikkaongelmista, niin en minä suinpäin hyppää tukemaan heitä, vaan yritän heti analyyttisesti eli empaattisesti nähdä asian mahdollisimman objektiivisesti ja monipuolisesti, etten syrjisi ketään osapuolta.

Empatian perusta on analyyttisyyydessä. Empatiassa tunteet on painettava syrjään, pyrittävä löytämään kokemusten taustalla olevat vaikuttussuhteet ja sen jälkeen tarjottava tilanteeseen mahdollisimman objektiivinen selitys, jonka varaan perustetaan ratkaisut.

Empaattinen ihminen ei koskaan valitse puoltaan vaan pyrkii olemaan reilu ja objektiivinen. Empaattiselle ihmiselle oma puoliso ei ole koskaan tärkeämpi kuin puolison työkaveri.

Oman puolison asettaminen muiden edelle pelkän tunnesiteen perusteella on erittäin epäempaattista ja epäoikeudenmukaista. Valikoiva empatia ei ole oikeasti edes empatiaa. 

Noin on ok tehdä, jos toinen pohtii suht rauhallisena ongelmaansa. Mutta jos toinen vaikka itkee tai selvästi kiihtyneenä purkaa pahaa oloaan, niin kypsä ja empaattinen toimintamalli on kuunnella ja lohduttaa. Voihan nuo universaalit moraaliajatukset pyöriä sun päässä, mutta niiden lateleminen onnettomalle ihmiselle ei ole empaattista ja osoittaa huonoja tunnetaitoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on juuri tuollainen parisuhde. Olen miehelle ihan kuin en olisi olemassa, jos avaudun jostain tai itken, tai sitten hän vähättelee asiaa, että ei ole mikään oikea ongelma. Niinpä olen lopettanut asioista puhumisen. Tosin nyt olemme keskustelleet kunnolla tästä asiasta ja hän on itse havahtunut siihen ja sanonut, että "onpa kyllä ihan perseestä jos minä käyttäydyn noin. Eihän se käy". Toivottavasti muutosta on tapahtumassa. Istukaa kunnolla alas ja puhukaa, jos vain miehenne edes alkeellisesti osaisi kuunnella.

Hienoa että jonkunlaista ymmärrystä omaan käytökseen on teillä tapahtunut.

Itse en näe toivoa tälle omassa parisuhteessa sillä, niin monta kertaa on asiasta puhuttu ja kommunikaatioongelma toistuu AINA samana. Kyse ei muuten ole pelkästään suomalaisten miesten ongelmasta, minun mies on britti ja toimii samoin kuin monet tässä ketjussa kuvatuista miehistä. Uskon että kyse on universaalista käytöksestä miehillä. Jollakin tasolla meillä asiaan vaikuttaa ehkä kielimuuri, vaikka puhunkin lähes natiivintasoisesti englantia eihän se tunnekielenä ole sama kuin äidinkieleni...

Mutta olen kiitollinen tälle ketjulle, sillä meillä on juuri ollut riita taas tällaisesta asiasta ja olen pahoillamielin ja miettinyt jaksanko suhteessa jossa joudun aina pitämään etenkin negatiiviser  tunteeni pinnan alla. Tajuan etten ole ollenkaan yksin asian kanssa vaan meitä on paljon. Mies on hyvin harvoin 'heikkouttaan' näyttänyt jos jokin painaa, mutta silloin kun on, lohdutus joka annettu syyllistämättä (vaikka kyse olisi ollut siitä että itse on mokannut) on kelvannut. Jännä juttu, että hän ei osaa toimia itse samoin silloin kun minä olisin tuen tarpeessa.

