Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, kun saisikin olla joskus yksin. Nauttisin täydestä sydämestä, jos saisi olla vain ihan itsensä kanssa, eikä kukaan soittelisi tai pitäisi yhteyttä. Edes hetken aikaa.

Pistä puhelin kiinni äläkä käytä somea. Helppoa!

No sehän estää ovella koputtelijat yms.

Juu, ongelma ei ole se puhelin ja some. Vaan kun joskus saisi olla ihan yksin jonkin aikaa ilman, että kukaan on vinkumassa mitään tai kaipaamassa seuraa tai vaatimassa sitä helvetin vastapuolisuutta yms. 

Olen kai hiukan väsynyt tähän sosiaalisuuteen ja ihmisten vaativuuteen ja jatkuvaan läsnäoloon yms.

Taidan muuttaa erakoksi jonnekkin jonain päivänä.

Vierailija kirjoitti:

Mua alkoi kovasti kiinnostamaan, että onko teillä yksinäisillä lapsia, puolisoa, töitä/opiskelua?

Mietin sitä, että jos käy kokopäivätyössä, on lapsia, puoliso, ehkä omat vanhemmat ja sisaruksiakin joihin pitää yhteyttä, niin siinä on jo aika paljon sosiaalista kontaktia elämässä!

Jos sitten ikävaiheessa noin 30 - 40 v itsellä ei ole puolisoa, ei työtä, ei lapsia, ei lähellä asuvia sukulaisiakaan ja kavereilla taas on ruuhkavuodet päällä, niin uskon että oikeasti mukava ja sosiaalinenkin tyyppi saattaa menettää haluamattaan yhteyttä pitkäaikaisiinkin ystäviinsä ja uusia voi oman ikäisistä olla paljon aiempaa vaikeampi saada.

Jotenkin siis, millainen elämäntilanne teillä yksinäisillä on ja paljonko ikää? Ettei yksinäisyyden syy olisi juuri kavereiden ruuhkavuodet...

Itse en määrittele itseäni suorastaan yksinäiseksi, koska ystäviä ja kavereita on, mutta voisi olla enemmänkin. Yhtä kaikki, olen tuonut itse tässä ketjussa aiemmin monesti esille sitä, että työt ja opiskelut ovat juurikin niitä piirejä, joista saa sisältöä ja mahdollisesti myös kavereita elämäänsä. Tietysti myös perhe. 

Täällä on kuitenkin nämä asiat osin sivuutettu siten, että nääh, ette vaan tartu pukukoppiystäviin. Mikä on mielestäni asioiden vähättelyä ja sitä, että asioita ei mietitä kovinkaan tarkasti. Jos siis itsellä on ehkä töitä, opiskeluita, perhe jne., on aika helppoa huudella, että pukukoppikaverit on se ratkaisu.

Itse olen 42, lapseton, yksinasuva, työtön (pl. sivutoimiset työt). Toki minullakin lapsuudenperhe, mutta äidin kanssa olemme usein yhteyksissä, sisaruksen kanssa emme niinkään (ei hän edes ehtisi puhua puhelimessa tuntikausia ruuhkavuosien takia).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin siis, millainen elämäntilanne teillä yksinäisillä on ja paljonko ikää? Ettei yksinäisyyden syy olisi juuri kavereiden ruuhkavuodet...

Minä olen 36-vuotias. Minulla on puoliso ja lapsia. Omiin vanhempiin en pidä yhteyttä, ja sisaruksia ei ole. Sosiaaliset ympyräni koostuvat omasta perheestä ja satunnaisista kohtaamisista jonkun naapurin kanssa, tai leikkipuistossa tutun vanhemman kanssa. Olen työtön, joten ei ole työ- tai kouluympyröitä. En harrasta mitään, ja lapsetkin on niin pieniä etteivät nyt kesällä käy missään. 

