Mitä tehdä, jos on vaikea suhde omaan vanhempaan?

Vierailija kirjoitti:

Olisi mielenkiintoista tietää millaisia tällaisten ketjujen alapeukuttajat oikein ovat. Miksi he kokevat tällaiset aiheet näin vaikeina?

Tarkoittaako alapeukuttaminen sitä? Olisi mielenkiintoista nähdä ihminen joka ottaa alapeukut niin henkilökohtaisesti

Vierailija kirjoitti:

Ap jäädytä välit hiljaisesti. Et siis suurieleisesti ilmoita mitään vasn vähennät käynnit ja lopetat soittelun. Tällöin se ei ole niin lopullista kuin esim joku ilmiriita jonka takia välit poikki.

Kuulostaa järkevältä ajatukselta. Vetäytyminen kiireiden taakse voi antaa aikaa selkeyttää omia ajatuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkälaista tarvitsevuutta vanhempaasi kohtaan olet ilmaissut, mitä sillä tarkoitat?

Tarkoitan sitä, etten vanhemman seurassa voi ilmaista edes olevani uupunut. Heti alkaa selittely, että hyvinhän minä vaikutan pärjäävän, muilla on isompia ongelmia (erityisesti vanhemmallani tietysti, tässäpä tulikin nyt hyvä tilaisuus puhua niistä). Mitään henkistä tukea tai myötätuntoa ei ole koskaan saatavilla vanhemman taholta, koska "jokaisen on huolehdittava itse itsestään".

Miksi tällä perusteella katkaista välit?

Tai mitä narsistista tässä on?

Yhtä hyvin voi pitää laihan sovun. Kasvaa aikuiseksi. Lakata odottamasta mitään tukea. Lakata valittamasta. Voi myös rajata kuuntelua ja tapaamisia

Narsistista tai ei niin se on ihmisuhde josta itselle ei jää käteen mitään vaan pääsee olemaan vain terapeutti toiselle. Hankala lakata odottamasta tukea kun se vanhempi ei ole tarpeeksi aikuinen tuntemaan samoin vaan vaati itse sitä huomiota ja läsnäoloa kuin lapsi. Ja jos on tuollaisessa suhteessa alkaa uskomaan siihen että on normaalia että omat tarpeet voidaan sivuuttaa. Ei kannata liikaa takertua siihen että kyseessä on oma isä tai äiti.

Laiha sopu on parempi kuin lihava riita. On eroa sillä katkaiseeko välit naapuriin vai äitiinsä.

Aikuinen osaa itse vetää rajansa ja osaa olla edellyttämästä mitään tukea. Ei se vaadi siltä tpiselta mitään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkälaista tarvitsevuutta vanhempaasi kohtaan olet ilmaissut, mitä sillä tarkoitat?

Tarkoitan sitä, etten vanhemman seurassa voi ilmaista edes olevani uupunut. Heti alkaa selittely, että hyvinhän minä vaikutan pärjäävän, muilla on isompia ongelmia (erityisesti vanhemmallani tietysti, tässäpä tulikin nyt hyvä tilaisuus puhua niistä). Mitään henkistä tukea tai myötätuntoa ei ole koskaan saatavilla vanhemman taholta, koska "jokaisen on huolehdittava itse itsestään".

Miksi tällä perusteella katkaista välit?

Tai mitä narsistista tässä on?

Yhtä hyvin voi pitää laihan sovun. Kasvaa aikuiseksi. Lakata odottamasta mitään tukea. Lakata valittamasta. Voi myös rajata kuuntelua ja tapaamisia

Narsistista tai ei niin se on ihmisuhde josta itselle ei jää käteen mitään vaan pääsee olemaan vain terapeutti toiselle. Hankala lakata odottamasta tukea kun se vanhempi ei ole tarpeeksi aikuinen tuntemaan samoin vaan vaati itse sitä huomiota ja läsnäoloa kuin lapsi. Ja jos on tuollaisessa suhteessa alkaa uskomaan siihen että on normaalia että omat tarpeet voidaan sivuuttaa. Ei kannata liikaa takertua siihen että kyseessä on oma isä tai äiti.

