Miesten empatiakyvyttömyys

Joo tuo on jännä homma kuinka monesti miehet ei osaa oikeasti puhua ns. tunnepuolen asioista. Todella ärsyttävää. Itse miehenä olen aina pitänyt puhua tunteista, yleensä jopa enemmän kuin kumppanini. Siitä olen ylpeä itsestäni vaikka muuten en kummoinen mies ole.

Kannattaa nostaa asia esille miehesi kanssa. Kysyä suoraan ja vaikka "harjoitella" puhumaan tunnepuolen asioista. Jos äijä nousee jatkuvasti puolustus kannalle eikä muutosta tapahdu, on kyseessä melko varmasti lapsuudesta opittu juttu, joka niin sisälle koodattu aivolohkoon ettei se tule koskaan muuttumaan. 

Tällöin asian kanssa on joko elettävä tai laittaa äijä kiertoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sehän on havaittu, että poikasikiöiden kehitys on paljon riskialttiimpaa. Ei tarvitse kuin joku tietty asia mennä pieleen alkuraskaudessa sukupuolen eriytymisvaiheessa, niin se saattaa ennustaa väkivaltaisuutta, empatiakyvyttömyyttä ja hoivavietin puutetta. Ja nuokin asiat on sellaisia joita ei edes välttämättä tiedä kehossaan tapahtuvan, siksi ymmärrän useiden naisten pelon kun saavat tietää odottavansa poikaa.

Suurin osa pojista ja miehistä on väkivallattomia, empatiakykyisiä ja omaavat hoivaviettiä etenkin läheisiään kohtaan, (harvempi valitsee siitä itselleen ammatin, mutta suojeluviettiä on ja siitä monikin valitsee itselleen ammatin).

Yksi typerimpiä kommentteja koko palstan historiassa. Olen itsekin pahoillani puolestasi.

Vain läheisiä kohtaan tunnettu hoivavietti ja ”empatia” on narsismia. Jopa pahimmat psykopaatit palvovat usein omia geenejään - kuten yritysjohtajat.

Väitätkö, että yritysjohtajat ovat pahimpia psykopaatteja? Jos ajattelee sinun tavallasi niin kaipa tuntemattomia kohtaan osoitettua hoiva- mutta ei suojeluviettiä voisi kutsua myös itsekkyydeksi ja huonon omatunnon hiljentämiseksi.

On useita tutkimuksia, joissa yritysjohtajilta löytyy paljon psykopaattisia piirteitä. Kyllä, väitån. Vallanhalu, tahto asettua muiden yläpuolelle, ja moni muu piirre kertoo siitä.

Joka viides yritysjohtaja on psykopaatti:

Joka viides yritysjohtaja on psykopaatti:

https://www.talouselama.fi/uutiset/tutkimus-paljasti-joka-5s-yritysjoht…

Vierailija kirjoitti:

Tässä on taas kissa- ja hiirileikki käynnissä. Totuuksilla ei ole mitään merkitystä kunhan päästään antamaan kommenttia toisen hiljentämiseksi. Tässä on kääntynyt ihan päänlaelleen kumpi se nyt olikaan se epäempaattinen mies vai nainen. Kyllä mielestäni naisten ja miesten kommenttien perusteella on 50/50 eli kummatkin ihan tasoissa.

Samaa mieltä. Lisään vettä myllyyn. Olen itse nainen, ja joissain tilanteissa aika empaattinenkin (esim. kyyneleet saattavat nousta silmiin, jos toisella on vaikea tilanne tms.) Silti en tykkää itse viljellä sellaisia "voi, voi, onpa sulla kurjaa" tyyppisiä kommentteja vaan tiukoissa tilanteissa pyrin myös miettimään ratkaisua ja sen mukaan kysyn asioita aika suoraviivaisesti. Uskon, että sillä tavalla saa asia parhaiten eteenpäin eikä jäädä vatvomaan sitä koettua asiaa liian pitkäksi aikaa ja uhriutumaan sen myötä.

Lähestymistapani on kai sitten miehinen (?) ja yleensä sanon, että en ole kovin empaattinen em. syystä. Tai korjaus: voin vaikuttaa epäempaattiselta. Pyrin myös siirtämään tunteet syrjään, jos kyse on päätöksenteosta. Olen analyyttinen, mutta analysointi tunteisiin keskittyen on usein mielestäni loputon suo, josta ei pääse eteen eikä taaksepäin.