Kaikki syvemmän suhteet on kariutuneet vuosien varrella. Ja aina niin, että syy on ollut minun, ja syy on ollut sellainen että en ole tarkoittanut pahaa. Mutta olen kokenut ne jotenkin todella epäreiluiksi tilanteiksi, ja olen myös kokenut, etten ole saanut selittää itseäni. En uskalla avata asiaa enempää, pelkään että tunnistavat minut.

Minulla on paljon tuttuja, mutta tuntuu että ihmiset karttavat minua. Olen miettinyt syytä vuosia, mutta en tosiaan tiedä. Joidenkin tuttujen kanssa olen kaverustunut, mutta sitten se on liukunut siihen, että minä kuuntelen kun toinen vuodattaa huoliaan. Ja nämä kaverisuhteet ei koskaan ole olleet sellaisia, että olisin päässyt tekemään sitä mitä haaveilen että voisin kaverien tai ystävien kanssa tehdä: mökkiviikonloppuja, tai kaupunkilomaviikonloppuja, festareita tai rauhallisia kahvitteluhetkiä jossain muualla kun meidän keittiössä. Joku liikuntaharrastuskin olisi kivempaa jonkun kanssa. Mutta ei, en ikinä kelpaa tällaiseen. Jokaisella on näihin rientoihin ne valmiit kaverinsa. 

Typerää, kun olisi aikaa, kiinnostusta ja rahaakin. Olisi paljon puhuttavaa maailmanmenosta ja ties mistä. Ainoa kontaktini, siis paikka missä voin jutella näistä on AV. Säälittävää? 

Kiinnitin huomioni tuohon lihavoimaani kohtaan. En puhu nyt sinusta, koska en edes tunne sinua enkä tiedä sen enempää ystävyyssuhteidesi kariutumisen syistä, mutta mun mielestä ihmiset, jotka oikeuttavat tekonsa sanomalla "en tarkoittanut mitään pahaa", eivät ole kovin mukavia. He siirtävät vastuun omista teoistaan sille, jota satuttivat. Jos tällaisen ihmisen ystävällä on vähänkin huonompi itseluottamus tai on luonteeltaan herkempi ja haavoittuvampi, nämä "en tarkoittanut mitään pahaa" -ihmiset saavat ystävänsä ihan oikeasti uskomaan, että vika olikin heissä, kun loukkaantuivat. He antavat toisen selittää, hyväksyvät selityksen, antavat anteeksi ja taas jonkin ajan päästä ollaan samassa tilanteessa. Minusta ystävyyssuhteissa ei koskaan tarkoiteta mitään pahaa, joten itsestäänselvyyden käyttäminen oikeutuksena ja puolustuksena toista satuttaville asioille on tätä toista ihmistä ja hänen tunteitaan väheksyvää. 

Kyllähän ihmisten toimintaa voivat ohjata kaikenlaiset kätketyt, pimeätkin motiivit. Jopa ystävyyssuhteissa.

Toki, mutta en usko kovinkaan monen haluavan olla niiden kätkettyjen pimeiden motiivien kohteena. 

Eivät tietenkään, mutta usein ne selviävätkin kohteelle vasta jälkikäteen. Huomaat, että luottamuksella kertomiasi asioita on kerrottu eteenpäin yms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin siis, millainen elämäntilanne teillä yksinäisillä on ja paljonko ikää? Ettei yksinäisyyden syy olisi juuri kavereiden ruuhkavuodet...

Minä olen 36-vuotias. Minulla on puoliso ja lapsia. Omiin vanhempiin en pidä yhteyttä, ja sisaruksia ei ole. Sosiaaliset ympyräni koostuvat omasta perheestä ja satunnaisista kohtaamisista jonkun naapurin kanssa, tai leikkipuistossa tutun vanhemman kanssa. Olen työtön, joten ei ole työ- tai kouluympyröitä. En harrasta mitään, ja lapsetkin on niin pieniä etteivät nyt kesällä käy missään. 