No, täytyy vaan puhua asioista muualla kuin kotona ja pitää puheet kotona pinnallisina ja iloisina. Surun, ahdistuksen tai kiukun näyttäminen kun kotona ei sovi miehelle, jos niin teen niin mies kohdistaa tilanteesta ja siitä syntyvän ahdistuksensa minuun ja haukkuu minua siten että syyllistää minua persoonana. Hän ei siis keskusteluissa koskaan osaa pysyä itse asiassa vaan kääntää asiat koskemaan persoonaa ja vika on aina minussa ja siinä miten olen toiminut/mitä olen sanonut.

Ja tällä hetkellä käyn ns. mykkäkoulua. Tiedän että tämä on lapsellista, mutta edellisen riidan aikana pari päivääsitten mies syytti minua siitä, ETTEN PUHU MITÄÄN eikä välillemme ole sen takia koskaan voinut muodostua syvempää yhteyttä. Nyt en sitten todellakaan puhu mitään ja ollaan hiljaisuudessa (näkeepä eron todellisen hiljaisuuden ja hiljaisuuden välillä), todellisuudessahan minä juttelen koko ajan niitä näitä ja mielelläni kävisin syvempiäkin keskusteluja usein. SIihen ei vain ole mahdollisuutta sillä tulen aina lytätyksi persoonana, oli ASIA mikä tahansa. Siksi olen lopettanut sellaiset aiheet joissa tulen aina vaan loukatuksi, sillä itsetuntoni ei kestä sellaista kohtelua. Olen saanut ihan tarpeeksi kolhuja ja minun yritettävä pitää itseni kokonaisena, jo lastenkin takia. Meillä on poikia joille mies sanoo näitä typeriä juttuja (mitä oikein itket, isot pojat ei itke ym ym.). Noiden puheiden jälkeen puhun lasteni kanssa JOKA KERTA ja selitän heille, että nuo isän jutut ovat aivan tuubaa ja heillä on oikeus olla pahalla mielelellä ja näyttää tunteensa, niin hyvät kuin huonotkin.

Käyttäjä12242 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä oli kyse siitä, miksi jotkut ihmiset eivät osaa olla empaattisia rakastamaansa ihmistä kohtaan

Ainakin omaa empatianpuutettani selittää usein se, että minä nimenomaan olen empaattinen, en kuitenkaan ainoastaan puolisolleni vaan kaikille ihmisille.

Jos lapseni vuodattaa koulukiusaamisesta tai puolisoni työpaikkaongelmista, niin en minä suinpäin hyppää tukemaan heitä, vaan yritän heti analyyttisesti eli empaattisesti nähdä asian mahdollisimman objektiivisesti ja monipuolisesti, etten syrjisi ketään osapuolta.

Empatian perusta on analyyttisyyydessä. Empatiassa tunteet on painettava syrjään, pyrittävä löytämään kokemusten taustalla olevat vaikuttussuhteet ja sen jälkeen tarjottava tilanteeseen mahdollisimman objektiivinen selitys, jonka varaan perustetaan ratkaisut.

Empaattinen ihminen ei koskaan valitse puoltaan vaan pyrkii olemaan reilu ja objektiivinen. Empaattiselle ihmiselle oma puoliso ei ole koskaan tärkeämpi kuin puolison työkaveri.

Oman puolison asettaminen muiden edelle pelkän tunnesiteen perusteella on erittäin epäempaattista ja epäoikeudenmukaista. Valikoiva empatia ei ole oikeasti edes empatiaa. 

Ei se että sä et latele heti jokaista ajatustasi aiheesta ilmoille ole mitään valikoivuutta tai feikkaamista. Se on ihmissuhdetaitoja.

Käyttäjä12242 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä oli kyse siitä, miksi jotkut ihmiset eivät osaa olla empaattisia rakastamaansa ihmistä kohtaan

Ainakin omaa empatianpuutettani selittää usein se, että minä nimenomaan olen empaattinen, en kuitenkaan ainoastaan puolisolleni vaan kaikille ihmisille.

