Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Täällä olisi yksi sellainen joka varmasti pitäisi yhteyttä ja välittäisi mutta minulla on ollut aina sama ongelma, että yhteydenpito jää minun harteille. Minä kelpasin kouluiässä varakaveriksi mutta minua kohtaan oli selän takana manipulointia kavereiden kesken ja aikuisena taas kysytään joskus illanviettoihin vaikka en enää käy edes missään, en baareissa, enkä festareilla sillä viihdyn enemmän kotona, eli joissain tapauksissa tuntuu raha olevan tärkein liima kaveruudelle/ ystävyydelle mutta itse en ajattele noin. Minulle käy myös ilmaiset ajanviettotavat ja sitä arvostan enemmän:). Yksi syy yksinäisyyteeni on kiusaaminen ja sosiaalinen syrjiminen joka on tehnyt minusta sisäänpäin kääntyneen, ahdistuneen, lievästi masentuneen, erityisherkän ja eristyneen. Ja olen siis jo aikuinen joka on kokenut ja edelleen kokee paljon pahaa elämässään mutta olen päättänyt etten anna periksi=-)!! Tsemppiä!!!!

Jotenkin siis, millainen elämäntilanne teillä yksinäisillä on ja paljonko ikää? Ettei yksinäisyyden syy olisi juuri kavereiden ruuhkavuodet...

Minä olen 36-vuotias. Minulla on puoliso ja lapsia. Omiin vanhempiin en pidä yhteyttä, ja sisaruksia ei ole. Sosiaaliset ympyräni koostuvat omasta perheestä ja satunnaisista kohtaamisista jonkun naapurin kanssa, tai leikkipuistossa tutun vanhemman kanssa. Olen työtön, joten ei ole työ- tai kouluympyröitä. En harrasta mitään, ja lapsetkin on niin pieniä etteivät nyt kesällä käy missään. 

Kaikki syvemmän suhteet on kariutuneet vuosien varrella. Ja aina niin, että syy on ollut minun, ja syy on ollut sellainen että en ole tarkoittanut pahaa. Mutta olen kokenut ne jotenkin todella epäreiluiksi tilanteiksi, ja olen myös kokenut, etten ole saanut selittää itseäni. En uskalla avata asiaa enempää, pelkään että tunnistavat minut.

Minulla on paljon tuttuja, mutta tuntuu että ihmiset karttavat minua. Olen miettinyt syytä vuosia, mutta en tosiaan tiedä. Joidenkin tuttujen kanssa olen kaverustunut, mutta sitten se on liukunut siihen, että minä kuuntelen kun toinen vuodattaa huoliaan. Ja nämä kaverisuhteet ei koskaan ole olleet sellaisia, että olisin päässyt tekemään sitä mitä haaveilen että voisin kaverien tai ystävien kanssa tehdä: mökkiviikonloppuja, tai kaupunkilomaviikonloppuja, festareita tai rauhallisia kahvitteluhetkiä jossain muualla kun meidän keittiössä. Joku liikuntaharrastuskin olisi kivempaa jonkun kanssa. Mutta ei, en ikinä kelpaa tällaiseen. Jokaisella on näihin rientoihin ne valmiit kaverinsa. 

Typerää, kun olisi aikaa, kiinnostusta ja rahaakin. Olisi paljon puhuttavaa maailmanmenosta ja ties mistä. Ainoa kontaktini, siis paikka missä voin jutella näistä on AV. Säälittävää? 

Vierailija kirjoitti:

Mua alkoi kovasti kiinnostamaan, että onko teillä yksinäisillä lapsia, puolisoa, töitä/opiskelua?

Mietin sitä, että jos käy kokopäivätyössä, on lapsia, puoliso, ehkä omat vanhemmat ja sisaruksiakin joihin pitää yhteyttä, niin siinä on jo aika paljon sosiaalista kontaktia elämässä!