Kaikki syvemmän suhteet on kariutuneet vuosien varrella. Ja aina niin, että syy on ollut minun, ja syy on ollut sellainen että en ole tarkoittanut pahaa. Mutta olen kokenut ne jotenkin todella epäreiluiksi tilanteiksi, ja olen myös kokenut, etten ole saanut selittää itseäni. En uskalla avata asiaa enempää, pelkään että tunnistavat minut.

Minulla on paljon tuttuja, mutta tuntuu että ihmiset karttavat minua. Olen miettinyt syytä vuosia, mutta en tosiaan tiedä. Joidenkin tuttujen kanssa olen kaverustunut, mutta sitten se on liukunut siihen, että minä kuuntelen kun toinen vuodattaa huoliaan. Ja nämä kaverisuhteet ei koskaan ole olleet sellaisia, että olisin päässyt tekemään sitä mitä haaveilen että voisin kaverien tai ystävien kanssa tehdä: mökkiviikonloppuja, tai kaupunkilomaviikonloppuja, festareita tai rauhallisia kahvitteluhetkiä jossain muualla kun meidän keittiössä. Joku liikuntaharrastuskin olisi kivempaa jonkun kanssa. Mutta ei, en ikinä kelpaa tällaiseen. Jokaisella on näihin rientoihin ne valmiit kaverinsa. 

Typerää, kun olisi aikaa, kiinnostusta ja rahaakin. Olisi paljon puhuttavaa maailmanmenosta ja ties mistä. Ainoa kontaktini, siis paikka missä voin jutella näistä on AV. Säälittävää? 

Kiinnitin huomioni tuohon lihavoimaani kohtaan. En puhu nyt sinusta, koska en edes tunne sinua enkä tiedä sen enempää ystävyyssuhteidesi kariutumisen syistä, mutta mun mielestä ihmiset, jotka oikeuttavat tekonsa sanomalla "en tarkoittanut mitään pahaa", eivät ole kovin mukavia. He siirtävät vastuun omista teoistaan sille, jota satuttivat. Jos tällaisen ihmisen ystävällä on vähänkin huonompi itseluottamus tai on luonteeltaan herkempi ja haavoittuvampi, nämä "en tarkoittanut mitään pahaa" -ihmiset saavat ystävänsä ihan oikeasti uskomaan, että vika olikin heissä, kun loukkaantuivat. He antavat toisen selittää, hyväksyvät selityksen, antavat anteeksi ja taas jonkin ajan päästä ollaan samassa tilanteessa. Minusta ystävyyssuhteissa ei koskaan tarkoiteta mitään pahaa, joten itsestäänselvyyden käyttäminen oikeutuksena ja puolustuksena toista satuttaville asioille on tätä toista ihmistä ja hänen tunteitaan väheksyvää. 

Kyllähän ihmisten toimintaa voivat ohjata kaikenlaiset kätketyt, pimeätkin motiivit. Jopa ystävyyssuhteissa.

Toki, mutta en usko kovinkaan monen haluavan olla niiden kätkettyjen pimeiden motiivien kohteena. 

Eivät tietenkään, mutta usein ne selviävätkin kohteelle vasta jälkikäteen. Huomaat, että luottamuksella kertomiasi asioita on kerrottu eteenpäin yms.

Aivan ja silloin on täysin normaalia, että mitkään selitykset ja "en tarkoittanut pahaa" eivät enää auta vaan ystävyyssuhde päättyy. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Tämä! Kiitos loistavasta kommentista. T. Tosiystävä myötä- ja vastamäessä

Ja "Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty." Huhhuh! Miten olisi vaikkapa käytöstapojen opettelu ja ystävän kunnioittava kohtelu? Pakko pystyä siihen.

Vai onko ammattina olla kokopäiväinen mulk*u kaikkia kohtaan?