Jos lapseni vuodattaa koulukiusaamisesta tai puolisoni työpaikkaongelmista, niin en minä suinpäin hyppää tukemaan heitä, vaan yritän heti analyyttisesti eli empaattisesti nähdä asian mahdollisimman objektiivisesti ja monipuolisesti, etten syrjisi ketään osapuolta.

Empatian perusta on analyyttisyyydessä. Empatiassa tunteet on painettava syrjään, pyrittävä löytämään kokemusten taustalla olevat vaikuttussuhteet ja sen jälkeen tarjottava tilanteeseen mahdollisimman objektiivinen selitys, jonka varaan perustetaan ratkaisut.

Empaattinen ihminen ei koskaan valitse puoltaan vaan pyrkii olemaan reilu ja objektiivinen. Empaattiselle ihmiselle oma puoliso ei ole koskaan tärkeämpi kuin puolison työkaveri.

Oman puolison asettaminen muiden edelle pelkän tunnesiteen perusteella on erittäin epäempaattista ja epäoikeudenmukaista. Valikoiva empatia ei ole oikeasti edes empatiaa. 

Kannattaisi vähän avata muutama linkki empatiasta ja päivittää omia ajatuksia.

Empatia (kuten hyvä seksikin) on parisuhteen liima. Ilman sitä parisuhdettakaan ei pian ole. Jossain on sanottu, että on vain joko kaksi voittajaa tai kaksi häviäjää.

Sinulta puuttui tuosta se, että empatiassa sinä asetut puolisosi tunteisiin ja asemaan ja siitä katsoen annat ne neuvosi, tukesi ja ohjeesi. Et sinuna, et ulkopuolisena tarkkailija vaan nimenomaan hänen tunteensa tiedostaen, ymmärtäen ja mukaan lukien. Toki on paljon mahdollista, että puoliso on itse toiminut tyhmästi, mutta senkin selvittämiseen löytyy enemmän kykyä ja halua, kun on ensin tullut kohdatuksi ja lohdutetuksi ja sitten voi myös luottaa saamiinsa neuvoihin, että ne on annettu hänen parastaan silmällä pitäen eikä tuomiten tai kouluttaen. 

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä12242 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi sitä omaa kumppaniaan ei voi pitää sillä tavalla ykkösenä, että luottaa hänen kertomaansa sen verran että voisi osoittaa olevansa turvasatama jonka puoleen kääntyä vaikeassa tilanteessa? 

Koska se ei ole oikeudenmukaista.

Puolensa valitseminen on kaikkien mehevien riitojen peruskivi. Jos esimerkiksi työpaikalla syntyy ryhmiä, jotka kääntyvät toisiaan vastaan ja suojelevat omia jäseniään, riidat eivät ratkea koskaan.

Minä olen opettaja ja tunnen erinomaisesti äiti- tai isätyypin, jonka mielestä oma lapsi ei voi koskaan olla väärässä. Tällaiset vanhemmat yrittävät esittää oman kiusaajalapsensa kiusattuna.

Alapeukku, koska puhut aivan eri asiasta. Ketä haittaa, että mies "valitsee puolen", kun paikalla on vain mies ja nainen, ja naisella on paha olo? KUKA siitä kärsii? Ei tässä kukaan ole vaatinut, että mies tulisi ratkomaan naisen työpaikkaongelmia paikan päälle ja luennoimaan naisen kolleegoille, kuinka he ovat väärässä.

Sitä paitsi, tuo esimerkkisi kouluelämästä osoittaa myös empatianpuutetta vanhemmissa; eivät osaa asettua vieraan lapsen asemaan, vain omansa. Se on aika vaillinaista empatiakykyä sekin.

Sinusta siis miehen tulisi valita puolensa vaimon ongelmassa, mutta se, että vanhemmat valitsee puolensa lapsen asiassa, on huonoa empatiaa? Koita nyt jo päättää!