Moni viettää nuorena kaveripainotteista sosiaalista elämää, silloin kun lapsuudenperheestä on alettu jo irrottautumaan, mutta omaa perhettä ei vielä olla perustettu. Silloin sitä aikaa on kavereille ja kavereita paljon tarjolla, koska saman ikäisillä on sama tilanne.

Sitten kun perustetaan perhe, mennään kokopäiväisesti töihin ja ehkä omat vanhemmatkin juuri siinä vaiheessa vanhenee ja tarvitsee apua niin tadaa - aikaa ystäville ei tosiaankaan ole enää samaan malliin kuin nuorena oli. Siinä harvenee helposti ystävien tapaamiset ja osa kaveruuksista saattaa jäädä kokonaan taka-alalle uusien arkikuvioiden myötä.

Jos sitten ikävaiheessa noin 30 - 40 v itsellä ei ole puolisoa, ei työtä, ei lapsia, ei lähellä asuvia sukulaisiakaan ja kavereilla taas on ruuhkavuodet päällä, niin uskon että oikeasti mukava ja sosiaalinenkin tyyppi saattaa menettää haluamattaan yhteyttä pitkäaikaisiinkin ystäviinsä ja uusia voi oman ikäisistä olla paljon aiempaa vaikeampi saada.

Jotenkin siis, millainen elämäntilanne teillä yksinäisillä on ja paljonko ikää? Ettei yksinäisyyden syy olisi juuri kavereiden ruuhkavuodet...

Itse koen, että yksinäisyyden syy on sosiaalisen pääoman vähäinen karttuminen. Perheessäni oli lapsuudessa paljon ongelmia. Sen takia olin masentunut ja surullinen lapsi, täydellinen kohde koulukiusaamiselle siis. Sen jälkeenkään ei ole ollut helppoa löytää paikkaansa missään porukoissa. Lisähaaste on ollut siinä, että ei ole ollut kovin selvää käsitystä siitä, millaisia ovat toimivat ihmissuhteet. Usein siksi on turhankin helposti alistunut ikävään kohteluun, jottei tarvitsisi olla kokonaan yksin.

Vierailija kirjoitti:

...

Typerää, kun olisi aikaa, kiinnostusta ja rahaakin. Olisi paljon puhuttavaa maailmanmenosta ja ties mistä. Ainoa kontaktini, siis paikka missä voin jutella näistä on AV. Säälittävää? 

Halaus!

Olen juurikin se kolmekymppinen, jonka ystävät ovat unohtaneet, ystävyydet ovat vain hiipuneet, kun moni elää ruuhkavuosiaan.

Minulla on puoliso, mutta ei lapsia. Lapsuudenperhe on hajaantunut ympäri Suomea, emme näe usein. Pätkä- ja keikkatöitä teen eli en oikein kuulu mihinkään työyhteisöön. Harrastan lenkkeilyä, pyöräilyä ja lukemista - en mitään joukkuelajeja tai sellaista, jossa olisi helppo tutustua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua alkoi kovasti kiinnostamaan, että onko teillä yksinäisillä lapsia, puolisoa, töitä/opiskelua?

Mietin sitä, että jos käy kokopäivätyössä, on lapsia, puoliso, ehkä omat vanhemmat ja sisaruksiakin joihin pitää yhteyttä, niin siinä on jo aika paljon sosiaalista kontaktia elämässä!

Moni viettää nuorena kaveripainotteista sosiaalista elämää, silloin kun lapsuudenperheestä on alettu jo irrottautumaan, mutta omaa perhettä ei vielä olla perustettu. Silloin sitä aikaa on kavereille ja kavereita paljon tarjolla, koska saman ikäisillä on sama tilanne.