Auttaisiko asiaa, jos sitä omaa pahaa mieltä ensin jäsentäisi ja sitten ottaisi sen puheeksi kumppanin kanssa? Eikä kaada koko tunnelastia kerralla päälle, varsinkaan jos toinen ei kykene (ei ole välineitä) sitä kerralla vastaanottaa?

Olen nainen, mutta olen itse tietyllä tapaa samanlainen. En osaa suhtautua negatiivisiin tunteisiin, etenkään silloin kun niitä näytetään tai niistä puhutaan todella avoimesti. Ahdistun, vaivaudun ja turhaudun, jos mihinkään ratkaisuehdotukseen ei tartuta tai ei haluta edes miettiä ratkaisua. Esimerkkinä ennen läheinen ystäväni, johon olen ottanut paljon etäisyyttä. Hän itkee avoimesti, kertoo itsemurha-ajatuksista, sanoo kuinka uupunut on ja kuinka rankkaa töissä on, väsyttää, ahdistaa kun kaikki miehet aina jättää, kaikki on huonosti, asunto lähtee ihan kohta alta koska vuokranantaja on myymässä sitä ja niin edelleen. Olen ehdottanut sairauslomaa, työn vaihtamista, työn keventämistä, psykoterapiaa koska hänellä on terapeutti valmiina ja hän on jo saanut kelalta myönteisen päätöksen korvaukseen kahdesti, mutta ei halua aloittaa koska töissä on niin kiire, olen luvannut auttaa asunnon etsimisessä, olen etsinyt asuntoa, olen luvannut vaikka hoitaa koko muuton, mutta mikään asunto ei kelpaa koska ei ole tarpeeksi iso tai tarpeeksi uusi tai väärässä kerroksessa tai väärällä kadulla, sanoo vaan ettei jaksa ajatella vaikka muutto on kuukauden päästä, lupaan hoitaa koko homman, mutta ei halua kun haluaa asua tuossa asunnossa. Siis ihan hirveästi asioita, joille ei haluta tehdä mitään vaikka ratkaisu annetaan tarjottimella.

Olen itse keski-vaikeasti masentunut, vaikea paniikkihäiriö ja taustalla työuupumus. Ymmärrän, että elämä on joskus ihan täysin perseestä, mutta ei se muutu paremmaksi sillä että siitä vain jauhetaan päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Kukaan ei hyödy siitä, että jauhetaan samoja asioita yhä uudelleen ja uudelleen ilman, että haluaa muuttaa yhtään mitään. Asioille pitää myös tehdä jotain, oli se sitten yksin tai avun kanssa. Turhaudun äärimmäisen paljon siitä, että minulle kerrotaan ongelma X, käytän paljon vaivaa ja aikaa jotta hankin mahdollisimman paljon tietoa ja tiukkaa faktaa asiasta, koostan erilaisia ratkaisuehdotuksia, sitten vastaus on ei en halua, ahdistaa, en tiedä mitä teen, elämä on rankkaa, ahdistaa. Eli siis käytän hirveästi omia voimavaroja auttamiseen, mutta sitten syljetään päin naamaa.

Minulle on joskus ehdotettu sitä, että antaa avautumisen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ei siihen tarvitse sen enempää reagoida. Minusta se on kuitenkin todella loukkaavaa ja jopa halveksivaa, kyllä minua ainakin loukkaa jos harvoin kerron jostain ongelmasta ja vastaus on luokkaa ”voi ei, tosi kurjaa”. Jos kerron jostain, toivon saavani apua ja ratkaisuehdotuksia, en lässyttämistä ja ”jaksuhaleja kulta, kyllä se siitä”. Ei se siitä jos asialle ei tee mitään, enkä tiedä mitä teen kun olen keinoton.

Eli käytännössä kaikki avautuminen on todella, todella kuormittavaa ja ahdistavaa silloin, kun asioista halutaan vain avautua eikä tehdä mitään. Näkee hirveästi vaivaa auttaakseen, mutta se ei kelpaa.