Ja kyllä, mitään puolia ei tule valita jos ei tiedä totuutta. Jos vaimo on töissä myrkyllinen  ja riitaisa akka, niin pitää lempeää empatiaa tälle ei kannata edes kotona asian suhteen tarjota. Se on kuin tarjoaisit viinaa alkoholisitille.

Käyttäjä12242 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä oli kyse siitä, miksi jotkut ihmiset eivät osaa olla empaattisia rakastamaansa ihmistä kohtaan

Ainakin omaa empatianpuutettani selittää usein se, että minä nimenomaan olen empaattinen, en kuitenkaan ainoastaan puolisolleni vaan kaikille ihmisille.

Jos lapseni vuodattaa koulukiusaamisesta tai puolisoni työpaikkaongelmista, niin en minä suinpäin hyppää tukemaan heitä, vaan yritän heti analyyttisesti eli empaattisesti nähdä asian mahdollisimman objektiivisesti ja monipuolisesti, etten syrjisi ketään osapuolta.

Empatian perusta on analyyttisyyydessä. Empatiassa tunteet on painettava syrjään, pyrittävä löytämään kokemusten taustalla olevat vaikuttussuhteet ja sen jälkeen tarjottava tilanteeseen mahdollisimman objektiivinen selitys, jonka varaan perustetaan ratkaisut.

Empaattinen ihminen ei koskaan valitse puoltaan vaan pyrkii olemaan reilu ja objektiivinen. Empaattiselle ihmiselle oma puoliso ei ole koskaan tärkeämpi kuin puolison työkaveri.

Oman puolison asettaminen muiden edelle pelkän tunnesiteen perusteella on erittäin epäempaattista ja epäoikeudenmukaista. Valikoiva empatia ei ole oikeasti edes empatiaa. 

Empatian pääpointti on ymmärtää, että kun jollain ihmisellä on paha olla, niin siinä tilanteessa ei ole kyse SINUSTA. Ei sinun mielipiteistäsi, asenteistasi, tai edes periaatteistasi. Kyse on siitä että pystyt astumaan hetkeksi ulos siitä maailmasta jonka keskipiste olet ja jota tämä edellinen viestisikin laveasti kuvaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on juuri tuollainen parisuhde. Olen miehelle ihan kuin en olisi olemassa, jos avaudun jostain tai itken, tai sitten hän vähättelee asiaa, että ei ole mikään oikea ongelma. Niinpä olen lopettanut asioista puhumisen. Tosin nyt olemme keskustelleet kunnolla tästä asiasta ja hän on itse havahtunut siihen ja sanonut, että "onpa kyllä ihan perseestä jos minä käyttäydyn noin. Eihän se käy". Toivottavasti muutosta on tapahtumassa. Istukaa kunnolla alas ja puhukaa, jos vain miehenne edes alkeellisesti osaisi kuunnella.

Hienoa että jonkunlaista ymmärrystä omaan käytökseen on teillä tapahtunut.

Itse en näe toivoa tälle omassa parisuhteessa sillä, niin monta kertaa on asiasta puhuttu ja kommunikaatioongelma toistuu AINA samana. Kyse ei muuten ole pelkästään suomalaisten miesten ongelmasta, minun mies on britti ja toimii samoin kuin monet tässä ketjussa kuvatuista miehistä. Uskon että kyse on universaalista käytöksestä miehillä. Jollakin tasolla meillä asiaan vaikuttaa ehkä kielimuuri, vaikka puhunkin lähes natiivintasoisesti englantia eihän se tunnekielenä ole sama kuin äidinkieleni...

Mutta olen kiitollinen tälle ketjulle, sillä meillä on juuri ollut riita taas tällaisesta asiasta ja olen pahoillamielin ja miettinyt jaksanko suhteessa jossa joudun aina pitämään etenkin negatiiviser  tunteeni pinnan alla. Tajuan etten ole ollenkaan yksin asian kanssa vaan meitä on paljon. Mies on hyvin harvoin 'heikkouttaan' näyttänyt jos jokin painaa, mutta silloin kun on, lohdutus joka annettu syyllistämättä (vaikka kyse olisi ollut siitä että itse on mokannut) on kelvannut. Jännä juttu, että hän ei osaa toimia itse samoin silloin kun minä olisin tuen tarpeessa.