Sitten kun perustetaan perhe, mennään kokopäiväisesti töihin ja ehkä omat vanhemmatkin juuri siinä vaiheessa vanhenee ja tarvitsee apua niin tadaa - aikaa ystäville ei tosiaankaan ole enää samaan malliin kuin nuorena oli. Siinä harvenee helposti ystävien tapaamiset ja osa kaveruuksista saattaa jäädä kokonaan taka-alalle uusien arkikuvioiden myötä.

Jos sitten ikävaiheessa noin 30 - 40 v itsellä ei ole puolisoa, ei työtä, ei lapsia, ei lähellä asuvia sukulaisiakaan ja kavereilla taas on ruuhkavuodet päällä, niin uskon että oikeasti mukava ja sosiaalinenkin tyyppi saattaa menettää haluamattaan yhteyttä pitkäaikaisiinkin ystäviinsä ja uusia voi oman ikäisistä olla paljon aiempaa vaikeampi saada.

Jotenkin siis, millainen elämäntilanne teillä yksinäisillä on ja paljonko ikää? Ettei yksinäisyyden syy olisi juuri kavereiden ruuhkavuodet...

Itse koen, että yksinäisyyden syy on sosiaalisen pääoman vähäinen karttuminen. Perheessäni oli lapsuudessa paljon ongelmia. Sen takia olin masentunut ja surullinen lapsi, täydellinen kohde koulukiusaamiselle siis. Sen jälkeenkään ei ole ollut helppoa löytää paikkaansa missään porukoissa. Lisähaaste on ollut siinä, että ei ole ollut kovin selvää käsitystä siitä, millaisia ovat toimivat ihmissuhteet. Usein siksi on turhankin helposti alistunut ikävään kohteluun, jottei tarvitsisi olla kokonaan yksin.

Miksi alapeukutus? Elämä olisi voinut lähteä aivan erilaiseen suuntaan, jos lapsena perheellemme olisi tarjottu jotain apua. Sen sijaan lapsen juttuja ei kukaan jaksanut missään kuunnella, ei edes koulun terveydenhoitaja.

Mitä se auttaa, että tiedostaa yksinäisyyden johtuvan ystävien ruuhkavuosiaan? No, ehkä sen, että ei ota sitä niin henkilökohtaisesti, mutta eipä se tilannetta muuten muuta.

Vierailija kirjoitti:

Mitä se auttaa, että tiedostaa yksinäisyyden johtuvan ystävien ruuhkavuosiaan? No, ehkä sen, että ei ota sitä niin henkilökohtaisesti, mutta eipä se tilannetta muuten muuta.

Vai pitäisikö tässä odotella, että ehkä ne ystävät taas palaavat elämääni 5-10 vuoden päästä?

Ai, kun saisikin olla joskus yksin. Nauttisin täydestä sydämestä, jos saisi olla vain ihan itsensä kanssa, eikä kukaan soittelisi tai pitäisi yhteyttä. Edes hetken aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Ai, kun saisikin olla joskus yksin. Nauttisin täydestä sydämestä, jos saisi olla vain ihan itsensä kanssa, eikä kukaan soittelisi tai pitäisi yhteyttä. Edes hetken aikaa.

Pistä puhelin kiinni äläkä käytä somea. Helppoa!

Vierailija kirjoitti:

Mitä se auttaa, että tiedostaa yksinäisyyden johtuvan ystävien ruuhkavuosiaan? No, ehkä sen, että ei ota sitä niin henkilökohtaisesti, mutta eipä se tilannetta muuten muuta.

Nimenomaan sen. Ymmärtää, ettei syy ystävyyssuhteiden hiipumiseen ole itsessä vaan ystävien muuttuneissa elämäntilanteissa. Aika moni kun tuntuu pohtivan, mitä vikaa heissä on, kun ei ole ystäviä tai ystävät eivät pidä yhteyttä. Todennäköisesti ei yhtään  mitään vikaa. Ei siis myöskään ole mitään syytä olettaa, että olisi jokin vika, joka estäisi löytämästä uusia kavereita ja ystäviä. Jos on osannut ystävystyä ennenkin, osaa nytkin kunhan muistaa, että useimpien aikuisten elämässä on paljon muutakin kuin ystävät ja kaverit. 

