Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Minä ymmärsin pitkän suremisen jälkeen, mikä vapaus minulla nyt on, kun ystävät ovat jääneet. En ole vastuussa kenellekään eikä minunkaan ei tarvitse pitää yhteyttä tai nähdä vaivaa kenenkään toisen eteen. Kukaan (miestäni, perhettä ja esimiestäni) lukuunottamatta ei voi vaatia tai odottaa minulta mitään muuta kuin asiallisia käytöstapoja. Voi kuulostaa hullulta, mutta olen vapaa ja juuri tällä hetkellä onnellinen oivallukseltani :) Kaikissa asioissa on monta puolta.

Mulla sama! Pari kaveria on enää jäljellä jotka ei vaadi mitään! Toki lisääkin saisi olla, mutten tosiaan jaksa enää mitään symbioosiystävyyttä. Kun sellainen päättyi tuntui kun olisin vapautunut vankilasta, enää en ollut "vastuussa" ystäväni viihdyttämisestä. Parhaat ihmissuhteet on kyllä sellaisia jotka ei sido mihinkään ja ihan vapaaehtoisesti haluaa olla yhteydessä, silloin se on myös aitoa kohtaamista, kun toinen ei hae susta mitään helpotusta yksinäisyyteensä. Mä oon huomannut että paras tapa saada ihmisiä elämään on nauttia elämästä, mennä ja tehdä asioita ja olla avoin ja aidosti muista kiinnostunut, silloin vetää puoleensa hyviä tyyppejä. Sitten ne jotka haluaa pysyä pysyy, ja jos ei niin aion silti nauttia elämästäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Miksi se pitäisi sanoa jotenkin kauniisti? Sano vaikka ihan noin kun kirjoitit. Sanominen on aina kuitenkin kauniimpaa käytöstä kuin jättäminen epätietoisuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Miten selität (olematta törkeä) pitkän koulukiusaamistaustan omaavalle ihmiselle, että hänen persoonsansa on sellainen, ettei hänen kavereidensakaan kanssa haluta olla tekemisissä? Mulla oli aikoinaan tällainen tuttu ja teki itsemurhan sen jälkeen, kun hänen ystävänsä oli kertonut todellisen syyn. 

Noo, en mä usko, että tuossakaan tilanteessa se syyn kertominen on ollut varsinainen syy itsemurhaan. 

Totta kyllä puhut. Tää sen ystävä vaan otti asian tosi raskaasti ja syytti pitkään itseään siitä, että meni  sanomaan suoraan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Miten selität (olematta törkeä) pitkän koulukiusaamistaustan omaavalle ihmiselle, että hänen persoonsansa on sellainen, ettei hänen kavereidensakaan kanssa haluta olla tekemisissä? Mulla oli aikoinaan tällainen tuttu ja teki itsemurhan sen jälkeen, kun hänen ystävänsä oli kertonut todellisen syyn. 

Mä tunsin erään, joka teki itsarin tultuaan hylätyksi ilman syytä katoamalla äkisti, tä ihminen ei kestänyt sitä vuosien epätietoisuutta ja epäreilua hylkäämistä.. jos todellinen syy on liian kipeä sanoa niin eikö voi vaan sanoa että ystävyys on nyt loppu, parempihan on kuin hävitä vaan jonnekin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Se on jo julmuutta ja sairasta tunnekylmyyttä olla tällaisessa tilanteessa noteeraamatta, kun joku hädissään kyselee perään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Miksi se pitäisi sanoa jotenkin kauniisti? Sano vaikka ihan noin kun kirjoitit. Sanominen on aina kuitenkin kauniimpaa käytöstä kuin jättäminen epätietoisuuteen.