Vierailija kirjoitti:

Vaimon surutyö kesti ja kestää. Omaisen kuoleman jälkeen linnoittautui vessaan tunneiksi tekemään surutyötään. Uhkaili tappavansa itsensä ja huusi kuin leijona ilmoille tunteja mitä sattuu. Ole siinä empaattinen. Tätä jatkui ainakin viisi ikävää vuotta. Välillä oli kyllä rauhallisempaa. Nyt sitten kymmenenvuoden jälkeen syyttelee etten osannut häntä tukea surutyössä. Vaikka kuinka sylittelin ja rauhoittelin, itkimme yhdessä ja asiasta keskusteltiin paljon. Oppinut olen ettei ole kyse empatian puutteesta kohdallani. Tällä vain vedätettiin vuosia säälipisteitä ja saatiin minut tuntemaan itseni paskaksi mieheksi. Syylistämistä jatkui ja jatkui. Avioero tuli vihdoin kahden lapsen ja jatkuvan mollaamisen jälkeen. Nyt olen uudentervepäisen ja viehättävän vaimoni kanssa saanut kaksi suloista lasta. Meillä ei mollata ei huudeta eikä syylistetä surut kohdataan ja eletään eteenpäin. 

mt-ongelmaisen kanssa on liiaallisesti empatiasta jopa haittaa ja siitä tulee juuri kuvaamasi kaltainen kierre, "kun mikään ei riitä". 

Vierailija kirjoitti:

Vaimon surutyö kesti ja kestää. Omaisen kuoleman jälkeen linnoittautui vessaan tunneiksi tekemään surutyötään. Uhkaili tappavansa itsensä ja huusi kuin leijona ilmoille tunteja mitä sattuu. Ole siinä empaattinen. Tätä jatkui ainakin viisi ikävää vuotta. Välillä oli kyllä rauhallisempaa. Nyt sitten kymmenenvuoden jälkeen syyttelee etten osannut häntä tukea surutyössä. Vaikka kuinka sylittelin ja rauhoittelin, itkimme yhdessä ja asiasta keskusteltiin paljon. Oppinut olen ettei ole kyse empatian puutteesta kohdallani. Tällä vain vedätettiin vuosia säälipisteitä ja saatiin minut tuntemaan itseni paskaksi mieheksi. Syylistämistä jatkui ja jatkui. Avioero tuli vihdoin kahden lapsen ja jatkuvan mollaamisen jälkeen. Nyt olen uudentervepäisen ja viehättävän vaimoni kanssa saanut kaksi suloista lasta. Meillä ei mollata ei huudeta eikä syylistetä surut kohdataan ja eletään eteenpäin. 

Olet siinä mielessä oikeassa, että ekalla vaimollasi oli joku trauma tai muu ongelma, mikä sai hänet käyttäytymään noin. Empatiavajeesi tulee mielestäni esiin siitä, että kuittaat sen sillä ettei hän ollut tervepäinen, jotenkin epäkunnioittavaan ja leimaavaan sävyyn. 

Vierailija kirjoitti:

Joka viides yritysjohtaja on psykopaatti:

Joka viides yritysjohtaja on psykopaatti:

https://www.talouselama.fi/uutiset/tutkimus-paljasti-joka-5s-yritysjoht…

Kiitos! Tosin jokainen täysipäinen asian on tiedostanutkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaimon surutyö kesti ja kestää. Omaisen kuoleman jälkeen linnoittautui vessaan tunneiksi tekemään surutyötään. Uhkaili tappavansa itsensä ja huusi kuin leijona ilmoille tunteja mitä sattuu. Ole siinä empaattinen. Tätä jatkui ainakin viisi ikävää vuotta. Välillä oli kyllä rauhallisempaa. Nyt sitten kymmenenvuoden jälkeen syyttelee etten osannut häntä tukea surutyössä. Vaikka kuinka sylittelin ja rauhoittelin, itkimme yhdessä ja asiasta keskusteltiin paljon. Oppinut olen ettei ole kyse empatian puutteesta kohdallani. Tällä vain vedätettiin vuosia säälipisteitä ja saatiin minut tuntemaan itseni paskaksi mieheksi. Syylistämistä jatkui ja jatkui. Avioero tuli vihdoin kahden lapsen ja jatkuvan mollaamisen jälkeen. Nyt olen uudentervepäisen ja viehättävän vaimoni kanssa saanut kaksi suloista lasta. Meillä ei mollata ei huudeta eikä syylistetä surut kohdataan ja eletään eteenpäin. 

Olet siinä mielessä oikeassa, että ekalla vaimollasi oli joku trauma tai muu ongelma, mikä sai hänet käyttäytymään noin. Empatiavajeesi tulee mielestäni esiin siitä, että kuittaat sen sillä ettei hän ollut tervepäinen, jotenkin epäkunnioittavaan ja leimaavaan sävyyn. 

Höpö höpö, kun altistusta on kestänyt riittävän pitkään, on sillä mt-ongelmaisen läheiselläkin voimat tosi finaalissa. Eli kyse ei todellakaan ole mistään empatiavajeesta. Mitta on vaan tullut täyteen. t. Hullujen lapsi. 