Todella hyvin kiteytetty.

Käytä vähän enemmän mielikuvitusta kun taas vastaat itsellesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkälaista tarvitsevuutta vanhempaasi kohtaan olet ilmaissut, mitä sillä tarkoitat?

Tarkoitan sitä, etten vanhemman seurassa voi ilmaista edes olevani uupunut. Heti alkaa selittely, että hyvinhän minä vaikutan pärjäävän, muilla on isompia ongelmia (erityisesti vanhemmallani tietysti, tässäpä tulikin nyt hyvä tilaisuus puhua niistä). Mitään henkistä tukea tai myötätuntoa ei ole koskaan saatavilla vanhemman taholta, koska "jokaisen on huolehdittava itse itsestään".

Miksi tällä perusteella katkaista välit?

Tai mitä narsistista tässä on?

Yhtä hyvin voi pitää laihan sovun. Kasvaa aikuiseksi. Lakata odottamasta mitään tukea. Lakata valittamasta. Voi myös rajata kuuntelua ja tapaamisia

Narsistista tai ei niin se on ihmisuhde josta itselle ei jää käteen mitään vaan pääsee olemaan vain terapeutti toiselle. Hankala lakata odottamasta tukea kun se vanhempi ei ole tarpeeksi aikuinen tuntemaan samoin vaan vaati itse sitä huomiota ja läsnäoloa kuin lapsi. Ja jos on tuollaisessa suhteessa alkaa uskomaan siihen että on normaalia että omat tarpeet voidaan sivuuttaa. Ei kannata liikaa takertua siihen että kyseessä on oma isä tai äiti.

Laiha sopu on parempi kuin lihava riita. On eroa sillä katkaiseeko välit naapuriin vai äitiinsä.

Aikuinen osaa itse vetää rajansa ja osaa olla edellyttämästä mitään tukea. Ei se vaadi siltä tpiselta mitään

Suhde vanhempaan on hyvin erityislaatuinen ihmissuhde. Monikaan ihminen ei koe tuollaista suhdetta omaan vanhempaan tyydyttäväksi. Ja ellei se tuo omaan elämään mitään hyviä asioita, niin miksi tämän ihmissuhteen ylläpitämiseksi pitäisi uhrata omia voimavaroja? Ne on mahdollista suunnata myös toisiin asioihin tai ihmisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkälaista tarvitsevuutta vanhempaasi kohtaan olet ilmaissut, mitä sillä tarkoitat?

Tarkoitan sitä, etten vanhemman seurassa voi ilmaista edes olevani uupunut. Heti alkaa selittely, että hyvinhän minä vaikutan pärjäävän, muilla on isompia ongelmia (erityisesti vanhemmallani tietysti, tässäpä tulikin nyt hyvä tilaisuus puhua niistä). Mitään henkistä tukea tai myötätuntoa ei ole koskaan saatavilla vanhemman taholta, koska "jokaisen on huolehdittava itse itsestään".

Miksi tällä perusteella katkaista välit?

Tai mitä narsistista tässä on?

Yhtä hyvin voi pitää laihan sovun. Kasvaa aikuiseksi. Lakata odottamasta mitään tukea. Lakata valittamasta. Voi myös rajata kuuntelua ja tapaamisia

Narsistista tai ei niin se on ihmisuhde josta itselle ei jää käteen mitään vaan pääsee olemaan vain terapeutti toiselle. Hankala lakata odottamasta tukea kun se vanhempi ei ole tarpeeksi aikuinen tuntemaan samoin vaan vaati itse sitä huomiota ja läsnäoloa kuin lapsi. Ja jos on tuollaisessa suhteessa alkaa uskomaan siihen että on normaalia että omat tarpeet voidaan sivuuttaa. Ei kannata liikaa takertua siihen että kyseessä on oma isä tai äiti.