Näinpä. Yks kaverini jäi kolme vuotta sitten työttömäksi ja kun sillä ei ollut enää varaa tehdä oikein yhtään mitään vaan kaikesta tuli aina valitusta kun se maksaa niin ja niin paljon, sanoin ihan suoraan, että kai hän ymmärtää, ettei meillä ole enää juuri mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja että mun täytyy alkaa tekemään asioita jonkun sellaisen kanssa, jolla on niihin varaakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Miksi se pitäisi sanoa jotenkin kauniisti? Sano vaikka ihan noin kun kirjoitit. Sanominen on aina kuitenkin kauniimpaa käytöstä kuin jättäminen epätietoisuuteen.

Onko todella? Moni ihminen ei koe tuota rehellisenä käytöksenä, vaan haluna tietoisesti loukata toista. Se voi pahimmillaan merkittävästi heikentää toisen itsetuntoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Miten selität (olematta törkeä) pitkän koulukiusaamistaustan omaavalle ihmiselle, että hänen persoonsansa on sellainen, ettei hänen kavereidensakaan kanssa haluta olla tekemisissä? Mulla oli aikoinaan tällainen tuttu ja teki itsemurhan sen jälkeen, kun hänen ystävänsä oli kertonut todellisen syyn. 

Mä tunsin erään, joka teki itsarin tultuaan hylätyksi ilman syytä katoamalla äkisti, tä ihminen ei kestänyt sitä vuosien epätietoisuutta ja epäreilua hylkäämistä.. jos todellinen syy on liian kipeä sanoa niin eikö voi vaan sanoa että ystävyys on nyt loppu, parempihan on kuin hävitä vaan jonnekin

Itsemurhaan päätyminen on yleensä useiden vuosien prosessi. Syitä ratkaisun taustalla on yleensä todella paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Miksi se pitäisi sanoa jotenkin kauniisti? Sano vaikka ihan noin kun kirjoitit. Sanominen on aina kuitenkin kauniimpaa käytöstä kuin jättäminen epätietoisuuteen.

Onko todella? Moni ihminen ei koe tuota rehellisenä käytöksenä, vaan haluna tietoisesti loukata toista. Se voi pahimmillaan merkittävästi heikentää toisen itsetuntoa.

Kannattaa sanoa suoraan, vaikka se loukkaisikin. Tarkoitushan on vaan kertoa, miksi ystävyys/kaveruus/tuttavuus loppui. Toinen kasaa itsentuntosa sen jälkeen. Olen mäkin yhdelle lihavalle työkaverilleni sanonut ihan suoraan, että en halua näyttäytyä hänen kanssaan missään työpaikan ulkopuolella, koska ihmiset alkavat tuijottamaan. Todennäköisesti loukkasin, mutta ainakin olin rehellinen eikä hänen tarvinnut miettiä asiaa. 

Nyt kun mietin tätä ketjua, niin tajuan sen, etten koskaan ole edes tapailu- tai seurustelusuhteissa tullut jätetyksi tai jättänyt toista niin, että suhteen lopussa olisi perusteellisesti käyty läpi kaikki mahdollinen, mikä toisessa on hiertänyt. Jo suhteen päättymisestä kumpikin osapuoli on tuntunut ymmärtäneensä sen, ettemme ole olleet kovin yhteensopivia. En ole tajunnut kaivata viiltävää rehellisyyttä, koska en ehkä olisi ollut valmis antamaan tai kuulemaan niin suoria negatiivisia arvioita itsestäni tai toisesta. Olen pääosin nuollut haavani yksin. Mutta kai ihmiset tässä suhteessa ovat hyvin erilaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Miksi se pitäisi sanoa jotenkin kauniisti? Sano vaikka ihan noin kun kirjoitit. Sanominen on aina kuitenkin kauniimpaa käytöstä kuin jättäminen epätietoisuuteen.

Onko todella? Moni ihminen ei koe tuota rehellisenä käytöksenä, vaan haluna tietoisesti loukata toista. Se voi pahimmillaan merkittävästi heikentää toisen itsetuntoa.