Vierailija kirjoitti:

Olen nainen, mutta olen itse tietyllä tapaa samanlainen. En osaa suhtautua negatiivisiin tunteisiin, etenkään silloin kun niitä näytetään tai niistä puhutaan todella avoimesti. Ahdistun, vaivaudun ja turhaudun, jos mihinkään ratkaisuehdotukseen ei tartuta tai ei haluta edes miettiä ratkaisua. Esimerkkinä ennen läheinen ystäväni, johon olen ottanut paljon etäisyyttä. Hän itkee avoimesti, kertoo itsemurha-ajatuksista, sanoo kuinka uupunut on ja kuinka rankkaa töissä on, väsyttää, ahdistaa kun kaikki miehet aina jättää, kaikki on huonosti, asunto lähtee ihan kohta alta koska vuokranantaja on myymässä sitä ja niin edelleen. Olen ehdottanut sairauslomaa, työn vaihtamista, työn keventämistä, psykoterapiaa koska hänellä on terapeutti valmiina ja hän on jo saanut kelalta myönteisen päätöksen korvaukseen kahdesti, mutta ei halua aloittaa koska töissä on niin kiire, olen luvannut auttaa asunnon etsimisessä, olen etsinyt asuntoa, olen luvannut vaikka hoitaa koko muuton, mutta mikään asunto ei kelpaa koska ei ole tarpeeksi iso tai tarpeeksi uusi tai väärässä kerroksessa tai väärällä kadulla, sanoo vaan ettei jaksa ajatella vaikka muutto on kuukauden päästä, lupaan hoitaa koko homman, mutta ei halua kun haluaa asua tuossa asunnossa. Siis ihan hirveästi asioita, joille ei haluta tehdä mitään vaikka ratkaisu annetaan tarjottimella.

Olen itse keski-vaikeasti masentunut, vaikea paniikkihäiriö ja taustalla työuupumus. Ymmärrän, että elämä on joskus ihan täysin perseestä, mutta ei se muutu paremmaksi sillä että siitä vain jauhetaan päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Kukaan ei hyödy siitä, että jauhetaan samoja asioita yhä uudelleen ja uudelleen ilman, että haluaa muuttaa yhtään mitään. Asioille pitää myös tehdä jotain, oli se sitten yksin tai avun kanssa. Turhaudun äärimmäisen paljon siitä, että minulle kerrotaan ongelma X, käytän paljon vaivaa ja aikaa jotta hankin mahdollisimman paljon tietoa ja tiukkaa faktaa asiasta, koostan erilaisia ratkaisuehdotuksia, sitten vastaus on ei en halua, ahdistaa, en tiedä mitä teen, elämä on rankkaa, ahdistaa. Eli siis käytän hirveästi omia voimavaroja auttamiseen, mutta sitten syljetään päin naamaa.

Minulle on joskus ehdotettu sitä, että antaa avautumisen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ei siihen tarvitse sen enempää reagoida. Minusta se on kuitenkin todella loukkaavaa ja jopa halveksivaa, kyllä minua ainakin loukkaa jos harvoin kerron jostain ongelmasta ja vastaus on luokkaa ”voi ei, tosi kurjaa”. Jos kerron jostain, toivon saavani apua ja ratkaisuehdotuksia, en lässyttämistä ja ”jaksuhaleja kulta, kyllä se siitä”. Ei se siitä jos asialle ei tee mitään, enkä tiedä mitä teen kun olen keinoton.

Eli käytännössä kaikki avautuminen on todella, todella kuormittavaa ja ahdistavaa silloin, kun asioista halutaan vain avautua eikä tehdä mitään. Näkee hirveästi vaivaa auttaakseen, mutta se ei kelpaa.

Kirjoitat ja kuvaat asiaa hyvin, olen samaa mieltä kanssasi. t. 261. Epätoivossa vellominen ei auta mitään. Ja vastuu siitä on itsellä. Olet tehnyt paljon jo ystäväsi hyväksi. Mielestäni tärkeämpää on nyt sinun jaksamisesi ja hyvinvointisi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin joku totesi, että kyllä "miehen tyyli on väärä" koska se ilmentää sosiaalista kyvyttömyyttä. Onko naisilla käynyt mielessä se miten hyvin miehet tulevat keskenään juttuun? Ovatko miehet keskenään vaan hiljaa ja sosiaalisesti vammaisia? Nykypäivän naisille ei mikään riitä kun miehen tulisi olla miehekäs perinteinen mies joka pitää perheestään huolta, mutta samalla pitäisi olla suupaltti ja henkevä kuin nainen. Miksi helkutissa naiset koitatte tehdä miehistä naisia?