No, täytyy vaan puhua asioista muualla kuin kotona ja pitää puheet kotona pinnallisina ja iloisina. Surun, ahdistuksen tai kiukun näyttäminen kun kotona ei sovi miehelle, jos niin teen niin mies kohdistaa tilanteesta ja siitä syntyvän ahdistuksensa minuun ja haukkuu minua siten että syyllistää minua persoonana. Hän ei siis keskusteluissa koskaan osaa pysyä itse asiassa vaan kääntää asiat koskemaan persoonaa ja vika on aina minussa ja siinä miten olen toiminut/mitä olen sanonut.

En näe arvoa tuollaisella suhteella. Harmitonta ajanvietettä ja iloisen naaman näyttämistä saan muuallakin. Parisuhteen pitää olla itselleni vähän eri tasolla.

Kokemukseni mukaan käy juuri päin vastoin. Vaimon masennukset, kriisit töissä ja ihmissuhteissa käytiin yhdessä läpi ja lohdutin ja yritin piristää aina vielä tilanteen jälkeen mieltä jollain pienellä. Mutta kun omalle kohdalle osui kerrankin huono hetki ja olisi halunnut jollekin hieman avautua, niin sain vain vittuilua ja valitusta kohdalleni ja lyötiin lyötyä. Onneksi pääsin 10v jälkeen eroon.

Vierailija kirjoitti:

Kokemukseni mukaan käy juuri päin vastoin. Vaimon masennukset, kriisit töissä ja ihmissuhteissa käytiin yhdessä läpi ja lohdutin ja yritin piristää aina vielä tilanteen jälkeen mieltä jollain pienellä. Mutta kun omalle kohdalle osui kerrankin huono hetki ja olisi halunnut jollekin hieman avautua, niin sain vain vittuilua ja valitusta kohdalleni ja lyötiin lyötyä. Onneksi pääsin 10v jälkeen eroon.

Yleensä kannattaa testata tuota jo alussa, vaikka edes keksityllä ongelmalla, jotta saa selville miten toinen suhtautuu ongelmatilanteessa.

Miesten ja naisten.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä12242 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi sitä omaa kumppaniaan ei voi pitää sillä tavalla ykkösenä, että luottaa hänen kertomaansa sen verran että voisi osoittaa olevansa turvasatama jonka puoleen kääntyä vaikeassa tilanteessa? 

Koska se ei ole oikeudenmukaista.

Puolensa valitseminen on kaikkien mehevien riitojen peruskivi. Jos esimerkiksi työpaikalla syntyy ryhmiä, jotka kääntyvät toisiaan vastaan ja suojelevat omia jäseniään, riidat eivät ratkea koskaan.

Minä olen opettaja ja tunnen erinomaisesti äiti- tai isätyypin, jonka mielestä oma lapsi ei voi koskaan olla väärässä. Tällaiset vanhemmat yrittävät esittää oman kiusaajalapsensa kiusattuna.

Nyt oli kyse parisuhteesta. Ei ole mitään tekemistä oikeudenmukaisuudella siinä kohtaa, jos kumppani kertaa päivän tapahtumia tai kertoo jopa avoimesta työpaikkakiusaamisesta, ja toinen ei voi muka ottaa kantaa puoleen eikä toiseen koska ei ole nähnyt tilannetta. Mitä sillä on väliä muutenkaan, koska eihän sen kumppanin tuella ole väliä sinne työpaikan suuntaan mitä ajattelee puolisonsa toimista tai saamasta kohtelusta. Älä siis sotke nyt mitään lapsia ja vanhempia tähän. Sitä paitsi olisin antanut sieluni paholaiselle, jos äitini olisi kerrankin ollut puolellani eikä esittänyt olevansa vanhempi joka ei puolusta lastaan silloin kun tämä töppäilee. Ihailen ihmisiä jotka pitävät jäkikasvunsa puolia. 