Kannattaa sanoa suoraan, vaikka se loukkaisikin. Tarkoitushan on vaan kertoa, miksi ystävyys/kaveruus/tuttavuus loppui. Toinen kasaa itsentuntosa sen jälkeen. Olen mäkin yhdelle lihavalle työkaverilleni sanonut ihan suoraan, että en halua näyttäytyä hänen kanssaan missään työpaikan ulkopuolella, koska ihmiset alkavat tuijottamaan. Todennäköisesti loukkasin, mutta ainakin olin rehellinen eikä hänen tarvinnut miettiä asiaa. 

Olet todella kammottava. Oletko jonkin sortin sosiopaatti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Miksi se pitäisi sanoa jotenkin kauniisti? Sano vaikka ihan noin kun kirjoitit. Sanominen on aina kuitenkin kauniimpaa käytöstä kuin jättäminen epätietoisuuteen.

Onko todella? Moni ihminen ei koe tuota rehellisenä käytöksenä, vaan haluna tietoisesti loukata toista. Se voi pahimmillaan merkittävästi heikentää toisen itsetuntoa.

Kannattaa sanoa suoraan, vaikka se loukkaisikin. Tarkoitushan on vaan kertoa, miksi ystävyys/kaveruus/tuttavuus loppui. Toinen kasaa itsentuntosa sen jälkeen. Olen mäkin yhdelle lihavalle työkaverilleni sanonut ihan suoraan, että en halua näyttäytyä hänen kanssaan missään työpaikan ulkopuolella, koska ihmiset alkavat tuijottamaan. Todennäköisesti loukkasin, mutta ainakin olin rehellinen eikä hänen tarvinnut miettiä asiaa. 

Olet todella kammottava. Oletko jonkin sortin sosiopaatti?

Miten niin kammottava tai sosiopaatti? Justhan tässä on monet sanoneet, että syy pitää kertoa suoraan, vaikka toinen loukkaantuisikin. Sekö nyt sitten taas onkin kammottavaa tai sosiopaatin merkki? 

Ystävyyden syvenemisestä pitäisi tehdä samanlainen todistus, kuin vihkitodistus. Eli tahdotko olla ystäväni myös myötä-ja vastamäessä. Toinen sanoo tahdon. Sen jälkeen oltaisiin ikuisesti ystäviä ja vain kuolema erottaisi.

Näin uskaltaisi olla rento tosiystävän kanssa, kun tietäisi, että toinen on sitoutunut aidosti ystävyyteen. 

Vierailija kirjoitti:

Ystävyyden syvenemisestä pitäisi tehdä samanlainen todistus, kuin vihkitodistus. Eli tahdotko olla ystäväni myös myötä-ja vastamäessä. Toinen sanoo tahdon. Sen jälkeen oltaisiin ikuisesti ystäviä ja vain kuolema erottaisi.

Näin uskaltaisi olla rento tosiystävän kanssa, kun tietäisi, että toinen on sitoutunut aidosti ystävyyteen. 

Eikä tulisi tuhlattua aikaa turhiin ihmisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun mietin tätä ketjua, niin tajuan sen, etten koskaan ole edes tapailu- tai seurustelusuhteissa tullut jätetyksi tai jättänyt toista niin, että suhteen lopussa olisi perusteellisesti käyty läpi kaikki mahdollinen, mikä toisessa on hiertänyt. Jo suhteen päättymisestä kumpikin osapuoli on tuntunut ymmärtäneensä sen, ettemme ole olleet kovin yhteensopivia. En ole tajunnut kaivata viiltävää rehellisyyttä, koska en ehkä olisi ollut valmis antamaan tai kuulemaan niin suoria negatiivisia arvioita itsestäni tai toisesta. Olen pääosin nuollut haavani yksin. Mutta kai ihmiset tässä suhteessa ovat hyvin erilaisia.

Toinen on voinut vuosia surra, miksi jätit hänet, hyvä ystävä.

Olen itse muutaman ystävyyssuhteen elämäni aikana katkaissut ja ollut aina rehellinen. Olen kertonut suoraan, että olen alkanut inhoamaan häntä, koska hän on päättämätön miessuhteissaan ja en jaksa enää hänen jatkuvaa kitinää miessuhteista.