Ylipäätään on olemassa ajatus, että "nainen kyllä aina ymmärtää naista kun mies ei tajua!". Sitten kun miehet tulevatkin juttuun paremmin keskenään ja ilman akkoja niin miehet ovat ihan juntteja! Pitäisi koko maailman pyöriä vulvan ympärillä jotta olisitte tyytyväisiä?

Eikö tämä juuri kerro sen faktan, että pikkuhiljaa meidän pitäisi siirtyä eri leireihin kokonaan - kaikissa toiminnoissa. Luulen, että naiset alkavat vähitellen abortoimaan kaikki poikasikiöt - ja aiheesta.

Mistä aiheesta? Siitä, että miehet eivät muuttuneet sellaisiksi kuin naiset käskevät ja haluavat? Erittäin epäloogista toimintaa yrittää tehdä vain tyttölapsia maailmaan, ei voi ymmärtää naisen logiikkaa. Yhtä loogista olisi se, että miehet haluaisivat kyllä lisääntyä, mutta hakkaisivat ensin kaikki naiset kuoliaaksi koska syyt A-Ö.

Ja ei, minusta ei pitäisi siirtyä leireihin vaan antaa miesten olla miehiä ja alkaa naiset just semmosia kuin haluatte. Ja antakaa jopa "poikien olla poikia". Ei tää maailma saakeli siihen kaadu jos pojat on viikareita ja vetelee tyttöjä saparoista. Mutta tuohon sairaaseen miesvihaan kaatuu varmasti!

Suurin osa alkaa olla lopen kyllästyneitä pojat on vain poikia - maailmaan - vaikka se sinulle henkilökohtaisesti sopisikin mainiosti. Ei kiitos.

Kerro ihmeessä tarkemmin mitä pojissa siis pitäisi muuttaa? Mikä on erityisen huonosti, niin että teillä naisilla on kovinkin kurja olo?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sehän on havaittu, että poikasikiöiden kehitys on paljon riskialttiimpaa. Ei tarvitse kuin joku tietty asia mennä pieleen alkuraskaudessa sukupuolen eriytymisvaiheessa, niin se saattaa ennustaa väkivaltaisuutta, empatiakyvyttömyyttä ja hoivavietin puutetta. Ja nuokin asiat on sellaisia joita ei edes välttämättä tiedä kehossaan tapahtuvan, siksi ymmärrän useiden naisten pelon kun saavat tietää odottavansa poikaa.

Suurin osa pojista ja miehistä on väkivallattomia, empatiakykyisiä ja omaavat hoivaviettiä etenkin läheisiään kohtaan, (harvempi valitsee siitä itselleen ammatin, mutta suojeluviettiä on ja siitä monikin valitsee itselleen ammatin).

Yksi typerimpiä kommentteja koko palstan historiassa. Olen itsekin pahoillani puolestasi.

Kyllä, suurin osa on tuollaisia, mutta pieni osa ei.

Jestas jotkut miehet on herkkänahkaisia...

Voisiko johtua siitä, että et juna aihe on MIESTEN ja empatiakyvyn puute?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nainen, mutta olen itse tietyllä tapaa samanlainen. En osaa suhtautua negatiivisiin tunteisiin, etenkään silloin kun niitä näytetään tai niistä puhutaan todella avoimesti. Ahdistun, vaivaudun ja turhaudun, jos mihinkään ratkaisuehdotukseen ei tartuta tai ei haluta edes miettiä ratkaisua. Esimerkkinä ennen läheinen ystäväni, johon olen ottanut paljon etäisyyttä. Hän itkee avoimesti, kertoo itsemurha-ajatuksista, sanoo kuinka uupunut on ja kuinka rankkaa töissä on, väsyttää, ahdistaa kun kaikki miehet aina jättää, kaikki on huonosti, asunto lähtee ihan kohta alta koska vuokranantaja on myymässä sitä ja niin edelleen. Olen ehdottanut sairauslomaa, työn vaihtamista, työn keventämistä, psykoterapiaa koska hänellä on terapeutti valmiina ja hän on jo saanut kelalta myönteisen päätöksen korvaukseen kahdesti, mutta ei halua aloittaa koska töissä on niin kiire, olen luvannut auttaa asunnon etsimisessä, olen etsinyt asuntoa, olen luvannut vaikka hoitaa koko muuton, mutta mikään asunto ei kelpaa koska ei ole tarpeeksi iso tai tarpeeksi uusi tai väärässä kerroksessa tai väärällä kadulla, sanoo vaan ettei jaksa ajatella vaikka muutto on kuukauden päästä, lupaan hoitaa koko homman, mutta ei halua kun haluaa asua tuossa asunnossa. Siis ihan hirveästi asioita, joille ei haluta tehdä mitään vaikka ratkaisu annetaan tarjottimella.