Menee hiukan ohi aiheen, mutta jälkikasvun puolia voi pitää tuollaisessa sen suhteen, että mitä seurauksia koituu. Töppäilyjen vähättely on paholaisesta. Uhri ja uhrin läheiset ainoastaan voivat vähätellä töppäilyä jos niin kokevat.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä12242 kirjoitti:

Oman puolison asettaminen muiden edelle pelkän tunnesiteen perusteella on erittäin epäempaattista ja epäoikeudenmukaista. Valikoiva empatia ei ole oikeasti edes empatiaa. 

Tuo on loogista kyllä.

Mutta ihminen on sosiaalinen laumaeläin, ja tuolla kohtelulla muut kokevat sinunlaisen ihmisen vaarallisena, uhkana itselleen ja läheisilleen.

Itse olen myös autistisen looginen, mutta läheisten kanssa lojaalius ja niiden edelle asettaminen, tukeminen, on ehdotonta. Toisten pitää pystyä luottamaan läheisen ehdottomaan tukeen, varsinkin esim. parisuhteessa. Mielestäni palstan naiset ovat oikeassa tässä asiassa.

M34

Tuolla aiemmin keskustelussa empatia ensisijaisesti läheisiään kohtaan koettiin narsistiseksi psykopatiaksi. Että ei tästä nyt oikein selvää ota. Jokainen tulkitsee jokaista kommenttia omalta kannaltaan parhain päin. Tältä ilmiöltä ei suojele naiseus ei miehyys.

Jos joku ihminen kokee kummallisena empaatittoman reaktion johonkin asiaan niin hän voisi mietiskellä asiaa toisin päin. Mihin asioihin hän reagoi "huonosti". Ja sitten miettiä miksi on niin vaikea reagoida "hyvin".

Vierailija kirjoitti:

Varmasti joku muukin kuin minä on törmännyt mieheen, joka on tosi mukava ja hyvää seuraa, jopa todella vahvasti kumppni, mutta tiukan paikan tullen on pakko tajuta, että homma sujuu vain myötämäessä. Miehellä ei ole kykyä asettua toisen asemaan vaikeuksien kohdatessa, ei vaikka miten yrittäisi selittää miten itse koen asiat.

Miten tuo käytännössä ilmenee, että mies ei kykene toisen asemaan asettumaan? Kertoisitko muutaman esimerkkitapauksen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti joku muukin kuin minä on törmännyt mieheen, joka on tosi mukava ja hyvää seuraa, jopa todella vahvasti kumppni, mutta tiukan paikan tullen on pakko tajuta, että homma sujuu vain myötämäessä. Miehellä ei ole kykyä asettua toisen asemaan vaikeuksien kohdatessa, ei vaikka miten yrittäisi selittää miten itse koen asiat.

Miten tuo käytännössä ilmenee, että mies ei kykene toisen asemaan asettumaan? Kertoisitko muutaman esimerkkitapauksen?

Sivusta: sairastuin vakavasti, parantumattomasti. Vaikeaa hermosärkyä, huonoja kausia. Niitä ei kestänyt, ei jaksanut edes kuunnella. Tuntui käsittämättömältä, mutta hyväksyä se piti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti joku muukin kuin minä on törmännyt mieheen, joka on tosi mukava ja hyvää seuraa, jopa todella vahvasti kumppni, mutta tiukan paikan tullen on pakko tajuta, että homma sujuu vain myötämäessä. Miehellä ei ole kykyä asettua toisen asemaan vaikeuksien kohdatessa, ei vaikka miten yrittäisi selittää miten itse koen asiat.