Aina yhtä hämmentävää, kun ihmiset puolustelevat täysin pokalla käytöstä, jossa ei ole mitään rotia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Ei, tuota kutsutaan terapiasuhteeksi. Varsinkin, jos joutuu aina kuuntelemaan vain huonoista asioista. Et tainnut ymmärtää tuon edellisen kirjoittajan kommentista, ettei kyseessä ole mikään vastavuoroinen tilanne vaan  rooli on aina sama: puhuja ja kuuntelija. Jos satut saamaan tuossa suhteessa kuuntelijan roolin, niin sä kuuntelet toisen huolia ja murheita ihan riippumatta siitä, vaikka oma elämäntilanteesi olisi kymmenen kertaa raskaampi kuin hänellä. Sinä kuuntelet, hän avautuu...ei koskaan toisinpäin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Ei, tuota kutsutaan terapiasuhteeksi. Varsinkin, jos joutuu aina kuuntelemaan vain huonoista asioista. Et tainnut ymmärtää tuon edellisen kirjoittajan kommentista, ettei kyseessä ole mikään vastavuoroinen tilanne vaan  rooli on aina sama: puhuja ja kuuntelija. Jos satut saamaan tuossa suhteessa kuuntelijan roolin, niin sä kuuntelet toisen huolia ja murheita ihan riippumatta siitä, vaikka oma elämäntilanteesi olisi kymmenen kertaa raskaampi kuin hänellä. Sinä kuuntelet, hän avautuu...ei koskaan toisinpäin. 

Ai niin ja roskakoripuheilla tarkoitetaan sitä, että tällainen ihminen soittaa sulle silloin, kun haluaa helpottaa omaa pahaa oloaan. Hän purkaa kaiken sulle ja sinä kuuntelet. Kun hän on saanut puhuttua ja oloaan huojennettua, hänellä onkin jo kiire tekemään jotain muuta ja lopettaa puhelun tai jos olette tapaamassa, lähtee omaan suuntaan. Hän siis käyttää sinua "roskakorina", johon kippaa pahan olonsa ja kun on kipannut, ei tarvitse seuraasi sen enempää ennenkuin hänelle tulee taas tarve purkaa pahaa oloaan. Sulla ei mitä ilmeisimmin ole ollut tällaisia ystäviä? Ole onnellinen siitä :)

Yhtä asiaa ihmettelen, ja se on mustavalkoisuus keskusteltaessa kaverisuhteen päättämisestä.

Monella tuntuu olevan se käsitys, että feidaus ja vaan yhteydenpidon ja puhelimeen vastaamisen lopettaminen selityksittä on paras tapa. Onhan se tietysti itselle helppoa.

Sitten suorapuheisuudesta puhuttaessa, joidenkin mielestä se tarkoittaa sitä, että hylättävän kaverin kaikki negatiiviset ominaisuudet läväytetään naamalle.

Eikö suorapuheisuus voisi olla sitä, että ei mennä itselle helpointa tietä vain kadoten, vaan kerrotaan sille kaverille, että nyt kaveruus on ohi ja syyksi riittää vaikka että ei löydä enää mitään yhteistä että kaveruus voisi jatkua jne.

Minun mielestä suorapuheisuuden ydin on siinä, ettei jätetä kaveria epätietoisuuteen vaan annetaan kaverille mahdollisuus jatkaa elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Ei, tuota kutsutaan terapiasuhteeksi. Varsinkin, jos joutuu aina kuuntelemaan vain huonoista asioista. Et tainnut ymmärtää tuon edellisen kirjoittajan kommentista, ettei kyseessä ole mikään vastavuoroinen tilanne vaan  rooli on aina sama: puhuja ja kuuntelija. Jos satut saamaan tuossa suhteessa kuuntelijan roolin, niin sä kuuntelet toisen huolia ja murheita ihan riippumatta siitä, vaikka oma elämäntilanteesi olisi kymmenen kertaa raskaampi kuin hänellä. Sinä kuuntelet, hän avautuu...ei koskaan toisinpäin. 