Laiha sopu on parempi kuin lihava riita. On eroa sillä katkaiseeko välit naapuriin vai äitiinsä.

Aikuinen osaa itse vetää rajansa ja osaa olla edellyttämästä mitään tukea. Ei se vaadi siltä tpiselta mitään

:D niin mutta miksi ihmeessä sitä aikuisuutta vaaditaan kokoajan siltä lapselta? Se tässä ihmetyttää. Ja vaikka ne rajat vetäisikin niin vanhempi voi olla sellainen perseilijä että sitä on holhottava kuin lasta eikä sekään sitten ole ihanteellinen tila - että on yhteydessä sellaiseen ihmiseen pelkästään sukulaisuuden takia. Enkä muutenkaan sanonut mitään siitä että eroaako kokonaan vai jättääkö jonkun ohuen haituva suhteen, sen sitten ihmiset päättävät itse.

Narsistien uhrit, lakatkaa ajattelemasta vanhempianne jotenkin "erityisinä". Välit isään tai äitiin voi katkaista ihan yhtä hyvin kuin naapuriin. Ei sillä ole mitään merkitystä, että kyseessä on oma vanhempi. Tottakai se voi olla alkuun raskasta ja tuntua vaikealta, mutta äkkiä sitä ymmärtää, että ratkaisu on oikea.

Lopettakaa vaan rohkeasti yhteydenpito kokonaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkälaista tarvitsevuutta vanhempaasi kohtaan olet ilmaissut, mitä sillä tarkoitat?

Tarkoitan sitä, etten vanhemman seurassa voi ilmaista edes olevani uupunut. Heti alkaa selittely, että hyvinhän minä vaikutan pärjäävän, muilla on isompia ongelmia (erityisesti vanhemmallani tietysti, tässäpä tulikin nyt hyvä tilaisuus puhua niistä). Mitään henkistä tukea tai myötätuntoa ei ole koskaan saatavilla vanhemman taholta, koska "jokaisen on huolehdittava itse itsestään".

Miksi tällä perusteella katkaista välit?

Tai mitä narsistista tässä on?

Yhtä hyvin voi pitää laihan sovun. Kasvaa aikuiseksi. Lakata odottamasta mitään tukea. Lakata valittamasta. Voi myös rajata kuuntelua ja tapaamisia

Narsistista tai ei niin se on ihmisuhde josta itselle ei jää käteen mitään vaan pääsee olemaan vain terapeutti toiselle. Hankala lakata odottamasta tukea kun se vanhempi ei ole tarpeeksi aikuinen tuntemaan samoin vaan vaati itse sitä huomiota ja läsnäoloa kuin lapsi. Ja jos on tuollaisessa suhteessa alkaa uskomaan siihen että on normaalia että omat tarpeet voidaan sivuuttaa. Ei kannata liikaa takertua siihen että kyseessä on oma isä tai äiti.

Laiha sopu on parempi kuin lihava riita. On eroa sillä katkaiseeko välit naapuriin vai äitiinsä.

Aikuinen osaa itse vetää rajansa ja osaa olla edellyttämästä mitään tukea. Ei se vaadi siltä tpiselta mitään

:D niin mutta miksi ihmeessä sitä aikuisuutta vaaditaan kokoajan siltä lapselta? Se tässä ihmetyttää. Ja vaikka ne rajat vetäisikin niin vanhempi voi olla sellainen perseilijä että sitä on holhottava kuin lasta eikä sekään sitten ole ihanteellinen tila - että on yhteydessä sellaiseen ihmiseen pelkästään sukulaisuuden takia. Enkä muutenkaan sanonut mitään siitä että eroaako kokonaan vai jättääkö jonkun ohuen haituva suhteen, sen sitten ihmiset päättävät itse.