Olen itse keski-vaikeasti masentunut, vaikea paniikkihäiriö ja taustalla työuupumus. Ymmärrän, että elämä on joskus ihan täysin perseestä, mutta ei se muutu paremmaksi sillä että siitä vain jauhetaan päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Kukaan ei hyödy siitä, että jauhetaan samoja asioita yhä uudelleen ja uudelleen ilman, että haluaa muuttaa yhtään mitään. Asioille pitää myös tehdä jotain, oli se sitten yksin tai avun kanssa. Turhaudun äärimmäisen paljon siitä, että minulle kerrotaan ongelma X, käytän paljon vaivaa ja aikaa jotta hankin mahdollisimman paljon tietoa ja tiukkaa faktaa asiasta, koostan erilaisia ratkaisuehdotuksia, sitten vastaus on ei en halua, ahdistaa, en tiedä mitä teen, elämä on rankkaa, ahdistaa. Eli siis käytän hirveästi omia voimavaroja auttamiseen, mutta sitten syljetään päin naamaa.

Minulle on joskus ehdotettu sitä, että antaa avautumisen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ei siihen tarvitse sen enempää reagoida. Minusta se on kuitenkin todella loukkaavaa ja jopa halveksivaa, kyllä minua ainakin loukkaa jos harvoin kerron jostain ongelmasta ja vastaus on luokkaa ”voi ei, tosi kurjaa”. Jos kerron jostain, toivon saavani apua ja ratkaisuehdotuksia, en lässyttämistä ja ”jaksuhaleja kulta, kyllä se siitä”. Ei se siitä jos asialle ei tee mitään, enkä tiedä mitä teen kun olen keinoton.

Eli käytännössä kaikki avautuminen on todella, todella kuormittavaa ja ahdistavaa silloin, kun asioista halutaan vain avautua eikä tehdä mitään. Näkee hirveästi vaivaa auttaakseen, mutta se ei kelpaa.

Kirjoitat ja kuvaat asiaa hyvin, olen samaa mieltä kanssasi. t. 261. Epätoivossa vellominen ei auta mitään. Ja vastuu siitä on itsellä. Olet tehnyt paljon jo ystäväsi hyväksi. Mielestäni tärkeämpää on nyt sinun jaksamisesi ja hyvinvointisi. 

Vaikuttaako sinusta siltä, ettei viestin kirjoittaja jaksa tai voi hyvin? Nämä kliseet! 😁

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sehän on havaittu, että poikasikiöiden kehitys on paljon riskialttiimpaa. Ei tarvitse kuin joku tietty asia mennä pieleen alkuraskaudessa sukupuolen eriytymisvaiheessa, niin se saattaa ennustaa väkivaltaisuutta, empatiakyvyttömyyttä ja hoivavietin puutetta. Ja nuokin asiat on sellaisia joita ei edes välttämättä tiedä kehossaan tapahtuvan, siksi ymmärrän useiden naisten pelon kun saavat tietää odottavansa poikaa.

Suurin osa pojista ja miehistä on väkivallattomia, empatiakykyisiä ja omaavat hoivaviettiä etenkin läheisiään kohtaan, (harvempi valitsee siitä itselleen ammatin, mutta suojeluviettiä on ja siitä monikin valitsee itselleen ammatin).

Yksi typerimpiä kommentteja koko palstan historiassa. Olen itsekin pahoillani puolestasi.

Kyllä, suurin osa on tuollaisia, mutta pieni osa ei.

Jestas jotkut miehet on herkkänahkaisia...

Voisiko johtua siitä, että et juna aihe on MIESTEN ja empatiakyvyn puute?

Mikä JUNA? Mikä?