Toiselle kerroin suoraan, että vituttaa toi sun kyttääminen, mitä teen. Että ei tarvi soitella joka lauantaiaamu heti, missä oon ollu illalla ja kenen luota yötä. Että en siedä tuollaisia stalkkereita, jotka itse ei osaa elää, mutta kyttää minun elämää. Samalla kerroin, että ei ihme, ettei saakaan miehiä, kun on niin tyylitön ja tyrkky ja moni mies on nauranut sulle selän takana, kun oot antanut niin helposti. Että en halua olla sun ystävä, kun saan tuntea niin usein myötähäpeää.

Tässä jotain esimerkkejä

Vierailija kirjoitti:

Ystävyyden syvenemisestä pitäisi tehdä samanlainen todistus, kuin vihkitodistus. Eli tahdotko olla ystäväni myös myötä-ja vastamäessä. Toinen sanoo tahdon. Sen jälkeen oltaisiin ikuisesti ystäviä ja vain kuolema erottaisi.

Näin uskaltaisi olla rento tosiystävän kanssa, kun tietäisi, että toinen on sitoutunut aidosti ystävyyteen. 

Tämän on pakko olla provo. En olisi ikinä mennyt naimisiin, jos siitä pääsisi eroon vain kuoleman kautta. Perhehelvetissä kasvaneena minulle on tärkeää, että toimimaton ihmissuhde on mahdollista päättää siinä vaiheessa, mikäli kaikki muuttuu niin epätoivoiseen suuntaan, ettei asioiden korjaamiseksi mitään ole enää tehtävissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

Niinpä. Eli rutkuttajalle pitäisi sanoa suoraan ja kun sanoo suoraan sen oman negatiivisen näkemyksen toisen luonteesta, pitää myös ottaa vastaan se toisen negatiivinen vastanäkemys? 

Vaan eipä tarvitse. Jos toinen arvostaa suoruutta niin paljon, että haluaa kuulla syyt, mun ei silti tarvitse vastaanottaa sitä vasareaktiota niihin syihin, koska minä en sitä suoruutta halunnut.

Mua alkoi kovasti kiinnostamaan, että onko teillä yksinäisillä lapsia, puolisoa, töitä/opiskelua?

Mietin sitä, että jos käy kokopäivätyössä, on lapsia, puoliso, ehkä omat vanhemmat ja sisaruksiakin joihin pitää yhteyttä, niin siinä on jo aika paljon sosiaalista kontaktia elämässä!

Moni viettää nuorena kaveripainotteista sosiaalista elämää, silloin kun lapsuudenperheestä on alettu jo irrottautumaan, mutta omaa perhettä ei vielä olla perustettu. Silloin sitä aikaa on kavereille ja kavereita paljon tarjolla, koska saman ikäisillä on sama tilanne.

Sitten kun perustetaan perhe, mennään kokopäiväisesti töihin ja ehkä omat vanhemmatkin juuri siinä vaiheessa vanhenee ja tarvitsee apua niin tadaa - aikaa ystäville ei tosiaankaan ole enää samaan malliin kuin nuorena oli. Siinä harvenee helposti ystävien tapaamiset ja osa kaveruuksista saattaa jäädä kokonaan taka-alalle uusien arkikuvioiden myötä.

Jos sitten ikävaiheessa noin 30 - 40 v itsellä ei ole puolisoa, ei työtä, ei lapsia, ei lähellä asuvia sukulaisiakaan ja kavereilla taas on ruuhkavuodet päällä, niin uskon että oikeasti mukava ja sosiaalinenkin tyyppi saattaa menettää haluamattaan yhteyttä pitkäaikaisiinkin ystäviinsä ja uusia voi oman ikäisistä olla paljon aiempaa vaikeampi saada.

Jotenkin siis, millainen elämäntilanne teillä yksinäisillä on ja paljonko ikää? Ettei yksinäisyyden syy olisi juuri kavereiden ruuhkavuodet...