Niin mihin perustuu näkemys, että roolit eivät voisi vaihtua? Eihän ystävyys sitäkään ole, että kuulija on aina yksi ja sama henkilö, vaan roolit vaihtuvat. Miksi et siis voisi sanoa, että minulla on nyt huolia, minä haluan kertoa niistä? Mistä olet saanut päähäsi, että henkilö sanoo siihen, että eikun minä vaan voin kertoa omista huolistani? Jos joku näin toimii, niin eihän hän silloin ole kunnon ystävä. Ei se kerro mitään siitä, miten yleensä ystävät toimivat. Jos taas et ala puhua omista huolistasi, niin ehkä tämä toinen ei tiedä, että sinulla olisi puhuttavaa, eikä osaa niistä murheistasi kysyä. 

Mutta nallekarkit eivät mene elämässä läheskään aina tasan. Voi olla, että toisella on aina vain kerrottavaa palkankorotuksesta, opiskeluista, perheestä ja kivoista menoista, kun taas toisella on kerrottavaa työttömyydestä, lapsettomuudesta, rahahuolista, surkeasta sinkkuelämästä ja ehkä vielä huonoista väleistä vanhempien kanssa. Minkäs teet. Ei ystävyyden pitäisi perustua siihen, millainen elämäntilanne toisella on. 

Vierailija kirjoitti:

Yhtä asiaa ihmettelen, ja se on mustavalkoisuus keskusteltaessa kaverisuhteen päättämisestä.

Monella tuntuu olevan se käsitys, että feidaus ja vaan yhteydenpidon ja puhelimeen vastaamisen lopettaminen selityksittä on paras tapa. Onhan se tietysti itselle helppoa.

Sitten suorapuheisuudesta puhuttaessa, joidenkin mielestä se tarkoittaa sitä, että hylättävän kaverin kaikki negatiiviset ominaisuudet läväytetään naamalle.

Eikö suorapuheisuus voisi olla sitä, että ei mennä itselle helpointa tietä vain kadoten, vaan kerrotaan sille kaverille, että nyt kaveruus on ohi ja syyksi riittää vaikka että ei löydä enää mitään yhteistä että kaveruus voisi jatkua jne.

Minun mielestä suorapuheisuuden ydin on siinä, ettei jätetä kaveria epätietoisuuteen vaan annetaan kaverille mahdollisuus jatkaa elämäänsä.

Sitä minäkin koitin tuolla aiemmin sanoa, että pitäähän asia voida kertoa ilman törkeilyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Ei, tuota kutsutaan terapiasuhteeksi. Varsinkin, jos joutuu aina kuuntelemaan vain huonoista asioista. Et tainnut ymmärtää tuon edellisen kirjoittajan kommentista, ettei kyseessä ole mikään vastavuoroinen tilanne vaan  rooli on aina sama: puhuja ja kuuntelija. Jos satut saamaan tuossa suhteessa kuuntelijan roolin, niin sä kuuntelet toisen huolia ja murheita ihan riippumatta siitä, vaikka oma elämäntilanteesi olisi kymmenen kertaa raskaampi kuin hänellä. Sinä kuuntelet, hän avautuu...ei koskaan toisinpäin. 

Surullista, ettet ole saanut kokea todellista, vastavuoroista syvää ystävyyttä, vaan olet kohdannut vain näitä hyväksikäyttäjiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Ei, tuota kutsutaan terapiasuhteeksi. Varsinkin, jos joutuu aina kuuntelemaan vain huonoista asioista. Et tainnut ymmärtää tuon edellisen kirjoittajan kommentista, ettei kyseessä ole mikään vastavuoroinen tilanne vaan  rooli on aina sama: puhuja ja kuuntelija. Jos satut saamaan tuossa suhteessa kuuntelijan roolin, niin sä kuuntelet toisen huolia ja murheita ihan riippumatta siitä, vaikka oma elämäntilanteesi olisi kymmenen kertaa raskaampi kuin hänellä. Sinä kuuntelet, hän avautuu...ei koskaan toisinpäin. 