Feidaajat ovat mulkkuja!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä se auttaa, että tiedostaa yksinäisyyden johtuvan ystävien ruuhkavuosiaan? No, ehkä sen, että ei ota sitä niin henkilökohtaisesti, mutta eipä se tilannetta muuten muuta.

Vai pitäisikö tässä odotella, että ehkä ne ystävät taas palaavat elämääni 5-10 vuoden päästä?

Ei tietenkään vaan hankit elämääsi muita ihmisiä ja muuta sisältöä kuin nämä ystäväsi. Elät elämääsi eteenpäin aivan kuten muutkin tekevät. 

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin siis, millainen elämäntilanne teillä yksinäisillä on ja paljonko ikää? Ettei yksinäisyyden syy olisi juuri kavereiden ruuhkavuodet...

Minä olen 36-vuotias. Minulla on puoliso ja lapsia. Omiin vanhempiin en pidä yhteyttä, ja sisaruksia ei ole. Sosiaaliset ympyräni koostuvat omasta perheestä ja satunnaisista kohtaamisista jonkun naapurin kanssa, tai leikkipuistossa tutun vanhemman kanssa. Olen työtön, joten ei ole työ- tai kouluympyröitä. En harrasta mitään, ja lapsetkin on niin pieniä etteivät nyt kesällä käy missään. 

Kaikki syvemmän suhteet on kariutuneet vuosien varrella. Ja aina niin, että syy on ollut minun, ja syy on ollut sellainen että en ole tarkoittanut pahaa. Mutta olen kokenut ne jotenkin todella epäreiluiksi tilanteiksi, ja olen myös kokenut, etten ole saanut selittää itseäni. En uskalla avata asiaa enempää, pelkään että tunnistavat minut.

Minulla on paljon tuttuja, mutta tuntuu että ihmiset karttavat minua. Olen miettinyt syytä vuosia, mutta en tosiaan tiedä. Joidenkin tuttujen kanssa olen kaverustunut, mutta sitten se on liukunut siihen, että minä kuuntelen kun toinen vuodattaa huoliaan. Ja nämä kaverisuhteet ei koskaan ole olleet sellaisia, että olisin päässyt tekemään sitä mitä haaveilen että voisin kaverien tai ystävien kanssa tehdä: mökkiviikonloppuja, tai kaupunkilomaviikonloppuja, festareita tai rauhallisia kahvitteluhetkiä jossain muualla kun meidän keittiössä. Joku liikuntaharrastuskin olisi kivempaa jonkun kanssa. Mutta ei, en ikinä kelpaa tällaiseen. Jokaisella on näihin rientoihin ne valmiit kaverinsa. 

Typerää, kun olisi aikaa, kiinnostusta ja rahaakin. Olisi paljon puhuttavaa maailmanmenosta ja ties mistä. Ainoa kontaktini, siis paikka missä voin jutella näistä on AV. Säälittävää? 

Kiinnitin huomioni tuohon lihavoimaani kohtaan. En puhu nyt sinusta, koska en edes tunne sinua enkä tiedä sen enempää ystävyyssuhteidesi kariutumisen syistä, mutta mun mielestä ihmiset, jotka oikeuttavat tekonsa sanomalla "en tarkoittanut mitään pahaa", eivät ole kovin mukavia. He siirtävät vastuun omista teoistaan sille, jota satuttivat. Jos tällaisen ihmisen ystävällä on vähänkin huonompi itseluottamus tai on luonteeltaan herkempi ja haavoittuvampi, nämä "en tarkoittanut mitään pahaa" -ihmiset saavat ystävänsä ihan oikeasti uskomaan, että vika olikin heissä, kun loukkaantuivat. He antavat toisen selittää, hyväksyvät selityksen, antavat anteeksi ja taas jonkin ajan päästä ollaan samassa tilanteessa. Minusta ystävyyssuhteissa ei koskaan tarkoiteta mitään pahaa, joten itsestäänselvyyden käyttäminen oikeutuksena ja puolustuksena toista satuttaville asioille on tätä toista ihmistä ja hänen tunteitaan väheksyvää. 