Miten tuo käytännössä ilmenee, että mies ei kykene toisen asemaan asettumaan? Kertoisitko muutaman esimerkkitapauksen?

Sivusta: sairastuin vakavasti, parantumattomasti. Vaikeaa hermosärkyä, huonoja kausia. Niitä ei kestänyt, ei jaksanut edes kuunnella. Tuntui käsittämättömältä, mutta hyväksyä se piti.

Millä lailla ei kestänyt?

Mies ei ehkä jaksa kuunnella, kun tietää ettei hänellä ongelmaasi mitään ratkaisua ole. Itse en ole mies, mutta vähän samanlainen: jos minulla on joku ongelma, en puhu vain puhuakseni vaan saadakseni asiaan uusia näkökulmia ja ratkaisuvaihtoehtoja. Jos tiedän ettei toisella ole niitä tarjota, en hänelle myöskään vaivojani valita. 

Vierailija kirjoitti:

On sitä tapahtunut jo kuukausia. Se alkoi syksyllä ensin pienemmästä ja on pahentunut ja pahentunut miehen kaadettua bensaa liekkeihin. 

Nyt olen siinä pisteessä, etten halua enää yhtään kertaa kokea sitä uudelleen. Jos mies ei ala ymmärtää, ainoa vaihtoehto on lähteä.

Olen käyttäytynyt ihan normaalisti ja hyvin nämä kymmenen vuotta, joten tiedän olevani ihan ihminen silloin, kun minua ei muutenkin vaikeassa tilanteessa provosoida yli sietokykyni. 

Ap

Minulla ja miehelläni on takana 15 yhteistä vuotta. Saimme lapsen vuoden alussa ja siitä lähtien asiat alkoivat mennä päin persettä. Mies rupesi todella epäempaattiseksi ja pahensi minun oloani siihen pisteeseen asti että minun piti käydä hakemassa itselleni diagnoosi keskivaikeasta masennuksesta+lääkitys. Nyt ollaan jonottamassa pariterapiaan. En tiedä miten voin antaa anteeksi että mieheni alkoi vieroksumaan minua heti kun minulla oli vaikeaa. Olen kuitenkin ollut hänen tukenaan kun hänellä on ollut vaikeaa (kaikenlaisia kroonisia sairauksia).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti joku muukin kuin minä on törmännyt mieheen, joka on tosi mukava ja hyvää seuraa, jopa todella vahvasti kumppni, mutta tiukan paikan tullen on pakko tajuta, että homma sujuu vain myötämäessä. Miehellä ei ole kykyä asettua toisen asemaan vaikeuksien kohdatessa, ei vaikka miten yrittäisi selittää miten itse koen asiat.

Miten tuo käytännössä ilmenee, että mies ei kykene toisen asemaan asettumaan? Kertoisitko muutaman esimerkkitapauksen?

Sivusta: sairastuin vakavasti, parantumattomasti. Vaikeaa hermosärkyä, huonoja kausia. Niitä ei kestänyt, ei jaksanut edes kuunnella. Tuntui käsittämättömältä, mutta hyväksyä se piti.

Millä lailla ei kestänyt?

Mies ei ehkä jaksa kuunnella, kun tietää ettei hänellä ongelmaasi mitään ratkaisua ole. Itse en ole mies, mutta vähän samanlainen: jos minulla on joku ongelma, en puhu vain puhuakseni vaan saadakseni asiaan uusia näkökulmia ja ratkaisuvaihtoehtoja. Jos tiedän ettei toisella ole niitä tarjota, en hänelle myöskään vaivojani valita. 