Ai niin ja roskakoripuheilla tarkoitetaan sitä, että tällainen ihminen soittaa sulle silloin, kun haluaa helpottaa omaa pahaa oloaan. Hän purkaa kaiken sulle ja sinä kuuntelet. Kun hän on saanut puhuttua ja oloaan huojennettua, hänellä onkin jo kiire tekemään jotain muuta ja lopettaa puhelun tai jos olette tapaamassa, lähtee omaan suuntaan. Hän siis käyttää sinua "roskakorina", johon kippaa pahan olonsa ja kun on kipannut, ei tarvitse seuraasi sen enempää ennenkuin hänelle tulee taas tarve purkaa pahaa oloaan. Sulla ei mitä ilmeisimmin ole ollut tällaisia ystäviä? Ole onnellinen siitä :)

No ei ole kyllä ei. Toisaalta edelleen, "hädässä ystävä tutaan". Jos joku on kokenut eron, en osaa jäädä kovin katkeraksi siitä, että minun puheenvuoroni ei ollut nyt. Asiat tärkeysjärjestykseen. 

Toisaalta minä itse toivoisin, että erinäiset mt-ongelmista kärsivät tutut voisivat puhua asioista enemmänkin, ja olen niistä itse suoraan kysellytkin. Usein saa valheita vastaukseksi, mutta siis pointtina on se, että kun jotakuta voi ahdistaa kuulla esim. lääkkeiden nimiä ym. aiheeseen liittyvää juttua, niin minä taas olen kiinnostunut itse, onko lääkkeitä vaihdettu tmv. Sen takia, että tällöin ymmärtää paremmin, jos käytöksessä on muutoksia. Ylipäänsä jos hoetaan vain, että ei tässä mitään, kaikki on hyvin, niin se vain pidemmän päälle vaikeuttaa kommunikointia. Jos toinen kertoisi avoimesti paskasta, sitä suhtautuisi itse myötätuntoisemmin ja hieman siimaa antaen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Ei, tuota kutsutaan terapiasuhteeksi. Varsinkin, jos joutuu aina kuuntelemaan vain huonoista asioista. Et tainnut ymmärtää tuon edellisen kirjoittajan kommentista, ettei kyseessä ole mikään vastavuoroinen tilanne vaan  rooli on aina sama: puhuja ja kuuntelija. Jos satut saamaan tuossa suhteessa kuuntelijan roolin, niin sä kuuntelet toisen huolia ja murheita ihan riippumatta siitä, vaikka oma elämäntilanteesi olisi kymmenen kertaa raskaampi kuin hänellä. Sinä kuuntelet, hän avautuu...ei koskaan toisinpäin. 

Surullista, ettet ole saanut kokea todellista, vastavuoroista syvää ystävyyttä, vaan olet kohdannut vain näitä hyväksikäyttäjiä.

Lapsellisen alentuva kommentti ihmiseltä, joka ei tiedä  minusta ja minun ystävyyssuhteistani yhtään mitään. Mulla on kyllä oikein hyviä ystävyyssuhteita ja tuollaisessa roskakorisuhteessakin jaksoin olla kolme vuotta ennenkuin totesin, ettei siitä suhteesta taida oikeaa ystävyyssuhdetta muodostua. Jos mulla ei olisi silloin ollut hyviäkin ystävyyssuhteita tasapainottamassa tilannetta, en olisi jaksanut roskakorityyppiä niinkään pitkään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Ei, tuota kutsutaan terapiasuhteeksi. Varsinkin, jos joutuu aina kuuntelemaan vain huonoista asioista. Et tainnut ymmärtää tuon edellisen kirjoittajan kommentista, ettei kyseessä ole mikään vastavuoroinen tilanne vaan  rooli on aina sama: puhuja ja kuuntelija. Jos satut saamaan tuossa suhteessa kuuntelijan roolin, niin sä kuuntelet toisen huolia ja murheita ihan riippumatta siitä, vaikka oma elämäntilanteesi olisi kymmenen kertaa raskaampi kuin hänellä. Sinä kuuntelet, hän avautuu...ei koskaan toisinpäin. 