Yleensä naiset kyllä valittaa ja itkee ihan naurettavista asioista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunteilemalla ei mitään ratkaista kirjoitti:

Täällä taas miesviha valtoimenaan velloo. Tosiasiahan on se, että mies on ainoa aikuinen ja vastuullinen ihminen. Mies on se, joka jättää turhat tunnekuohut omaan arvoonsa ja ratkoo asiat rationaalisesti. Tästä syystä naisille ei olisi koskaan pitänyt antaa äänioikeutta tai ylipäänsä minkäänlaista mahdollisuutta vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Yhteiskuntamme on jyrkässä alamäessä kun näille täysin edesvastuuttomille hormoniensa armoilla oleville tunnevammaisille naikkosille on annettu ihan liikaa sananvaltaa.

Koko maailman väkivaltarikollisisista yli 98% on MIEHIÄ, niitä rationaalisia ratkojia....

Siinä miesten rationaalisuutta ja aikuisuutta.

Itsemurhan tehneistä suurin osa on MIEHIÄ, taas sen takia, koska miehet on niin hyviä ratkomaan ilman tunnekuohua ongelmia.

Te olette se tunnekuohujen vallassa oleva epärationaalinen sekopäinen voima maailmassa, josta on lähinnä vain haittaa muille, koska olette niin epärationaalisia, ja se on totuus miehistä, siihen ei auta projisointi omista ongelmista naisia kohtaan.

Mies ei ainakaan vaivaa omilla asioillaan muita, vaan mieluummin vaikka tappaa itsensä kuin asettaa toisen ihmisen ikävään asemaan.

Korjaus, yleensä se mies mielellään tappaa myös samalla esim. perheensä, lapsensa, työkaverinsa, koulukaverinsa.

Tämä on varmaan sitä miehistä vakautta ja rationaalisuutta....

Näitä riittää.

Yleensä? :-)

Aika marginaalissa ne perhesurmat on itsemurhiin verrattuna. 

Ja kyllähän nuo itsemurhatilastotkin voi jollain makaaberilla tavalla nähdä esimerkkinä miehisestä, rationaalisesta ongelmanratkaisusta: mies tyypillisesti valitsee keinon joka toimii. Nainen sen sijaan soittelee ensin ystävät ja sukulaiset läpi saamansa huomion ja levittämänsä paskan fiilikseen maksimoidakseen ja päätyy sen jälkeen vatsahuuhteluun syötyään kourallisen sekalaisia lääkkeitä.

Yritysten määrässähän ei sukupuolten välillä ole eroa, miehillä vain on tapana (tässäkin asiassa) hoitaa homma kerralla kunnolla.

Käyttäjä12242 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ihan ensimmäinen askel on kuunnella.

Entäs kun ei tiedä, miten suhtautuisi kuulemaansa.

Jos vaimoni esimerkiksi kertoo jostain työpaikkakähinöistä ja syyttää jotakuta toista, niin minusta tuntuu epäoikeudenmukaiselta asettua vaimoni puolelle, koska vastapuolen tarina on kuulematta. Tunnen empatiaa ikään kuin kumpaakin osapuolta kohtaan, enkä tahdo valita puoltani kattavien tietojen puutteessa.

Kun eihän se, että vaimoni on vaimoni, tarkoita, etteikö hän voisi tulkita asioita nurinkurisesti tai tehdä itse väärin. Eihän avioliitto ole mikään peruste osoittaa empatiaa.

Siis miten sä kuuntelemalla asetut vaimosi puolelle? Kuuntele äläkä tarjoa mielipiteitä itse asiasta. Ja sitten vaikka halaa häntä.

Ja voithan sanoa olevasi pahoillasi, että hän on ikävässä tilanteessa, ottamatta kantaa itse tilanteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä12242 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ihan ensimmäinen askel on kuunnella.

Entäs kun ei tiedä, miten suhtautuisi kuulemaansa.

Jos vaimoni esimerkiksi kertoo jostain työpaikkakähinöistä ja syyttää jotakuta toista, niin minusta tuntuu epäoikeudenmukaiselta asettua vaimoni puolelle, koska vastapuolen tarina on kuulematta. Tunnen empatiaa ikään kuin kumpaakin osapuolta kohtaan, enkä tahdo valita puoltani kattavien tietojen puutteessa.

Kun eihän se, että vaimoni on vaimoni, tarkoita, etteikö hän voisi tulkita asioita nurinkurisesti tai tehdä itse väärin. Eihän avioliitto ole mikään peruste osoittaa empatiaa.

Siis miten sä kuuntelemalla asetut vaimosi puolelle? Kuuntele äläkä tarjoa mielipiteitä itse asiasta. Ja sitten vaikka halaa häntä.