Jos haluaa laittaa väkit poikki niin sitten laittaa. Se ei kuitenkaan ole kevyt päätös. Kannattaa miettiä tarkkaan. Aloituksen perusteella suosittelen vaan aikuistumaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkälaista tarvitsevuutta vanhempaasi kohtaan olet ilmaissut, mitä sillä tarkoitat?

Tarkoitan sitä, etten vanhemman seurassa voi ilmaista edes olevani uupunut. Heti alkaa selittely, että hyvinhän minä vaikutan pärjäävän, muilla on isompia ongelmia (erityisesti vanhemmallani tietysti, tässäpä tulikin nyt hyvä tilaisuus puhua niistä). Mitään henkistä tukea tai myötätuntoa ei ole koskaan saatavilla vanhemman taholta, koska "jokaisen on huolehdittava itse itsestään".

Miksi tällä perusteella katkaista välit?

Tai mitä narsistista tässä on?

Yhtä hyvin voi pitää laihan sovun. Kasvaa aikuiseksi. Lakata odottamasta mitään tukea. Lakata valittamasta. Voi myös rajata kuuntelua ja tapaamisia

Narsistista tai ei niin se on ihmisuhde josta itselle ei jää käteen mitään vaan pääsee olemaan vain terapeutti toiselle. Hankala lakata odottamasta tukea kun se vanhempi ei ole tarpeeksi aikuinen tuntemaan samoin vaan vaati itse sitä huomiota ja läsnäoloa kuin lapsi. Ja jos on tuollaisessa suhteessa alkaa uskomaan siihen että on normaalia että omat tarpeet voidaan sivuuttaa. Ei kannata liikaa takertua siihen että kyseessä on oma isä tai äiti.

Laiha sopu on parempi kuin lihava riita. On eroa sillä katkaiseeko välit naapuriin vai äitiinsä.

Aikuinen osaa itse vetää rajansa ja osaa olla edellyttämästä mitään tukea. Ei se vaadi siltä tpiselta mitään

:D niin mutta miksi ihmeessä sitä aikuisuutta vaaditaan kokoajan siltä lapselta? Se tässä ihmetyttää. Ja vaikka ne rajat vetäisikin niin vanhempi voi olla sellainen perseilijä että sitä on holhottava kuin lasta eikä sekään sitten ole ihanteellinen tila - että on yhteydessä sellaiseen ihmiseen pelkästään sukulaisuuden takia. Enkä muutenkaan sanonut mitään siitä että eroaako kokonaan vai jättääkö jonkun ohuen haituva suhteen, sen sitten ihmiset päättävät itse.

Jos haluaa laittaa väkit poikki niin sitten laittaa. Se ei kuitenkaan ole kevyt päätös. Kannattaa miettiä tarkkaan. Aloituksen perusteella suosittelen vaan aikuistumaan

Hieno tapa nollata toisen ihmisen kokemukset ja ajatukset täysin hyvin vähäisten tietojen perusteella. Mikä sinun ongelmasi on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkälaista tarvitsevuutta vanhempaasi kohtaan olet ilmaissut, mitä sillä tarkoitat?

Tarkoitan sitä, etten vanhemman seurassa voi ilmaista edes olevani uupunut. Heti alkaa selittely, että hyvinhän minä vaikutan pärjäävän, muilla on isompia ongelmia (erityisesti vanhemmallani tietysti, tässäpä tulikin nyt hyvä tilaisuus puhua niistä). Mitään henkistä tukea tai myötätuntoa ei ole koskaan saatavilla vanhemman taholta, koska "jokaisen on huolehdittava itse itsestään".

Miksi tällä perusteella katkaista välit?

Tai mitä narsistista tässä on?