Ai niin ja roskakoripuheilla tarkoitetaan sitä, että tällainen ihminen soittaa sulle silloin, kun haluaa helpottaa omaa pahaa oloaan. Hän purkaa kaiken sulle ja sinä kuuntelet. Kun hän on saanut puhuttua ja oloaan huojennettua, hänellä onkin jo kiire tekemään jotain muuta ja lopettaa puhelun tai jos olette tapaamassa, lähtee omaan suuntaan. Hän siis käyttää sinua "roskakorina", johon kippaa pahan olonsa ja kun on kipannut, ei tarvitse seuraasi sen enempää ennenkuin hänelle tulee taas tarve purkaa pahaa oloaan. Sulla ei mitä ilmeisimmin ole ollut tällaisia ystäviä? Ole onnellinen siitä :)

No ei ole kyllä ei. Toisaalta edelleen, "hädässä ystävä tutaan". Jos joku on kokenut eron, en osaa jäädä kovin katkeraksi siitä, että minun puheenvuoroni ei ollut nyt. Asiat tärkeysjärjestykseen. 

Toisaalta minä itse toivoisin, että erinäiset mt-ongelmista kärsivät tutut voisivat puhua asioista enemmänkin, ja olen niistä itse suoraan kysellytkin. Usein saa valheita vastaukseksi, mutta siis pointtina on se, että kun jotakuta voi ahdistaa kuulla esim. lääkkeiden nimiä ym. aiheeseen liittyvää juttua, niin minä taas olen kiinnostunut itse, onko lääkkeitä vaihdettu tmv. Sen takia, että tällöin ymmärtää paremmin, jos käytöksessä on muutoksia. Ylipäänsä jos hoetaan vain, että ei tässä mitään, kaikki on hyvin, niin se vain pidemmän päälle vaikeuttaa kommunikointia. Jos toinen kertoisi avoimesti paskasta, sitä suhtautuisi itse myötätuntoisemmin ja hieman siimaa antaen. 

En todellakaan haluaisi jonkun utelevan lämpimikseen lääkityksestäni. 😱

Hei yksinäinen, saanko olla utelias ja kysyä miksi sinulla ei puhelin soi? Itse olen aina tehnyt liian pitkiä päiviä ja vkl töitä. Havahduin siihen että ei soi minullakaan puhelin eikä kävereita ole kelle soittaa nykyään kun vkl vapaat. Ei kaipaa kaverit ei.

Seura olisi mukava vaikka jutteluun kahville kävelylle.. Normaali elämä on tervetullut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Ei, tuota kutsutaan terapiasuhteeksi. Varsinkin, jos joutuu aina kuuntelemaan vain huonoista asioista. Et tainnut ymmärtää tuon edellisen kirjoittajan kommentista, ettei kyseessä ole mikään vastavuoroinen tilanne vaan  rooli on aina sama: puhuja ja kuuntelija. Jos satut saamaan tuossa suhteessa kuuntelijan roolin, niin sä kuuntelet toisen huolia ja murheita ihan riippumatta siitä, vaikka oma elämäntilanteesi olisi kymmenen kertaa raskaampi kuin hänellä. Sinä kuuntelet, hän avautuu...ei koskaan toisinpäin. 

Ai niin ja roskakoripuheilla tarkoitetaan sitä, että tällainen ihminen soittaa sulle silloin, kun haluaa helpottaa omaa pahaa oloaan. Hän purkaa kaiken sulle ja sinä kuuntelet. Kun hän on saanut puhuttua ja oloaan huojennettua, hänellä onkin jo kiire tekemään jotain muuta ja lopettaa puhelun tai jos olette tapaamassa, lähtee omaan suuntaan. Hän siis käyttää sinua "roskakorina", johon kippaa pahan olonsa ja kun on kipannut, ei tarvitse seuraasi sen enempää ennenkuin hänelle tulee taas tarve purkaa pahaa oloaan. Sulla ei mitä ilmeisimmin ole ollut tällaisia ystäviä? Ole onnellinen siitä :)

No ei ole kyllä ei. Toisaalta edelleen, "hädässä ystävä tutaan". Jos joku on kokenut eron, en osaa jäädä kovin katkeraksi siitä, että minun puheenvuoroni ei ollut nyt. Asiat tärkeysjärjestykseen. 