Niin ruuhkavuodet... Toisaalta jo paljon ennen kuin ystäväni sai lapsia hän oli jo minun ystäväni. Minä siis olin jo ennen lapsia hänen elämässään. Tän voisi ottaa huomioon kun miettii ihmisten tärkeysjärjestystä elämässään!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin siis, millainen elämäntilanne teillä yksinäisillä on ja paljonko ikää? Ettei yksinäisyyden syy olisi juuri kavereiden ruuhkavuodet...

Minä olen 36-vuotias. Minulla on puoliso ja lapsia. Omiin vanhempiin en pidä yhteyttä, ja sisaruksia ei ole. Sosiaaliset ympyräni koostuvat omasta perheestä ja satunnaisista kohtaamisista jonkun naapurin kanssa, tai leikkipuistossa tutun vanhemman kanssa. Olen työtön, joten ei ole työ- tai kouluympyröitä. En harrasta mitään, ja lapsetkin on niin pieniä etteivät nyt kesällä käy missään. 

Kaikki syvemmän suhteet on kariutuneet vuosien varrella. Ja aina niin, että syy on ollut minun, ja syy on ollut sellainen että en ole tarkoittanut pahaa. Mutta olen kokenut ne jotenkin todella epäreiluiksi tilanteiksi, ja olen myös kokenut, etten ole saanut selittää itseäni. En uskalla avata asiaa enempää, pelkään että tunnistavat minut.

Minulla on paljon tuttuja, mutta tuntuu että ihmiset karttavat minua. Olen miettinyt syytä vuosia, mutta en tosiaan tiedä. Joidenkin tuttujen kanssa olen kaverustunut, mutta sitten se on liukunut siihen, että minä kuuntelen kun toinen vuodattaa huoliaan. Ja nämä kaverisuhteet ei koskaan ole olleet sellaisia, että olisin päässyt tekemään sitä mitä haaveilen että voisin kaverien tai ystävien kanssa tehdä: mökkiviikonloppuja, tai kaupunkilomaviikonloppuja, festareita tai rauhallisia kahvitteluhetkiä jossain muualla kun meidän keittiössä. Joku liikuntaharrastuskin olisi kivempaa jonkun kanssa. Mutta ei, en ikinä kelpaa tällaiseen. Jokaisella on näihin rientoihin ne valmiit kaverinsa. 

Typerää, kun olisi aikaa, kiinnostusta ja rahaakin. Olisi paljon puhuttavaa maailmanmenosta ja ties mistä. Ainoa kontaktini, siis paikka missä voin jutella näistä on AV. Säälittävää? 

Kiinnitin huomioni tuohon lihavoimaani kohtaan. En puhu nyt sinusta, koska en edes tunne sinua enkä tiedä sen enempää ystävyyssuhteidesi kariutumisen syistä, mutta mun mielestä ihmiset, jotka oikeuttavat tekonsa sanomalla "en tarkoittanut mitään pahaa", eivät ole kovin mukavia. He siirtävät vastuun omista teoistaan sille, jota satuttivat. Jos tällaisen ihmisen ystävällä on vähänkin huonompi itseluottamus tai on luonteeltaan herkempi ja haavoittuvampi, nämä "en tarkoittanut mitään pahaa" -ihmiset saavat ystävänsä ihan oikeasti uskomaan, että vika olikin heissä, kun loukkaantuivat. He antavat toisen selittää, hyväksyvät selityksen, antavat anteeksi ja taas jonkin ajan päästä ollaan samassa tilanteessa. Minusta ystävyyssuhteissa ei koskaan tarkoiteta mitään pahaa, joten itsestäänselvyyden käyttäminen oikeutuksena ja puolustuksena toista satuttaville asioille on tätä toista ihmistä ja hänen tunteitaan väheksyvää. 