Yhtä hyvin voi pitää laihan sovun. Kasvaa aikuiseksi. Lakata odottamasta mitään tukea. Lakata valittamasta. Voi myös rajata kuuntelua ja tapaamisia

Narsistista tai ei niin se on ihmisuhde josta itselle ei jää käteen mitään vaan pääsee olemaan vain terapeutti toiselle. Hankala lakata odottamasta tukea kun se vanhempi ei ole tarpeeksi aikuinen tuntemaan samoin vaan vaati itse sitä huomiota ja läsnäoloa kuin lapsi. Ja jos on tuollaisessa suhteessa alkaa uskomaan siihen että on normaalia että omat tarpeet voidaan sivuuttaa. Ei kannata liikaa takertua siihen että kyseessä on oma isä tai äiti.

Laiha sopu on parempi kuin lihava riita. On eroa sillä katkaiseeko välit naapuriin vai äitiinsä.

Aikuinen osaa itse vetää rajansa ja osaa olla edellyttämästä mitään tukea. Ei se vaadi siltä tpiselta mitään

:D niin mutta miksi ihmeessä sitä aikuisuutta vaaditaan kokoajan siltä lapselta? Se tässä ihmetyttää. Ja vaikka ne rajat vetäisikin niin vanhempi voi olla sellainen perseilijä että sitä on holhottava kuin lasta eikä sekään sitten ole ihanteellinen tila - että on yhteydessä sellaiseen ihmiseen pelkästään sukulaisuuden takia. Enkä muutenkaan sanonut mitään siitä että eroaako kokonaan vai jättääkö jonkun ohuen haituva suhteen, sen sitten ihmiset päättävät itse.

Jos haluaa laittaa väkit poikki niin sitten laittaa. Se ei kuitenkaan ole kevyt päätös. Kannattaa miettiä tarkkaan. Aloituksen perusteella suosittelen vaan aikuistumaan

Juu juu. Taidat itse olla sellainen vampyyri joka imee muista kaiken tuen ja avun irti, mutta ei anna mitään takaisin. Sekin on muuten aikuistumista että uskaltaa poikkaista epäterveet suhteet. Alkaisi siinä ehkä lopulta se toinenkin osapuoli hieman miettiä käytöstään.

Ymmärrän ap ajatuksiasi, mutta olen yhtä mieltä sen jo edellä tulleen ehdotuksen kanssa, että laiha sopu ja oman käytöksen muuttaminen voisivat tilanteessa toimia paremmin. Myös omassa äitisuhteessani on samoja piirteitä kuin mitä kuvailit omassasi olevan. Äitini puhuu hyvin paljon itsestään antamatta juuri arvoa minun elämässäni tärkeille asioille. Hän ikään kuin käsittelee minun elämääni omansa kautta, yrittää vaimentaa kaikki tunnereaktioni, joita ei ymmärrä ja välttelee kohtaamasta minua erillisenä, itsenäisenä ihmisenä. Se on raskasta. En kuitenkaan aio lopettaa yhteydenpitoa ja näen häntä nykyään melko säännöllisesti lyhyitä aikoja kerrallaan.

Ajattelen, että äitini on mitä on, eli epätäydellinen ihminen, kuten me kaikki. Hänelläkin on omat haavansa, ehkä omastakin äitisuhteestaan. Millä oikeudella voisin vaatia häntä muuttumaan täydelliseksi?

Tiedän, etten saa häneltä tietynlaista tukea, joten olen sen suhteen laskenut odotuksiani. Tiedän myös, että tulen pettymään yhä uudelleen, kun kuitenkin vielä olen odottanut liikoja tai ajatellut "jospa tällä kertaa...".

Juttelemme nähdessämme pintapuolisemmista käytännön asioista. Joskus vain lähinnä kuuntelen häntä. Enemmän avaudun miehelleni ja ystävilleni ja saan heiltä tukea. Myös se on helpottanut, että olen etsinyt ja löytänyt muita naispuolisia roolimalleja ja äitihahmoja, jotka täyttävät osan siitä vuorovaikutuksesta, mitä äidiltä toivoisin.