Toisaalta minä itse toivoisin, että erinäiset mt-ongelmista kärsivät tutut voisivat puhua asioista enemmänkin, ja olen niistä itse suoraan kysellytkin. Usein saa valheita vastaukseksi, mutta siis pointtina on se, että kun jotakuta voi ahdistaa kuulla esim. lääkkeiden nimiä ym. aiheeseen liittyvää juttua, niin minä taas olen kiinnostunut itse, onko lääkkeitä vaihdettu tmv. Sen takia, että tällöin ymmärtää paremmin, jos käytöksessä on muutoksia. Ylipäänsä jos hoetaan vain, että ei tässä mitään, kaikki on hyvin, niin se vain pidemmän päälle vaikeuttaa kommunikointia. Jos toinen kertoisi avoimesti paskasta, sitä suhtautuisi itse myötätuntoisemmin ja hieman siimaa antaen. 

En todellakaan haluaisi jonkun utelevan lämpimikseen lääkityksestäni. 😱

Mielestäni se ei ole kyllä mitään lämpimikseen utelua, jos koittaa tajuta, miksi tilanne tuntuu ehkä erityisen oudolta. Minä olen ymmärtänyt monia tilanteita ihan uudella tavalla, kun olen kuullut, että lääkitys on lopetettu tai lääke vaihdettu. Joskus lääkkeenvaihdon tosin kuulee jo toisen puheesta, joka voi kuulostaa sammaltavalta tai muuten oudolta. 

Jossain toisessa ketjussa täällä tuotiin siis esille, että "minä en todellakaan halua tietää mistään lääkkeistä tmv.", ja joku toinen taas sanoi, että no itselle se on normaalia elämää. Siitä asia tuli mieleeni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Ei, tuota kutsutaan terapiasuhteeksi. Varsinkin, jos joutuu aina kuuntelemaan vain huonoista asioista. Et tainnut ymmärtää tuon edellisen kirjoittajan kommentista, ettei kyseessä ole mikään vastavuoroinen tilanne vaan  rooli on aina sama: puhuja ja kuuntelija. Jos satut saamaan tuossa suhteessa kuuntelijan roolin, niin sä kuuntelet toisen huolia ja murheita ihan riippumatta siitä, vaikka oma elämäntilanteesi olisi kymmenen kertaa raskaampi kuin hänellä. Sinä kuuntelet, hän avautuu...ei koskaan toisinpäin. 

Surullista, ettet ole saanut kokea todellista, vastavuoroista syvää ystävyyttä, vaan olet kohdannut vain näitä hyväksikäyttäjiä.

Lapsellisen alentuva kommentti ihmiseltä, joka ei tiedä  minusta ja minun ystävyyssuhteistani yhtään mitään. Mulla on kyllä oikein hyviä ystävyyssuhteita ja tuollaisessa roskakorisuhteessakin jaksoin olla kolme vuotta ennenkuin totesin, ettei siitä suhteesta taida oikeaa ystävyyssuhdetta muodostua. Jos mulla ei olisi silloin ollut hyviäkin ystävyyssuhteita tasapainottamassa tilannetta, en olisi jaksanut roskakorityyppiä niinkään pitkään. 

Ai. Minun mielestäni ihan hyvä kommentti. Minulla on vain sellaisia ystävyyssuhteita, ettei koskaan ole tarvinnut kokea itseäni terapeutiksi tai roskakoriksi, eikä ole edes tullut tällaiset termit mieleen.

Ikävä jos koit ja tulkitsit kommentin alentuvaksi, sitä se ei kuitenkaan ollut vaan olin aidosti pahoillani puolestasi. Ei kaikki ihmiset vttuile sinulle vaikka sinusta se siltä tuntuisikin.