Ja voithan sanoa olevasi pahoillasi, että hän on ikävässä tilanteessa, ottamatta kantaa itse tilanteeseen.

Mutta jos en ole pahoillani? Minusta en voi olla tuollaisessa tilassa pahoillani! Valehtelisinko? Näyttelisinkö roolin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo. Ei niillä ole samanlailla tunteita ja empatiakykyä kun naisilla. Juontaisiko juuurensa biologiaan ja mammutinmetsästysjuttuihin. Empatiakyvystä on varmaan ollut vaan haittaa jos mammutti on seivästänyt bestiksen niin sitä ei voi jäädä vatvomaan ja pitämään kuolevaa kädestä vaan lihan perässä on jatkettava juoksua.

Mulla on ollut näitä että heittäydytään ilkeäksi, ihan pienistäkin syistä. Mikään masentava ruikuttaja en ole mut ainahan ihmisillä tulee huonoja päiviä. Ykskin ukko sanoi, että hänellä ei ole koskaan huonoa päivää ja "ollaan sitten taas yhteydessä kun oot kiva ja tavallinen". Jep jep.

Mulle on heitetty tuo sama lausahdus! Sillä erotuksella, että mies sanoi, että kyllä häntäkin useinkin v*tuttaa ja masentaa, mutta hän rakastaa minua eikä siksi pura sitä minuun. Mitä?

Tästä voi naiset kaivaa sen todellisen ajattelutavan eron miehen ja naisen välillä noin niin kuin yleensä. Poikkeuksiakin tietenkin on. Miehet eivät mielellään jaa omia heikkouksiaan ja heikkoja hetkiään, koska mies on kasvatettu maailmaan, jossa heikkoutta ei saa näyttää tai tulee noutaja tavalla tai toisella. Sitten on vielä case Nainen erikseen. Naiset eivät ole koskaan arvostaneet heikkoja miehiä. Mies, joka on empaattinen "väärällä" tavalla, menettää kasvonsa naisen silmissä. Se vaan on tunnettu fakta. Empaattisuus on siis useimmiten epäedullista miehelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaimon surutyö kesti ja kestää. Omaisen kuoleman jälkeen linnoittautui vessaan tunneiksi tekemään surutyötään. Uhkaili tappavansa itsensä ja huusi kuin leijona ilmoille tunteja mitä sattuu. Ole siinä empaattinen. Tätä jatkui ainakin viisi ikävää vuotta. Välillä oli kyllä rauhallisempaa. Nyt sitten kymmenenvuoden jälkeen syyttelee etten osannut häntä tukea surutyössä. Vaikka kuinka sylittelin ja rauhoittelin, itkimme yhdessä ja asiasta keskusteltiin paljon. Oppinut olen ettei ole kyse empatian puutteesta kohdallani. Tällä vain vedätettiin vuosia säälipisteitä ja saatiin minut tuntemaan itseni paskaksi mieheksi. Syylistämistä jatkui ja jatkui. Avioero tuli vihdoin kahden lapsen ja jatkuvan mollaamisen jälkeen. Nyt olen uudentervepäisen ja viehättävän vaimoni kanssa saanut kaksi suloista lasta. Meillä ei mollata ei huudeta eikä syylistetä surut kohdataan ja eletään eteenpäin. 

Olet siinä mielessä oikeassa, että ekalla vaimollasi oli joku trauma tai muu ongelma, mikä sai hänet käyttäytymään noin. Empatiavajeesi tulee mielestäni esiin siitä, että kuittaat sen sillä ettei hän ollut tervepäinen, jotenkin epäkunnioittavaan ja leimaavaan sävyyn. 

Jos ei ole tervepäinen silloin tietääkseni on muunlainen ja tämän saakin sanoa jos tarvetta? Oliko mielestäsi tervepäistä käytöstä vuosia ja vuosia huutaa, raivota ja uhkailla itsemurhalla sekä jälkeenpäin syyllistää miestä ettei tämä korjannut asiaa? Jos Sukupuolet olisivat toisinpäin kukaan ei korvaa saan lotkauttaisi tälle asialle. Naiselle ei todellakaan tarvitse katsella sekopäistä miestä! Palstalla on vaikka kuinka monta ketjua aiheesta jossa miestä syytetään hulluksi kun pamauttaa nyrkillä naista kun nainen ensin tulee hakaten ja raapien miehen päälle. Miksi mies ei lempeästi tyynnytellyt rakasta vaimoa?