Aiemmin käydessäni läpi masennusjaksoa pidin kyllä enemmän etäisyyttä perheeseeni. Ehkä sinäkin voisit kokeilla etäisyyden ottamista aluksi, jos tällä hetkellä suhde tuntuu liialta ylläpitää? Välimatka voisi antaa sinulle tilaa pohtia, mitä äitisuhde sinulle merkitsee ja kuinka hyväksyä se, mitä teidän suhteenne on ja se, että äitisikin on vain ihminen. - Tai sitten huomaat voivasi ilman kontaktia niin hyvin, ettet vaan yksinkertaisesti halua häntä enää ollenkaan elämääsi.

Puhut myös vanhempien hyväksynnästä, tai heille kelpaamisesta. Mitä sitten, vaikka elämäsi ei vastaisi heidän käsityksiään sinun elämäsi kulusta? Tiedätkö, mitä sinä itse olet ja arvostat? Kelpaatko itsellesi?

Kun nyt kyse ei ole mistään akuutista väkivallan uhasta, sanoisin, että älä laita kerrasta välejä poikki.

Kaikkea hyvää sinulle kuitenkin jatkoon, mihin lopputulokseen sitten päädytkin.

Vierailija kirjoitti:

Narsistien uhrit, lakatkaa ajattelemasta vanhempianne jotenkin "erityisinä". Välit isään tai äitiin voi katkaista ihan yhtä hyvin kuin naapuriin. Ei sillä ole mitään merkitystä, että kyseessä on oma vanhempi. Tottakai se voi olla alkuun raskasta ja tuntua vaikealta, mutta äkkiä sitä ymmärtää, että ratkaisu on oikea.

Lopettakaa vaan rohkeasti yhteydenpito kokonaan.

Näin se on ja mulla ei ole ongelmaa tässä. Sen sijaan muilla on. Se syyllistämisen ja ihmettelyn määrä on uskomaton mitä muut jaksa harjoittaa. Kun kysyttäessä kerron että en ole ollut 15 vuoteen vanhempiini yhteydessä, alkaa ihmettely, syyllistys, minun haukkuminen (jännä oletus että on aina lapsen syy huonot välit) ja lopulta lasten kautta sättiminen ”miten et anna lapsille joulua isovanhemmilla” ja ”kyllä isovanhempien kuuluu nähdä lasten jouluilo”. No se isän riehuminrn ja väkivaltaraivarit on vissiin sitä jouluiloa...

En jaksa näihin kommentteihin alkaa kertomaan väkivaltalapsuudestani joten asia jää siihen että muut olettavat että minä huonolla käytöksellä olen aiheuttanut kaiken.

Näin voimakas ja tabumainen on se myytti että kaikki vanhemmat rakastaa lastaan ja haluaa parasta. Ei halua. Mun isä haluaa vain satuttaa, kostaa, vahingoittaa ja vihata.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap ajatuksiasi, mutta olen yhtä mieltä sen jo edellä tulleen ehdotuksen kanssa, että laiha sopu ja oman käytöksen muuttaminen voisivat tilanteessa toimia paremmin. Myös omassa äitisuhteessani on samoja piirteitä kuin mitä kuvailit omassasi olevan. Äitini puhuu hyvin paljon itsestään antamatta juuri arvoa minun elämässäni tärkeille asioille. Hän ikään kuin käsittelee minun elämääni omansa kautta, yrittää vaimentaa kaikki tunnereaktioni, joita ei ymmärrä ja välttelee kohtaamasta minua erillisenä, itsenäisenä ihmisenä. Se on raskasta. En kuitenkaan aio lopettaa yhteydenpitoa ja näen häntä nykyään melko säännöllisesti lyhyitä aikoja kerrallaan.

Ajattelen, että äitini on mitä on, eli epätäydellinen ihminen, kuten me kaikki. Hänelläkin on omat haavansa, ehkä omastakin äitisuhteestaan. Millä oikeudella voisin vaatia häntä muuttumaan täydelliseksi?