Oikeastaan ei kestänyt olla edes läsnä. Minä en ole mikään niukulanappi, enkä edes usko kivun jakamiseen puhumalla, mutta selkeästi muistutin häntä omasta ikääntymisestä, alttiudesta sairastumaan, kuolemasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti joku muukin kuin minä on törmännyt mieheen, joka on tosi mukava ja hyvää seuraa, jopa todella vahvasti kumppni, mutta tiukan paikan tullen on pakko tajuta, että homma sujuu vain myötämäessä. Miehellä ei ole kykyä asettua toisen asemaan vaikeuksien kohdatessa, ei vaikka miten yrittäisi selittää miten itse koen asiat.

Miten tuo käytännössä ilmenee, että mies ei kykene toisen asemaan asettumaan? Kertoisitko muutaman esimerkkitapauksen?

Sivusta: sairastuin vakavasti, parantumattomasti. Vaikeaa hermosärkyä, huonoja kausia. Niitä ei kestänyt, ei jaksanut edes kuunnella. Tuntui käsittämättömältä, mutta hyväksyä se piti.

Millä lailla ei kestänyt?

Mies ei ehkä jaksa kuunnella, kun tietää ettei hänellä ongelmaasi mitään ratkaisua ole. Itse en ole mies, mutta vähän samanlainen: jos minulla on joku ongelma, en puhu vain puhuakseni vaan saadakseni asiaan uusia näkökulmia ja ratkaisuvaihtoehtoja. Jos tiedän ettei toisella ole niitä tarjota, en hänelle myöskään vaivojani valita. 

Oikeastaan ei kestänyt olla edes läsnä. Minä en ole mikään niukulanappi, enkä edes usko kivun jakamiseen puhumalla, mutta selkeästi muistutin häntä omasta ikääntymisestä, alttiudesta sairastumaan, kuolemasta.

Minulla on kyllä samantapaisia kokemuksia naisistakin. Jos koetan puhua omista vaikeista asioistani, ehkä hetken aikaa voivotellaan ja päivitellään, sitten joko tulee jotain rohkaisevaa tyyliin "mut kuule, asioilla on tapana selvitä!", tai siirretään juttu johonkin mukavampaan aiheeseen. Ehkä ajatellen että yritetään "piristää" (mitä en ollenkaan kaipaa), mutta ehkä myös niin ettei itse jakseta olla tilanteessani henkisesti läsnä. Naisten käyttämät ohittaismenetelmät vain ovat hienovaraisempia kuin miesten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti joku muukin kuin minä on törmännyt mieheen, joka on tosi mukava ja hyvää seuraa, jopa todella vahvasti kumppni, mutta tiukan paikan tullen on pakko tajuta, että homma sujuu vain myötämäessä. Miehellä ei ole kykyä asettua toisen asemaan vaikeuksien kohdatessa, ei vaikka miten yrittäisi selittää miten itse koen asiat.

Miten tuo käytännössä ilmenee, että mies ei kykene toisen asemaan asettumaan? Kertoisitko muutaman esimerkkitapauksen?

Sivusta: sairastuin vakavasti, parantumattomasti. Vaikeaa hermosärkyä, huonoja kausia. Niitä ei kestänyt, ei jaksanut edes kuunnella. Tuntui käsittämättömältä, mutta hyväksyä se piti.

Millä lailla ei kestänyt?

Mies ei ehkä jaksa kuunnella, kun tietää ettei hänellä ongelmaasi mitään ratkaisua ole. Itse en ole mies, mutta vähän samanlainen: jos minulla on joku ongelma, en puhu vain puhuakseni vaan saadakseni asiaan uusia näkökulmia ja ratkaisuvaihtoehtoja. Jos tiedän ettei toisella ole niitä tarjota, en hänelle myöskään vaivojani valita. 

Oikeastaan ei kestänyt olla edes läsnä. Minä en ole mikään niukulanappi, enkä edes usko kivun jakamiseen puhumalla, mutta selkeästi muistutin häntä omasta ikääntymisestä, alttiudesta sairastumaan, kuolemasta.

No ei sitä halua katsella kun toinen kuolemaa tekee! Eikä kuunnellakaan!