Kyllähän ihmisten toimintaa voivat ohjata kaikenlaiset kätketyt, pimeätkin motiivit. Jopa ystävyyssuhteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Valitettavasti ihmiset joita on tullut vastaan, on joko a) tosi tylsiä takertujia, tai sitten b) etsii ilmaista terapeuttia tai c) kertoo kaikki asiat eteenpäin. 

Yksin on ihan mukavaa.

Vierailija kirjoitti:

Niin ruuhkavuodet... Toisaalta jo paljon ennen kuin ystäväni sai lapsia hän oli jo minun ystäväni. Minä siis olin jo ennen lapsia hänen elämässään. Tän voisi ottaa huomioon kun miettii ihmisten tärkeysjärjestystä elämässään!

Kun on lapsia, tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä ei ole sinkkuaikojen ystävät. Tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä ovat ne lapset, koska lapsuudella on erittäin suuri vaikutus ihmisen koko elämään. Samalla sijalla tai heti lasten jälkeen on puoliso, koska puoliso ja lapset kuuluvat samaan pakettiin. Lapsille halutaan antaa mahdollisimman hyvä lapsuus ja usein hyvään lapsuuteen ajatellaan kuuluvan lapsen eläminen yhdessä molempien vanhempiensa kanssa.  Tämän jälkeen tulee vaihdellen muita ihmisiä, mutta usein lapsen isovanhemmat saavat suuremman roolin kuin mitä vanhemmilla oli aikuisen lapsensa elämässä ennenkuin tästä tuli äiti/isä. Suvusta riippuen monet haluavat tarjota lapsilleen myös läheiset välit serkkuihin, täteihin ja setiin. Ja kun näitä sukulaisia on molempien vanhempien puolelta, ihmisten, joita tavataan ja joihin pidetään yhteyttä, määrä voi olla varsin suuri. Joskus lapsen kummiksi ei pyydetä vanhempien sisaruksia vaan parhaimpia ystäviä ja silloin kaikkien noiden em ihmissuhteiden lisäksi on vielä suhteet lastensa kummeihin. Vasta näiden jälkeen tulevat vanhempien muut ystävät ja kaverit. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin siis, millainen elämäntilanne teillä yksinäisillä on ja paljonko ikää? Ettei yksinäisyyden syy olisi juuri kavereiden ruuhkavuodet...

Minä olen 36-vuotias. Minulla on puoliso ja lapsia. Omiin vanhempiin en pidä yhteyttä, ja sisaruksia ei ole. Sosiaaliset ympyräni koostuvat omasta perheestä ja satunnaisista kohtaamisista jonkun naapurin kanssa, tai leikkipuistossa tutun vanhemman kanssa. Olen työtön, joten ei ole työ- tai kouluympyröitä. En harrasta mitään, ja lapsetkin on niin pieniä etteivät nyt kesällä käy missään. 

Kaikki syvemmän suhteet on kariutuneet vuosien varrella. Ja aina niin, että syy on ollut minun, ja syy on ollut sellainen että en ole tarkoittanut pahaa. Mutta olen kokenut ne jotenkin todella epäreiluiksi tilanteiksi, ja olen myös kokenut, etten ole saanut selittää itseäni. En uskalla avata asiaa enempää, pelkään että tunnistavat minut.