Tiedän, etten saa häneltä tietynlaista tukea, joten olen sen suhteen laskenut odotuksiani. Tiedän myös, että tulen pettymään yhä uudelleen, kun kuitenkin vielä olen odottanut liikoja tai ajatellut "jospa tällä kertaa...".

Juttelemme nähdessämme pintapuolisemmista käytännön asioista. Joskus vain lähinnä kuuntelen häntä. Enemmän avaudun miehelleni ja ystävilleni ja saan heiltä tukea. Myös se on helpottanut, että olen etsinyt ja löytänyt muita naispuolisia roolimalleja ja äitihahmoja, jotka täyttävät osan siitä vuorovaikutuksesta, mitä äidiltä toivoisin.

Aiemmin käydessäni läpi masennusjaksoa pidin kyllä enemmän etäisyyttä perheeseeni. Ehkä sinäkin voisit kokeilla etäisyyden ottamista aluksi, jos tällä hetkellä suhde tuntuu liialta ylläpitää? Välimatka voisi antaa sinulle tilaa pohtia, mitä äitisuhde sinulle merkitsee ja kuinka hyväksyä se, mitä teidän suhteenne on ja se, että äitisikin on vain ihminen. - Tai sitten huomaat voivasi ilman kontaktia niin hyvin, ettet vaan yksinkertaisesti halua häntä enää ollenkaan elämääsi.

Puhut myös vanhempien hyväksynnästä, tai heille kelpaamisesta. Mitä sitten, vaikka elämäsi ei vastaisi heidän käsityksiään sinun elämäsi kulusta? Tiedätkö, mitä sinä itse olet ja arvostat? Kelpaatko itsellesi?

Kun nyt kyse ei ole mistään akuutista väkivallan uhasta, sanoisin, että älä laita kerrasta välejä poikki.

Kaikkea hyvää sinulle kuitenkin jatkoon, mihin lopputulokseen sitten päädytkin.

En ole kivikissaäiti. Äitisuhteeni ei ole ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Narsistien uhrit, lakatkaa ajattelemasta vanhempianne jotenkin "erityisinä". Välit isään tai äitiin voi katkaista ihan yhtä hyvin kuin naapuriin. Ei sillä ole mitään merkitystä, että kyseessä on oma vanhempi. Tottakai se voi olla alkuun raskasta ja tuntua vaikealta, mutta äkkiä sitä ymmärtää, että ratkaisu on oikea.

Lopettakaa vaan rohkeasti yhteydenpito kokonaan.

Kiitos, tämä tuki on minulle avuksi.

Et ole ainoa maailmassa, jolla ei tunnu olevan kovin hyvät välit vanhempiin. Perheesi on se, joiden kanssa viihdyt ja jotka myös arvostaa sinua.

Vierailija kirjoitti:

Et ole ainoa maailmassa, jolla ei tunnu olevan kovin hyvät välit vanhempiin. Perheesi on se, joiden kanssa viihdyt ja jotka myös arvostaa sinua.

Hienosti sanottu! Näin se juuri on.

Vierailija kirjoitti:

Et ole ainoa maailmassa, jolla ei tunnu olevan kovin hyvät välit vanhempiin. Perheesi on se, joiden kanssa viihdyt ja jotka myös arvostaa sinua.

Ilahduttavaa että joku sanoo näin. Yleisemmin kun on tullut sitä ihmettelyä miten muka voit olla välirikossa vanhempiisi, kaikillahan on rakastavat vanhemmat.

Olisi oikeasti eduksi jos tästä puhuttaisiin avoimemmin. Se ”retoriikka” vaan nykyään on sitä että naistenlehdissä aina julkkikset hehkuttaa vanhempiaan ja rakasta äitisuhdettaan ja perhelehdissä puhutaan rakastavista isovanhemmista. Tämä jättää täysin ulkopulisiksi ne joilla tällaista rakastavaa sukua ei ole.

Montako haastattelua olette lukeneet, jossa henkilö sanoisi suoraan että on paskat hirviövanhemnat ja välit täysin poikki?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkälaista tarvitsevuutta vanhempaasi kohtaan olet ilmaissut, mitä sillä tarkoitat?

Tarkoitan sitä, etten vanhemman seurassa voi ilmaista edes olevani uupunut. Heti alkaa selittely, että hyvinhän minä vaikutan pärjäävän, muilla on isompia ongelmia (erityisesti vanhemmallani tietysti, tässäpä tulikin nyt hyvä tilaisuus puhua niistä). Mitään henkistä tukea tai myötätuntoa ei ole koskaan saatavilla vanhemman taholta, koska "jokaisen on huolehdittava itse itsestään".

Miksi tällä perusteella katkaista välit?

Tai mitä narsistista tässä on?

Yhtä hyvin voi pitää laihan sovun. Kasvaa aikuiseksi. Lakata odottamasta mitään tukea. Lakata valittamasta. Voi myös rajata kuuntelua ja tapaamisia

Narsistista tai ei niin se on ihmisuhde josta itselle ei jää käteen mitään vaan pääsee olemaan vain terapeutti toiselle. Hankala lakata odottamasta tukea kun se vanhempi ei ole tarpeeksi aikuinen tuntemaan samoin vaan vaati itse sitä huomiota ja läsnäoloa kuin lapsi. Ja jos on tuollaisessa suhteessa alkaa uskomaan siihen että on normaalia että omat tarpeet voidaan sivuuttaa. Ei kannata liikaa takertua siihen että kyseessä on oma isä tai äiti.

Laiha sopu on parempi kuin lihava riita. On eroa sillä katkaiseeko välit naapuriin vai äitiinsä.

Aikuinen osaa itse vetää rajansa ja osaa olla edellyttämästä mitään tukea. Ei se vaadi siltä tpiselta mitään

:D niin mutta miksi ihmeessä sitä aikuisuutta vaaditaan kokoajan siltä lapselta? Se tässä ihmetyttää. Ja vaikka ne rajat vetäisikin niin vanhempi voi olla sellainen perseilijä että sitä on holhottava kuin lasta eikä sekään sitten ole ihanteellinen tila - että on yhteydessä sellaiseen ihmiseen pelkästään sukulaisuuden takia. Enkä muutenkaan sanonut mitään siitä että eroaako kokonaan vai jättääkö jonkun ohuen haituva suhteen, sen sitten ihmiset päättävät itse.

Minäkin olen vuosia yrittänyt nousta huonon käytöksen yläpuolelle, mutta sen hinta on ollut kova. Olen pystynyt ylläpitämään välejä vanhempiini, mutta elämääni on tullut paljon ahdistusta. Jälkikäteen ajatellen välien säilyttäminen ei olisi ollut kaiken sen vaivan arvoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et ole ainoa maailmassa, jolla ei tunnu olevan kovin hyvät välit vanhempiin. Perheesi on se, joiden kanssa viihdyt ja jotka myös arvostaa sinua.

Ilahduttavaa että joku sanoo näin. Yleisemmin kun on tullut sitä ihmettelyä miten muka voit olla välirikossa vanhempiisi, kaikillahan on rakastavat vanhemmat.

Olisi oikeasti eduksi jos tästä puhuttaisiin avoimemmin. Se ”retoriikka” vaan nykyään on sitä että naistenlehdissä aina julkkikset hehkuttaa vanhempiaan ja rakasta äitisuhdettaan ja perhelehdissä puhutaan rakastavista isovanhemmista. Tämä jättää täysin ulkopulisiksi ne joilla tällaista rakastavaa sukua ei ole.

Montako haastattelua olette lukeneet, jossa henkilö sanoisi suoraan että on paskat hirviövanhemnat ja välit täysin poikki?

Herlineillä on tuuletettu aika raikkaasti perheen kipupisteitä. Varmasti ollut aika terapeuttistakin päästä avoimesti käsittelemään perheen historiaa.

*