Minulla on paljon tuttuja, mutta tuntuu että ihmiset karttavat minua. Olen miettinyt syytä vuosia, mutta en tosiaan tiedä. Joidenkin tuttujen kanssa olen kaverustunut, mutta sitten se on liukunut siihen, että minä kuuntelen kun toinen vuodattaa huoliaan. Ja nämä kaverisuhteet ei koskaan ole olleet sellaisia, että olisin päässyt tekemään sitä mitä haaveilen että voisin kaverien tai ystävien kanssa tehdä: mökkiviikonloppuja, tai kaupunkilomaviikonloppuja, festareita tai rauhallisia kahvitteluhetkiä jossain muualla kun meidän keittiössä. Joku liikuntaharrastuskin olisi kivempaa jonkun kanssa. Mutta ei, en ikinä kelpaa tällaiseen. Jokaisella on näihin rientoihin ne valmiit kaverinsa. 

Typerää, kun olisi aikaa, kiinnostusta ja rahaakin. Olisi paljon puhuttavaa maailmanmenosta ja ties mistä. Ainoa kontaktini, siis paikka missä voin jutella näistä on AV. Säälittävää? 

Kiinnitin huomioni tuohon lihavoimaani kohtaan. En puhu nyt sinusta, koska en edes tunne sinua enkä tiedä sen enempää ystävyyssuhteidesi kariutumisen syistä, mutta mun mielestä ihmiset, jotka oikeuttavat tekonsa sanomalla "en tarkoittanut mitään pahaa", eivät ole kovin mukavia. He siirtävät vastuun omista teoistaan sille, jota satuttivat. Jos tällaisen ihmisen ystävällä on vähänkin huonompi itseluottamus tai on luonteeltaan herkempi ja haavoittuvampi, nämä "en tarkoittanut mitään pahaa" -ihmiset saavat ystävänsä ihan oikeasti uskomaan, että vika olikin heissä, kun loukkaantuivat. He antavat toisen selittää, hyväksyvät selityksen, antavat anteeksi ja taas jonkin ajan päästä ollaan samassa tilanteessa. Minusta ystävyyssuhteissa ei koskaan tarkoiteta mitään pahaa, joten itsestäänselvyyden käyttäminen oikeutuksena ja puolustuksena toista satuttaville asioille on tätä toista ihmistä ja hänen tunteitaan väheksyvää. 

Kyllähän ihmisten toimintaa voivat ohjata kaikenlaiset kätketyt, pimeätkin motiivit. Jopa ystävyyssuhteissa.

Toki, mutta en usko kovinkaan monen haluavan olla niiden kätkettyjen pimeiden motiivien kohteena. 

Mutta tässä eilen, kun kyselin yhdeltä "kaverilta", jolla on erinäisiä mt-ongelmia, että mikäs tämä viikkojen radio hiljaisuus ja vastaamattomuus on ja mistä on oikein kyse ja en jaksaisi asioita enää mietiskellä, niin sain vastaukseksi viestissä vihaisen "älä soita minulle uudestaan!!!!" (tämä englanniksi, henkilö on ulkkari). Hänen kanssaan on ollut siis kaiken aikaa hyvin vuoristorataa eli välillä tulee ihme vihakohtauksia, valheita, välttelyä ja välillä kaikki on hyvin. No, ilmoitin sitten, että ok, sori kun soittelin kysyäkseni kuulumisia ja että mitä on tapahtunut. Ja heippa.

Mutta jos siis täälläkin "suoraan puhuminen" tarkoittaa monelle tällaista änkyröintiä tai muuten törkeilyä ("olet lihava"), niin itse en tarkoita mitään sellaista. Jos ei siis osaa puhua asiallisesti, niin sitten pitäisi kai opetella ensiksi sitä. 

Tosin toki se hyvä oli, että esim. tuo kaverini sanoi kuitenkin jotain, niin eipä sitten tosiaan tarvitse enää soitella. Kuitenkaan en kysynyt sitä, että soittelenko uudestaan vai enkö, vaan olin kiinnostunut siitä, että mikähän ihme juttu tässä on tapahtunut. Ilmeisesti minulla vain ei ole oikeutta saada sitä tietää, koska elämäni on niin merkityksetöntä hänelle.